Yleisön pyynnöstä

Olen pureskellut Yotsuba&!n suomenkielistä laitosta nyt parin päivän ajan ja todennut sen olevan lähes kaikin puolin loistava inkarnaatio. Koko on muutamaa milliä vaille täsmälleen sama kuin ADVin version, sekä paperin laatu että painojälki taas silminnähden parempia, sivutaitto vailla ärsyttäviä ylimääräisiä marginaaleja ja kulttuuriselitteitäkin on alkanut lopulta löytyä. Hinta on kuitenkin huomattavasti matalampi, joten kenelläkään suomalaisella ei pitäisi olla enää mitään syytä ostaa englanninkielistä versiota.

Käännös on paitsi sujuvakielinen myös monin paikoin hauskempi ja toimivampi kuin englanninnos tai yksikään lukemistani englannin- tai suomenkielisistä fanikäännöksistä: "honyakukan" (kääntäjä) sekoittaminen "konnyakuyaan" eli konnyakuntekijään on käännetty fiksusti "höylään käännöstä" -> "hyytelönkääntäjä":ksi (ADV käyttää sekaannusta "translator" -> "train spotter", joka johtaa konsistenttiusongelmiin kun myöhemmissä osissa puhutaan taas konnyakusta), ja "ilmastonpuutos" on suunnilleen loogisin mahdollinen sanasekaannus ikinä. Juha Mylläri on ottanut NGE-käännöksensä saamasta tulikivenkatkuisesta palautteesta opikseen ja jättänyt levottomimmat puhekielisyydet naulaan; Yotsuba&!n suomennos on niin luontevaa yleiskieltä, ettei siihen kiinnitä lukiessa huomiota lainkaan. Ja sehän on jokaisen käännöksen tarkoituskin.

Mutta.

Jostain syystä olemme jälleen kerran tilanteessa, jossa suomentaja uskoo tietävänsä asiat paremmin kuin yksikään toinen saman teoksen parissa paininut kääntäjä tai fanikääntäjä ennen häntä. Ei-japanilaisten sanojen translitterointi on aina tulkintaa, ja tällaisissa tapauksissa on tehtävä valintoja - tässä tapauksessa sen välillä, kuuluisiko lempinimen ジャンボ ("Janbo") olla länsimaisittain kirjoitettuna suuren synonyymiksi muodostunut erisnimi vai swahilinkielinen tervehdys. Jostain hemmetin syystä Mylläri on päättänyt näistä todennäköisemmän olevan jälkimmäinen, ainoana perusteenaan se että Azuma on käyttänyt tuota kirjoitusasua kerran itsekin. Yleisvaikutelma on samaa linjaa NGE:ssä olleiden hupsujen engrishtermien ("first children" ja kumppanit) kanssa, nyt vain sillä erotuksella että Mylläri on tällä kertaa käännösratkaisunsa kanssa ypöyksin.

Punaisen jättiläisen jos kenen pitäisi tietää, ettei japanilaisia kiinnosta pätkän vertaa sanojen länsimaiset kirjoitusasut; heille ne ovat kaikki yhtä käsittämättömän näköisiä ja "väärin" joka tapauksessa. Jos japanilaisten esimerkkiä lähdettäisiin seuraamaan kaikessa olisi päähenkilönkin nimi hieman erilainen... Ja Azumanga Daiohissa olisi väliviiva.

Olemme tässä tienhaarassa. Kustantajat ovat oppineet ymmärtämään, että asioiden muokkaaminen tarpeetta suututtaa fanit - mutta se on vielä ymmärtämättä, että japanilaisetkin voivat olla väärässä ja usein ovatkin. Jones on Jones, ei "Jounse". Stoner on Stoner, ei "Stownar". Eikä Jumbo ole Jambo, vaikka Azuma (tai hänen avustajansa, tai kuka lie kielipuoli sen tekstin lieneekään kirjoittanut) muuta olisikin vahingossa raapustanut - kyseessä on virhe, joka olisi mahdollista korjata. Kuten ADV on tehnyt.

Tästä pääsemme toiseen Punajätin julkaisuissa kaihertavaan asiaan. Kustantamon tapana on säilyttää japanilaiset äänitehosteet "lukijoiden pyynnöstä aina kun mahdollista", mikä on tietysti aivan nurinkurinen tapa toimia - eivät käännöksen seassa seikkailevat kanat tuo japania osaamattomalle sarjakuvanlukijalle mitään lisäarvoa. Ne ovat sarjakuvan ääniraita, jotka sisältävät yhtä paljon merkitystä kuin sen kaikki muutkin osat: jos ne jätetään paikoilleen kääntämättöminä - kuten Tokyopopilla on tapana tehdä - lukija ei saa niistä irti mitään, jos taas niiden viereen tungetaan käännös - kuten Suomessa on yleensä tapana - ruutu menee hyvin helposti tukkoon, ja sen tasapaino pilaantuu. Olen valittanut asiasta ennenkin.

Ääniefektien kääntäminen katuojiin - kuten Sangatsu Manga tekee One Piecessä - on mielipiteitä jakava mutta kelvollinen kompromissiratkaisu silloin kun ääniefektit ovat isoja ja/tai niiden korvaaminen vaatisi kohtuuttomasti miestyötunteja; onhan ymmärrettävää, että optimaalisen fanikäännöslaadun saavuttaminen nostaisi tuotannon hintaa. Mutta entäpä silloin kun enin osa efekteistä on yksinkertaisia ja pelkästään valkoista taustaa vasten kelluvia, kuten Azudaissa ja Yotsuba&!ssa?

