Mangaa amerikkalaiselle yleisölle

Anikin sivistyneen keskustelun alue Arcadia oli hyvä mutta lyhytikäiseksi jäänyt yritys nostaa foorumin tasoa. Valitettavasti se kompastui omaan nokkeluuteensa; ihmiset lähtivät lähestymään sitä väärältä kannalta ja yrittivät hieman teennäisestikin lisätä viesteihinsä sisältöä ja pituutta, mistä syystä sinne kirjoittamisen kynnys nousi lopulta vähän turhankin korkeaksi ja ketään ei lopulta enää kiinnostanut. Oireellisintahan kaikessa oli loppujen lopuksi kuitenkin se, että "pintaa syvemmältä" keskustelemiseen ylipäätään tarvittiin erillinen rajattu alue. Sillä välin Kvaakin manga-alueella on viimeiset pari vuotta ollut tasaisen hiljaista, mutta keskustelu saavuttaa ajoittain varsin mielenkiintoisiakin sfäärejä - jo siitäkin syystä että aikuisten ihmisten prosenttiosuus keskustelijoista on suurempi. Viime aikojen kiinnostavin keskustelu keriytyi parin Suomessa kasvaneen sarjakuvantekijän, parin Suomessa kasvaneen sarjakuvanlukijan ja yhden Japanissa kasvaneen sarjakuvanlukijan välille siitä, mitä sanan "manga" sopii tarkoittaa. Saisiko sitä käyttää fumettin ja beedeen kaltaisena alkuperämaata leimaavana sanana ollenkaan, vai onko sillä niin selkeästi tunnistettava muotokielensä että se pitäisi ymmärtää tietynkaltaista sarjakuvaa merkitseväksi termiksi?

Vahvin argumentti jälkimmäisen kannan puolesta tuntuu olevan se, että japanilaisen japanilaiselle yleisölle tekemää sarjakuvaa ja länsimaisen länsimaiselle yleisölle tekevää japanilaistyylistä sarjakuvaa on mahdoton erottaa toisistaan - mitä itse sanoisin varsin kyseenalaiseksi väitteeksi, koska vaikutteet johtavat niiden ottajassa hyvin harvoin täysin alkuperäisen kaltaiseen lopputulokseen. Esimerkiksessä klassisessa W.I.T.C.H.-tapauksessa italialaisten piirtäjien mangalukemistoistaan saamat vaikutteet näkyvät lähinnä käsikirjoituksessa ja hahmosuunnittelussa, eivät niinkään sarjakuvakerronnassa tai sivusommittelussa itsessään. Silloinkin kun länsimainen tekijä pyrkii tietoisesti rakentamaan teostaan myös näiltä osin esikuviaan vastaaviksi eron näkee yleensä ainakin taustojen ja harmaasävyjen käytössä.

Mutta entäs sitten kun piirtäjänä on aidosti japanilaisessa sarjakuvantekokulttuurissa koulittu ihminen, mutta käsikirjoittajana länsimainen?

Del Reyn julkaiseman Surt Limin ja Hirofumi Sugimoton Kasumin kohdalla näin on - se on sarja, jolla on amerikkalainen käsikirjoittaja mutta japanilainen piirtäjä. (Vähän niin kuin sillä yhdellä toisella sarjakuvalla, jonka spinoffeja Tokyopop puskee edelleen ulos vaikka firman muita projekteja lakkautetaan ja työntekijöitä irtisanotaan kaksin käsin, ja joka ei ansaitse enää tulla mainituksi nimeltä.)

Tämän nimeltämainitsemattoman kammotuksen tapaan Kasumi on käsikirjoittajansa hengentuote, jolle hän lähti etsimään kuvittajaa (olkoonkin että miellyttävällä tavalla kotikutoisemmin konstein); voitte lukea lisää heidän haastattelustaan Manga.about.comissa. Lyhyesti kerrattuna tarina menee näin: hyvin vähän englantia osaava yokohamalainen Sugimoto hyppäsi mukaan hyvin vähän japania osaavan kalifornialaisen Limin kelkkaan tokiolaisen kääntäjän välityksellä, ja he alkoivat tehdä yhteistyötä ja myivät teoksensa Del Reylle.

