Round 1

    
Lehtemme ovat eläneet yhteiseloa nyt seitsemisen kuukautta. Tällä välin kumpikin on hakenut omaa linjaansa, ja lienee jo turvallista sanoa sellaisten löytyneen; molempien edut ja ongelmat näkyvät nyt kohtuullisen selkeästi.
Animen suurin etu on edelleen sen markkinaetumatka; lähemmäs kolmen monopolivuotensa aikana se juurtui syvälle kotimaiseen skeneen, ja ihmiset tottuivat sekä sen läsnäoloon että sen ainutlaatuiseen. Japan Popin saavuttua tällainen ehdoton lojaalius on laantunut ja lehdistöstä on tullut arkipäiväisempi osa skeneä, mikä näkyy mm. vähentyneessä foorumipalautteen määrässä. Iso osa kasuaalimmista lukijoista ei toisaalta ole edes noteerannut toimituksenvaihdosta; pienemmiltä foorumeilta löytyy edelleen ketjuja, joissa Japan Popia parjataan Animen matkijaksi.

Japan Popin etu taas on edelleen se, että sen ihmiset ovat alan harrastajia ja toimijoita: tämä johtaa sekä kontaktien löytymiseen että - monien tapauksessa - automaattiseen lojaaliusreaktioon. Markkinaetumatkaa on yritetty kuroa kiinni Fantasiapelien näytenumerokampanjalla ja samanlaisella yhdistyskampanjalla kuin "muutama vuosi sitten erään toisen lehden kanssa tehtiin", mutta siitä miten hyvin tämä on toiminut ei puhuta julkisesti; lehti on ottanut linjakseen pitää yllä hieman suljetumpaa julkisivua kuin edeltäjänsä (niin ensimmäinen numero kuin uusimman numeron DVD:kin tulivat täysin ilman ennakkoilmoituksia), ilmeisesti jottei kilpailija saisi vihiä sen liikkeistä.

Toisaalta se että lehden toimituskunta koostuu skenen keskeisistä vaikuttajista tuskin myöskään on haitaksi yrityksille eristää kilpailija skenestä: Animen myyntipöytää ei viime Traconissa näkynyt (kuka se taas olikaan tapahtuman sponsorivastaava?), eikä tarvita velhoa arvaamaan kumpi lehdistä on tulevan Tampereen Animeconin pääyhteistyökumppani.

Lehdillä on myös ongelmansa. Animen markkinaetumatka tarkoittaa myös sitä että mainostajilla ei välttämättä ole mielenkiintoa lähteä mainostamaan vielä toisessakin julkaisussa, mikä on varmasti ainakin ollut ongelma Japan Popille. Anime puolestaan kärsii vakavasta aivovuodosta; uusimman numeron ainoa teksti joka herätti välittömän mielikuvan asiansa tuntevasta kirjoittajasta oli J-V. Simolan Divergence Eve -artikkeli.

Toisaalta jo se että tällaisia kirjoittajia ylipäätään löytyy on jo saavutus sinänsä; vanhan Animen hylätessään Japan Popin toimituskunta epäilemättä luuli sen kuolevan sisällöntuottajien puutteeseen joko välittömästi tai viimeistään yhden numeron jälkeen. Tällainen ylimielisyys osoittautui virheeksi, sillä he tuskin odottivat saati toivoivat päätyvänsä taloudelliseksi altavastaajaksi kilpailutilanteeseen. Toisaalta H-Townin toiveet Mimiko Median rahojen loppumisesta eivät näytä nekään toteutuneen; olihan uusimmassa Japan Popissakin jo kuusi mainosta. (Sisarfirmaa ei lasketa.)

Lehdet ovat lähteneet rakentamaan itselleen erilaisia julkisuuskuvia. Anime teki hiljan päätöksen avata arvosteluarkistonsa myös muille kuin tilaajille, mikä varmasti auttaa nostamaan sivuston kävijämääriä. Toisaalta sivustolla ei ole yhtään mainoksia joten taloudellinen hyöty on käytännössä nolla, ja sivusto on muutenkin pahasti rempallaan; ne ovat epäilyttävän usein nurin, työharjoittelijan lähdettyä uutisia on tullut kerran viikossa jos hyvin käy, ja vaikka legendaarinen tuhansien sivujen chattiketju suljettiinkin on uusi jo pystyssä ja foorumin moderointi käytännössä olematonta. Yleisvaikutelma on aika kamala, eikä tilannetta paranna se että toimituksen vaihduttua sillä ei ole ollut lainkaan presenssiä #anime-lehdessä.

Japan Popin sivusto taas on sisällöltään pitkälti samanlainen kuin Animen vanha sivusto. Lehden laajempi fokus heijastuu sen kansiin, ainakin ideatasolla: vähemmän vetävissä kansikuvissa komeilee nippa nappa tunnistettavia kuvia japsirokkareista ja länsimainen käsitys yaoista (eli kaksi mieheksi pukeutunutta tyttöä kaulailemassa). Eri asia sitten tietysti on, ovatko Animen toistuvat Naruto-oksennukset ja kollaasit sen silmäämiellyttävämpiä.

    
Sisällöllisesti lehdet ovat kehittyneet mielenkiintoisiin suuntiin: keskiarvoa katsoen Anime on keventynyt, Japan Pop raskastunut. Asia ei kuitenkaan ole yksioikoinen.

Animen sisältö on ylipäätään aika höttöistä, mutta sen suurin ongelma ei loppujen lopuksi ole se että huumori ei naurata eikä se että päätoimittajan puutteellinen asiantuntevuus pilkahtelee säännöllisesti - se on toimituskunnan ulkopuolisuus skenestä. Keitä nämä kirjoittajat ovat? Miksi emme ole kuulleet heistä aiemmin? Mitä meidän tulisi heistä ajatella? Analogiaa käyttääkseni, ärhäkällä kolumnilla on täysin eri painoarvo jos sen on kirjoittanut Nnirvi kuin jos sen on kirjoittanut vain joku sattumanvarainen heppu.