Otetaanpa esimerkki. Tässä on parin ruudun sarja ensimmäisen pokkarin sivulta 58.

Nämä ovat helposti käännettäviä ääniefektejä - fontti on simppeli, eikä teksti peitä kuvia missään kohtaa. Miten Punainen jättiläinen ja ADV ovat päättäneet toimia?

Punajätin käännösratkaisu on lätkäistä pienet käännöstekstit Yotsuban päälle mutta jättää alkuperäiset ennalleen, ADVin taas korvata ne mahdollisimman huonosti alkuperäisiltä efekteiltä näyttävillä käännöksillä. Kumpikaan ratkaisu ei ole erityisen optimi - ja eikö jokaisen latojan kuuluisi tietää, etteivät ääniefektit saisi koskaan olla täysin suorassa...

Yllä itse tekemäni versio; aikaa meni arviolta viisi minuuttia. Mitään ei tarvinnut peittää, alkuperäinen asetelma sekä suhde tyhjän ja täyden välillä säilyvät, menetetty työaika on minimaalista jos kuvaan ollaan jo muutenkin lätkimässä käännöstekstejä - mikä siinä voi olla niin kauhean vaikeaa?

Molempien nillityksenaiheiden viesti on, että omaa harkintakykyä kannattaa käyttää fanien toiveiden kuuntelemisessakin. Think outside the box.

Elämää pienempiä tarinoita

Oli tarkoitus antaa G-Antille päivän päätteeksi se lehti jossa lopultakin oli tämä uskomattoman pitkään myöhästellyt arvostelu. Tämän suunnitelman kuitenkin torpedoi tehokkaasti uusimman numeron loppuminen, joten se siitä sitten - välitän palautteeni nyt sitten tätä kautta. Käännöskritiikistä (josta toivottavasti otetaan onkeen seuraavaa sarjaa ajatellen) huolimatta sarja itsessään on tietysti loistava. Japan Popin seuraavassa numerossa olisi tarkoitus olla sarjan jälkilöylyttelyä; katsotaanpa, miten hyvin perustelumme käyvät yksiin.

Japani on sarjakuvalehtikulttuurin Eldorado, mutta strippisarjakuvallekin on siellä paikkansa. Paitsi että mangakat tuhertelevat strippejä bonuksina sarjojensa tankoubonjulkaisujen irtokansien liepeitä ja muuten tyhjiksi jääviä välisivuja täyttämään niitä julkaistaan myös sanoma- ja aikakauslehdissä pitkälti kuten lännessäkin. Ja läntisten vastineidensa tapaan myös nämä sarjat ovat yleensä massatuotettua, matalaotsaista vitsihuumoria.

Poikkeuksiakin tietysti löytyy, ja niistä ehdottomasti mainittavin on Kiyohiko Azuman Dengeki Daioh -lehdessä vuodesta 1999 vuoteen 2002 ilmestynyt Azumanga Daioh. Japanin Opetusministeriön kulttuuriviraston viimevuotisessa äänestyksessä se oli 13 000 ihmisen mielestä 90-luvun kolmanneksi paras mangasarja. Punainen jättiläinen on sen kustannussopimuksen allekirjoittaessaan tehnyt kulttuuriteon ja ilmeisesti myös kultavaltauksen – painokset loppuivat varsin nopeasti, ja Tsukiconissa Antti Grönlund paljasti sen menestyksen keräämillä rahoilla hankitun Azuman tämänhetkinen sarja Yotsuba&!.

Tsukkurimashoo, tsukkurimashoo

Azudai oli aikoinaan valtava hitti; kulttisuosiota saavuttanut ilmiö, jota voitiin verrata vain Neon Genesis Evangelioniin ja joka löysi vertaisensa vasta The Melancholy of Haruhi Suzumiyasta. Sen suosion syntyyn lännessä oli tietysti suurelta osalta vastuussa sen animesovitus, jota tehdessään J.C. Staff oli onnistunut mahdottomassa: strippisarjan sovittamisessa puolituntisiksi jaksoiksi ilman, että alkuperäistä vitsisisältöä tarvitsi heittää mäkeen ja kirjoittaa juonta tilalle (kuten lännessä on tapana). Nettihype tuhansine fanituotoksineen ja monikymmensivuisine foorumiketjuineen oli niin suurta, että ADV uskaltautui tuomaan sarjan sovituksineen Yhdysvaltain markkinoille, vaikka yonkomamangan kaupaksi menemisestä ei ollut aiempaa kokemusta.

Pohjois-Amerikassa Azudai kuitenkin floppasi pahasti; ihmiset eivät ostaneet niin mangaa kuin animeakaan, ja joka puolelta kuului mutinaa huonosta käännöksestä. Sen hypen imussa länteen yritettiin tuoda myöhemmin lisääkin strippimangaa, mutta mikään niistä ei menestynyt – Cosplay Koromo-chanin ja Tori Koron julkaissut Comics-One jopa onnistui menemään konkurssiin keskellä Yhdysvaltain kukkeinta mangabuumia, juuri ennen markkinoiden lasikaton vastaantuloa 2004-2005.

Syyn tähän ymmärtää helposti: japanilainen strippisarjakuva kun on mangaksi hyvin jäykkää niin yleisilmeeltään kuin sisällöltäänkin. Käytännössä kaikki strippimanga on neljän ruudun sarjakuvaa eli yonkomaa, mikä on sekä syy että seuraus sen yksinkertaisen rigidille vitsirakenteelle: ensimmäinen ruutu esittelee tilanteen, toinen kehittelee vitsiä, kolmas laukaisee sen, neljäs on lopetus. Köyhimmillään tästä muodostuu tylsän manzaipohjaista reaktiohuumoria, jossa kolmannessa ruudussa boken virkaa toimittava hahmo tekee tai sanoo jotain oudosti tai väärin, ja viimeinen ruutu kuvaa tsukkomin roolia vetävän hahmon reaktiota (yleensä tyrmistynyttä tai väkivaltaista sellaista). Hah hah.