16-vuotias, taikatemppuja harrastava Kasumi on muuttamassa yksinhuoltajaisänsä kanssa uuteen kaupunkiin, kun hän kohtaa metsässä mystisen valon jonka ansiosta hän menettää tajuntansa. Hänen ainoaksi ystäväkseen jää pian otakunörtti Yuuta, sillä hänen uusi koulunsa Seiranin lukio osoittautuu rikkaiden pentujen eliittiopistoksi, jossa hän joutuu välittömästi silmätikuksi pirteydellään ja ystävällisyydellään - sekä päädyttyään istumaan koulun komistuksen viereen ja muiden luullessa hänen yrittävän tätä, kun hän auttaa toista tyttöä toimittamaan rakkauskirjeen. Pian paljastuu, että mystinen valo antoi Kasumille kyvyn muuttua näkymättömäksi pidättämällä hengitystään - ja että hänen koulussaan on muitakin valon kohdanneita oppilaita. Ei mitään erityisen uutta auringon alla, eihän?

Sugimoto on aiemmin tehnyt sarjoja enimmäkseen shounenyleisölle, joten Kasumi ei ole ulkoasultaan täysin shoujotyylin konventioita noudattava - etenkin ruudutus tuntuu paikoin siltä, että Sugimoto yrittää pyrkiä puoliväkisin "shoujomaiseen" ulkoasuun vaikka tarina onkin huomattavasti tavallista koulusarjaa toimintapainotteisempi. Näin ollen se on eräänlainen mielenkiintoinen hybridi, joka itse asiassa sattumalta muistuttaa jonkin verran länsimaisten mangavaikutteisten tekijöiden genre- ja kohderyhmäsokkoja töitä. Tästä huolimatta se on kuitenkin kymmenen vuoden ammattitaidolla piirrettyä, ja näyttää ja tuntuu epäilemättä mangalta - tai japanilaiselta, jos nyt halutaan alkaa nillittää.

Samaa voisi sanoa käsikirjoituksesta. Jotkut arvostelijat ovat jopa katsoneet tarpeelliseksi huomauttaa että sen miljöö on hieman väkinäisenkin japanilainen - esikoissarjaansa tekevä Lim tuntuu liisteröivän ympäriinsä koulumangan kliseitä ehkä vähän liiankin suurella ennakkoluulottomuudella. Samaan tapaan dialogissa ympäriinsä vellova kohteliaisuuspäätteiden meri (ja jopa pari "kääntämättä" jätettyä haita ja onegaita) tuntuu hieman hupsulta, kun ottaa huomioon kyseessä olevan alkujaankin englanniksi kirjoitetun teoksen. Lukusuuntakin on luonnollisesti oikealta vasemmalle. Suunnilleen ainoa sen alkuperästä kielivä seikka ovat saumattomasti taiteen päälle istuvat länsimaiset ääniefektit.

Ja nyt tullaan siihen hauskaan kohtaan.

Perhaps it’s not fair, but the device of the ruling clique bullying the new kid bothers me more in an American manga than a Japanese one. American high schools do have their own pecking order, but the students don’t refer to their classmates as “commoners” or feel the need to punish them for sitting in the wrong seat or sending a note to the wrong guy. In fact, it’s hard to imagine American teenagers tolerating a self-selected club that enforces such rigid rules.

