Hyvää joulua

Vähemmän kuin viime vuonna eikä välttämättä ihan niin edustaviakaan, mutta ainakin yhdellä uudella värillä. Kenties ensi vuonna Pac-Mankin saa olla jo keltainen... Jo kolmas vuosi peräkkäin. Tästä on tulossa pienimuotoinen perinne.

Tunnin päästä tulee muuten Tokyo Godfathers Neloselta. Siinäpä vasta erilainen joululeffa....

Satoshi Kon Helsingissä

Japan Foundationin ja Japanin suurlähetystön vieraana Orioniin saapuu eturivin mangataiteilija ja animeohjaaja Satoshi Kon (s. 1963, Hokkaido). Kon tunnetaan elokuvistaan Perfect Blue, Tokyo Godfathers ja Paprika. - - Kon luennoi 8.11. Orionissa, tapahtumaan on vapaa pääsy.

(KAVA)

Satoshi. Vitun. Kon. Minne saa mennä headdeskaamaan?

Alkaa pahasti vaikuttaa siltä, että ainoita tapahtumia joilla tässä maassa on minkäänlaista kiinnostusta panostaa ohjelmatarjontansa kehittämiseen järjestämällä sitä vahvistamaan anime- ja mangateollisuuden parissa työskenteleviä ihmisiä ovat muut kuin animeaiheiset sellaiset. Ja ihmekös tuo onkaan, kun maan ainoaa sille riittävän infrastruktuurin omaavaa animetapahtumaa ovat perinteisesti järjestäneet scifiharrastajat...

Hyvä on, voidaan sanoa että elokuvafestivaaleilla, Japanin suurlähetystön kanssa yhteistyötä tekevästä valtion laitoksesta puhumattakaan, voi olla parempi budjetti, paremmat kontaktit ja paremmin uskottavuutta tällaiseen kuin harrastajatapahtumalla. Se ei kuitenkaan vastaa kysymykseen "miksi asialle ei sitten tehdä mitään?" Samanlaisia harrastajatapahtumia ne yhdysvaltalaisetkin vastaavat ovat, eikä se niiden kunniavieraiden määrää ole vähentänyt... Ja esimerkiksi Oulun Musiikkivideofestivaalit on (Ilmakitaransoiton MM-kisojen vuoksi) Suomen kansainvälisesti tunnetuin musiikkitapahtuma, jonka budjetti on 200 000 euroa, mediajulkisuus valtaisa ja profiili korkealla, vaikka sitä tehdään vain kolmen ihmisen voimin. Avaintermi on julkisuuskuvan luominen.

Ja on muistettava, että näinkään korkealle ei tarvitse tähdätä; mitään Konia tai Sugiita olisi turha lähteä tavoittelemaan tämänkaltaisella kunniavierashistorialla. Olen jo aiemmin tullut ottaneeksi esille mahdollisuuden esimerkiksi Arina Tanemuran kaltaisen Japanissa suhteellisen tuntemattoman mutta täällä nimekkään tekijän tänne pyytämisestä, joka onnistuisi varmasti helpommin kuin kuuluisa Shonen Jump -mangaka X:n pyytäminen.

Tätäkin vastaan voidaan toki sanoa, että ei se helppoa ole siltikään - tarvitaan hidasta etenemistä virallisia teitä pitkin, byrokratiaa, suhteita ja kumartelua. Mikä ei tietenkään niin ikään myöskään vastaa kysymykseen, miksi niin ei sitten voisi tehdä. Tässä maassa on kuitenkin tehty coneja jo aika monta vuotta...