Azudailla on kuitenkin puolellaan yksi merkittävä valtti: se ei ole sanomalehtisarja. Dengeki Daioh on tuikitavallinen seinenyleisölle suunnattu mangalehti, ja Azudain sellaiseen epätavallinen formaatti on ainoastaan Azuman itsensä päätös. Manga ilmestyi siinä yleensä 15 stripin ryppäinä, mikä mahdollisti Azumalle murtautumisen ulos perinteisestä yonkomakaavasta: yksittäisten strippien toimivuuden sijaan hän saattoi panostaa pitempikestoiseen tilannekehittelyyn. Kohtaukset ja vuoropuhelut voivat jatkua stripistä toiseen ilman minkäänlaista esittelyä tai kertausta, jolloin kerronta on yhtäjaksoisempaa. Tämä ei tarkoita sitä että Azuma heittäisi perinteisen yonkomakerronnan romukoppaan – hän on reaktiohuumorin suuri ystävä, miksi muuten hän olisi sarjastaan strippisarjan tehnytkään – mutta jo pelkästään muidenkin vaihtoehtojen olemassaolo antaa hänelle vapautta esimerkiksi leikitellä tsukkomin käsitteellä. Sarjan alussa jatkuvuus on vielä varsin vähäistä, mutta myöhemmissä osissa näkee selvästi kuinka stripit rakentuvat edellisten päälle.

Tietenkään Azudain suosion salaisuuden ei voida väittää piilevän vain tässä yhdessä erityispiirteessä. Azuma esitteli yonkomaan myös siitä aiemmin puuttuneen moeaspektin, mutta huumorisarjan tärkein piirre on kuitenkin sen hauskuus; jos tämä terä olisi tylsä tai epäomaperäinen, ei sarja kuin sarja pötkisi kovinkaan pitkälle. Azudain kohdalla näin ei tietenkään ole.

Oikeilla kemioilla loppu hoituu kuin itsekseen

Azuma on paitsi reaktio- myös kielioppihuumorin ystävä; hänen vitsinsä perustuvat säännöllisesti sanaleikkeihin tai japanin ääntämisen nyansseihin, joita on käytännössä mahdoton kääntää korvaamatta vitsiä toisella. Lisäksi Azudai oli ADVin ensimmäisiä mangasarjoja ja siten sen tuotannossa oli lastentauteja; käännös herättikin fanien ärtymystä jopa siinä määrin, että sen tekijä tunnusti kahden viimeisen osan kulttuuriselitteissä odottavansa saavansa pian tiiliä ikkunoidensa läpi. Näin ei tiettävästi käynyt, mutta eipä sarjaa myöskään ostettu.

Sarjan kääntämisen ollessa näin syövä prosessi tuntuisi vaikealta uskoa, että siitä olisi voinut tulla lännessäkin niin suosittu kuin mitä se on; selitetyt vitsithän ovat tunnetusti vähemmän hauskoja kuin itse tajutut (fanikääntäjäthän eivät lokalisoi). Azudailla on kuitenkin jotain mitä useimmilta sen myöhemmiltä manttelinperijöiltä, esimerkiksi Kagami Yoshimizun väsähtäneeltä Lucky Starilta, puuttuu – tasapainoinen hahmokaarti. (“Tasapainoinen” ei siis tässä tapauksessa tarkoita sitä, että hahmojen joukosta löytyy niin tsunderekko, meganekko kuin muuten vain moekkokin.) Henkilöt ovat se perusta jonka varassa tämä manga makaa, ja juuri ne tekevät siitä sen suursuosikin joka se on.

Nämä hahmot ovat kuusi koulutyttöä ja näiden opettajat. Cool mutta sisimmässään hempeä Sakaki; naiivi lapsinero Chiyo-chan; hyperaktiivinen Tomo; painonsa kanssa tappeleva Yomi; omassa kuplaulottuvuudessaan elävä Osaka; sporttinen poikatyttö Kagura; nimellisesti englantia opettava vastuuton Yukari-neechan; tämän entinen koulutoveri ja kaitsija, liikuntaa opettava Kurosawa-sensei ja koulutyttöjä neliskanttinen suunsa auki kuolaava kirjallisuudenopettaja Kimura-sensei. Hännänhuippuna löytyy Sakakia kaiholla katseleva Kaorin, jonka Azuma lopulta unohti rinnakkaisluokalle siirtyneeksi sivuhahmoksi ilmeisesti siksi ettei onnistunut repimään hänestä irti kovin paljoa huumoria – hänellähän ei ole varsinaista luonnetta, vaan hänen ainoa määrittelevä piirteensä on hänen ihastuksensa.

Enin osa näistä on eriskummallisia tyyppejä tai ainakin hyvin rakennettuja hahmoja, joilla esiintyy myös sisäistä elämää; toiset hahmot eivät läheskään aina tiedä toisten mielenliikkeistä yhtä paljon kuin lukija. Lisäksi Azuma ei ole tunkenut vain yhtä hahmoa yhteen rooliin (“huono koulussa”, “urheilija”, “vakava” jne.) vaan osa-alueet risteävät, joten hahmojen välinen interaktio on luonnollista ja sujuvaa.