MangaBlog

Mikäkö tässä sitten on niin jännää? Tietysti se, että huolellisesti rakennetusta japanilaisesta miljööstä ja asetelmasta huolimatta Lim on loppujen lopuksi luonut kuitenkin hyvin amerikkalaisen juonikuvion. Amerikkalaisissa teinileffoissa sosiaalisessa arvoasteikossa ylhäällä olevat ovat pahiksia, joita vastaan kiusatut nörtit ja luuserit yhdistävät voimansa - japanilaisesta viihteestä vastaavaa herravihaa ei löydy. Nämä asenne-erot kummunnevat maiden kulttuuritaustoista; Japani on feodaalihistoriainen valtio jonka kulttuuri on perustunut luokkayhteiskunnalle, Yhdysvallat taas itsenäistynyt siirtomaa, jonka perusajatuksena on ainakin periaatteellinen pyrkimys tasa-arvoon.

Avasitpa minkä tahansa vaikkapa kouluun sijoittuvan mangan et tule todennäköisesti löytämään sieltä yhtään sellaista kingit-vastaan-luuserit -asetelmaa kuin angloamerikkalaisesta viihteestä, harvemmin edes titanicmaista kultahäkissä eläjän kaipuuta alaluokan vapaampaan elämään; korkea sosiaalinen status on kohdalle osuessaan siunaus, ei vitsaus. Esimerkistä käy vaikkapa yksi lempimangoistani, Milk Morinagan Girl Friends, jossa luokan hiljainen tyttö kohoaa puolivahingossa korkealle ikätovereidensa sosiaalisiin ympyröihin - joita kuvataan lukijalle vailla minkäänlaista negatiivista pohjavirettä. Tai vaikkapa Ouran High School Host Club, jossa varakkaista ja tavallisen kansan arjesta mitään tajuamattomista yläluokkaisista tehdään kyllä pilaa - mutta ehdottoman hyväntahtoisesti ja heillekin arvonsa antaen.

Arcadiassa ainoa oma, tulta alleen ottamattomaksi jäänyt keskustelunavaukseni jätti ilmaan avoimen kysymyksen siitä, millä tavoin mangaa voisi muokata enemmän länsimaista yleisöä miellyttävämmäksi. Ja kenties juuri tässä mielessä Kasumi on merkittävä teos: sen henkilöhahmot voivat olla yksiulotteisia ja sen juonenkäänteet kliseisiä ja hyperaktiivisia, mutta länsimaistyylisen narratiivin sekoittaminen japanilaiseen sarjakuvakerrontaan on silti jotain mitä pidän ehdottomasti potentiaalisena kokeiluna. Tämä teos on vielä laadultaan kyseenalainen ja mainittua lipsahdusta huolimatta kerronnaltaan korostetun japanilainen eksotiikannälkäisille jenkkiotakuille kelvatakseen, mutta mistäpä sen tietää mitä aika ja pähkähullujen ihmisten kokeiluprojektit saavat vielä aikaan?

Tokyopopin joutsenlaulu

Eipä tälle PiQ-tagille sitten lopultakaan paljoa käyttöä tullut; lopetushuhut ja epäviralliset uutiset ovat saaneet vahvistuksen. Newtypen seuraajan neljäs numero jää viimeiseksi; työn alla ollutta viidettä numeroa ei julkaista, ja toimitus on jo tyhjä. ADVilla ei mene todellakaan vahvasti; huhuja liikkuu niin konkkaanmenosta kuin pääkilpailija Funimationille myymisestäkin.

Sillä välin mangapuolen viime viikkojen suurin uutinen on ollut Tokyopopin leikkaukset. Spekulaatio on ollut armotonta - jo siksikin että Tokyopop menetti koko otakuväestön viimeisetkin sympatiat (ne vähät, jotka sillä oli jäljellä - sehän ei tunnetusti ole maksanut tekijöilleen käytännössä mitään) juuri tätä ennen julkaisemallaan mangapilottiohjelmalla, jonka kitaan astuvat nuoret tekijät suostuvat käytännössä luopumaan kaikista oikeuksistaan (myös kreditointioikeudesta) omaan työhönsä kertakorvauksella - jonka suuruus pitää vieläpä itse määritellä. Tuskinpa kovin moni tajuaa pyytää asiallisen suuruista summaa...

