Laulun loppu

Ensi alkuun - unohtakaa kaikki mitä sanoin aiemmin. Koska Otakun taival loppuu nimittäin nyt. Päätös lehden lopettamisesta ei ollut helppo eikä nopea, mutta päädyin siihen tulokseen että se oli ainoa mahdollinen ratkaisu. Syynä eivät olleet con-, ihmissuhde-, työ-, opiskelu- tai muutkaan IRL-kiireet, ei liioin hiljattain päivittynyt siviilisäätyni. Sen sijaan kyse on enemmänkin siitä, että olen viime aikoina tullut huolestuneeksi omasta nörtteydestäni - minulla ei nimittäin tunnu riittävän sille enää juuri lainkaan aikaa. Oma harrastus on otakulle on kaikki kaikessa, ja siinä vaiheessa kun metaharrastaminen alkaa tulla vakavasti kaiken muun edelle on syytä pohtia onko sen jatkaminen enää mielekästä – saati sitten hauskaa. Näin ollen olen päättänyt leikata harrastamisestani sen osan joka tulee muiden tielle - Otakun.

Tobiroja on vielä yksi julkaisematta ja Petit Alicen kohtalo on sen omasta toimituksesta kiinni, mutta Otakun kohdalta tämä kustannusprojekti oli nyt tässä. Kirjoitin pääkirjoituksessa näin:

Muutaman kerran vuodessa ilmestyvä ja jo lähtökohdiltaan pysyvästi epäajankohtaisen fanzinen olisi vaikea saavuttaa otakuskenessä samanlaista merkityksellisyttää kuin vaikkapa Tähtivaeltajalla on scififandomissa pääasiassa siitä syystä, että edellinen on tottunut siihen että harrastus elää ja liikkuu pääasiassa netissä. Viikon ikäinen uutinen on vanha; ilmaisiksi jaellut mielipiteet ja faktat ovat aivan yhtä valideja ja suurimmalle osalle tärkeämpiäkin kuin paperilla julkaistut; vuorovaikutuksellisuus ja yhteisöllisyys ovat jotain, joita ilman kukaan ei voisi skeneä kuvitellakaan.

Se ei tarkoita että lehtiformaatti olisi menneen talven lumia, mutta yksittäiselle harrastajalle se asettaa jatkuvan deadlineja vastaan tappelemisen hyvin epäsuotuisaan asemaan netin välittömyyteen verraten. Nämä ovat pääsyitä siihen miksi englanninkielisen skenen fanijournalismi on pitkän hiljaiselon jälkeen nostanut viime vuosina päätään blogipohjaisena, ja tyytyväisyydekseni voin todeta vaikuttaneeni omalta osaltani vastaavanlaisen ilmiön syntymiseen myös Suomessa. Tästä on hyvä jatkaa.

Tässä vaiheessa lienee siis paras mahdollinen hetki laskea Otaku levolle ja toivoa, että lehti voi vuosien päästä toimia uusille harrastajille ikkunana aikaansa. Nämä kolme ja puoli vuotta ovat olleet kiireisiä mutta hauskoja, ja haluan kiittää jokaista lukijaa lehden tukemisesta ja muistuttaa vielä kerran, että kyseessä ei ole lopun alku vaan alun loppu.

On siis aika siirtyä uusien ja rattoisampien projektien pariin - kuten esimerkiksi tämän blogin rukkaamiseen uuteen uskoon. Mutta sitä ennen voisin tehdä asioita, jotka ovat olleet rästissä jo joitain vuosia - esimerkiksi hommata ajokortin, katsoa parin viime vuoden väliin jääneet animet, jatkaa opiskeluja ja kokeilla tuota olohuoneessa pölyttyvää Wiitä.

Mutta vielä sitäkin ennen lähden Nekoconiin luennoimaan puutaheinää omakustantamisesta ja myymään tätä viimeistä lehteä. Johon ilmestyi koneenvaihdon myötä jostain hitosta taas ne infernaaliset taittovarattomuusmarginaalit, mutta yks hailee - se on silti sisällöltään suurin ja kaunein Otaku ikinä. Hohoho.

Kamikaze Girls

Tämä arvostelu julkaistiin alkujaan Petit Alice vol. 1:ssä, jota ei saa enää mistään ja jonka vielä olemassaolevat kappaleetkin pitäisi polttaa roviolla. Tämä juttu oli kuitenkin ihan säällinen, joten sen kehdannee pistää tännekin; tätä versiota siitä on hieman korjailtu ja päivitelty.