Zac Bertschy ohjeisti hiljan animejournalistiksi hinkuvaa kysyjää näin: "Come across as a writer who happens to be a fan, not a fan who wants to write. One of those works, the other really doesn't."  Tämä näkyy lehdissä hupaisan selkeästi; selvimmin Japan Popissa.

Japan Popilla voi olla kokeneempien sisällöntuottajien etu puolellaan, mutta se ei tee heistä laadukkaita toimittajia: kun priimapäätoimittajan osaavuutta laimennetaan sekundapäätoimittajan osaamattomuudella muodostuu yleisvaikutelmasta huonolla tavalla fanzinemäinen. Toistaiseksi lehden kompastelevin kirjoittaja tuntuu olevan Markku Salmi: hänen tekstiensä ylimääräiset vaan- ja niin-sanat sekä muut säännölliset tyyli- ja kielivirheet ja kyseenalaiset päätelmät ("puujalkavitseillä", John Woomainen, Tokyopop onkin laadun tae) eivät anna hänestä kovinkaan autoritaarista vaikutelmaa.

Japan Popin sisältö kärsii muutenkin pienistä kauneusvirheistä: oikolukija ei esimerkiksi ole karsinut toisista mielipiteistä päällekkäisyyksiä, joten niissä toistellaan pitkälti samoja tekijätietoja ja premissikuvauksia kuin arvosteluissakin. Toistaiseksi vain Joel Autio vaikuttaisi olevan tilanteen tasalla: en tiedä onko hän saanut Mauno Joukamaan Hellsing-arvostelun luettavakseen ennen toisen mielipiteensä kirjoittamista, mutta jos ei hän lienee arvannut ettei varsinainen arvostelu (kuten ei sivumennen sanoen mikään muukaan lehden arvosteluista...) tulisi sisältämään lainkaan kritiikkiä itse julkaisusta ja päättänyt ottaa sen oman tekstinsä keskiöön. Vaihtoehtoisesti päällekkäisyyksiä löytyy tekstistä ja sen kuvituksesta; se ei ole sitä "tukemista", jota olen peräänkuuluttanut.

Puhumattakaan siitä, että harrastajaorientoituneen julkaisun sisällöntuottajat tuntuvat edelleen luulevan lukijoille olevan tarpeen selittää shounenin tarkoittavan pojille suunnattua. Aidan toisella puolella taas Anime käyttää kasuaalisti ONAn kaltaista harvinaisempaa termiä, mutta eipä sieltäkään näytä julkaisulaatukritiikkiä löytyvän.

Se että Katariina Alaisen kolumni nauratti uusimmassa Japan Popissa enemmän kuin kumpikaan Kekon pakinoista oli jonkinasteinen shokki; toivottavasti kyseessä on vain perhesyistä johtuva notkahdus. Japan Popin uusin numero oli kuitenkin kokonaisuutena huomattavasti parempi kuin sitä edeltävä; etenkin Jussi Nikanderin Anime- ja mangateollisuuden tila -artikkeli oli positiivinen yllätys ja paljon kantaaottavampi teksti kuin olisin Japan Popilta odottanut (ja se jopa osoitti minun olleen väärässä).

Hieman paradoksaalisesti Anime tuntuu tällä hetkellä todellakin käsittelevän enemmän kotimaista skeneä kuin Japan Pop; siinä missä Japan Popin kotimaa-anti jää lähes kokonaan tapahtuma- ja keikkaraportteihin ja Pohjantähden alla -palstaan on Anime noteerannut jopa Kupolin yhdistykseksi kirjautumisen kaltaisen asian. Toisaalta tämä tekee Animen sisällöstä enemmänkin kuin vähän tasapainotonta; toimituskunnalta tuntuu puuttuvan tiettyä tajua siitä mitkä aiheet ovat noteeraamisen arvoisia ja merkityksellisiä, niin nuoremmalle kohdeyleisölle kuin lehti onkin suunnattu. Miten hyvin lehti pysyy kasassa kasuaalin harrastajan ja sarjakuvaopettajan hoitamana?

Loppujen lopuksi kumpikaan lehdistä ei ole täydellinen eikä sellainen, jota minä haluaisin lukea. Jos jotain haluaa nähdä tehtävän kunnolla se täytyy näemmä edelleen tehdä itse; Otaku pysyy minun listallani ykkösenä.

Vartijat

(Arvosteluun liittymättä toivoisin, että mahdollisimman moni lukisi Vehin parannusehdotukset Animeunionin verkkopuolen suhteen. Asia on tärkeä ja ajankohtainen, ja näistä aiheista löytyy aivan liian vähän julkista keskustelua - minkä lisäksi kyseisten ehdotusten toteuttaminen keventäisi Animeunionin organisaatiota huomattavasti demokraattisempaan, merkityksellisempään ja ennen kaikkea toimivampaan suuntaan; sellaiseen, jollainen sen piti alun perin ollakin.)

Heikki Valkaman Vartijat -projektin historia on pitkä ja värikäs – niin pitkä, että Watchmenin suomenkielinen julkaisukin oli sen nimen keksimisen aikoihin vielä haave. Sarjan kuvittajaksi alun perin kaavailtu piirtäjä vetäytyi projektista koska piti juonta kliseisenä ja hahmoja yksiulotteisina, minkä lisäksi häntä arvelutti projektin epävarmuus; sen budjettia hierottiin koko kesä 2006, ja jossain vaiheessa näytti jo siltä ettei sellaista saataisi lainkaan. Hän vetäytyi projektista lopulta aikataulusyistä.