Tokyopop siis jakautuu kahtia; Tokyopop Inc. tulee jatkamaan sen manganjulkaisupuolta, Tokyopop Media LLC taas uusmediapuolta sekä niitä maailmanmangaleffoja, joita Stu-setä ilmeisesti edelleen toivoo saavansa joskus myytyä jonnekin Hollywoodiin. Toimialojen uudelleenjärjestelyn ohessa firma on myös irtisanonut 39 työntekijää (35-40 prosenttia koko USA:n vahvuudestaan) enimmäkseen tuotantopuolelta, mikä johtuu tietysti suoraan siitä että sen julkaisut tulevat jatkossa putoamaan USA:ssa lähes puolella ja Britanniassakin viidenneksellä. Samaan aikaan on kiinnitetty huomiota siihen, että Tokyopopin nimi ei ole kesän tärkeimpien mangatapahtumien näytteilleasettajien joukossa - PR-toiminta lienee siis myös juustohöylän alla, vaikka markkinointipuoli säästyikin.

Pahat kielet puhuvat, että selittelyistä huolimatta jakaantuminen kahdeksi yhtiöksi on varotoimenpide horisontissa häämöttävän uusmediakuplan puhkeamisen varalta - Tokyopop on investoinut netti- ja kännykkämangoihinsa, flash-animaatioihinsa ja luoja ties mihin suurimman osan ajastaan ja rahoistaan viimeisen parin vuoden ajan, eivätkä ne selvästikään ole kantaneet hedelmää. Kyse olisi siis kansituolien uudelleenjärjestelystä siltä varalta, että osa liiketoiminnasta uppoaa pian - amputaatiosta kuoliouhan takia.

Tässä vaiheessa lienee muistuttaa, että mangalla menee USA:ssa keskimäärin kohtuullisen hyvin; huhut Kodanshan maihinnoususta Pohjois-Amerikkaan osoittautuivat ilmeisesti vääriksi - vaikka monet vielä epäilevätkin, ja ihan hyvistä syistä - mutta Mangablogin mukaan Bordersien mangaosastoja on hiljattain laajennettu ja myynti on tasaista (kaikkien muiden paitsi Tokyopopin nimikkeiden, siis). Yaoinkin tapauksessa markkinat alkavat olla lopulta täysin kyllästetyt - sekä DramaQueen että Iris Print kaatuivat - mutta uusille pelureille saattaisi vielä löytyä tilaa uusien bisnesmallien avulla. Myös Tokyopopin "ei-me-yaoita-julkaista-tämä-on-ihan-eri-firma-me-vaan-myydään-niiden-sarjoja"-yaoilinja BLU näyttäisi tahkoavan rahaa tasaiseen tahtiin, vaikka juustohöylä näyttäisi tosin olevan jossain määrin liikkeellä sielläkin.

Viime vuoden puolella alkoi itse asiassa näyttää siltä että vuonna 2004-2005 vastaan tullut markkinoiden lasikatto olisi hiljalleen venymässä; mahwanimikkeitäkin alettiin jälleen hiljalleen lupailla, ja uusia marginaalisempien genrejen kustantajia putkahteli vielä sieltä täältä. Näin ollen Tokyopopin vyönkiristys lienee kokonaiskuvaa ajatellen vain hyvä asia, sillä sen lopettaessa keskinkertaisten nimikkeiden markkinoille puskemisen tilaa saattaa lopultakin löytyä muillekin pienemmille pelureille.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että jo tämän vuoden puolella Tokyopop tulee julkaisemaan 80 pokkaria vähemmän kuin mitä alun perin oli tarkoitus; mahdollisista sarjojen kesken lopettamisista ei ole mitään tietoa, mutta sekään tuskin on mahdottomuus alkaa jo olla vihjeitä. Chibi Vampiren, Raven ja Fruits Basketin kaltaiset suosituimmat sarjat eivät tietenkään ole tulilinjalla - mutta vaikkapa Arian, Supplin, BECKin ja Strawberry Marshmallow'n tilanne on täysin toinen. Lisäksi pitäisin varsin fiksuna vetona vaikkapa Welcome to the NHK:n ja Dragon Headin kaltaisten marginaalisempien sarjojen loppuunkeräämistä pikapuoliin, mikäli niistä on kiinnostunut... uusintapainoksia niistä tuskin ainakaan tulee. Enää ikinä.

