Kolmea ruokalajia jälkiruokaa

Moyoco Annon kahdeksanosainen Sugar Sugar Rune kertoo kahdesta nuoresta noitatytöstä, jotka kokevat kulttuurishokkeja päädyttyään meidän maailmaamme. Tarinan motiivina on rakkaus, ja piirtojälki on totta vie tukahduttavan sokerista. Ja siihen yhtäläisyydet massashoujoon loppuvatkin.

Voisin tavanomaiseen tapaan kuluttaa kolmasosan tästä tekstistä suomalaisen laitoksen ongelmakohtien ruotimiseen, mutta tällä kertaa en taida tehdä niin. Ei siksi etteikö puutteita ja vikoja löytyisi (samanlaiset ranskankielisiä loitsuja selittävät loppuliitteet kuin Del Reyllä olisivat olleet kiva lisä, ja eikös Duke ole punamusta eikä punavalkea?) vaan koska – toisin kuin Yotsuba&!n tapauksessa – minulla tulee olemaan muutenkin tarpeeksi työtä teidän vakuuttamisessanne siitä, että kyseessä on yksi parhaista koskaan lukemistani ja ehkä jopa paras toistaiseksi suomeksi julkaistu manga.

Olemme tulleet jonkinlaiseen oman maailmamme peiliulottuvuuteen

Chocola ja Vanilla ovat ystävykset, jotka saapuvat “intohimojen ihmismaailmaan” kisaamaan siitä, kummasta tulee Taikamaan seuraava kuningatar. He yrittävät määräaikaan mennessä kerätä mahdollisimman paljon ihmispoikien tunteita, jotka ilmenevät fyysisessä muodossaan sydämenmuotoisina kristalleina. Eri tunteet ovat erivärisiä, ja pelästymisestä tai muista negatiivisista tunteista syntyneet sydämet ovat paljon vähempiarvoisia kuin ihastuksesta, intohimosta tai rakkaudesta syntyvät.

Rimppakinttuisten kymmenvuotiaiden käsitys ihmisten tunteista ei kuitenkaan ole kypsin mahdollinen. Chocola joutuu pian huomaamaan, että hänestä Taikamaassa suositun huomion keskipisteen tehnyt räväkkä ja aggressiivinen käytös ei purekaan ihmisten maailmassa; ujo, kohtelias ja introvertti Vanilla – joka aluksi ei halunnut edes osallistua koko kilpailuun ja oli valmis luovuttamaan kuningattaren paikan Chocolalle edes yrittämättä – tuntuu sekä saavan aikaan rutkasti enemmän sydämentykytyksiä että kartuttavan omaa pistetiliään vauhdilla. Samaan aikaan Chocola alkaa kärsiä muistakin ongelmista: hänellä alkaa olla tunteita koulun salaperäistä bishiä Pierreä kohtaan, ja toisin kuin ihmisillä on noidilla ja velhoilla vain yksi sydän annettavaksi – ihmiseen rakastunutta rankaistaan ankarasti, ja sydämensä ilman vastarakkautta menettänyt voi jopa kuolla.

Minkä tahansa muun esi- ja varhaisteinitytöille suunnatun mangan temaattinen kehitys olisi pysähtynyt tähän.

Missä tahansa tavanomaisemmassa shoujosarjassa Chocola olisi oppinut huomaavaisemmaksi ja Vanilla kasvattanut selkärangan; muutaman kommelluksen jälkeen Vanillasta olisi tullut kuningatar mutta Chocola olisi löytänyt elämänsä rakkauden (muistakaa, päähenkilöhän ei voi koskaan voittaa maallista kunniaa ja mammonaa), ja kaikki olisivat eläneet elämänsä onnellisina loppuun asti. Ja jännää tässä on se, että lopulta näin myös enemmän tai vähemmän käy – mutta ei suinkaan näin yksinkertaisesti.

Laita joseimangaka asialle

Anno ei nimittäin halua kertoa tarinaa, jonka opetus on “ole kiltti ja kohtelias tyttö, niin ihmiset pitävät sinusta” (kuten jotkut vain ensimmäisen osan lukeneet kriitikot ovat esittäneet). Suunnilleen hänen jokainen mangansa on satiiri naisista – tässä tapauksessa tytöistä – jotka manipuloivat miesten tunteita omia epäromanttisisia tarkoitusperiään varten, ja Sugar Sugar Runessa tämä materialisoituu genrelle hupaisan epäkonventionaalisesti: rakkaus ei ole ihanteellinen tavoittelunkohde eikä pumpulilinna-abstraktio, vaan yksinkertaisesti väline. Se on häilyväistä ystävyyden kaltaisiin pysyviin ihmissuhteisiin verrattuna - ja kaiken lisäksi likaista peliä; rapatessa roiskuu, ja samalla voi joutua itse satutetuksi.

Tarinan alkaessa ensimmäisen osan jälkeen edetä kliseisestä alkuasetelmastaan sen erikoisuus alkaa näkyä nopeasti. Chocola toden totta oppii huomaavaisemmaksi mutta pysyy myös rehellisenä omalle omapäiselle luonteelleen eikä suostu pakotettavaksi kuuliaisen japanilaistytön muottiin; hänen luja mutta kiltti luonteensa osoittautuu pian Vanillan pullamössömaneereja paremmaksi sydäntenmetsästykseen. Vanillan introverttiuden alta taas alkaa paljastua hiljaista epävarmuutta ja kadehdintaa, jota pahikset käyttävät vikitelläkseen hänet pimeälle puolelle. Tyttöjen ystävyys särkyy, ja pian kuvioihin astuu myös suurempi taustajuoni Taikamaasta karkotettujen noitien ja velhojen poliittisesta keplottelusta.

Muutaman osan jälkeen sarja karistaa niskoiltaan sekä tunkkaisen koulumiljöön että episodisen “viikon sydän” -kaavan ja muuttuu joksikin aikaa mielikuvitukselliseksi maagiseksi matkakertomukseksi, ja lopulta viidennessä osassa naksauttaa tarinansa kokonaan uusiin sfääreihin ja saavuttaa pisteen, jossa se laittaa jokaisen suomeksi julkaistun taikatyttösarjan nurkkaan häpeämään – siitä eteenpäin se on epäilemättä yksi parhaita fantasiamangoja ikinä. Näkemiin fillerit ja episodinen juonenkuljetus; tervetuloa kadonneet lapsuusmuistot, joksikin aivan muuksi paljastuvat sivuhahmot ja eeppinen sukulaisuuksien setvintä.