Matalammat standardit omaava piirtäjä löytyi, kun asianomaiset törmäsivät arvosteluun Elli Puukankaan Shunkashuutou 1 -omakustanteesta Kvaakissa. En tiedä millainen budjetti projektille loppujen lopuksi saatiin aikaan, mutta kovin mittava se ei ilmeisesti ole: Puukangas joutui käymään koulun ohella myös töissä sarjakuvaa tehdessään, mikä valitettavasti näkyy jäljessä.

Kulki tuulen tietä myöten, ahavan ratoa myöten

Puukangas kertoo haastatteluissa etenevänsä fiilispohjalla: joskus yhden kuvan parissa kuluu useampia päiviä, joskus useampi sivu valmistuu yhdessä. Samaten hän on kertonut, ettei hifistele välineillä. Nämä seikat kumuloituvat lopputuloksessa: loppuliitteinä olevat luonnokset näyttävät hänen olevan taitava ja särmikäs piirtäjä, mutta hänen tussauksensa näyttää kauttaaltaan kuitukärkikynillä tehdyltä, mikä johtaa auttamattoman elottomaan viivaan. Piirrosjälki on etenkin alkupään sivuilla sotkuisuuden lisäksi myös hyvin vaihtelevaa: esimerkiksi konnat ovat ensimmäisen luvun ensimmäisessä kohtauksessa huomattavasti vähemmän huolellisesti piirrettyjä kuin toisessa, ja taas entisellään kolmannessa luvussa.

Epäkonsistenttius jatkuu harmaasävyissä: ensimmäisen luvun yhdellä sivulla konnat ovat rasteroituja, toisella taas eivät. Eri vaiheissa teosta on käytetty täysin erilaisia rasteripintoja, ja jonkin aikaa ne kärsivät jopa Sangatsun legendaarisesta pilkkutaudista. Osan sivuista Puukangas on aluksi piirtänyt väärään suhdekokoon, ja alas jää säännöllisesti leveä valkoinen marginaali. Valkaman loppusanojen mukaan "kun loppuvaiheessa alkoi tulla kiire, Ellin avuksi värvättiin Pauliina Högman, toinen taitava piirtäjä. Lisäksi loppurutistuksessa, etenkin rasteroinnissa, oli korvaamattomana apuna sarjakuvapiirtäjä, -opettaja ja -harrastaja Reima Mäkinen"; olisi mielenkiintoista tietää, kuinka suuri osa epäsäännöllisyyksistä on tämän tulosta.

Harvinainen täpläkettu ja aivan liian täyteen ahdettuja puhekuplia. Latojalla on varmasti ollut hauskaa; dialogia on loppusanojen mukaan karsittu vielä aivan viime hetkilläkin.

Työn edetessä jälki saa kuitenkin nopeasti lisää yhtenäisyyttä, ja jälkipuoliskolla mitään näistä ongelmista ei enää liiemmin esiinny. Aluksi hutera ja haparoiva viivatyöskentelykin saa lopulta huomattavasti lisää varmuutta, ja loppuvaiheessa viivanpaksuus vaihtelee jopa sen verran että etualan kohteetkin alkavat jo erottua selkeästi taustasta. Eläväksi viivaa ei kuitenkaan voi vieläkään sanoa, vaikka sävytystekniikan vaihtaminen lyijykynäjäljestä rasteripintoihin onkin selkeä parannus Shunkashuutoun ajoista. Tyylillisesti Puukangas on päässyt kohtuuhyvin eroon liioista Yoshihiro Takahashi -vaikutteista, ja sivuilla vilahtelevien koiraeläinten rintalihaksien määrä onkin kiitettävän vähäinen. Vanhempien ihmisten piirtäminen taas tuottaa selvästi vielä vaikeuksia.

Teoksen lukusuunnasta olen yrittänyt keskustella aiemminkin ja päätynyt argumentoinnilliseen pattitilanteeseen, joten ei siitä sen enempää. Sitä enemmän teoksen ulkoasussa tökkiikin sommittelu. Olen aiemmin kehunut Puukankaan hyvää näppituntumaa dynaamiseen sivusommitteluun, ja hän hallitseekin monia hyväksi havaittuja mangakuvakerronnan perusasioita: esimerkiksi ruudut vinoutuvat sitä enemmän mitä toiminnallisemmaksi kohtaus menee, ja aukeamasommitteluakin löytyy jonkin verran.

Omakustanteella ja oikealla kustanteella on kuitenkin täysin eri standardit; tässä vaiheessa olisi hyvä löytyä myös tasapainoa tyhjän ja täyden tilan välillä, jotta lukukokemus ei olisi rasittava ja sarjakuva näyttäisi hyvältä myös nopeasti silmäiltynä. Nyt tätä löytyy vasta ihan viimeisiltä sivuilta, mutta onneksi jälki sentään paranee koko ajan.