Mikä yhdistää näitä loistavia, rahaa ämpärikaupalla tuottavia mangoja? Yksikään niistä ei ole Tokyopopin.
En vähättele Tokyopopin merkitystä USA:n (ja kaikkien länsimaiden) manganjulkaisuteollisuudelle - kuten on jo varmaan aiemmin käynyt ilmi - mutta loppujen lopuksi se on tehnyt monen monta asiaa väärin; isompien kustantajien hyökätessä samoille apajille sille ei yksinkertaisesti jäänyt tilaa. Shueishalle itsensä myynyt Viz vei kaikki suositut shounensarjat, Random Housen genrekirjallisuus- ja mangaosasto Del Rey taas kaikki Kodanshan sarjat Ken Akamatsua ja CLAMPia myöten - eikä Tokyopopille jäänyt enää juuri mitään. Paitsi Fruits Basket ja Rave.

Viimeaikaisten tapahtumien valossa Anime Almanac esitteli varsin laajaperspektiivisen Tokyopopin historiikin ja päätyi samaan tulokseen kuin minä: Tokyopopin lopullisen kuilun partaalle joutumisen syy on tietysti kaiken aikaa ollut toimitusjohtaja Stu Levy ja hänen maailmanmangafanatisminsa. Vasta viimeaikaiset masentavat numerot näyttävät saaneen hänet järkiinsä, vähentämään myös maailmanmangan julkaisemista, lopettamaan joitain sarjoja ja julkaisemaan joitain tulevia sarjoja vain netissä. Tekijöille lähetetystä rauhoittelevasta kirjeestä huolimatta faktat kun ovat faktoja: maailmanmanga ei myy yhtä hyvin kuin "oikea" manga.

Tähän on useampiakin syitä. Yksi niistä on auttamatta se, että enin osa länsimaisista tekijöistä ei yksinkertaisesti ole niin hyviä sarjakuvantekijöitä kuin ne japanilaiset tekijät joiden mangaa pallon tälle puolelle rahdataan; koska Japanissa sarjakuvaa yksinkertaisesti tehdään niin rutosti (me tiedämme kaikki ne strategiset numerot - enemmän kuin vessapaperia, 40 % maan kaikista painotuotteista, kahden ja puolen miljardin euron markkinat, ja niin edelleen) ei siitä kuin valikoitu murto-osa päädy länsimaisten silmien eteen. Lisäksi halukkaita riittää, kova kilpailu karsii heikot ja kustannustoimittajat ovat valmiita koulimaan vuosien kokemuksellaan vihreimmistäkin debytoijista rahasammonpiirtäjiä - länsimaiset piirtäjät eivät yksinkertaisesti pysty kilpailemaan samoilta viivoilta.

Ja toisaalta tuntuu siltä, että Levy on mangan arkipäiväistämisen ja "mangaelämäntyylin" markkinoinnin innossaan (muistatteko vielä, kun Tokyopopin saitti ei näyttänyt MySpacelta?) unohtanut sen mikä hänen firmansa aikoinaan nosti obskuuriuden suosta; alkuperäisyyden ja japanilaisuuden eksotiikan. Arkipäiväistyminen on ulottunut vain suosituimpiin shounensarjoihin, joista käytännössä kaikki muut ovat Vizin hallussa; weeaboot eivät halua olla weeabooweeaboita, joten vaikka maailmanmangasarja olisikin Dramaconin tapaan teknisesti samalla tasolla japanilaisten vastineidensa kanssa se ei vain myy niin hyvin kuin ne. Ja mikäli se ei ole, sillä ei ole mahkuja senkään vertaa.