Tervetuloa Shimotsumaan, pieneen kaupunkiin Tokiosta koilliseen. Se on tunnettu kahdesta asiasta: kaaleistaan ja siitä, että se on niin syrjäinen paikka että sittemmin kannabiksesta kärähtänyt kirjailija ja muotisuunnittelija Novala Takemoto päätti valita sen romaaninsa Shimotsuma Monogatari - käännösnimeltään Kamikaze Girls - näyttämöksi. Romaanin maailmassa näistä asioista luonnollisesti pätee vain toinen.

Tämä vuonna 2002 ilmestynyt romaani on itse asiassa ranobe eli light novel, mangatyylisellä kuvituksella varustettu kioskikirja. Vuonna 2004 valmistuivat suhteellisen samaan aikaan sekä Tetsuya Nakashiman ohjaama elokuvaversio että Yukio Kanesadan mangaversio, joka julkaistiin ennen tankoubonjulkaisuaan Betsucomi-lehdessä. Viime vuonna julkaistiin myös Takemoton kirjoittama jatko-osa, Shimotsuma Monogatari - Kan - Yanki-chan to Lolita-chan to Satsujin Jiken, vapaasti käännettynä Kamikaze Girls – Loppu – yanki-chan, lolita-chan ja murhamysteeri.

Niin romaanin, mangan kuin elokuvankin on julkaissut englanniksi Viz. Suomesta elokuvaa löytyy kuitenkin parhaiten IVL:n kolmosaluekoodin Hong Kong -DVD:nä, jossa on myös englanninkielinen tekstitys ja jota saa mm. Blipon verkkokaupasta. (Ei siis liikkeistä.)

Kamikaze Girlsin elokuvasovitus on merkillinen pala elokuvaksi. Se on tarina ystävyydestä, vaikka onkin samalla individualismin korkeaveisuu. Se on myös tarina aikuiseksi kasvamisesta, vaikka aikuistumisen sijaan siinä jäädäänkin nuoriksi.

Yllättävän monet ovat nähneet aiheelliseksi verrata elokuvan ohjaustyyliä Quentin Tarantinon Kill Billiin, mutta minä näkisin siinä kuitenkin enemmän yhteyksiä Jean-Pierre Jeunetin Amélieen kuin ensin mainittuun. Molemmat elokuvat kun käyttävät runsaasti arkitodellisuutta rikkovia, fantastisia kerronnallisia elementtejä eivätkä pelkää rikkoa neljättä seinää (molempien päähenkilöt kun puhuttelevat yleisöä silloin kun sen sopivaksi näkevät).

Tarinan päähenkilö on Momoko (Kyoko Fukada), jonka lempivaatemerkki on Baby, The Stars Shine Bright; kyseinen brändi on vahvasti esillä lähes jokaisessa elokuvan kohtauksessa. Gosurorikulttuurin ollessa muutenkin kaupallistunutta onkin vain sopivaa, että aiheen ympärille rakennettu elokuva liikkuu kaukana käsitteen ”tuotesijoittelu” tuolla puolen ja on käytännössä tasan yhden vaatemerkin elokuvamuotoinen mainos. Eihän siinä toisaalta mitään pahaakaan ole.

”En halua ajaa pyörällä tai kuulua jengiin. En ole riisumassa tätä mekkoa.”

Kuusivuotiaana pikkuvanhoittunut Momoko on oppinut välittämään vain itsestään sen jälkeen kun hänen äitinsä karkasi lapsivuoteelta gynekologinsa matkaann. Hän on kasvanut Amagasakissa, korostetun vulgaariuden pesäpaikassa, jossa ihmiset syntyvät ja kuolevat verkkareissa ja urakehitys tapahtuu yleensä boosoozokusta yakuzaksi. Gangsterina epäonnistuneen isän epäonnistuneiden piraattituotesotkujen takia he kuitenkin joutuivat muuttamaan värikkään nuoruuden eläneen, höperön isoäidin luokse jumalan selän taakse. Toisin sanoen Shimotsumaan, jossa "merkkivaate" tarkoittaa Juscosta ostettua 1000 jenin kauluspaitaa.