Pienempien epäyhtenäisyyksien lisäksi sekaan on eksynyt isompiakin lipsahduksia - seuraavassa ruudussa miekka on taas tukevasti kädessä. Jatkossa rajoittaisin myös tarpeettomasti aukeaman keskelle vuotavien ruutujen käyttöä, koska se että pokkarin selän joutuu lähes murtamaan nähdäkseen koko sivun huonontaa turhaan lukukokemusta.
Mies on maallansa parempi, kotonansa korkiampi

Valkaman käsikirjoitus taas on hieman epätasaista jälkeä, eikä väitteitä kliseisyydestä ja yksiulotteisuudesta voi pitää täysin perusteettomina. Päähenkilö Seiya Tanaka on maailman (Suomen?) pelastajaksi tavanomaisen huonosti sopiva nuorukainen, jonka on kasvettava täyttämään roolinsa vaateet ja jonka funktio tarinassa on olla luonteeton ja ominaisuudeton tyhjä samaistumisastia sekä sivuhenkilöiden infodumppausten kohde. Hänen japanilainen äitinsä on juuri kuollut ja hän joutuu siksi muuttamaan kotoaan sukulaistensa luo outoon maahan, jossa kaikki nälvivät hänelle hänen “tytönnimestään” ja jossa hänen Kalervon suvun verenperintönsä pakottaa hänet Vartijan uralle. Helsinki-Vantaan lentokentältä siirrytään sujuvasti ilmeisen eteläsuomalaiseen lehtimetsään, jossa kaikki käyttävät fantsuvaatteita ja defaulttiaseistus on miekka. Pahikset ovat pahoja, ahneita ja Sammon perässä siksi että niin kuuluu olla; sen syvempiä motiiveja vastakkainasettelulle ei anneta. Ainakaan vielä.

Ei siis mitenkään omaperäinen tai ylimääräisellä logiikalla pilattu asetelma; voisin sanoa sen olevan varsin tyypillinen debyyttityö ihmiseltä, joka on lukenut mangaa pienestä pitäen. Sen omaperäisyys piilee asetelman sijoittamisessa suomalaiseen miljööseen ja aiheiden ammentaminen Kalevalasta, ja tässä suhteessa teos toimiikin vallan hyvin: hiidet ja peikot luovat tavanomaiseen reseptiin rutkasti lisää kiinnostavuutta, ja kokonaisuus nousee tämän ansiosta positiivisen puolelle. Toisaalta se että suuri osa taustatiedoista on jouduttu lisäämään loppuliitteiksi ei ole erityisen vahvaa kerrontaa; toki tämän kaiken olisi voinut upottaa itse tarinaankin.

  

Valkaman mukaan Puukangas on täyttänyt toimintakohtauksissa "kaikki hänelle asetetut tavoitteet ja enemmänkin." Paikoin tämä pitäneekin vilpittömästi paikkansa, mutta loppupuoliskolla on paikoin ollut ilmeisesti liian kiire: vauhtiviivat ovat kiireessä tehtyjä, kuvakulmat vähemmän onnistuneita eikä piirroskaan erityisen huolellista. Parilla alkupään sivulla taas on kuvankäsittelyvaiheessa jätetty käyttämättä tasotyökalua, ja lopputulos on rasteroitunutta pisteviivaa.

Toimivan kaavan toistamisessa ei tietenkään ole mitään pahaa, mikäli sen osaa tehdä hyvin. Käsikirjoitus ei kuitenkaan kaikilta osin ihan vakuuta: repliikit ovat sujuvahkoja mutta kertojantekstit tökkivät paikoin, ja toisen luvun alun ekspositiosivu olisi ehkä ollut parempi toteuttaa ihan rehellisenä montaasina kuten lukuisat myöhemmät vastaavat. Kolmannen luvun kohta jossa Aino säikäyttää Seiyan tuntuu kohtaukseen sopimattomalta hetkeltä edistää hahmonkuvausta, vaikka sitä saisikin olla kieltämättä tarinassa rutkasti enemmän. Juoni on auki – kustantajan kanssa on sovittu toistaiseksi neljästä osasta – mikä ei välttämättä ole paha asia, mutta ei toisaalta myöskään anna aiheita toivoa kerronnan jäntevöitymisestä jatkossa.
Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla

Lopputulos on kuitenkin siis suomalaisen pintasilauksen alla hyvin tyypillistä shounenmangaa, ja tähän Valkama on kuulemma pyrkinytkin. Tässä piilee kuitenkin kaksiteräinen miekka – myyvyyteen panostaminen on ilman muuta hyvä asia sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä, mutta mikä erottaa tämän sisällöllisesti kaikesta muusta shounenmangasta jota lehtihyllyt ovat jo pullollaan? Eikö kannattaisi ensin panostaa luomaan hyvää sarjakuvaaDramaconin tapaan – ja koittaa vasta sitten hivuttautua olemassaolevien suosikkien reviirille?

Kaikki kunnia kuitenkin Sangatsulle rohkeasta päänavauksesta. Tavoitteena on kuulemma saada tänä vuonna julkaistuksi vielä toinen osa; katsotaanpa miten rahkeet riittävät.

Katseenkuljetus on useimmiten toimivaa, mutta parilla sivulla se hajoaa pahasti käsiin. Ruutujaon tulisi tukea selkeyttä, etenkin jos kyseessä on nopeasti luettavaksi tarkoitettu shounenmanga! Lisäksi toisen ja kolmannen ruudun välillä on turhan suuri kerronnallinen hyppäys; jos halutaan hypätä tällaisen selityskohtauksen yli tarvitaan ns. "tyynykohtaus" - tässä tapauksessa ruutu, jossa kuvataan hahmojen sijaan vaikkapa puunlatvoja.

Dungeon Master

Sain erinäisiä kuukausia sitten kahlattua läpi sekä Alexandre Dumas vanhemman Monte-Criston kreivin että sen animesovituksen Gankutsuoun, joka oli ilmestymisvuotensa 2004 puhutuimpia sarjoja. Nyt voin lopultakin sanoa olevani riittävän hyvin asiaan perehtynyt ilmaistakseni mielipiteeni jälkimmäisestä. Koska Gankutsuou on kuitenkin periaatteessa arvosteltu jo Otakun numerossa 1/2006 tämä ei ole kokonainen arvostelu, ainoastaan muutaman sananen sovitukseen alkuteokseen nähden tehdyistä muutoksista. Spoilereilta ei vältytä, koska kirjoitus on suunnattu lähinnä niille jotka ovat sarjan jo katsoneet - jos haluatte arvostelun, sellainen on esimerkiksi Kupolilla.