Silloin kun huumori on manzaipohjaista tsukkomina toimii yleensä Yomi tai Kurosawa-sensei, jotka ovat sarjan normaaleimpia hahmoja. Usein vitsit ovat kuitenkin puhdasta tilannekomiikkaa, joka sikiää hahmojen vastakkaisista henkilökemioista ja mainitusta sisäisestä elämästä: Sakaki haluaisi silittää kissaa ja Kagura pelottaa sen tiehensä; Yukari haluaa nukkua, mikä ärsyttää Kurosawaa; Tomo yrittää kilpailla Chiyo-chanin kanssa arvosanoista, vaikka on luokan huonoin.

Yksittäiset stripit eivät välttämättä hetkauta mielialaa suuntaan jos toiseenkaan, mutta sellaisenaan luettavaksihan niitä ei ole tarkoitettukaan – ja kun pokkarin laskee kädestään, saattaa huomata viettäneensä kuluneen puolituntisen suu typerään virneeseen jähmettyneenä. Kun kolme alkujaan reaaliaikaista lukiovuotta lopulta on kulunut ja kuusikko katoaa ylioppilaskirjoitustensa jälkeiseen viimeisen kerran kesälomalle, olo on yllättävän haikea.

Käännökseen kadonnut

Azumanga Daiohin kääntäminen on, kuten sanottu, hyvin epäkiitollinen urakka kenelle tahansa. Ennakkoluuloja suomennokseen ei suinkaan vähennä se, että Antti Grönlund on tehnyt sen englannin- ja saksankielisten versioiden pohjalta, joista kumpikaan ei ole erityisen optimaalinen tapaus. Tästä huolimatta käännös on kuitenkin enimmäkseen toimiva; jopa ääntämysvitsit on onnistuttu vääntämään jotenkuten suomeksi, ja Sakakin epätietoisuus kulttuuriinsa ja aikaansa sidotusta sähköpostilemmikista on näppärästi ajanmukaistettu digilemmikiksi. Siitä mainosvitsistä puhumattakaan.

Käännös ei ole kuitenkaan ongelmaton. Ärsyttävintä siinä on se, että ongelmat eivät piile niinkään niissä kohdissa jotka olisivat mahdottomia kääntää vaan sellaisissa, jotka olisivat riittävin taustatiedoin olleet mahdollisia. Joudun nyt ensimmäistä kertaa suomimaan Punaista jättiläistä käännösratkaisuista (rouva Tanizakin ”arvot” (mitat?)), lipsahduksista (100 miljardia euroa), käännösvirheistä (koulun uimahallissa) ja kömpelyyksistä (1,53 metriä). Organisaation keveys näyttäisi alkavan muodostua kustantamolle rasitteeksi: toimitusjohtajan tehdessä käännöksen itse väliin ei mahdu toimittajaa antamaan toista mielipidettä esimerkiksi lauserakenteiden sujuvuudesta.

Jo kertaalleen käännetyt vitsit tarkoittavat valmiiksi lokalisoituja vitsejä. Ongelman ei kuitenkaan muodosta niinkään lokalisointi kuin sen osittaisuus; Chiyo-chan on “Chiyo-chan”, mutta Yukari-neechan “rouva Tanizaki” – miksi? Nyamon virtaviivaistaminen Namoksi vielä menee, mutta ei enää se että Kaorista käytetty lempinimi “Kaorin” on pudotettu kokonaan pois – mikä aiheuttaa epäloogisuuksia kolmospokkarin sivulla 148 (jossa Kimura haluaa puhutella Kaoria “Kaoriliiniksi” “koska muutkin kutsuvat häntä niin”). Vieraskielisiin käännöksiin tukeutuminen näkyy parissa kohtaa läpi turhankin selkeästi, jolloin esimerkiksi se tosiasia että Suomessa opettajia ei puhutella herra/rouva sukunimiksi vaan vain “opettajiksi” jää surutta huomiotta. Kaiken huipuksi pohjakäännöksen epäloogisuudet ovat välittyneet sellaisinaan suomennokseen: “kotatsun alle” “sulamisen” ymmärtäisi, mutta “lämpimään huoneeseen”? (Neljännessä pokkarissa jopa näytetään kotatsu. Ja puhutaan niistä.)

Toisaalta “eskalaattori” ja “elevaattori” on jätetty sellaisikseen, vaikka ne vain vieraannuttavat lukijaa käännöksestä; olisiko ollut parempi säätää vitsiä tässäkin ja muuttaa Osakan sekaannus koskemaan englantia? Puhumattakaan siitä, että Osakan käyttämä osakan murre (jonka ADV on mangassa lokalisoinut brooklyniksi, animessa teksasiksi) on latistettu tavalliseksi puhekieleksi – eikä hän edes käytä sitä kuin parissa avainkohtauksessa, koska englannin- ja saksankieliset versiot olivat jo valmiiksi karsineet sen lähes olemattomiin. Johdonmukaisuus ennen kaikkea; maailmankuvan rikkominen vieraannuttaa paitsi faneja myös kasuaaleja heräteostajia.

Vaikka vitsejä ei alkuperäisasuunsa voinutkaan jättää olisivat ADVin käyttämät kulttuuriselitteet kuitenkin olleet mukava, teoksen aukeamista myös Japanin kulttuuria tuntemattomille auttava lisä. “Ultraman on Japanin tunnetuimpia supersankareita”, “karakasa on henkiin herännyt sateenvarjo” ja vastaavat tietoiskut loppuliitteinä tuskin olisivat olleet kohtuuton lisävaiva; niiden kanssa auttajistakaan tuskin olisi ollut pulaa. Nyt selitteitä on vain muutama neljännessä pokkarissa, ja nekin marginaaleissa.