Manga jäi vähemmistön viihteeksi; Japanin sarjakuvakulttuurin importtaaminen Amerikkaan ei tällä kertaa onnistunut. Miten käy Tokyopopin, miten koko USA:n mangakustannusalan? Kenties länsimaisille tekijöille onnistuisi sen sijaan löytymään markkinoita Japanista - ajatus, joka ennen olisi tuntunut täysin naurettavalta? Elämme kiintoisia aikoja.

Usko jo, Stu-setä - tämä sinun salanimellä kirjoittamasi pikku kliseenippu ei yksinkertaisesti ole hyvä sarjakuva. Ei vaikka julkaisisit siitä kuinka monta boksisettiä ja kovakantista versiota tahansa.

Edit 4.7: Ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa - Kodansha saapuu kuin saapuukin. Mitäköhän tämä tekee kiristyville markkinoille...?

Kolmas Petit Alice

Uusi numero, jälleen uudet tekijät. Meillä tällaiseen vaihteluun tosin ei liity opiskelukiireitä kummempia draamoja.

Eri pääsyyllisten käsialaerot huomaa selvästi - Lischun kontaktit ovat ehkä laajemmat kuin littleicebluen, mutta organisointipuolella hän jää valitettavasti jonkin verran jälkeen. Epätasaisuudessaan uusin numero onkin ehkä jonkin verran fanzinemaisempi kuin edeltäjänsä; jää lukijoiden päätettäväksi, pitääkö sitä hyvänä vai huonona asiana.

Yleisesti ottaen Petit Alicella menee varsin hyvin. Avustajat eivät ole loppumassa ja talkoohenkeä riittää, koska muita vastaavia julkaisuja ei ole juuri edes englanniksi; La Vie en Rose kompastui omiin jalkoihinsa, ja vaikka Tokyopopin Gotchic & Lolita Bible -lokalisaatio ei kuulopuheiden mukaan yllättäen olekaan yksi suuri Princess Ai -mainos on se silti aiheskaalaltaan Petit Alicea suppeampi. (Itse asiassa juuri lolitan suhteellisen pieni suosio Suomessa muihin jernutyyleihin verrattuna sai aikaan lehden skaalan laventamisen.) Hyvällä onnella saatamme saada pian muutaman jälleenmyyjänkin.

Otakun oli tarkoitus osallistua Tsukiconiin lähinnä vain Petit Alicen avulla, mutta koska Posti onnistui hukkaamaan ensimmäisen lähetyksen ja löytämään sen vasta korvaavan pikarahtilähetyksen lähettämisen jälkeen Helsinkiin päätyi lopulta tuplavahvuus kaikkea. Rahaa paloi nyt turhaan, mutta ainakaan mikään ei tule loppumaan kesken.

Ja Animeconissa kesken loppuneesta Otakusta 3/2006 tosiaan otettiin kuin otettiinkin uusintapainos. Samalla sen aiemmat ulkoasuviat korjattiin, joten tällä kertaa valokuvistakin jopa näkee jotain.

Pauna Median kootut selitykset

On pötypuhetta väittää, että Pauna Media Group muka olisi asiakaspalautetta kuuntelematon, korkealla ylhäisessä yksinäisyydessään kököttävä ja julkaisujensa laadusta välittämätön firma! Osoituksena tästä kustantamon sivuilta löytyy nykyään myös UKK-osio, josta löytyvät vastaukset mm. seuraaviin kysymyksiin:

Miksi kirjojen äänitehosteita tai kuvia ei ole käännetty?

Myös tämä on sopimusasia. Kirjojen oikeuksia hallinnoiva taho edellyttää, että kuvien äänitehosteet jätetään alkuperäisasuunsa. Tämä koskee japaninkielisiä, koreankielisiä sekä englanninkielisiä teoksia. Joissakin tapauksissa olemme lisänneet suomenkielisen tekstin sen sivun alalaitaan, missä alkuperäinen teksti on. Sen lisäksi kaikki taiteilijoiden käsinkirjoitetut sivut on jätetty alkuperäisasuunsa tekijän tarkoittaman henkilökohtaisen viestinnän tunnun säilyttämiseksi. Meidän mielestämme on todennäköistä, että lukijamme osaavat ne muutamat sanat englantia, mitä kyseisten viestien lukeminen edellyttää.