Animaatiosta

Mainiossa teoksessaan Mangan harmaasävyt Reima Mäkinen kirjoittaa näin: "Näkeminen on tietämistä ja tulkintaa. Niinpä sarjakuvassa on mahdollista käyttää esimerkiksi hahmojen vaatteissa kuviointia, jonka lukija hyväksyy aitona, vaikka se ei mittakaavaltaan sitä olisikaan. Erilaiset sarka-, sametti- ja säkkikangaskuviot ovat tästä hyvä esimerkki. Kangasta täytyy katsoa yleensä melko läheltä ennen kuin sen pintarakenne erottuu. Sarjakuvahahmon vaatteiden neulos voi kuitenkin näkyä mainiosti vaikka hän seisoisi kuvassa 10 metrin päässä."

Juuri tätä Gonzon Gankutsuouhun soveltama, paljonpuhuttu erikoinen animointiratkaisu on. Liikkumattomat kuvapinnat ovat yksinkertaimmin kuvailtuna vain erilaisia rastereita ja kuviointeja, joita animaattorit ovat asetelleet tavalliseen kalvoanimaatioon jättämiinsä "aukkoihin" (olkoonkin, että nämä kalvot ovat olleet yhtä digitaalisia kuin rasteritkin). Kyseessä on eittämättä mielenkiintoinen tyylillinen kokeilu, mutta loppujen lopuksi siinä ei ole mitään muuta vallankumouksellista kuin se, että sitä ei ole ennemmin animaatioon sovellettu. Syy on selvä: kun kuvat liikkuvat, illuusio haihtuu saman tien. Juuri katsojan tietoisuus tästä ja illuusion rikkominen juuri kuitenkin tekevät ratkaisusta niin kiehtovan.

Lisäksi se auttaa eittämättä viemään katsojan huomiota loitommas siitä, että sarjan animaatio on perinteisten osien kohdalla varsin karkealaatuista: hahmoanimaatio on yksityiskohtia säästelevää, mutkia oikovaa ja paikoin vähäfreimistäkin. Mutta kun sarja muistuttaa muutenkin enimmäkseen 3D-mallinnetuissa kulisseissa tapahtuvaa leikkopaperianimaatiota, niin mikäs siinä. Elämä on valintoja...

Ruusuja ruusutekstuurilla

Juonenkulusta

Gankutsuou ei, kuten kaikki varmaan jo tietävät, ole niinkään sovitus kuin pastissi. Kun 1800-luku vaihdetaan psykedeelisen steampunkahtavaksi 5000-luvuksi, Turkin sota Itäkvadranttien sodaksi, Venetsia Kuuksi ja niin edelleen saadaan varsin kiehtova tapetti, jota vasten Dumas'n romaani voidaan uudelleenmaalata. Tämä on asia joka mainitaan kaikkialla, mutta se ei ole oleellisen tärkeä seikka tarinan sisällön kannalta.

Luigi Vampa rosvoineen vaanii edelleen varomattomia karnivaalivieraita katakombeissa. Kreivi luikertelee edelleen tiensä seurapiireihin ja kylvää samalla eripuraa Villefortin ja Danglarsin perheonniin. Hovimestari Barrois kuolee edelleen juotuaan myrkytetystä mehulasista. Morrelin & Poikien rahtilaiva on edelleen Pharaon, vaikka se onkin avaruusalus eikä kolmimasto. Albertin suuttumus kärjistyy edelleen lopulta kaksintaisteluhaasteeksi, vaikka aseena ovatkin miekkailevat mechat eivätkä pistoolit.

Sen sijaan suurin muutos tarinan rakenteeseen on se, että Dumas'n osittain tositapahtumiin perustuva romaani koostuu itse asiassa kahdesta hyvin erilaisesta osasta. Ensimmäinen, noin kolmanneksen sen pituudesta käsittävä osa kertoo nuoresta miehestä nimeltä Edmond Dantès, petoksesta jonka kohteeksi hän joutuu tunteja ennen naimisiinmenoaan, hänen 14 vuoden vankeudestaan - jonka aikana hän kuulee satumaisesta, löytäjäänsä Monte-Criston autiosaarella odottavasta aarteesta - ja ihmeellisestä paostaan. Toinen taas kertoo Monte-Criston kreivistä, uskomattoman vauraasta miehestä joka saapuu Pariisiin kostaakseen niille kolmelle miehelle joiden ansiosta hänen aiempi elämänsä tuhoutui, hänen suunnittelemastaan valtavasta kostokoneistosta joka lopulta murskaa hänen uhrinsa ja kaataa heidän elämänsä kuin korttitalot, sekä ihmisistä joiden elämät hän sattumalta pistää järjestykseen sotapolkunsa varrella. Näillä kahdella hahmolla on narratologisesti hyvin vähän yhteyksiä, sillä osien välillä kulunut vuosikymmen on muuttanut Dantèsia todella paljon; hänestä on tullut mies, joka elämänsyrjässä pysyäkseen joutui unohtamaan epätoivon, rakkauden ja jopa vihan - ja muistamaan vain koston. "I'm not the man I used to be / and what you see is not what it seems."