Tai sitten voisi vain lähteä tyvestä puuhun ja asettaa tähtäimen matalammalle - johonkuhun, joka ei puurra 12 tunnin työpäiviä ja omaa sitovaa kontrahtia tuotantoyhtiölle tai kustantamolle. Tällaisena nimekkäänä jokerikorttina voisi mainita Makoto Shinkain, joka on viettänyt koko tämän vuoden Lontoossa (halvat matkakulut!) pitämässä projektiensa välistä välivuotta (ei kiireinen!) ja opettelemassa englantia (englantia!). Sähköpostiosoitekin löytyy kotisivujen alareunasta - itse asiassa jopa kaksi. (Kannattaa käyttää työosoitetta, koska blogin mukaan hänellä on ollut ongelmia netin kanssa eikä hän ole ehtinyt lukea henkilökohtaista postiaan.)

Kuka tahansa olisi parempi kuin ei ketään. Eikö vain?

Oletko ajatellut, että sinä oletkin ehkä osa minua?

Sain Paprikan lopultakin katsottua viime viikonloppuna, ja loppujen lopuksi se oli suunnilleen sitä mitä odotinkin. Kon väänteli jälleen arkilogiikkaa tunnistamattomiin muotoihin ja sai elokuvan uniosuudet tuntumaan omassa viitekehyksessään äärimmäisen loogisilta; Megumi Hayashibara teki elämänsä kaksoisroolin; Susumu Hirasawan soundtrack loi asiaankuuluvan kieroa ambienssia; Madhouse oli yhtä iskussa kuin aina.

Tietokonegrafiikka ja perinteinen animaatio sulautuivat toisiinsa saumattomasti juuri niin kuin nykypäivän laatuanimessa on tapana; elokuvan kaksi näitä kahta sekoittavaa kohtausta - käytävän aaltoilu ja huoneen vajoaminen kurimukseen - olivat visuaalisesti kuin Liikkuvan linnan vastaava. Ja paitsi että Kon pääsi taas mainostamaan omia leffojaan hän ehti myös toimia seiyuuna; hän ja Yasutaka Tsutsui olivat ne kaksi virtuaalibaarimikkoa. (Radioclub.jp:n kautta löytyy muuten hupaisa virheilmoitus, jonka mukaan sivulle ei pääse valvetilassa ja ilman DC Miniä.)

Olen lukenut myös paljon leffan arvosteluja. Keskivertoja sellaisia mahtuu kolmetoista tusinaan ja hyviäkin on aika lailla, joten keskitytään tällä kertaa niihin huonoihin. Niistäkin voi nimittäin oppia paljon - ja, kas kummaa, ne tuntuvat olevan enimmäkseen sellaisia joissa elokuvaa haukutaan.

Näiden huonojen arvostelujen joukosta löytyy niin kökköjä tynkiä, asennevammaisia aivopieruja kuin sekä asennevammaisia että typeriä. En ole varma, kumpi on pelottavampaa viimeisimmästä käydyssä keskustelussa - se että aikuiset ihmiset käyvät siellä "Miyazakis movies are good but most animes (sic) are just crap" -tason keskustelua vai se, että maailmassa on edelleen ihmisiä jotka käyttävät sanaa "japanimaatio." Huomatkaa, että eräät keskustelijoista ovat jopa niin ajattelurajoitteisia etteivät edes tajunneet Paprikan ja Chiban olevan sama henkilö - vaikka se tehdään selväksi jo elokuvan alkutekstien aikana.

Chudin arvostelusta (joka muuten ylemmyydentunnossaan spoilaa varsin tehokkaasti elokuvan pahiksen henkilöllisyyden) löytyy toki pieniä totuuden siemeniäkin. Uusinta edeltävän NEOn haastattelu paljastaa Konin ajatuksista mm. sen, että koska Tsutsuin romaani on pituudessaan ja monimutkaisuudessaan vaikea sovittaa ruudulle sen kerrontaa jouduttiin tiivistämään paljon; tätä kompensoimaan hahmoista tehtiin helposti avautuvat heidän luonteitaan kuvastavilla hahmodesigneillä ja tunnetuilla, helposti assosioituvilla seiyuuilla. Tämä ei tietenkään animeummikkoihin länkkäreihin tepsi, joten kulttuurikuilua (joka Chudin arvostelussa kuitataan elokuvan huonoudella) on eittämättä olemassa. Onneksi se ei päde otakuihin.