Babyn vaatteiden hamstraaminen vaatii kuitenkin rahaa, ja ilmapallonongintakojun pitäjäksi vajonneelta isältä sitä ei enää löydy. Niinpä Momoko päättää myydä tämän vanhoja vale-Versace -tavaroita. Lehti-ilmoitukseen vastaa räväkkä ja impulsiivinen Ichiko (Anna Tsuchiya); yanki eli moottoripyöräjengiläinen, entinen koulukiusattu nörtti jolle toverit ovat kaikki kaikessa. Miten suulas, syljeskelevä ja kiroileva yanki tulee toimeen individualistisen Momokon kanssa?

Tytöillä on kuitenkin enemmän yhteistä kuin voisi ensi näkemältä luulla. Heille molemmille ulkoiset asiat ovat tärkeitä: Momoko ei voisi kuvitellakaan pitävänsä päällään jotain joka ei sopisi hänen tyyliinsä, Ichiko taas ei välitä laukkujen ja paitojen aitoudesta niin kauan kuin niissä on brändilogo. Toisaalta Ichikon vulgaarius ensin pelottaa ja sitten kuvottaa Momokoa, joka ei voi ymmärtää miksi pinkillä, tuunatulla skootterilla kruisaileva yanki tuppautuu hänen seuraansa.

Pophuttua

Kamikaze Girls on tarina epätodennäköisestä ystävyydestä. Momoko ja Ichiko ovat molemmat reagoineet lapsuutensa vaikeuksiin omilla tavoillaan, ja huumori irtoaa juuri heidän erilaisuudestaan. Tarinan juoni ei sinällään ole mitenkään maailmoja syleilevä: tytöt tapaavat, eivät tule toimeen keskenään, ystävystyvät, kohtaavat esteitä, voittavat ne ja ratsastavat auringonlaskuun.

Kyse ei kuitenkaan ole päämäärästä vaan matkasta; Kamikaze Girls on ehdottomasti luokiteltavissa hyvän mielen elokuvaksi. Ennen loppuratkaisua, toistensa elämäntapojen ymmärtämistä ja omakseen ottamista sekä osaksi yankien urbaanilegendoja muuttumista elokuvan katsojat saavat todistaa tunnin ja 40 minuutin pituista teatraalista tunteiden ilotulitusta.

Nakashima käyttää suunnilleen jokaisen kuviteltavissa olevan elokuvallisen tehokeinon alleviivatakseen elokuvan fantastista pohjavirettä, joka saa sen tuntumaan paikoin henkiin herätetyltä animelta. Takaumakohtauksien melodraama ja överiksi vedetyt erikoistehosteet, heiluva käsivarakamera, dramaattiset spottivalot, still-kuviksi jähmettyvät kohtaukset, kaikki mahdolliset epätavalliset kamerakulmat. Pisteenä iin päälle tulevat Studio 4˚C:n Yojiro Nishimuran tuottamat animaatiokohtaukset, jotka paitsi aloittavat ja sulkevat elokuvan myös muodostavat Momokon päässä groteskin kuvaelman Ichikon kertomasta tarinasta 90-luvun legendaarisesta prätkäjengien kuningattaresta, Himikosta. Tällä tavalla kerrotussa elokuvassa jopa itseään toistava slapstick-huumori jaksaa huvittaa tavallista pitempään.

Tämä kitschin vuoristorata kierrättää meidät halki Ibarakin kaalipeltojen ja pachinkohallien, kautta apua tarvitsevien muotisuunnittelijoiden ja prätkäjengin johtajan eläköitymisen, legendaarisen koruompelijan metsästyksen, ensirakkauden ja sydänsurujen sekä yankien kaksintaisteluhaasteiden.

Mitä elokuva on syönyt

Näyttelijät on valittu huolella. Momoko ei ensi silmäyksellä ole mitenkään erityisen rakastettava hahmo: hän on itsekäs, naiivi, ja hänen päänsä on niin pilvissä että sitä on korostettava säännöllisesti erikoisefektikohtauksillakin. Minkäänlaiset tulevaisuudensuunnitelmat eivät voisi häntä vähempää kiinnostaa - hän vain haikailee rokokoon aikaisen Ranskan hedonistista elämäntapaa ja haluaisi syödä pelkkää makeaa. Idolinkasvoinen Fukada sopii osaan hyvin, joskin loppukohtauksen radikaalin luonteenmuutoksen aikana hänen näyttelytyönsä muuttuu hieman teatraaliseksi. Tämä reuhtominen onkin sitten sellaista, että Ichikokin jää tuijottamaan sitä monttu avoimena.