Osien välillä on muutaman luvun pituinen murrososa, jossa seuraamme varjoista toimivaa Dantèsia hänen ottaessaan selvää siitä mitä hänen pettäjilleen ja auttajilleen on tapahtunut hänen vankilavuosiensa aikana. Kertoja ei kuitenkaan nimeä häntä lukijoille vaan pitää hänet etäisenä, ja lopulta hän katoaa kokonaan kuvioista ja seilaa kohti koston viitoittamaa tulevaisuuttaan. Toinen osa alkaa Venetsian karnevaaleista ja pitää aluksi päähenkilöinään Franzia ja Albertia, jotka "sattumalta" sattuvat törmäämään heidän kanssaan samassa hotellissa oleskelevaan Monte-Cristoon.

Animen tuotantoryhmä on tehnyt erittäin viisaan päätöksen aloittaessaan tarinan vasta tästä kohtaa, sillä kaksijakoisuus on eittämättä romaanin suurin yksittäinen puute. Tuntuu itse asiassa aika ihmeelliseltä ettei tällaista ratkaisua ole kukaan ennen tehnyt, vaikka tarinasta on tehty aikojen saatossa kasapäin TV-sovituksia - tarinan jännitys kun säilyy paljon paremmin, kun kreivin tausta ja suunnitelmat pysyvät aluksi mysteereinä ja paljastuvat vasta hiljalleen sarjan edetessä. Samaa palvelee myös Haydéen ja Cavalcantin taustojen pitäminen katsojalta aluksi salassa ja paljastaminen vasta kreivin ansalankojen lauetessa.

Romaanin kerronta on suorasukaista, ja kreivin suunnitelmat ovat enimmäkseen selvästi lukijan nähtävillä. Tarinan pituuden takia näin on pakkokin, koska Dumas'n liikoja selittelemättömän kerronnan vuoksi lukijat olisivat ehtineet jo autuaasti unohtaa mysteerit siinä vaiheessa kun saavutaan niiden ratkaisujen äärelle. (Romaanihan tosiaan julkaistiin alkujaan jatkokertomuksensa sanomalehdessä.)

Peppo

Tapahtumista

Dumas kirjoitti Monte-Criston kreivin suosionsa ja vaurautensa huipulla, riettaalla 1840-luvulla, ja Shakespearen tapaan hän osasi pippuroida keitoksiaan fanserviceksi laskettavalla aineksella joka pitää yleisön mielenkiintoa yllä. Sattumalta juuri nämä asiat sattuvat olemaan kuuminta hottia myös näin kahden vuosisadan jälkeenkin, joten Gonzo on paisutellut niitä kuin pullataikinaa. Kreivi välkyttelee kulmahampaitaan minkä ehtii; Peppon - jolla alkuperäisessä romaanissa ei ollut kuin hyvin pieni, puherooliton osa Albertin huijaamisessa - trappiarvot on nostettu maksimiin, ja hänestä on tehty juoneen vain vähän osallistuva mutta silti oleellinen katalysaattorihahmo; Albertin kreiviä kohden kokema kiinnostus kärjistyy fanityttöjen riemuksi lähes rakkaudentunnustukseksi. Tämä on aimaita jos mikä!

Tuumakin lähemmäs, ja sarja menisi yaoiksi

Ennen sarjan alkua siitä esitetyn trailerin perusteella juoneen kaavailtiin alun perin myös niin ikään alkuteoksessa vihjailtua Eugénien ja hänen ystävättärensä Louisen suhdetta, mutta jossain vaiheessa sekin sivujuoni ilmeisesti virtaviivaistettiin tiehensä Louise mukanaan - sääli. Voisin esittää jopa ajatuksen siitä, oliko Cavalcanti alun perin sarjan käsikirjoituksessa mukana lainkaan; trailerissa häntä ei näy, ja Eugénien varhainen hahmodesign oli suuresti Cavalcantia muistuttava, tyttömäisempi ja kapinallisempi - samanlainen kuin alkuteoksen miehistä kiinnostumaton ja sitoutumishaluton Eugénie. Kenties "Eugénien kärsimysten Cavalcantin ahdisteltavana" arveltiin kiehtovan yleisöä enemmän kuin "Eugénien ja Louisen skandaalinkäryisen yurisuhteen" - joten Louise sai kenkää, Cavalcanti palautettiin tarinaan Eugénien hahmodesignillä varustettuna ja Eugéniestä tehtiin lyhyttukkainen nyhverö, jonka funktio tarinassa on soittaa pianoa ja angstata omaa voimattomuuttaan.

Koska tarinassa tällaisenaan olisi aivan liian vähän romantiikkaa on Albertin ja Eugénien välille sytytelty asiaankuulumattomia lapsuudenystäväromanssin kipinöitä. Samalla on tehty myös Caderoussen roolin pienentämisen ja Cavalcantin valeisän poistamisen kaltaisia mutkien oikomisia.

Haydée kolistelemassa Morcerfin kaappiluurankoja

Lisäksi juoneen on tehty pieniä sen dramaattisuutta lisääviä virityksiä: esimerkiksi Haydéen todistus ei pilaa Morcerfilta vain tämän asemaa puolueessaan, vaan myös presidenttiehdokkuuden. Danglarsin kohtalo on huomattavasti karumpi kuin alkuteoksessa. Maanpetos, josta Dantèsia syytettiin, on muutettu Napoleonin valtaanpaluun avustamisesta prinssin salamurhayritykseksi. Nämä ovat hyvän maun rajoissa olevia, ymmärrettäviä nykyaikaistuksia.

Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä kauemmaksi se kuitenkin alkaa hoiperrella alkuteoksensa kehyksistä: se säilyttää muutamia samoja elementtejä, mutta kehittää niitä täysin eri suuntiin (tai, kreivin viimeisen viestin tapauksessa, päätyy niihin täysin eri kautta). Villefort pääsee kreivin jäljille, ja vaikka hän musertuukin hänen suunnitelmansa alle se tapahtuu paljon hajanaisemmin kuin alkuteoksessa, jotta sarjan ensimmäisellä kurilla olisi kunnollinen huipennus. Tapahtumien staattisen seuraamisen sijaan saamme seurata Franzin salapoliisintyötä hänen metsästäessään totuutta Edmond Dantèsin ja salaperäisen Gankutsuoun takana. Sympatian jakamisen sijaan kreivi esitetään kostonhimoisena hirviönä. Mielipiteeni muutosten hyväksyttävyydestä alkoi hiljalleen horjua viimeistään kaksintaistelun lopputuloksen ja Mercedeksen poislähtöehdotuksen hylkäämisen myötä; tämän jälkeen tarina lähtee lopullisesti kokonaan omille urilleen. Se lakkaa olemasta Monte-Criston kreivin pastissi ja muuttuu pelkästään Gankutsuouksi; siinä missä alkuteoksen loppu on onnellinen on Gankutsuoun lopetus oopperamaisen traaginen ja haikea. Kreivin satumaisen omaisuuden salaisuus ja itse yliluonnollisen Gankutsuoun luonne eivät lopultakaan paljastu.

Tämäkin tähtäily päättyi alkuteoksessa erilaiseen lopputulokseen

Kaiken tämän jälkeenkin on myönnettävä, että omana teoksenaan Gankutsuou seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Alkuteokseen ensin tutustuneena tarkastelen sarjaa väistämättä ensisijaisesti sovituksena, mutta siltikään en pysty olemaan vaikuttumatta animen toimivuudesta. Tällaisenaan juonenkuljetus on vahvaa, dramaattista ja katsojaa tehokkaasti johdattelevaa, ja epäilemättä alkuteokseen vasta animen jälkeen tutustuvan on helppo pitää jälkimmäistä kerronnaltaan huomattavasti paranneltuna. Kun sarjan toteutus on myös graafisesti kunnianhimoinen, ääninäyttelyltään tasalaatuinen ja soundtrackiltaan tyylikäs - ja sen keskushenkilö japanilaisen animaation traagisin ja karismaattisin antisankari vuosiin - ei lopputulosta voi pitää kuin onnistuneena.

Suddenly, GOHs. Hundreds of them.


Helsingin sarjakuvafestivaalit ovat tänä viikonloppuna. Otaku ei ole tapahtumaan osallistunut eikä osallistu tänäkään vuonna, sillä festivaalit ovat perinteisesti olleet varsin huonosti mangaa sietävä tapahtuma; eräänkin kerran muuan töitään kauppaava nuori taiteilija ei ollut koko päivän aikana saanut muuta palautetta kuin "Manga lähtee lapsesta hakkaamalla" -höhöttelyä.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa, tai sitä ollaan ainakin yrittämässä muuttaa. Festivaalien mangaohjelma ei päätä huimaa, ja enintä osaa paikalla olevista otakuista kiinnostaneekin lähinnä Hokuto Manga -antologioiden julistus, mutta tapahtumaan on kuitenkin saatu japanilainen kunniavieras; mangaka Keitaro Arima. Suunnilleen samoihin aikoihin julkistettiin, että Goro Miyazaki saapuisi Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien kunniavieraaksi.

Tämä tuntuu melkeinpä kohtalon ivalta, kun ottaa huomioon että Suomen animetapahtumien ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa japanilainen kunniavieras, yoshitoshi ABe, saatiin maahan vain mielettömällä onnenkantamoisella (hänhän oli muutenkin tulossa Eurooppaan). Asiasta tiedettiin ja tiedotettiin hyvän aikaa etukäteen, ja monet animeyhdistykset ehtivät tehdä häntä tutuksi Animecon III:a edeltävän vuoden aikana näyttämällä videoilloissaan sarjoja, joiden teossa hän on ollut osallisena - esimerkiksi Lainia ja Haibane Renmeitä. Kuluneiden kolmen vuoden aikana tapahtumiin on yritetty järjestää uudestaan japanilaista kunniavierasta, mutta tuloksetta - ja nyt sellaisia on tulossa kaksi vain parin viikon sisällä.

Eikä kummassakaan tapauksessa ole kyseessä edes animangatapahtumasta. Sain välittömästi negatiivista karmaa tuumiessani tämän olevan aika ironista, mutta argumentti seisoo silti. On ymmärrettävää, että nämä festivaalit ovat monin verroin vanhempia kuin suomalaisen animetapahtumanjärjestämisen perinne ja niillä on siten myös paremmat sponsori- ja kontaktiverkot (Arimaankin saatiin yhteys henkilökohtaisen tuttavan avulla) - mutta se pistää silti pohtimaan, minkälainen tilanne voisi olla. Skenen hiljaisuus asiasta kaikilla foorumeilla pistää pohtimaan, kiinnostaako asia edes ketään - 350 lukijaa kahdessa viikossa on uskomattoman vähän.

Reiman esittelykolumnissa kunniavierasasia summataan varsin mainiosti. Arima on valtavirran piirissä käytännössä tuntematon mangaka; hän on juuri sitä kelvotonta, nekololimeidoja piirtelevää otakusukupolvea, jolle vanhan koulukunnan mangakat tuhahtelevat. Sen puolesta hän sopisi paremminkin otakuja tulvivaan animeconiin kuin sarjakuvafestivaaleille bedefiilien sekaan - mutta toisaalta tässä on festivaalien paras mahdollinen mahdollisuus laajentaa profiiliaan. Ja kenties japanilaisista vieraista tosiaan saadaan jatkossa nauttia useamminkin, jos Suomen maine hyvänä vierailumaana leviää?