Mutta vaikka käsikirjoitusta onkin tiivistetty, en silti pitäisi elokuvaa mitenkään kerronnallisesti turboahdettuna. Päinvastoin - se on juoneltaan huomattavasti suoraviivaisempi ja jopa niukempi kuin yksikään Konin edellinen ohjaustyö. Kenties sen visuaalinen runsaus vain hämää joitain ihmisiä niin, etteivät he pysy kärryillä ja kokevat tarvetta julistaa se tekotaiteelliseksi roskaksi?

DVD:n suomenkielinen käännös oli lopultakin yllättävän laadukas, vaikka erinäiset osat elokuvasta olikin parasta katsoa englanniksi käännöslipsahdusten takia. Preferoin muuten edelleen alkuperäistä kantta.

Maailma on pieni

Kuulostaako nimi Mamoru Hosoda tutulta? Sen kannattaisi.

Hosoda ohjasi aikoinaan Digimon-elokuvista ensimmäisen, eivätkä kaksi ensimmäistä hänen osittain ohjaamaansa Digimon-sarjaakaan olleet kerronnallisesti mitenkään heikkoja esityksiä. Itse asiassa Digimon oli aikoinaan ensimmäisiä oikeasti laadukkaita Suomen TV:ssä nähty animesarjoja, niin lastenohjelma kuin olikin. (Jos Muumilaakson tarinoita ei lasketa oli ensimmäinen tietääkseni joko Montana Jones tai Sherlock Koira - kumpi niistä nyt sitten ensimmäinen olikaan - mutta koska ne olivat ulkoasultaan eurooppalaisen hahmoperinteen inspiroimia ei moni osaa vieläkään mieltää niitä japanilaisiksi. Pokémonistahan taas esitettiin meillä legendaarisen 4Kidsin leikkuupajan kautta kierrätetty versio, jossa onigiritkin olivat donitseja.)

Hosodan taidot huomattiin, ja hänelle tarjoutui mahdollisuus kohota ohjaajana korkeammalle, TV-sarjoja ja niihin perustuvia elokuvia korkeampaan kastiin. Eikä se mikään joutava mahdollisuus ollutkaan; hänestä oli nimittäin tarkoitus tulla Liikkuvan Linnan ohjaaja. Hän kuitenkin joutui vetäytymään projektista kahden kuukauden jälkeen (koettuaan olevansa Henkien kätkemän kiireiden valtaamalla Ghiblillä "täysin hukassa"), mikä sai Hayao Miyazakin palaamaan taas vaihteeksi eläkkeeltä ohjaajanpallille.

Vuonna 2006 Madhouse animoi kaksi todella hyvää ja puhuttua anime-elokuvaa. Niitä yhdisti se, että molemmat pohjautuivat kuulun scifikirjailija Yasutaka Tsutsuin romaaneihin ja kohtelevat alkuteoksiaan varsin vapaalla kädellä. Toinen niistä oli Satoshi Konin Paprika, toinen taas Hosodan Toki wo kakeru shoujo, englanniksi The Girl Who Leapt Through Time. Ja mikä loistelias debyyttielokuva - siinä mielessä siis, että se oli itsenäinen projekti - se Hosodalta olikaan. Hosodasta on selvästi tulossa suuri nimi siihen Japanin hitaasti kasvavaan joukkoon nuoria animeohjaajia, joiden teoksilla on potentiaalia myös ulkomailla.

Hosoda on ohjannut myös tämän Louis Vuittonin mainoksen nimeltä Superflat Monogram, jota esitettiin firman liikkeissä; jo sen staffilistan pituudesta näkee, kuinka kovassa kurssissa muotibrändit ovat Japanissa. Eikä ole mikään ihme, jos mainoksen visuaalinen ilme näyttää tutulta: sen on suunnitellut ja tuottanut nykytaiteilija Takashi Murakami, jonka töitä oli esillä Tennispalatsin Japan Pop -näyttelyssä vuonna 2005.