Sittemmin Nanan animeversion OP-laulajaksi päätyneen Tsuchiyan taas ei uskoisi olevan suorittamassa debyyttiään, sen verran haastavampi ja fyysisempi hahmo Ichiko mielialanheilahteluineen on. Rooli kuitenkin istuu esittäjälleen kuin hansikas, ja Tsuchiya onnistuu esittämään sävähdyttävän tulkinnan vastavoimien puristuksessa olevasta ylpeästä mutta pohjimmiltaan mukavasta tytöstä.

Elokuvassa on kuitenkin loistavia näyttelijöitä myös sivuosissa. Heistä ylivoimaisin on Kirin Kiki sekavasti höpöttävänä mutta refleksinomaisesti sudenkorentoja ja muita ötököitä nyrkkiinsä rusentavana isoäitinä. Sadao Abe taas tulkitsee (elokuvassa lähinnä parodiaksi romaani-itsestään muuttunutta) pikkukriminaali Yksisarvis-Ryujia - joka puolimetrisellä otsatöyhtöllään hallitsee coolisti jokaista tilannetta kuin FLCL:n kulmakarva-agentti Amarao konsanaan – erehtymättömällä varmuudella. Yoshinori Okadan esittämä BTSSB:n perustaja Akinori Isobe poikkeaa rajusti alkuperäisversiostaan, joka haastatteluissa kuvaa itseään ”tylsäksi otakuäijäksi.” Takemoton kuvaama Isobe taas on huivikaulainen, kirjavakuosista pukua käyttävä, laajaeleisesti huitova mies, jonka kaksijakoisen luonteen Okada onnistuu vangitsemaan hienosti. Momokon kuolaavaa ja piereskelevää isää esittävä Hiroyuki Miyasako puolestaan on kuin luotu tähän melodramaattiseen osaansa. Sen osan soundtrackista, joka ei ole Momokon mielisäveltäjän Straussin säveltämää on tehnyt animemusiikin supertähti Yoko Kanno. Siitä ei tarvitsekaan sanoa sen enempää.

Loppujen lopuksi Kamikaze Girls ei ole täydellinen elokuva; kaiken sen hypen jälkeen olisin odottanut jotain aavistuksen verran eeppisempää. Mutta toisaalta tunti ja 40 minuuttia on varsin lyhyt aika kertoa suuria tarinoita, ja elokuvan loppumaneerien rullatessa huomaa vaivihkaa toivovansa, että se olisi kestänyt edes hieman pitempään.

Ja eikö se yleensä ole hyvän elokuvan merkki?

Kolmas Petit Alice

Uusi numero, jälleen uudet tekijät. Meillä tällaiseen vaihteluun tosin ei liity opiskelukiireitä kummempia draamoja.

Eri pääsyyllisten käsialaerot huomaa selvästi - Lischun kontaktit ovat ehkä laajemmat kuin littleicebluen, mutta organisointipuolella hän jää valitettavasti jonkin verran jälkeen. Epätasaisuudessaan uusin numero onkin ehkä jonkin verran fanzinemaisempi kuin edeltäjänsä; jää lukijoiden päätettäväksi, pitääkö sitä hyvänä vai huonona asiana.

Yleisesti ottaen Petit Alicella menee varsin hyvin. Avustajat eivät ole loppumassa ja talkoohenkeä riittää, koska muita vastaavia julkaisuja ei ole juuri edes englanniksi; La Vie en Rose kompastui omiin jalkoihinsa, ja vaikka Tokyopopin Gotchic & Lolita Bible -lokalisaatio ei kuulopuheiden mukaan yllättäen olekaan yksi suuri Princess Ai -mainos on se silti aiheskaalaltaan Petit Alicea suppeampi. (Itse asiassa juuri lolitan suhteellisen pieni suosio Suomessa muihin jernutyyleihin verrattuna sai aikaan lehden skaalan laventamisen.) Hyvällä onnella saatamme saada pian muutaman jälleenmyyjänkin.