Loppuaan kohden sarjan lukuisat liiankin hengästyttävin kääntein etenevät sivujuonet alkavat kasautua vaarallisen korkeaksi ja sekavaksi kasaksi, mutta kokonaisuutena se on silti hiton paljon parempi teos kuin suurin osa nykyään tehtävästä nuoremman kohdeyleisön shoujosta – tai fantasiamangasta ylipäätään. On sääli, että Studio Pierrot'n käsialaa oleva animesovitus tunki sekaan ylimääräistä episodista filleriä, kirjoitti lopun uusiksi ja teki itsestään varsin perinteisen taikatyttösarjan.

Tuo omat diabeteslääkkeesi

Siinä missä Annon muut työt – niin aiemmat kuin myöhemmätkin – ovat enemmän luonnosmaisen kevyellä viivalla tehtyjä on Sugar Sugar Rune kynäilty huomattavan huolitellusti ja siististi. Ensimmäinen asia jonka lukija huomaa on tietysti sen ylitsevuotavan söpö kimalleshoujotyyli; Anno hyödyntää kaikkia shoujomangan ulkoasullisia konventioita mutta tekee kaiken megalomaanisemmin ja omalla 80-luvun shoujosta muistuttavalla kasvojenpiirtotyylillään – pallosilmät ovat isompia, kimallukset säkenöivämpiä, krumeluurireunukset monimutkaisempia ja sivusommittelut kaoottisempia. Richard Scarryn ja ernuestetiikan ristisiitosta muistuttava noitateema terävine kulmahampaineen nostaa tyylin edukseen esille genremassasta, ja skitsahtavan maaniseen piirrosjälkeen yhdistettynä kokonaisuus on tyylikkään barokkimainen.

Tällä on tietysti omat varjopuolensa. Annon kokemus shoujotyylistä ei ole kovin mittava, joten auttamattoman ahtaasta kaoottisuudesta ei läheskään nouse aina esille järkeviä kokonaisuuksia. Se että tyyli asetetaan jatkuvasti selkeyden edelle – pari kertaa Anno sortuu jopa S:n muodostaviin lukujärjestyksiin – tekee lukemisesta raskasta ja hidasta, mikä luo ikävän konrastin mainittuihin turhankin nopeisiin juonenkäänteisiin. Viidenteen osaan mennessä Anno on kuitenkin jo onnistunut hiomaan tyyliään hieman ilmavammaksi höystämällä sitä sellaisella määrällä koko sivun ja jopa koko aukeaman ruutuja, että se on hieman helpommin sulavaa.

Teoksen teknisistä ongelmista huolimatta Anno on yksi parhaita nykyään työskenteleviä mangakoja, ja tarinankertojana hän on loistava. Hänen käsissään shoujon rakkaimmat konventiot vääntyvät hurmaaviksi perversioksi, jotka paljastavat alkuperäisten konventioiden konservatiivisuuden: rakkauden voima on kirjaimellista ja hyökkäysaseena käytettyä; päähenkilöt eivät ole marysue-täydellisyyksiä; itsenäisyyden puutteella ja muita myötäilevällä käytöksellä saa loppujen lopuksi vain ei-toivottujen tahojen huomiota; pahikset eivät ole harrypotterpahoja vaan heilläkin on omat perustellut motiivinsa, eivätkä hyviksetkään mitään puhtaita pulmusia ole.

Ennen pitkää Chocola alkaa jopa kyseenalaistaa koko sarjan asetelman järjellisyyttä: miksi ihmisten tunteita ylipäätään pitää kerätä, ja mitä hyötyä on rakkaudesta jos sen vallassa ollut ihminen unohtaa tunteensa sen keräämisen jälkeen?

Sangatsu Mangan julkaisu on edellämainituista pikku ongelmista huolimatta loistavaa jälkeä. Alkuperäisenkaltaiset kannet ovat tummasävyiset ja tyylikkäät, ja värisivut ovat ehdoton plussa. Painojälki on erinomaista, myös harmaasävyjen suhteen (!), eikä Antti Kokkosen suomennoksessakaan ole juuri tyylillisesti valittamista.

Sugar Sugar Rune on elävä esimerkki siitä, ettei “lapsille suunnattu” tarkoita samaa kuin “pinnallinen ja kliseinen”, vaikka kokonaisvaltainen laatu ja suosio eivät aina kulkisikaan käsi kädessä. Ajoittaisista kerronnallisista notkahduksistaan huolimatta se on kunnolla vauhtiin päästyään pohjimmiltaan tarina omantunnontuskista, Romeo ja Julia -tyylisestä kahden tulen välissä olemisesta ja omien juuriensa etsimisestä.

Kaikki tämä voi olla pakattuna kuoreen joka saa enimmän osan vanhemmista manganlukijoista karttamaan sitä kuin ruttoa, mutta ei kannata antaa ulkokuoren hämätä: Sugar Sugar Rune on fantastinen mutta kypsä tarina joka iskee kovaa myös kohdeyleisöönsä kuulumattomiin, jos sille antaa siihen mahdollisuuden.

Vartijat

(Arvosteluun liittymättä toivoisin, että mahdollisimman moni lukisi Vehin parannusehdotukset Animeunionin verkkopuolen suhteen. Asia on tärkeä ja ajankohtainen, ja näistä aiheista löytyy aivan liian vähän julkista keskustelua - minkä lisäksi kyseisten ehdotusten toteuttaminen keventäisi Animeunionin organisaatiota huomattavasti demokraattisempaan, merkityksellisempään ja ennen kaikkea toimivampaan suuntaan; sellaiseen, jollainen sen piti alun perin ollakin.)

Heikki Valkaman Vartijat -projektin historia on pitkä ja värikäs – niin pitkä, että Watchmenin suomenkielinen julkaisukin oli sen nimen keksimisen aikoihin vielä haave. Sarjan kuvittajaksi alun perin kaavailtu piirtäjä vetäytyi projektista koska piti juonta kliseisenä ja hahmoja yksiulotteisina, minkä lisäksi häntä arvelutti projektin epävarmuus; sen budjettia hierottiin koko kesä 2006, ja jossain vaiheessa näytti jo siltä ettei sellaista saataisi lainkaan. Hän vetäytyi projektista lopulta aikataulusyistä.

Matalammat standardit omaava piirtäjä löytyi, kun asianomaiset törmäsivät arvosteluun Elli Puukankaan Shunkashuutou 1 -omakustanteesta Kvaakissa. En tiedä millainen budjetti projektille loppujen lopuksi saatiin aikaan, mutta kovin mittava se ei ilmeisesti ole: Puukangas joutui käymään koulun ohella myös töissä sarjakuvaa tehdessään, mikä valitettavasti näkyy jäljessä.