Toisaalta kunniavieraat eivät loppujen lopuksi ole kuitenkaan itsetarkoitus; hyvä con on useampien asioiden summa, ja kunniavieraat eivät ole missään nimessä listan kärkipäässä. Tilanne paranisi huomattavasti, kunhan edes tämä iäisyyksiä käynnissä ollut kädenvääntö pääsymaksuista saataisiin ensin johonkin lopputulokseen...

Otaku on kuitenkin joka tapauksessa istuttamassa Ariman haastateltavaksi. Katsotaanpa mitä hänestä saa irti Eromanoosta, jos kommunikointikieli on japani.

Anime-lehden uudet tuulet


Tarinan virallinen versio:

Uudeksi Anime-lehden päätoimittajaksi on valittu fil. yo. Juha Wakonen, 30. Hän seuraa työssään entistä päätoimittajaa Jari Lehtistä.

Pitkän linjan animeharrastaja Wakonen on toiminut vapaana toimittajana ja kirjoittanut moniin kotimaisiin julkaisuihin, mm. Aamulehteen, Sue-lehteen ja Pelaaja-lehteen. Hän on opiskellut mediatutkimusta ja journalistiikkaa Turun yliopistossa ja toiminut Helsingin avoimessa yliopistossa elokuvatutkimuksen opettajana.

Anime-lehden tekijäjoukkoihin liittyy samalla uusia alan asiantuntijoita, mm. mangatuntija, sarjakuvapiirtäjä Reima Mäkinen sekä kotimaisen fanijulkaisun Otakun päätoimittaja Petteri Uusitalo.

Anime-lehti on perustettu vuonna 2005 ja se ilmestyy 8 kertaa vuodessa.

Tarinan epävirallinen versio:

H-Town oli taloudellisissa vaikeuksissa yritettyään julkaista useampaa pelilehteä kuin mitä maan markkinoille mahtui - kustantamon aiempi tavoitehan oli olla vuoteen 2007 mennessä "Pohjoismaiden suurin pelilehtien julkaisija". Kaikessa hiljaisuudessa haudattu PCpelaaja-lehti ja muut kokeilut söivät rahaa, eikä esimerkiksi Anime-lehden avustajille maksettu kovin paljoa. Tai tarkemmin sanoen myös "toimittajiksi" nimitetyt toimituksen jäsenet saivat palkkionsa avustajaluonteisesti, juttukohtaisilla korvauksilla.

Tämän lisäksi kustantamon ja lehden välinen dialogi ei oikein pelannut. Animen vanha toimitus oli hyvin autonominen, ja informaatiokatkokset esimerkiksi sen suhteen keille ja kuinka paljon oli maksettava Finnmanga-palkkioita olivat tavallisia. Ennen pitkää myös Kekko leipiintyi päätoimittajuuteen jouduttuaan tekemään lopulta puolet jokaisesta lehdestä itse ja erosi.

Samaan aikaan osa H-Townin osakkaista oli tyytymättömiä siihen, ettei haluttua kasvua ollut tapahtunut, ja halusi pistää pillit pussiin lopullisesti. Kustantamo päätti keskittyä tuottaviin julkaisuihinsa, toisin sanoen Pelaajaan ja Animeen; liian vähän tuottavat Finnmanga ja Roolipelaaja saisivat mennä. Silloista toimitusjohtajaa Petteri Moisiota tämä ei miellyttänyt, joten hän lähti lätkimään ja vei Roolipelaajan mennessään. Finnmangan jatko on toistaiseksi epäselvä, mutta Tomokon mukaan hän aikoo ehdottomasti jatkaa sitä tavalla tai toisella.

Kaikki tämä yhdessä jo toukokuussa levottomia huhuja synnyttäneen Lassi Kurkijärven siirtymisen Pelaajan riveistä Sanoman leipiin sai aikaan sen, että Kekon lisäksi myös käytännössä koko Animen vanha toimitus irtisanoutui. Osa heistä teki myös varsin selväksi sen, että he eivät enää tämän kustantamon kanssa asioi.

Noin kuukautta myöhemmin sain virkaatekevältä päätoimittajalta sähköpostin, jossa haeskeltiin Animelle uutta toimitusta. Olin jo jonkin aikaa kuullut huhuja, joista joissakin oli puhuttu jopa konkurssista, joten tiesin varsin hyvin mitä vastata. Päätoimittajaksi tai muuhunkaan vastuutehtävään en alkanut pääasiallisesti siitä syystä, että tämän maan ainoa henkilö, joka osaisi tehdä Animen kaltaista lehteä on Kekko. Koen kuitenkin moraaliseksi velvollisuudekseni estää Suomen animelehdistön keskiarvon tippumista pakkasen puolelle, joten suostuin lehden taustalla toimivaksi "asiantuntijaksi". (Mikä ei tiedotteesta käy ilmi. Reimakaan ei ollut täysin tyytyväinen siihen, miten hänen roolinsa siinä ilmaistaan.)

H-Townin uusi toimitusjohtaja Harri Manninen on sitä mieltä, että Anime on jo riittävän vahva ja tunnettu julkaisu menestyäkseen, vaikka sen tekijät vaihtuisivatkin - mutta kuten hän itsekin myöntää on otakuyhteisön tiiviys hänestä poikkeuksellista. Pidän lisäksi hieman huolestuttavana sitä, että päätoimittajan lisäksi lehden uudesta toimituksesta ei ole vielä mitään tietoa... etenkin, kun hyvin suuri kokonaisprosentti kyvykkäistä ja mahdollisista henkilöistä kuului jo edelliseen toimitukseen.

Joka tapauksessa olen varsin skeptinen Anime-lehden tulevan tason suhteen. Se oli hyvä ja otakuystävällinen lehti pääasiassa Kekon juttujen vuoksi; jos hänet otetaan pois, mitä jää jäljelle? Palaamme asiaan, kun se on selvillä.