Otakun oli tarkoitus osallistua Tsukiconiin lähinnä vain Petit Alicen avulla, mutta koska Posti onnistui hukkaamaan ensimmäisen lähetyksen ja löytämään sen vasta korvaavan pikarahtilähetyksen lähettämisen jälkeen Helsinkiin päätyi lopulta tuplavahvuus kaikkea. Rahaa paloi nyt turhaan, mutta ainakaan mikään ei tule loppumaan kesken.

Ja Animeconissa kesken loppuneesta Otakusta 3/2006 tosiaan otettiin kuin otettiinkin uusintapainos. Samalla sen aiemmat ulkoasuviat korjattiin, joten tällä kertaa valokuvistakin jopa näkee jotain.

Ernujen Cosmopolitan

Eilen tilattiin Petit Alice vol. 1:n viimeinen kappale, ja lehti on nyt lopulta loppuunmyyty. Voin siis huokaista helpotuksesta; minun ei enää ikinä tarvitse katsella, kuinka myyntipöydän takana seisovan selailijan kiinnostunut ilme synkkenee hitaasti ensin epävarmuudeksi ja sitten neutraaliudeksi, jota seuraa lehden laskeminen takaisin pöydälle ja diskreetti poistuminen takavasemmalle.

Ensimmäinen Petit Alice syntyi hetken mielijohteesta, kuten niin moni muukin asia; yksinkertaisesta halusta luoda jotain, jota ei vielä ollut. Lehden sisältö oli jo ensimmäisessä numerossa lähes kokonaan minua asiantuntevampien avustajien luomaa, ja hyvä niin. Loppujen lopuksi siitä tuli kamala Frankensteinin hirviö, jonka myynti kasvoi riittävän suureksi maksamaan itsensä takaisin vain siksi, että ostajat eivät tienneet sen sisällöstä juuri mitään. Se näytti kamalalta, koska olen kamala taittaja. Ja kuten olen useammasta suusta kuullut se oli myös hintaansa nähden aika helkkarin turha läpyskä; kauneinta mitä siitä on ikinä sanottu on että se on "sympaattinen."

Ajat kuitenkin muuttuvat. Eräänä yönä viime marraskuussa kohtasin #terriblessä Littleicebluen ja Lischun tuumimassa keskenään, miten saada mielipiteilleen näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa. Ehdotin, että Petit Alicen voisi vääntää heidän leikkikalukseen - ja siitä se lähti. Lehti sai kohtuullisen kiinteän toimituksen, joka jopa tiesi jotain siitä mitä oli tekemässä... Sisältö ja ulkoasu uudistettiin täysin, minkä myönnän olleen ehdottoman positiivinen seikka, ja tuskinpa aihepiirinkään laajentaminen pelkästä lolitasta kaikkeen katumuotiin ketään kamalasti haittasi. Toisen numeron julkaiseminen tapahtui aiheeseen sopivasti maaliskuisessa Kanan keikan oheistapahtumassa, joka sivumennen sanoen pääsi Hesariinkin; kliks ja kliks.

Tällä hetkellä lehden jatko tosin on hieman vaakalaudalla; taittajamme Jemppu ei enää halua jatkaa työssään, ja päätoimittaja gettoaa viikot netittä Tampereella. Tarkoitus olisi kuitenkin tähdätä kolmosnumeron julkaisu Kanan joulukuiselle keikalle, joten toivotaan parasta.

No, kuluttajalle on toki vaihtoehtojakin. Englanninkielisen fanzine La Vie En Rosen ensimmäinen numero on juuri julkaistu, ja Tokyopop ilmoitti erinäisiä kuukaisia sitten aikovansa alkaa julkaista Gothic & Lolita Biblen englanninkielistä versiota vuoden 2008 alusta. Jälkimmäinen tosin tulee todennäköisesti olemaan Newtype USA:n kaltainen semiturhake, joten pitäisin edellistä parempana; näyttää hyvältä minusta, ja tekijöiden taka-ajatukset ja tarkoitusperät ovat eittämättä rakkautta aiheeseen heijastavia. Muokkaus 20.11: La Vie En Rose lopetti näemmä sitten toiseen numeroonsa. Tässä vaiheessa voisi huomauttaa, että alku oli kenties liian kunnianhimoinen; offpresspainatus tulee kilpailukykyiseksi digipainatuksen kanssa vasta noin tuhannen kappaleen painosmäärillä, ja zinenteon vaatima aika- ja työmäärä voi olla kokemattomalle aikamoinen shokki. Sääli joka tapauksessa.