Lisäongelman muodostaa ääniefektien asettelu. Punaisen jättiläisen tapana on ollut pitää alkuperäiset ääniefektit “lukijoiden pyynnöstä” ennallaan ja lisätä käännös lähimaastoon, ja tämä linjaus jatkuu myös Azudain kohdalla. Yonkomaruudut ovat kuitenkin pieniä ja huolellisesti sommiteltuja, ja stripit voivat pahimmillaan aiheuttaa hieman klaustrofobisia tunnelmia, kun ääniefektin käännös on syönyt niistä kaiken tyhjän tilan. Peraatelinjaus alkaa osoittaa huonot puolensa viimeistään siinä vaiheessa, kun kohdalle tulee strippejä joissa alkuperäiset efektit ovat yksityiskohdatonta valkoista taustaa vasten; ne olisi voitu helposti pyyhkiä pois ja korvata uusilla piirrosta vahingoittamatonta. Mitä ylimääräistä arvoa sarjakuvalle tuovat kanat, jotka eivät enimmälle osalle lukijoista tarjoa muuta informaatiota kuin tiedon siitä missä mangaka oli alun perin tarkoittanut ääniefektin sijaitsevan – ja joka selviäisi paljon paremmin sijoittamalla samaan kohtaan käännetty efekti?

Azudai on myös Punaisen jättiläisen päänavaus lehtihyllyjen suuntaan. Pieni julkaisukoko laskee hintaa muun markettimangan kanssa vertailukelpoiseen tasoon, eikä Azuman taidekaan pääse selkeänä ja niukkadetaljisena vielä kamalasti lyttääntymään. (Lukuunottamatta ihan pienimpiä yksityiskohtia, kuten Sakakin hymyn levenemistä kakkospokkarin sivulla 141.) Toisaalta tekstit joutuvat nyt aika ahtaalle, ja lukuisat tavutukset antavat usein vaikutelman töksähtelevästä kielenkäytöstä silloinkin kun se ei sellaista ole. Onneksi tilanne on kolmanteen pokkariin mennessä jo tämän suhteen parantunut.

Juho Kangasmaa on Japan Popin arvostelun toisessa mielipiteessä tullut sanoneeksi, että “jos jollakin mangasarjalla on mahdollisuudet murtautua ulos otakughetosta koko kansan tietoisuuteen, se on kiistatta tämä.” Itse suhtautuisin kuitenkin hieman varauksellisemmin; Azudai on kenttätutkimuksissa osoittautunut nimikkeeksi, joka joko iskee tai sitten ei. Sen huumorin ei voi olettaa purevan kaikkiin, etenkään kun sen maailma ja käännös ovat näin mundaaneja lukijoita vieraannuttavia – minkä jo jenkkein esimerkkitapauksestakin näkee. Siinä on myös kerronnallisesti joitain pieniä kauneusvirheitä, jotka paljastavat sen tekijänsä ensimmäiseksi merkittäväksi työksi. (Azuman debyyttityöhän se ei varsinaisesti ole; hahmosuunnittelu-uransa jälkeen hän oli tehnyt paljon hentaimangaa nimellä Jooji Jonokuchi ("Jouji" jos haluatte googlata), ja muutamia pelkästään “Azumangojen” nimellä koottuja lyhyitä töitä jo vuosia ennen Azudaitakin.)

Kulttuuriteko kyseessä joka tapauksessa on, ja myös tärkeä merkkipaalu suomalaisen mangakustannusalan historiassa. Kukapa olisi vielä pari vuotta sitten voinut uskoa, että näinkin pian voisimme ostaa Azumanga Daiohia kioskin lehtihyllystä – ja pian sen jälkeen Yotsuba&!:a?

Ja tarjouskisan voittaja on...

...Tättärätää - Egmont! Death Notea odotetaan saapuvaksi maamme kamaralle kesäkuussa Suvi Mäkelän kääntämänä. How To Readista ja muista lisämateriaaleista Yookailla ei vielä ollut minkään sortin tietoa.

Tämähän oli odotettavissakin; Sangatsun Antti-setä oli voivotellut blogissaan "ikäviä uutisia" jo tammikuussa, ja Punajätin rahat ovat olleet kiinni Yotsuba&!ssa jo pitkään. Ja ainakaan nyt ei tarvitse pelätä sitä, että sarja skannattaisiin jossain Bonnierin hikipajalla Tanskassa 200 dpi:n resoluutiolla... eihän?

Vielä jokin aika sitten Egmontin taannoiset rehentelyt kuulostivat vielä tyhjältä ilmalta: parilla Takahashilla, Conanilla ja O!MGilla ei mangamarkkinoita dominoida. Ilmeisesti monikansallisen yritysjätin rattaat olivat kuitenkin vain niin massiiviset, että niiden liikkeellesaaminen kesti pitemmän aikaa: kerran liikkeelle päästyään niillä on kuitenkin näemmä sen verran massaa ja pääomaa, että ne onnistuivat ohittamaan tarjouskisassa jo hyvät Shueisha-suhteet luoneen Sangatsun. Heikompia hirvittää.

Tämän myötä alkaa epäilemättä kuulua ennen pitkää narinaa siitä, ettei Death Note oikeasti ole niin hyvä sarja kuin väitetään; viimeistään seitsemänteen pokkariin mennessä, ja aivan varmasti sen loppuun päästäessä. Tulen tekemään niin itsekin, koska arvostelen sarjoja ennen kaikkea kokonaisuuksina. Mikään mitä tulen myöhemmin sanomaan ei kuitenkaan tule kumoamaan sitä tosiseikkaa, että se oli poikkeuksellisen laadukas ja raikas tuulahdus ilmaa shounensarjojen geneeriseen massaan ja ehdottoman merkittävä jo niilläkin ansioillaan.