Mitä on pseudomanga?

Pseudomangaksi tai OEL-mangaksi kutsutaan kaikkea Japanin ulkopuolella tehtyä mangatyylistä sarjakuvaa (korelainen sarjakuva on manhwaa, kiinalainen manhuaa). Sanaa viljelevät pääasiallisesti itseään muita hienompina pitävät sarjakuvaharrastajat, ja sen käytön tavoitteena on pyrkiä nostamaan omaa itsetuntoa helpoimmalla mahdollisella tavalla, eli vähättelemällä muita harrastajia tai heidän mielenkiintonsa kohteita. Meidän mielestämme hyviä mangakirjoja tehdään myös Japanin ulkopuolella. Puritaanit voivat halutessaan korvata yleisterminä käyttämämme sanan "manga" sanalla "mangatyylinen".

Onko manga liian suosittua?

Ei ole. Itsensä mangakonkareiksi tuntevat puhuvat toisinaan "markettimangasta" - eli siis paheksuvat sitä, että mangakirjoja on myynnissä Lehtipisteissä - toisin kuin "vanhaan hyvään" aikaan, jolloin kirjoja oli vaikea saada ja harrastajapiirit näin pienet ja sisäänlämpiävät. He ovat usein väsyneitä vanhoja setiä.

Miksi joku asia on käännetty näin eikä noin?

Koska se on alkuperäisessä teoksessa ollut niin, ja käännös on uskollinen sille. Kannattaa huomata, että vaikka omasta mielestä jostain virkkeestä voisi saada sujuvamman sanomalla se jotenkin toisin, se ei silloin olisi sellainen, mitä kirjan tekijä on alun perin tarkoittanut. Lause tai virke voi myös olla populaarikulttuurinen viittaus johonkin sanontaan, jonka muistettavuus tai huvittavuus perustuu normaalista poikkeavaan kielenkäyttöön. Myös kirjassa esiintyvien nuorten kieli ja kielenkäyttö voi avautua vaikeasti, jos oma nuoruus on jäänyt jo taakse.

(Ylimääräiset lihavoinnit Laurelin.)

Tällaista upeaa röykkiötä logiikkavirheitä ja kehäargumentteja näkee virallisissa yhteyksissä nykyään enää harvoin! Annetaanpa Paunalle siitä hyvästä aplodit ja aletaan perata tätä kampelakasaa; kohta kerrallaan, koska se sen ansaitsee.

Pikainen vilkaisu Punaisen jättiläisen Princess Aihin ja Egmontin The Dreamingiin paljastaa, että toisin kuin PMG väittää Tokyopop vaikuttaa hyvinkin sallivan grafiikanmuokkauksen (eli "kuvien kääntämisen"). PJ onkin tehnyt tätä esimerkillisesti - olkoonkin että Princess Ainkin luettavuutta olisivat eittämättä parantaneet käännetyt ääniefektit, jotka eivät sitä paitsi ole läheskään niin kiinteä osa kuvitusta kuin Tokyopop haluaa uskotella. Ja toisena alkuperäisistä kustantajista Tokyopop olisi varmasti halutessaan voinut lähettää täkäläisille julkaisijoille myös ääniefektittömät sivupohjat... Miinusta sinulle, DJ Stuart Levy.

Pointti lukijoiden englannin osaamisesta on toki hyvä, mutta se ei kelpaa syyksi silloin kun kyseessä on teoksen käännösratkaisujen johdonmukaisuus ja käännöksen harmonisuus. "Henkilökohtaisen viestinnän tunnun säilyttäminen" on myös aika hutera perustelu - etenkin kun niistä käsinkirjoitetuista sivuista ei saa juuri mitään selvää.