Kulki tuulen tietä myöten, ahavan ratoa myöten

Puukangas kertoo haastatteluissa etenevänsä fiilispohjalla: joskus yhden kuvan parissa kuluu useampia päiviä, joskus useampi sivu valmistuu yhdessä. Samaten hän on kertonut, ettei hifistele välineillä. Nämä seikat kumuloituvat lopputuloksessa: loppuliitteinä olevat luonnokset näyttävät hänen olevan taitava ja särmikäs piirtäjä, mutta hänen tussauksensa näyttää kauttaaltaan kuitukärkikynillä tehdyltä, mikä johtaa auttamattoman elottomaan viivaan. Piirrosjälki on etenkin alkupään sivuilla sotkuisuuden lisäksi myös hyvin vaihtelevaa: esimerkiksi konnat ovat ensimmäisen luvun ensimmäisessä kohtauksessa huomattavasti vähemmän huolellisesti piirrettyjä kuin toisessa, ja taas entisellään kolmannessa luvussa.

Epäkonsistenttius jatkuu harmaasävyissä: ensimmäisen luvun yhdellä sivulla konnat ovat rasteroituja, toisella taas eivät. Eri vaiheissa teosta on käytetty täysin erilaisia rasteripintoja, ja jonkin aikaa ne kärsivät jopa Sangatsun legendaarisesta pilkkutaudista. Osan sivuista Puukangas on aluksi piirtänyt väärään suhdekokoon, ja alas jää säännöllisesti leveä valkoinen marginaali. Valkaman loppusanojen mukaan "kun loppuvaiheessa alkoi tulla kiire, Ellin avuksi värvättiin Pauliina Högman, toinen taitava piirtäjä. Lisäksi loppurutistuksessa, etenkin rasteroinnissa, oli korvaamattomana apuna sarjakuvapiirtäjä, -opettaja ja -harrastaja Reima Mäkinen"; olisi mielenkiintoista tietää, kuinka suuri osa epäsäännöllisyyksistä on tämän tulosta.

Harvinainen täpläkettu ja aivan liian täyteen ahdettuja puhekuplia. Latojalla on varmasti ollut hauskaa; dialogia on loppusanojen mukaan karsittu vielä aivan viime hetkilläkin.

Työn edetessä jälki saa kuitenkin nopeasti lisää yhtenäisyyttä, ja jälkipuoliskolla mitään näistä ongelmista ei enää liiemmin esiinny. Aluksi hutera ja haparoiva viivatyöskentelykin saa lopulta huomattavasti lisää varmuutta, ja loppuvaiheessa viivanpaksuus vaihtelee jopa sen verran että etualan kohteetkin alkavat jo erottua selkeästi taustasta. Eläväksi viivaa ei kuitenkaan voi vieläkään sanoa, vaikka sävytystekniikan vaihtaminen lyijykynäjäljestä rasteripintoihin onkin selkeä parannus Shunkashuutoun ajoista. Tyylillisesti Puukangas on päässyt kohtuuhyvin eroon liioista Yoshihiro Takahashi -vaikutteista, ja sivuilla vilahtelevien koiraeläinten rintalihaksien määrä onkin kiitettävän vähäinen. Vanhempien ihmisten piirtäminen taas tuottaa selvästi vielä vaikeuksia.

Teoksen lukusuunnasta olen yrittänyt keskustella aiemminkin ja päätynyt argumentoinnilliseen pattitilanteeseen, joten ei siitä sen enempää. Sitä enemmän teoksen ulkoasussa tökkiikin sommittelu. Olen aiemmin kehunut Puukankaan hyvää näppituntumaa dynaamiseen sivusommitteluun, ja hän hallitseekin monia hyväksi havaittuja mangakuvakerronnan perusasioita: esimerkiksi ruudut vinoutuvat sitä enemmän mitä toiminnallisemmaksi kohtaus menee, ja aukeamasommitteluakin löytyy jonkin verran.

Omakustanteella ja oikealla kustanteella on kuitenkin täysin eri standardit; tässä vaiheessa olisi hyvä löytyä myös tasapainoa tyhjän ja täyden tilan välillä, jotta lukukokemus ei olisi rasittava ja sarjakuva näyttäisi hyvältä myös nopeasti silmäiltynä. Nyt tätä löytyy vasta ihan viimeisiltä sivuilta, mutta onneksi jälki sentään paranee koko ajan.

Pienempien epäyhtenäisyyksien lisäksi sekaan on eksynyt isompiakin lipsahduksia - seuraavassa ruudussa miekka on taas tukevasti kädessä. Jatkossa rajoittaisin myös tarpeettomasti aukeaman keskelle vuotavien ruutujen käyttöä, koska se että pokkarin selän joutuu lähes murtamaan nähdäkseen koko sivun huonontaa turhaan lukukokemusta.
Mies on maallansa parempi, kotonansa korkiampi

Valkaman käsikirjoitus taas on hieman epätasaista jälkeä, eikä väitteitä kliseisyydestä ja yksiulotteisuudesta voi pitää täysin perusteettomina. Päähenkilö Seiya Tanaka on maailman (Suomen?) pelastajaksi tavanomaisen huonosti sopiva nuorukainen, jonka on kasvettava täyttämään roolinsa vaateet ja jonka funktio tarinassa on olla luonteeton ja ominaisuudeton tyhjä samaistumisastia sekä sivuhenkilöiden infodumppausten kohde. Hänen japanilainen äitinsä on juuri kuollut ja hän joutuu siksi muuttamaan kotoaan sukulaistensa luo outoon maahan, jossa kaikki nälvivät hänelle hänen “tytönnimestään” ja jossa hänen Kalervon suvun verenperintönsä pakottaa hänet Vartijan uralle. Helsinki-Vantaan lentokentältä siirrytään sujuvasti ilmeisen eteläsuomalaiseen lehtimetsään, jossa kaikki käyttävät fantsuvaatteita ja defaulttiaseistus on miekka. Pahikset ovat pahoja, ahneita ja Sammon perässä siksi että niin kuuluu olla; sen syvempiä motiiveja vastakkainasettelulle ei anneta. Ainakaan vielä.

Ei siis mitenkään omaperäinen tai ylimääräisellä logiikalla pilattu asetelma; voisin sanoa sen olevan varsin tyypillinen debyyttityö ihmiseltä, joka on lukenut mangaa pienestä pitäen. Sen omaperäisyys piilee asetelman sijoittamisessa suomalaiseen miljööseen ja aiheiden ammentaminen Kalevalasta, ja tässä suhteessa teos toimiikin vallan hyvin: hiidet ja peikot luovat tavanomaiseen reseptiin rutkasti lisää kiinnostavuutta, ja kokonaisuus nousee tämän ansiosta positiivisen puolelle. Toisaalta se että suuri osa taustatiedoista on jouduttu lisäämään loppuliitteiksi ei ole erityisen vahvaa kerrontaa; toki tämän kaiken olisi voinut upottaa itse tarinaankin.