(Ne joille sarja ei ole tuttu voivat ottaa siihen pikakurssin tämän valokopiontarkan TV-sovituksen muodossa.)

Muut Egmontin Tracon-paneelissa (jossa parhaillaan istun) paljastetut uudet sarjat olivat Haruka Fukushiman kehuttu Cherry Juice, Tokyopopin mielipiteitä jakanut pseudomanga Vampire Kisses: Blood Relatives ja sokerina pohjalla syksyksi tietysti se kaikkein tärkein; Ai Yazawan Nana. (Mitäs minä sanoin?)

Yotsuba tulee, Yotsuba valloittaa

Punajätti veti hihastaan sunnuntaina niin sanotusti aika hiton ison ässän; Yotsuba&! suomeksi on jotain, mistä ei olisi voinut vielä vuosi sitten haaveillakaan. Voi tätä tyydytyksen tunnetta. (On myös mielenkiintoista huomata, että täälläkin päin kustantajat ovat alkaneet ilmoittaa uusista sarjoistaan coneissa.)

Suomentajana toimii Juha Mylläri, joten käännös tehdään tällä kertaa suoraan japanista. Tämä on hyvä asia luonnollisesti etenkin siinä mielessä, että aiempien kääntäjien tumpuloinnit ja huonot käännösratkaisut eivät nyt päädy suomennokseenkin asti - jotain, joka haittaa Azumanga Daiohin suomennosta välillä aika raskaallakin kädellä. (Kyllä, senkin arvostelu on tulossa. Olen vain hyvin hyvin hidas.) Yotsuba&! sisältää ylipäätään vähemmän kääntämiskelvotonta kielioppihuumoria kuin edeltäjänsä, joten se on myös helpommin mundaaniin lukijaan uppoava; tämä vika satutti Azudain myyntiä ilmeisesti aika pahastikin.

Lehtipistelevityksestä huolimatta julkaisukoko on Gunnm-kokoluokkaa, eli suunnilleen sama tai hieman pienempi kuin ADVilla. Hintakin lienee siis vastaava, toisin sanoen huomattavasti ADVia halvempi. (Muokkaus: 6,95 €.) Julkaisutahti on kahden kuukauden välein, mikä on lyhyemmälle sarjalle oikein mukava nopeus.

Ja käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että ADVin hidasteluille voi näyttää tästä eteenpäin kohteliaasti keskisormea. Jo pelkästään siinä olisi aihetta riemuitsemiseen.

Eikä sitten sössitä niitä ääniefektejä tällä kertaa, eihän?

D-luokkaa?


Ennakkotilaajat ovat jo saaneet oman kappaleensa Punaisen jättiläisen uusinta sarjaa, ja joku on saattanut ehtiä ostaa sen jo kaupoistakin. Aika, jolloin tuntui edistyneeltä että Suomessa julkaistiin sellaisiakin sarjoja jotka jatkuvat vielä Japanissakin (omg), tuntuu nyt kovin kaukaiselta... Vampire Hunter D:hän on niin tuore manga, ettei siitä ole julkaistu vielä yhtään arvosteluakaan - millään kielellä.

Monet ovat kuitenkin varmasti jo huomanneet, että tämä teos ei ole ulkoasultaan mikään mangataiteen riemuvoitto. Sääli Kikuchin hienoa tarinaa - mutta kannattaako sellaisen teoksen lisenssiä ostaakaan, jonka laadusta ei ole vielä mitään takeita?

Sovituksen laatua ja syytä siihen pohtivien kannattaa lukea tämä Publishers Weeklyn artikkeli. Monet ovat varmasti miettineet miksei sarjan japanilaista kustantajaa ole mainittu missään; syyhän on se, ettei sellaista tällä kertaa ole. Uunituore manga on Digital Manga Publishingin tilaus - ja ymmärtäähän sen mitä siitä seuraa kun mangaka on aloittelija, kustantajalla ei juuri ole kokemusta sarjakuvantekijän ohjastamisesta ja näiden kahden välissä on vielä valtameri.

"Some of the early pages were done really well," said Lui. "But with pressures to get the book produced in a timely manner, a lot of things started to fall apart."

Sääli tosiaan.


Kikuchi ja Takaki DMP:n version kanssa

Jotain, mihin Ghost in the Shell ei yltänyt


The Brooklyn Rail haastattelee Shusuke Kanekoa, Death Note -elokuvien ohjaajaa. Haastattelussa käydään läpi Kanekon ohjaajan uraa pink-elokuvista art house -elokuviin, hirviöelokuviin ja lopulta Death Noteen, sekä Japanin elokuvateollisuuden tilaa ylipäätään. Otakunäkökulmasta kiintoisinta antia on kuitenkin harvat Death Notesta tarjoillut tiedonmuruset; se että Lightin Nietzchen-lukeminen oli ohjaajan tietoisesti päättämä lisäys, ja se että toisen elokuvan kuvauksissa näyttelijät olivat jo valmiiksi päässeet tunnelmaan.

Nämä eivät tietenkään ole Death Noten faneille mitään uutta, sillä Kanekoa on haastateltu aiemminkin. Esimerkiksi tässä Twitchin heinäkuisessa haastattelussa keskitytään enemmän elokuviin. Kanekon huomaa toistelevan samoja asioita useissa eri haastatteluissa, vaikka esimerkiksi japanilaisen kulttuurin käsitys sanojen ja etenkin nimien taikavoimista onkin varmasti asia, jota on hyvä teroittaa gaijineille. (Muistatteko, kuinka Yubaba vei Chihiron vapauden Henkien kätkemässä viemällä tämän nimen? Aivan.)