Pauna Median mielestä myös asiakkaiden solvaaminen on selvästi hyvä markkinointiratkaisu. Tämä on kiehtova yksityiskohta, sillä vaikka Suomen muutkin mangakustantajat ovat harrastajien kanssa eri mieltä siitä miten sana "manga" tulisi määritellä eivät ne kuitenkaan ole turvautuneet heidän haukkumisekseen "itseään muita hienompina pitäviksi" ja "väsyneiksi vanhoiksi sediksi". Esimerkiksi Egmontin taktiikka on käydä asiasta avointa dialogia - mikä Pauna Medialle tuntuu olevan ylitsepääsemättömän vaikealta tuntuva ajatus.

Tuntuisi uskottavalta olettaa, että Pauna Media kaikista Suomen itäaasialaissarjakuvaa ja vastaavaa julkaisevien kustantajien joukossa on saanut lyhyen olemassaolonsa aikana niistä kaikkein eniten negatiivista palautetta. Sinällään ärsyyntyminen on ymmärrettävää - etenkin jos suuri osa valituksesta on ollut "miks te julkasette vaan jotain pseudopaskaa" -tyylistä - mutta se ei tee asiakkaiden solvaamisesta sen parempaa ratkaisua. Pseudomanga on kuitenkin terminä täysin vakiintunut ilmaus, ja tällaiset epätoivoiset yritykset saada nuoret lukijat väheksymään sen käyttöä ja käyttäjiä on lähinnä säälittävää.

Markettimanga-sanan väheksyminen on samaten varsin arveluttavaa toimintaa. Minusta se sopii hyvin kuvaamaan suomalaista tilannetta, jossa manga on hyvin selkeästi jakautunut kahteen luokkaan: kirjakaupoissa ja sarjakuvaliikkeissä myytävään mangaan ja markettimangaan. Kannattaa huomata, että kyseessä on maailmanlaajuisesti varsin harvinainen ilmiö. Esimerkiksi Yhdysvalloissa manga tavoittaa ostajansa lähes sataprosenttisesti kirjakauppojen kautta; nörttihieltä haisevista sarjakuvaliikkeistä löytää vain pikkukustantamojen julkaisuja, lehtihyllyiltä taas lähinnä vain Shonen Jumpin.

Upeimman argumentointivirheen tarjoaa kuitenkin viimeinen kappale. On suorastaan hilpeää, että Pauna Media tunnustaa suomennostensa olevan tönkköjä, mutta ei siltikään suostu myöntämään parantamiseen olevan aihetta. Ja sanantarkan käännöksen preferoiminen kielen sujuvuuden kustannuksella on mielipide, jota on yleensä kuultu lähinnä fanikääntäjien suusta...

Mistä tulikin mieleeni, että käytännössä ainoat kehut Pauna Median käännöksille on tullut niiltä kunnolla omaa äidinkieltään osaamattomilta pikkuisilta, jotka valittavat tulikivenkatkuisesti kun mangan X suomennos ei ole sanantarkka englanninkielisen version kanssa.

Loppukaneettina on pakko todeta, että en ole kuullut PMG:n Anssi Puolamäen käännöksissään viljelemien pökkelöanglismien kaltaisia hirviöitä ikinä puhutussa kielessä - saati sitten vitsikkäissä tai popkulttuuriviitteisissä yhteyksissä. "Meidän tulisi suorittaa kotisivujemme linkkien vaihto!"

Onko PMG tekemässä itsestään Suomen vastinetta 4Kidsille, tuolle Yhdysvaltain legendaarisimmalle animenjulkaisijalle? Se tullaan näkemään jatkossa! Kustantajien välisen kilpailun ei kuitenkaan voi väittää sen julkaisujen myötä ainakaan kiristyvän, vaikka yllä lainatussa tekstissä Japanista peräisin olevia teoksia jo lupaillaankin...