  

Valkaman mukaan Puukangas on täyttänyt toimintakohtauksissa "kaikki hänelle asetetut tavoitteet ja enemmänkin." Paikoin tämä pitäneekin vilpittömästi paikkansa, mutta loppupuoliskolla on paikoin ollut ilmeisesti liian kiire: vauhtiviivat ovat kiireessä tehtyjä, kuvakulmat vähemmän onnistuneita eikä piirroskaan erityisen huolellista. Parilla alkupään sivulla taas on kuvankäsittelyvaiheessa jätetty käyttämättä tasotyökalua, ja lopputulos on rasteroitunutta pisteviivaa.

Toimivan kaavan toistamisessa ei tietenkään ole mitään pahaa, mikäli sen osaa tehdä hyvin. Käsikirjoitus ei kuitenkaan kaikilta osin ihan vakuuta: repliikit ovat sujuvahkoja mutta kertojantekstit tökkivät paikoin, ja toisen luvun alun ekspositiosivu olisi ehkä ollut parempi toteuttaa ihan rehellisenä montaasina kuten lukuisat myöhemmät vastaavat. Kolmannen luvun kohta jossa Aino säikäyttää Seiyan tuntuu kohtaukseen sopimattomalta hetkeltä edistää hahmonkuvausta, vaikka sitä saisikin olla kieltämättä tarinassa rutkasti enemmän. Juoni on auki – kustantajan kanssa on sovittu toistaiseksi neljästä osasta – mikä ei välttämättä ole paha asia, mutta ei toisaalta myöskään anna aiheita toivoa kerronnan jäntevöitymisestä jatkossa.
Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla

Lopputulos on kuitenkin siis suomalaisen pintasilauksen alla hyvin tyypillistä shounenmangaa, ja tähän Valkama on kuulemma pyrkinytkin. Tässä piilee kuitenkin kaksiteräinen miekka – myyvyyteen panostaminen on ilman muuta hyvä asia sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä, mutta mikä erottaa tämän sisällöllisesti kaikesta muusta shounenmangasta jota lehtihyllyt ovat jo pullollaan? Eikö kannattaisi ensin panostaa luomaan hyvää sarjakuvaaDramaconin tapaan – ja koittaa vasta sitten hivuttautua olemassaolevien suosikkien reviirille?

Kaikki kunnia kuitenkin Sangatsulle rohkeasta päänavauksesta. Tavoitteena on kuulemma saada tänä vuonna julkaistuksi vielä toinen osa; katsotaanpa miten rahkeet riittävät.

Katseenkuljetus on useimmiten toimivaa, mutta parilla sivulla se hajoaa pahasti käsiin. Ruutujaon tulisi tukea selkeyttä, etenkin jos kyseessä on nopeasti luettavaksi tarkoitettu shounenmanga! Lisäksi toisen ja kolmannen ruudun välillä on turhan suuri kerronnallinen hyppäys; jos halutaan hypätä tällaisen selityskohtauksen yli tarvitaan ns. "tyynykohtaus" - tässä tapauksessa ruutu, jossa kuvataan hahmojen sijaan vaikkapa puunlatvoja.

Hittejä ja huteja

  
Tampere kupliissa saatiin nähdä - erään Inuyashan, jonka funktio panelistien joukossa jäi hieman hämäräksi, jatkuvan mikinominnan ohella - odotetusti myös sarjajulkkareita: Sangatsun uutuus tottelee nimeä Fruits Basket, ja tästä Natsuki Takayan mangasta lienee joku joskus kuullutkin. Egmontin tuorein aluevaltaus taas on - ennakkolipsautusten mukaan - Yasunori Mitsunagan Kaibutsu Oojo, joka lännessä tunnetaan alaotsikollaan Princess Resurrection mutta jonka Egmont aikonee ristiä Hirviöprinsessa Himeksi. (Mikä pelkässä "Hirviöprinsessassa" olisi ollut vikana?)

Näillä sarjoilla on useita olennaisia eroja. 23-osainen moderni shoujoklassikko Fruits Basket on Hopeanuolen jälkeen yksi eniten suomennettaviksi kinuttuja sarjoja, ja se on rapakon takana osoittautunut sellaiseksi hitiksi että Tokyopop on hiljan julkaissut siitä kovakantisen omnibus-version. Vähemmän hypetetty, toistaiseksi kuusiosainen Kaibutsu Oojo taas on surullisenkuuluisaa Kodanshan shounenia, mikä näyttäisi tässäkin tapauksessa olevan huono merkki - haaleahkot arvostelut eivät lupaa hyvää, vaikka vastakkaisiakin mielipiteitä toki löytyy.

Fruits Basket alkaa syksyllä, Hirviöprinsessa Hime heinäkuun lopulla. Sittenpä tuon näkee...

Yleisön pyynnöstä

Olen pureskellut Yotsuba&!n suomenkielistä laitosta nyt parin päivän ajan ja todennut sen olevan lähes kaikin puolin loistava inkarnaatio. Koko on muutamaa milliä vaille täsmälleen sama kuin ADVin version, sekä paperin laatu että painojälki taas silminnähden parempia, sivutaitto vailla ärsyttäviä ylimääräisiä marginaaleja ja kulttuuriselitteitäkin on alkanut lopulta löytyä. Hinta on kuitenkin huomattavasti matalampi, joten kenelläkään suomalaisella ei pitäisi olla enää mitään syytä ostaa englanninkielistä versiota.

Käännös on paitsi sujuvakielinen myös monin paikoin hauskempi ja toimivampi kuin englanninnos tai yksikään lukemistani englannin- tai suomenkielisistä fanikäännöksistä: "honyakukan" (kääntäjä) sekoittaminen "konnyakuyaan" eli konnyakuntekijään on käännetty fiksusti "höylään käännöstä" -> "hyytelönkääntäjä":ksi (ADV käyttää sekaannusta "translator" -> "train spotter", joka johtaa konsistenttiusongelmiin kun myöhemmissä osissa puhutaan taas konnyakusta), ja "ilmastonpuutos" on suunnilleen loogisin mahdollinen sanasekaannus ikinä. Juha Mylläri on ottanut NGE-käännöksensä saamasta tulikivenkatkuisesta palautteesta opikseen ja jättänyt levottomimmat puhekielisyydet naulaan; Yotsuba&!n suomennos on niin luontevaa yleiskieltä, ettei siihen kiinnitä lukiessa huomiota lainkaan. Ja sehän on jokaisen käännöksen tarkoituskin.

Mutta.

Jostain syystä olemme jälleen kerran tilanteessa, jossa suomentaja uskoo tietävänsä asiat paremmin kuin yksikään toinen saman teoksen parissa paininut kääntäjä tai fanikääntäjä ennen häntä. Ei-japanilaisten sanojen translitterointi on aina tulkintaa, ja tällaisissa tapauksissa on tehtävä valintoja - tässä tapauksessa sen välillä, kuuluisiko lempinimen ジャンボ ("Janbo") olla länsimaisittain kirjoitettuna suuren synonyymiksi muodostunut erisnimi vai swahilinkielinen tervehdys. Jostain hemmetin syystä Mylläri on päättänyt näistä todennäköisemmän olevan jälkimmäinen, ainoana perusteenaan se että Azuma on käyttänyt tuota kirjoitusasua kerran itsekin. Yleisvaikutelma on samaa linjaa NGE:ssä olleiden hupsujen engrishtermien ("first children" ja kumppanit) kanssa, nyt vain sillä erotuksella että Mylläri on tällä kertaa käännösratkaisunsa kanssa ypöyksin.