Tekijöiden halun pitää tappovihkon säännöt muuttumattomina ymmärtää, koska niiden muuttaminen olisi muuttanut juonen lisäksi myös konseptia - ja fanit olisivat kirkuneet raivosta. Vanhemman haastattelun mielenkiintoisin yksityiskohta taas on se, että amerikkalaiset tosiaan harkitsevat kotimaisen remaken tekemistä á la Ring; isompi budjetti mahdollistaisi varmasti komeammat CG-shinigamit, mutta sitä miten juonta ja asetelmia olisi lokalisointia varten muokattava ei uskalla edes ajatella. Loppujen lopuksi tämä alleviivaa hyvin sitä, miten vastahakoisia jenkit ovat lukemaan tekstityksiä...

Death Note on joka tapauksessa mielenkiintoinen ilmiö. Harva Shonen Jumpin sarja on päässyt uimaan niin syvälle valtavirtaan kuin se, puhumattakaan siitä kuinka universaalia sen puhuttelevuus on kaikissa kohdeyleisöissä. Kovin monesta suositustakaan mangasta ei myöskään tehdä näyteltyjä elokuvia, varsinkaan ennen animesovitusta; doramat ja lavamusikaalit ovat sillä saralla yleisempiä. Ja koska kyseessä on juonivetoinen sarja, sitä on myös kohdeltu poikkeavasti: tarinan jakaminen kahteen elokuvaan ja 37-jaksoinen TV-animen normaalin kahden kurin pituisen sijaan ilmaisee, että tarinaa ei ole haluttu silpoa torsoksi.

Kunnon rahantekokonseptia ei tietenkään kannata haudata ennen aikojaan: varsinaista Death Noten tarinaa edeltävä, päähenkilönsä mukaan ytimekkäästi nimetty spinoff-elokuva L saa ensi-iltansa 9. helmikuuta. Olisi mukavaa jos nämäkin elokuvat olisi nähty myös näillä leveyksillä, kuten vaikkapa Nana viime vuonna - mutta kun ei niin ei.

Seuraavan kerran Death Note todennäköisesti tulee puheeksi, kun sen tarjouskisan voittanut suomalainen kustantaja pääsee tanssimaan voitontanssiaan. Kummankohan puolesta kannattaisi veikata - Sangatsun vai Punaisen jättiläisen? Egmont sitä tuskin saa, mutta ainahan ihmeitä voi tapahtua.

Pauna Median kootut selitykset

On pötypuhetta väittää, että Pauna Media Group muka olisi asiakaspalautetta kuuntelematon, korkealla ylhäisessä yksinäisyydessään kököttävä ja julkaisujensa laadusta välittämätön firma! Osoituksena tästä kustantamon sivuilta löytyy nykyään myös UKK-osio, josta löytyvät vastaukset mm. seuraaviin kysymyksiin:

Miksi kirjojen äänitehosteita tai kuvia ei ole käännetty?

Myös tämä on sopimusasia. Kirjojen oikeuksia hallinnoiva taho edellyttää, että kuvien äänitehosteet jätetään alkuperäisasuunsa. Tämä koskee japaninkielisiä, koreankielisiä sekä englanninkielisiä teoksia. Joissakin tapauksissa olemme lisänneet suomenkielisen tekstin sen sivun alalaitaan, missä alkuperäinen teksti on. Sen lisäksi kaikki taiteilijoiden käsinkirjoitetut sivut on jätetty alkuperäisasuunsa tekijän tarkoittaman henkilökohtaisen viestinnän tunnun säilyttämiseksi. Meidän mielestämme on todennäköistä, että lukijamme osaavat ne muutamat sanat englantia, mitä kyseisten viestien lukeminen edellyttää.

Mitä on pseudomanga?

Pseudomangaksi tai OEL-mangaksi kutsutaan kaikkea Japanin ulkopuolella tehtyä mangatyylistä sarjakuvaa (korelainen sarjakuva on manhwaa, kiinalainen manhuaa). Sanaa viljelevät pääasiallisesti itseään muita hienompina pitävät sarjakuvaharrastajat, ja sen käytön tavoitteena on pyrkiä nostamaan omaa itsetuntoa helpoimmalla mahdollisella tavalla, eli vähättelemällä muita harrastajia tai heidän mielenkiintonsa kohteita. Meidän mielestämme hyviä mangakirjoja tehdään myös Japanin ulkopuolella. Puritaanit voivat halutessaan korvata yleisterminä käyttämämme sanan "manga" sanalla "mangatyylinen".

Onko manga liian suosittua?

Ei ole. Itsensä mangakonkareiksi tuntevat puhuvat toisinaan "markettimangasta" - eli siis paheksuvat sitä, että mangakirjoja on myynnissä Lehtipisteissä - toisin kuin "vanhaan hyvään" aikaan, jolloin kirjoja oli vaikea saada ja harrastajapiirit näin pienet ja sisäänlämpiävät. He ovat usein väsyneitä vanhoja setiä.

Miksi joku asia on käännetty näin eikä noin?

Koska se on alkuperäisessä teoksessa ollut niin, ja käännös on uskollinen sille. Kannattaa huomata, että vaikka omasta mielestä jostain virkkeestä voisi saada sujuvamman sanomalla se jotenkin toisin, se ei silloin olisi sellainen, mitä kirjan tekijä on alun perin tarkoittanut. Lause tai virke voi myös olla populaarikulttuurinen viittaus johonkin sanontaan, jonka muistettavuus tai huvittavuus perustuu normaalista poikkeavaan kielenkäyttöön. Myös kirjassa esiintyvien nuorten kieli ja kielenkäyttö voi avautua vaikeasti, jos oma nuoruus on jäänyt jo taakse.