Tätä suomitekstitykset tekevät aivoillesi


"Paprika" on ilmeisesti slangitermi uudelle muotihuumeelle. Satoshi Konin uusin sekoitus! Saat taatusti pään sekaisin ja psykedeelisiä näkyjä jo parissa minuutissa, tai rahat takaisin!

Mistäköhän se johtuu, että oli anime-DVD:iden levittäjä sitten mikä tahansa - PAN Vision, Sandrew Metronome, Futurefilm tai tässä tapauksessa Universal - ovat niiden suomikäännökset kuitenkin ilmeisesti lähes poikkeuksetta teetätetty kirjekurssin käyneillä virolaisilla? Ladontakin on kirjoitusvirheistä päätellen tehty Saksassa.

Animenjulkaisu Suomessa on varsin mielenkiintoinen aihe. Palaamme siihen myöhemmin.

Kuromi-chan yön pimeydessä

Olen siinä määrin suomalaisesta yhteiskunnasta vieraantunut, että seuraan kotimaisesta mediasta lähinnä vain sitä osaa joka tihkuu irkkiin asti. En myöskään juuri katso TV:tä, ellei kyseessä ole jokin poikkeustapaus - kuten Kemppi Tiinan tekemät ketunkorvat päässä valottamassa Otaku-chatin kiinnostuneena kuunteleville juontajille Salapoliisi Conanin idean olevan itse asiassa se, että päähenkilö ei oikeasti olekaan kuusivuotias vaikka siltä näyttääkin.

Digiajan kuulemma tuossa viikko sitten alettua monissa talouksissa näkynee kuitenkin uusia kanavia, mukaan lukien ruotsalaisia sellaisia. Ruotsalaiset ovat tunnetusti kaikessa meitä viitisen vuotta edelle - oli kyse sitten manganjulkaisemisesta tai muusta - joten ei ole myöskään mikään ihme, että sikäläinen yleisradiokin näyttää enemmän animea kuin täkäläinen. Näin ollen SVT 2 huomenna perjantaina, alkaen 23.25 Suomen aikaa: En natt med anime.

Animeyö etenee näin (Henkien kätkemää ehkä lukuun ottamatta todennäköisesti ruotsiksi tekstitettynä):

23.25: Japanilaisen animaatio- ja sarjakuvakulttuurin esittelyä. Japanissa sarjakuvaa lukevat kaikki, ja monet animaatiosarjat on suunnattu aikuisille ja ne lähetetään keskellä yötä. Paikalliset otakut Petra Markgren ja Simon Lundström esittelevät kulloinkin vuorossa olevat elokuvat.

23.30: Henkien kätkemä (Hayao Miyazaki)

01.20: Anime Uncovered. Kanadalaisen Felice Gorican kehuttu dokumentti japanilaisesta animaatioteollisuudesta, animen merkityksestä niin Japanin kuin koko maailmankin nykykulttuurille ja sen maailmanlaajuisesta harrastajakunnasta.

02.10: Perfect Blue (Satoshi Kon)

3.40: Animation Runner Kuromi (Akitaroo Daichi)

4.25: Voices of a Distant Star (Makoto Shinkai)

4.50: Kakurenbo (Shuuhei Morita)

5.15: Grrl Power (Akitaroo Daichi)

5.45 - 7.35: On A Stormy Night (Gisaburoo Sugii)

Eli ei sen vähempää kuin koko yön täydeltä varsin merkittäviä, todella mielenkiintoisia, jopa epäpopulaareja ja harvinaisia animeteoksia. Kiinnittäkää huomiota siihen miten aikuisin kama on sijoitettu keskelle yötä, ja viimeinen elokuva on kuin kotonaaan lauantaiaamun piirrettyjen seurassa. Milloin YLE pääsee toteuttamaan jotain tällaista?

Veikkaisin, että ei ikinä.