Punaisen jättiläisen jos kenen pitäisi tietää, ettei japanilaisia kiinnosta pätkän vertaa sanojen länsimaiset kirjoitusasut; heille ne ovat kaikki yhtä käsittämättömän näköisiä ja "väärin" joka tapauksessa. Jos japanilaisten esimerkkiä lähdettäisiin seuraamaan kaikessa olisi päähenkilönkin nimi hieman erilainen... Ja Azumanga Daiohissa olisi väliviiva.

Olemme tässä tienhaarassa. Kustantajat ovat oppineet ymmärtämään, että asioiden muokkaaminen tarpeetta suututtaa fanit - mutta se on vielä ymmärtämättä, että japanilaisetkin voivat olla väärässä ja usein ovatkin. Jones on Jones, ei "Jounse". Stoner on Stoner, ei "Stownar". Eikä Jumbo ole Jambo, vaikka Azuma (tai hänen avustajansa, tai kuka lie kielipuoli sen tekstin lieneekään kirjoittanut) muuta olisikin vahingossa raapustanut - kyseessä on virhe, joka olisi mahdollista korjata. Kuten ADV on tehnyt.

Tästä pääsemme toiseen Punajätin julkaisuissa kaihertavaan asiaan. Kustantamon tapana on säilyttää japanilaiset äänitehosteet "lukijoiden pyynnöstä aina kun mahdollista", mikä on tietysti aivan nurinkurinen tapa toimia - eivät käännöksen seassa seikkailevat kanat tuo japania osaamattomalle sarjakuvanlukijalle mitään lisäarvoa. Ne ovat sarjakuvan ääniraita, jotka sisältävät yhtä paljon merkitystä kuin sen kaikki muutkin osat: jos ne jätetään paikoilleen kääntämättöminä - kuten Tokyopopilla on tapana tehdä - lukija ei saa niistä irti mitään, jos taas niiden viereen tungetaan käännös - kuten Suomessa on yleensä tapana - ruutu menee hyvin helposti tukkoon, ja sen tasapaino pilaantuu. Olen valittanut asiasta ennenkin.

Ääniefektien kääntäminen katuojiin - kuten Sangatsu Manga tekee One Piecessä - on mielipiteitä jakava mutta kelvollinen kompromissiratkaisu silloin kun ääniefektit ovat isoja ja/tai niiden korvaaminen vaatisi kohtuuttomasti miestyötunteja; onhan ymmärrettävää, että optimaalisen fanikäännöslaadun saavuttaminen nostaisi tuotannon hintaa. Mutta entäpä silloin kun enin osa efekteistä on yksinkertaisia ja pelkästään valkoista taustaa vasten kelluvia, kuten Azudaissa ja Yotsuba&!ssa?

Otetaanpa esimerkki. Tässä on parin ruudun sarja ensimmäisen pokkarin sivulta 58.

Nämä ovat helposti käännettäviä ääniefektejä - fontti on simppeli, eikä teksti peitä kuvia missään kohtaa. Miten Punainen jättiläinen ja ADV ovat päättäneet toimia?

Punajätin käännösratkaisu on lätkäistä pienet käännöstekstit Yotsuban päälle mutta jättää alkuperäiset ennalleen, ADVin taas korvata ne mahdollisimman huonosti alkuperäisiltä efekteiltä näyttävillä käännöksillä. Kumpikaan ratkaisu ei ole erityisen optimi - ja eikö jokaisen latojan kuuluisi tietää, etteivät ääniefektit saisi koskaan olla täysin suorassa...

Yllä itse tekemäni versio; aikaa meni arviolta viisi minuuttia. Mitään ei tarvinnut peittää, alkuperäinen asetelma sekä suhde tyhjän ja täyden välillä säilyvät, menetetty työaika on minimaalista jos kuvaan ollaan jo muutenkin lätkimässä käännöstekstejä - mikä siinä voi olla niin kauhean vaikeaa?

Molempien nillityksenaiheiden viesti on, että omaa harkintakykyä kannattaa käyttää fanien toiveiden kuuntelemisessakin. Think outside the box.

Hitaasti jauhavat pyörät

Oletteko koskaan miettineet, miksi suomennettu manga on halvempaa kuin englanninnettu?

Kun Dragon Ballia oltiin aikoinaan tuomassa Suomeen järjesti Shueisha laajan markkinatutkimuksen. Japanilaiset näkivät kioskien ja ruokakauppojen lehtihyllyillä sarjakuvia kuten muuallakin Euroopassa, mutta Suomessa oli muuan kiinnostava piirre: hyvin iso prosentti niistä oli Disneyn ankkasarjakuvia. Kokonaan värillisen Aku Ankan taskukirjan hinta, he näkivät, oli nelisen euroa - joten samankokoiset mangapokkarit eivät olisi voineet maksaa kovin paljoa enempää. Jenkeissä asia on tietysti aivan toinen, koska kun Tokyopop laski hintoja 50 prosentilla muutos oli jo valmiiksi vallankumouksellinen. (Tämän vuoksi emme ole vieläkään saaneet Hiroshiman poikaa Jalavalta kahta osaa enempää. Ei kukaan osta 20 euron mangaa, jos on tottunut saamaan moninkertaisesti parempaa laatua kuudella eurolla - tai vaikka kahdellatoistakin.)

Animepuolella mentaliteetti on pitkään ollut toinen. Nähtyään amerikkalaisten maksavan ilomielin 40 dollaria 1000 jenin pienoismallista tai 20 dollaria 300 jenin mangasta japanilaiset tulivat siihen tulokseen, että maassa maan tavalla - joten kun Bandai saapui Yhdysvaltain markkinoille vuonna 1999 se lätkäisi VHS-kasetteihinsa 30 dollarin hintalapun, eikä ole muuttanut tapojaan piiruakaan sen jälkeen.

Tällainen hinnoittelu olisi ymmärrettävää Japanissa, koska siellä tuotteen levittämiseen liittyvä infrastruktuuri on hyvin erilainen kuin lännessä - valmistuskustannukset ovat korkeampia kuin lännessä ja valmis tuote kiertää lukuisten välikäsien kautta ennen kuin lopulta päätyy kauppoihin, joten loppujen lopuksi vaikkapa DVD:n hinta nousee hyvin korkeaksi - mutta Bandain itsepintaisuus pitäytyä samoissa hinnoissa vaikka infrastruktuuri ei sitä vaadikaan on yksinkertaisesti jääräpäistä. Tällainen toiminta ei ole japanilaisten mielestä mitenkään kummallista, kuten vaikkapa Production I.G.:n toimitusjohtaja Mitsuhisa Ishikawan haastattelusta (9:45) näkee.