(Ylimääräiset lihavoinnit Laurelin.)

Tällaista upeaa röykkiötä logiikkavirheitä ja kehäargumentteja näkee virallisissa yhteyksissä nykyään enää harvoin! Annetaanpa Paunalle siitä hyvästä aplodit ja aletaan perata tätä kampelakasaa; kohta kerrallaan, koska se sen ansaitsee.

Pikainen vilkaisu Punaisen jättiläisen Princess Aihin ja Egmontin The Dreamingiin paljastaa, että toisin kuin PMG väittää Tokyopop vaikuttaa hyvinkin sallivan grafiikanmuokkauksen (eli "kuvien kääntämisen"). PJ onkin tehnyt tätä esimerkillisesti - olkoonkin että Princess Ainkin luettavuutta olisivat eittämättä parantaneet käännetyt ääniefektit, jotka eivät sitä paitsi ole läheskään niin kiinteä osa kuvitusta kuin Tokyopop haluaa uskotella. Ja toisena alkuperäisistä kustantajista Tokyopop olisi varmasti halutessaan voinut lähettää täkäläisille julkaisijoille myös ääniefektittömät sivupohjat... Miinusta sinulle, DJ Stuart Levy.

Pointti lukijoiden englannin osaamisesta on toki hyvä, mutta se ei kelpaa syyksi silloin kun kyseessä on teoksen käännösratkaisujen johdonmukaisuus ja käännöksen harmonisuus. "Henkilökohtaisen viestinnän tunnun säilyttäminen" on myös aika hutera perustelu - etenkin kun niistä käsinkirjoitetuista sivuista ei saa juuri mitään selvää.

Pauna Median mielestä myös asiakkaiden solvaaminen on selvästi hyvä markkinointiratkaisu. Tämä on kiehtova yksityiskohta, sillä vaikka Suomen muutkin mangakustantajat ovat harrastajien kanssa eri mieltä siitä miten sana "manga" tulisi määritellä eivät ne kuitenkaan ole turvautuneet heidän haukkumisekseen "itseään muita hienompina pitäviksi" ja "väsyneiksi vanhoiksi sediksi". Esimerkiksi Egmontin taktiikka on käydä asiasta avointa dialogia - mikä Pauna Medialle tuntuu olevan ylitsepääsemättömän vaikealta tuntuva ajatus.

Tuntuisi uskottavalta olettaa, että Pauna Media kaikista Suomen itäaasialaissarjakuvaa ja vastaavaa julkaisevien kustantajien joukossa on saanut lyhyen olemassaolonsa aikana niistä kaikkein eniten negatiivista palautetta. Sinällään ärsyyntyminen on ymmärrettävää - etenkin jos suuri osa valituksesta on ollut "miks te julkasette vaan jotain pseudopaskaa" -tyylistä - mutta se ei tee asiakkaiden solvaamisesta sen parempaa ratkaisua. Pseudomanga on kuitenkin terminä täysin vakiintunut ilmaus, ja tällaiset epätoivoiset yritykset saada nuoret lukijat väheksymään sen käyttöä ja käyttäjiä on lähinnä säälittävää.

Markettimanga-sanan väheksyminen on samaten varsin arveluttavaa toimintaa. Minusta se sopii hyvin kuvaamaan suomalaista tilannetta, jossa manga on hyvin selkeästi jakautunut kahteen luokkaan: kirjakaupoissa ja sarjakuvaliikkeissä myytävään mangaan ja markettimangaan. Kannattaa huomata, että kyseessä on maailmanlaajuisesti varsin harvinainen ilmiö. Esimerkiksi Yhdysvalloissa manga tavoittaa ostajansa lähes sataprosenttisesti kirjakauppojen kautta; nörttihieltä haisevista sarjakuvaliikkeistä löytää vain pikkukustantamojen julkaisuja, lehtihyllyiltä taas lähinnä vain Shonen Jumpin.

Upeimman argumentointivirheen tarjoaa kuitenkin viimeinen kappale. On suorastaan hilpeää, että Pauna Media tunnustaa suomennostensa olevan tönkköjä, mutta ei siltikään suostu myöntämään parantamiseen olevan aihetta. Ja sanantarkan käännöksen preferoiminen kielen sujuvuuden kustannuksella on mielipide, jota on yleensä kuultu lähinnä fanikääntäjien suusta...

Mistä tulikin mieleeni, että käytännössä ainoat kehut Pauna Median käännöksille on tullut niiltä kunnolla omaa äidinkieltään osaamattomilta pikkuisilta, jotka valittavat tulikivenkatkuisesti kun mangan X suomennos ei ole sanantarkka englanninkielisen version kanssa.

Loppukaneettina on pakko todeta, että en ole kuullut PMG:n Anssi Puolamäen käännöksissään viljelemien pökkelöanglismien kaltaisia hirviöitä ikinä puhutussa kielessä - saati sitten vitsikkäissä tai popkulttuuriviitteisissä yhteyksissä. "Meidän tulisi suorittaa kotisivujemme linkkien vaihto!"

Onko PMG tekemässä itsestään Suomen vastinetta 4Kidsille, tuolle Yhdysvaltain legendaarisimmalle animenjulkaisijalle? Se tullaan näkemään jatkossa! Kustantajien välisen kilpailun ei kuitenkaan voi väittää sen julkaisujen myötä ainakaan kiristyvän, vaikka yllä lainatussa tekstissä Japanista peräisin olevia teoksia jo lupaillaankin...