Kyllä, elokuvan julkaiseminen sekä Blu-ray-levyn että tavallisen DVD:n sisältävässä 90 dollarin paketissa
on varmasti hyvä tapa saada ihmiset ostamaan se.

Kullalla päällystettyjen katujen lisäksi japanilaiset oikeuksienhaltijat ovat viime aikoihin asti olleet harhakäsitysten vallassa myös länsimaisten markkinoiden koosta ja laadusta; nähtyään cosplayaajia coneissa he ovat ajatelleet "jokaista tällaista innokasta fania kohden täytyy olla kymmeniä kasuaaleja faneja, jotka vain jonottavat rahat kädessä ostaakseen DVD:itä"  eivätkä ole ymmärtäneet, että käytännössä kaikki potentiaaliset asiakkaat ovat siinä heidän edessään. Animea eivät lännessä osta kuin innokkaat harrastajat, eivätkä nykyään välttämättä hekään (kuten kyselystä tuolla sivupalkissa käy ilmi).

Tämän vuoksi noin kolmannes pohjoisamerikkalaisten anime-DVD:iden hinnasta on lisenssimaksuja, jotka nimekkäimpien sarjojen - toisin sanoen amerikkalaiset markkinat mielessä budjetoitujen sarjojen á la Witch Hunter Robin, Ergo Proxy, Pumpkin Scissors, Darker Than Black, Black Lagoon, Black Blood Brothers ja Coyote Ragtime Show - kohdalla saattavat nousta jopa 70 000 dollariin jaksolta. Japanissa on luultu, että tilanne on vielä samanlainen kuin 90-luvulla ja kaikki julkaistu käy kaupaksi ilman mitään ongelmaa - vaikka tilanne on muuttunut toisenlaiseksi jo aikapäiviä sitten. Nykyään ihmiset imuttelevat torrentteja piuhat punaisina, ja vain Vizin kaltaiset isoja shounenlisenssejä ja niiden oheistuotteita omistavat julkaisijat menestyvät Geneon USA:n kaltaisten vähemmistöyleisön sarjojen julkaisijoiden laotessa.

Mutta sen sijaan että tuotantoyhtiöt alentaisivat hintoja ja lisenssimaksuja ne ovat päättäneet vian olevan ostajissa, ja ovat sen jälkeen keskittyneet kotimaisiin markkinoihin. Koska DVD-myynti on kuitenkin Japanissakin laskussa - eikä mikään ihmekään, koska Sharessa ja torrentsivustoilla liikkuvien HDTV-rippien kuvanlaatu on nykyään parempi kuin DVD:iden - ne ovat kausi kauden jälkeen suunnanneet yhä enemmän rahaa oheistuotteita myyviin otakusarjoihin.

Ihan viime aikoina tilanne on kuitenkin alkanut muuttua. Olen jo aiemmin maininnut länsirannikon conien olevan yleensä ammattimaisia ja itärannikon conien fanivoimin organisoituja, mutta tähän tuli merkittävämpi muutos joulukuussa pidetyn New York Anime Festivalin myötä. NYAFia järjestää sama fima kuin New York Comic Conia, joten kontakteja ja resursseja löytyy.

Näin ollen NYAFissa oli myös mahdollisuudet sellaiseen, mistä eräät täällä Suomessakin haaveilevat: paikalla oli alan ihmisiä, joiden kanssa saattoi keskustella teollisuuden tilasta ja fandomin toiveista. Eräässä yleisöltä suljetussa paneelissa nämä firmojen yritysjohtajat saivat eteensä varsin suorasukaisia lukuja ja tilastoja siitä, kuinka moni lataa animea netistä ja katsoo sitä YouTubesta, ja viimeistään he veivät mukanaan Japaniin tietoisuuden siitä että Internet on olemassa, se on merkittävä eikä sitä voi enää jättää huomiotta.

Eri tahot ovat reagoineet tähän eri tavalla. Esimerkiksi TV Tokyo on hiljattain noussut yhdeksi tiiviimmistä kirjeenvaihtajista YouTuben kanssa... hupaisana yksityiskohtana mainittakoon, että rapatessa on toistaiseksi roiskittu nurin myös eräs cosplayvideokoosteiden postailuun käytetty käyttäjätili.

Onneksi kaikkien päät eivät sentään ole yhtä umpiluisia, vaan eräillä tahoilla on tultu samanlaiseen tulokseen kuin pelialallakin: jos yksi käyttäjä ei ole sama kuin yksi ostaja sille ei voi mitään, eikä piratismin lopettaminen välttämättä merkitsisi myynnin kasvua. Sen sijaan tilanteeseen on yritettävä sopeutua; esimerkiksi Kadokawan liberaalit asenteet fanikäännöksien suhteen tulivat hyvin selväksi jo toissavuotisesta Haruhi-mainoskampanjasta.

Toistaiseksi mullistavin näistä sopeutumispyrkimyksistä julkistettiin eilen, kun Studio Gonzon omistaja GDH osoitti etteivät sen jo viime vuoden puolella (edellä mainitussa haastattelussa) väläyttelemät ideat olleet pelkkää sanahelinää: se ilmoitti julkaisevansa seuraavat uudet sarjansa The Tower of Druaga: the Aegis of Uruk ja Blassreiter YouTubessa, CrunchyRollissa ja BOSTissa - samana päivänä kun ne lähetetään Japanissa TV:stä, englanninkielisin tekstityksin, maailmanlaajuisesti. Eivätkä nämä ole mitään jämäsarjoja - Blassreiter voi ollakin jenkkiyleisöä varten kaavailtu sarja, mutta Koichi "Last Exile" Chigaran ohjaaman Druagan oli ottanut listalleen jo ainakin kolme fansubtiimiä.

Jos et voi voittaa vihollisiasi sinun on liittouduttava heidän kanssaan, eikös? Lyhyellä matikallakin pystyy laskemaan, että X jeniä nettijakelusta on enemmän kuin 0 jeniä nettijakelusta, jos sitä tapahtuu joka tapauksessa. Tuskinpa mainitut palvelut näiden sarjojen streamausoikeuksia ovat nimittäin ilmaiseksi saaneet.

Previously fans outside of Japan did not have access to Japanese animation titles until each property was licensed and localized for TV or videogram release in each respective territory. Partially as a result of this gap in availability, a substantial amount of fansubbed pirated footage has traditionally proliferated the Internet via file sharing communities immediately following the first broadcast on terrestrial TV in Japan. G.D.H.'s decision to provide its content globally in parallel with Japanese broadcast is an effort to offer equal accessibility and new viewing opportunities to fans around the world, while at the same time showcasing a legal online alternative to illegal file-sharing and downloading. The web VoD services in this venture will also explore new business models that both maximize revenues from content exploitation and savings on distribution costs.

Tämä ei tietenkään ole - edes näiden sarjojen kohdalla - nettiin ripattavien TV-lähetysten loppu, koska aina on hifistejä jotka arvostavat kunnollista kuvanlaatua sen verran että jaksavat nähdä sen verran vaivaa. Se ei myöskään ole fansubbien loppu, vaikka se vähentääkin varmasti viitseliäiden määrää - kuka jaksaa nähdä pelkän kuvanlaadun vuoksi vaivaa jakson kääntämiseen ja tekstittämiseen, jos korvaava versio löytyy jo tuubista?

Sen sijaan se tekee niiden laittomuudesta yhdentekevää; sitä enemmän, mitä useampi tuotantoyhtiö päättää seurata GDH:n esimerkkiä. Tulevaisuus on ilmaisuudessa - eläköön, Justin Sevakis.

Muokkaus: "The best part is the streaming will stay FREE and any ads on it will help pay for the costs and go back to the creators too!"  Tiesin.

Muokkaus 26.3: ANN:n Zac Bertschy haastattelee CrunchyRollin Vu Nguyenia ja kysyy tapansa mukaan paljon sellaisia vaikeita kysymyksiä, joita kohteliaammat toimittajat eivät viitsisi kysyä. Valitettavasti se saa Nguyenin vain välttelemään vastaamista...

Muokkaus 2.4: Nyt GDH:lla on pimahdettu lopullisesti - ne ovat siirtyneet Radiohead-linjalle ja antavat ihmisten päättää omat hintansa. Kuulostaa pelottavan radikaalilta - hatunnosto BOSTin poppoolle, jos puoletkaan heidän osuudestaan tässä on totta.

Sehän muuten palaa kokonaan!

"Ottakoot opikseen etteivät suomenna huonosti hyviä sarjoja. Aiss, nyt haisee housut tiiäkkö." Perustelut ovat loistavia.

Ja mitä asiasta sanoo suomentaja?

< Tasogare^> antaa lasten pitää hauskaa < Tasogare^> jokainen poltettu = ostettu

Ei tarvitse peitellä, Taso. Kyllä me tiedämme että oikeasti itket siellä nurkassa, kun työtäsi ei arvosteta...

Muokkaus 10.3: Nyhverö poisti sen! Seisoisi nyt edes mielipiteidensä takana kun on kerran aloittanut. Video korvattu saman tyypin kuvaamalla kakkosvideolla, joka on valitettavasti paljon vähemmän hauska...

Muokkaus 16.5: Sen videon voisit tosiaan lisätä takaisin, mutta eipä ole vielä näkynyt.

Muokkaus 22.5: Ja sama nimi äänessä aina vain. Eikö noilla mielipiteillä hävetä väittää olevansa melkein 18?

Ja tarjouskisan voittaja on...

...Tättärätää - Egmont! Death Notea odotetaan saapuvaksi maamme kamaralle kesäkuussa Suvi Mäkelän kääntämänä. How To Readista ja muista lisämateriaaleista Yookailla ei vielä ollut minkään sortin tietoa.

Tämähän oli odotettavissakin; Sangatsun Antti-setä oli voivotellut blogissaan "ikäviä uutisia" jo tammikuussa, ja Punajätin rahat ovat olleet kiinni Yotsuba&!ssa jo pitkään. Ja ainakaan nyt ei tarvitse pelätä sitä, että sarja skannattaisiin jossain Bonnierin hikipajalla Tanskassa 200 dpi:n resoluutiolla... eihän?

Vielä jokin aika sitten Egmontin taannoiset rehentelyt kuulostivat vielä tyhjältä ilmalta: parilla Takahashilla, Conanilla ja O!MGilla ei mangamarkkinoita dominoida. Ilmeisesti monikansallisen yritysjätin rattaat olivat kuitenkin vain niin massiiviset, että niiden liikkeellesaaminen kesti pitemmän aikaa: kerran liikkeelle päästyään niillä on kuitenkin näemmä sen verran massaa ja pääomaa, että ne onnistuivat ohittamaan tarjouskisassa jo hyvät Shueisha-suhteet luoneen Sangatsun. Heikompia hirvittää.

Tämän myötä alkaa epäilemättä kuulua ennen pitkää narinaa siitä, ettei Death Note oikeasti ole niin hyvä sarja kuin väitetään; viimeistään seitsemänteen pokkariin mennessä, ja aivan varmasti sen loppuun päästäessä. Tulen tekemään niin itsekin, koska arvostelen sarjoja ennen kaikkea kokonaisuuksina. Mikään mitä tulen myöhemmin sanomaan ei kuitenkaan tule kumoamaan sitä tosiseikkaa, että se oli poikkeuksellisen laadukas ja raikas tuulahdus ilmaa shounensarjojen geneeriseen massaan ja ehdottoman merkittävä jo niilläkin ansioillaan.

(Ne joille sarja ei ole tuttu voivat ottaa siihen pikakurssin tämän valokopiontarkan TV-sovituksen muodossa.)

Muut Egmontin Tracon-paneelissa (jossa parhaillaan istun) paljastetut uudet sarjat olivat Haruka Fukushiman kehuttu Cherry Juice, Tokyopopin mielipiteitä jakanut pseudomanga Vampire Kisses: Blood Relatives ja sokerina pohjalla syksyksi tietysti se kaikkein tärkein; Ai Yazawan Nana. (Mitäs minä sanoin?)

Who watches the watchdogs?

Sangatsu Manga aloittaa maaliskuussa Elli Puukankaan piirtämän ja entisen mangakääntäjä Heikki Valkaman käsikirjoittaman Vartijat-sarjakuvan julkaisemisen. Huhujen mukaan projekti on ollut Sangatsulla tekeillä jo pitkään - niin pitkään, että ehdin jo luulla huhujen kylmenneen - mutta ongelmana on ilmeisesti ollut käsikirjoitukseen koskemaan suostuvan piirtäjän löytäminen.

"Jännitystä ja huumoria yhdistelevä sarja sijoittuu Suomeen ja erityisesti sen metsiin. Nuori Seiya, joka on äitinsä puolelta japanilainen, saapuu suomalaisen isänsä kotimaahan – ja tulee heti vedetyksi outojen tapahtumien pyörteeseen. Keitä ovat salaperäiset ”vartijat”, joiden sukua hän kuulee olevansa? Mitä ovat eriskummalliset otukset, joita hiippailee kylmän ja pohjoisen maan metsissä? Ja mikä on Seiyan itsensä osa kamppailussa, jota käydään piilossa tavallisten ihmisten katseilta...?"

Levottomuutta herättävästä kuvauksesta huolimatta tulossa on todennäköisesti varsin kelvollista tavaraa, sillä Erwilin ongelmana on hänen aiemmissa töissään ollut lähinnä vain käsikirjoituspuoli. Vähän omaperäisemmän nimen perään voisi natista, mutta allekirjoittaneessa herättää pään seinäänhakkaushaluja lähinnä teoksen wapanilainen lukusuunta... Miksei tekstejäkin voisi saman tien latoa oikealta vasemmalle, koska japanilaisetkin tekevät niin? Ja ääniefektitkin lienevät tietysti jälleen kerran kanoin? Ei sentään, huh.

Typeryyksiä löytyy tietysti muualtakin. Koska sarjakuvan mainostettiin olevan "SE 2" on sitä vastaan luonnollisesti syntynyt jo runsaasti pettynyttä porua. Enin osa on onneksi vain sitä, mutta mukaan mahtuu myös anaalista "pseudomanga ei oo oikeeta mangaa" -vinkumista ja itkemistä siitä, kuinka vähempiarvoiset länsimaiset sarjakuvat yrittävät naamioitua pyhäksi mangaksi. Kertokaas minulle kuitenkin yksi asia, oi te pseudomanganvihaajat: miksi enimmän osan elinikäänsä japanilaista sarjakuvaa lukeneiden piirtäjien piirtotyylissä ei saisi näkyä vaikutteita japanilaisesta sarjakuvasta? Eikö se ole ihan, no, luonnollista?

Joka tapauksessa on sanomattakin selvää, että tämä on Iso Asia - kyseessähän on kuitenkin ensimmäinen suuren kustantamon julkaisema, täysin suomalaisin voimin tehty mangatyylinen sarjakuva. Siitä riippuu epäilemättä paljon.

NE

Muistatteko vielä vuoden 2006 animesyksyn sleeper-hitin, Hataraki Manin? Se perustui Moyoco Annon mangaan. Annoa ei tunneta vain "Hideaki Annon vaimona", sillä hän on myös menestynyt (joskin lännessä aika lailla tuntematon) joseimangaka. Hänen menestyneimmät teoksensa ovat kuitenkin olleet muille kohdeyleisöille suunnattuja; Hataraki Man oli seineniä, sitä vanhempi Sugar Sugar Rune puolestaan shoujoa.

Näistä kahdesta ehdottomasti parempi on Sugar Sugar Rune. Annon joseitausta näkyy kaikkein selvimpänä siinä hilpeässä tavassa, jolla hän kieltäytyy noudattamasta taikatyttötarinoiden konventioita: kahdeksan tankobonin aikana kenkää saavat niin puuduttavat "viikon pahis" -juonirakenteet, ärsyttävän täydelliset Mary Sue -päähenkilöt, parista laatikon pohjalta kaivetusta kliseestä kasatut fantasiamaailmat ja - mikä tärkeintä - lennossa keksaistut ja epäuskottavat tarinat. Kaiken huipuksi sarja vielä paranee loppuaan kohden; siksi onkin sääli, että animeversiota tehtäessä tarina laimennettiin enemmän perinteiseksi henshintaikatyttöilyksi (vaikka Princess Tutun mangasovituksen kaltaiseen taiteenmurhaan ei onneksi sorruttu).

Bookplusin lipsautuksen myötä ensi vuoden Otaku-palkinnon saajien kandidaattilista heitti juuri häränpyllyä. Sugar Sugar Rune voi kärsiä ajoittain hoputetuilta tuntuvien juonenkäänteiden, klaustrofobiaa aiheuttavan sivusommittelun ja jännitteen fokuksen lukuisten sivujuonien sekaan hajaantumisen kaltaisista kauneusvirheistä, mutta se ei voittanut vuonna 2005 Kodanshan 29. mangapalkintoa lastenmangakategoriassa ihan turhaan. Lisäksi se on oikein sopivaa tunnustelua sen odotettavissa olevan vanhemman yleisön shoujon suuntaan; vaikkei se eittämättä sellaista olekaan on se kuitenkin huomattavasti vähemmän skitsofreenistä ja ADHD:n vaivaamaa kuin vaikkapa Tokyo MewMew. Lukekaapa, mitä Shaenon Garrity kirjoittaa siitä.

Niin, ja tuleehan sieltä sitten se yksi haalarininjakin vielä - ikään kuin joku ei olisi sitä vielä arvannut. Naruto.fi on luonnollisesti jo räjähtänyt viesteistä, joissa kaksitoistavuotiaat itkevät sitä että kymmenvuotiaatkin pääsevät nyt lukemaan heidän lempisarjakuvaansa - ja vieläpä englantia osaamatta.

(Miten puhekieltä voi muuten raiskata? Laittamalla hahmot puhumaan luonnollisen kuuloisen puheen sijaan kirjakieltä, kenties?)

Muokkaus 5.1.2008: Juuri näin, lapset. Juuri näin. Jännää, minkä kokoinen "Naruto dubataan!!1" -paniikki tuosta yhdestä heitosta on siinnyt.

Pienet edellä, isot perässä


Sangatsu julkaisee Trinity Bloodin. Cosplayta varten suunniteltuja hahmodesignejä, ihmisiä ja (nanobotti)vampyyrejä sotimassa apokalypsinjälkeisessä tulevaisuudessa, toisia vampyyrejä metsästävä vampyyri... miten tämä nyt kuulostaakaan niin kamalan tutulta?

Kiyo Kujon manga on joka tapauksessa positiivisia arvosteluita kerännyt ja ihan ansiokas. Se perustuu The Sneakerissa julkaistuihin Sunao Yoshidan ranobeihin, joiden tarina jäi valitettavan kesken kirjailijan kuoltua vuonna 2004. Sekä mangasovitus että niin ikään mainetta kerännyt, GONZOn käsialaa oleva animesovitus ovat sen jälkeen hiihdelleet omia latujaan; pituutta edellisellä on tällä hetkellä yhdeksän tankoubonia.

Monien muidenkin Japanin hahmokulttuurituotosten tapaan myös Trinity Bloodin eri inkarnaatiot julkaistiin eri kohderyhmille suunnatuissa medioissa nimikkeen fanikunnan laajentamiseksi. Siinä missä The Sneaker on julkaisee lähinnä seinenyleisön ranobeja on mangasovitusta julkaiseva Asuka shoujolehti; animesovitus taas pyöri satelliittikanava WOWOWilla. Trinity Bloodista löytyykin niin shoujon draamaa kuin mättöseinenin cooliuttakin.

Kyseessä ei kuitenkaan kuulemma ole vielä SE - mikä se nyt sitten onkaan. Hmm. Muokkaus 29.11: Oikein muistin; C-. Oi voi.