Vuoroin vieraissa

Kuva: Kurukuru (Korekita)

Tiedättekö mitä yhteistä on herroilla Hikaru Kotobuki, Sadatoshi Tainaka, Katsuhiko Akiyama ja Teruo Nakano?

He kaikki olivat 80- ja 90-luvuilla toimineen elektropopbändin nimeltä P-Model jäseniä. Bändin, jota johti muuan soolourallaan sittemmin melkoisesti mainetta kerännyt Susumu Hirasawa.

Kakifly on ihan samanlainen fanipoika kuin me kaikki muutkin. Sinällään on ihan hauskaa, että K-ON!in suosio tuo nyt vastavuoroisesti lisähuomiota myös Hirasawalle - ainakin Twitterissä jos ei muualla. (Tätä kirjoitettaessa hänellä on lähemmäs 28 000 seuraajaa...)

Hyväntahdon levittämiseen liittyen: joka postauksesta löytyy tästä eteenpäin myös Flattr-nappi. Olisi mukavaa jos jokainen tämän lukeva viitsisi tutustua konseptiin edes tuon saitin etusivulta löytyvän esittelyvideon verran.

Itse olen sitä mieltä, että mikäli Flattr lyö itsensä läpi isommin se saattaa muuttaa pysyvästi Internetin rakennetta - kenellä tahansa olisi yhtäläiset mahdollisuudet sekä ansaita rahaa sisällöntuottajana että osoittaa kiitollisuuttaan niille sisällöntuottajille joiden töistä nauttii. Scott McCloudin kymmenen vuotta vanha unelma saattaisi käydä toteen...

Tee mangaa: aukeamasommittelu

Sivusommittelu on monella aloittelevalla tekijällä tässä vaiheessa yleensä jo hyvin hanskassa. Mutta siinä missä sivusommittelu kulkee käsi kädessä katseenkuljetuksen kanssa on aukeamasommittelu asteen vaikeampi pala purtavaksi; se nimittäin linkittyy kiinteästi dramaturgiaan. Tässä vaiheessa alamme olla jo varsin syvällä sarjakuvakerronnan ytimessä.

Tomoko vietti viisi kuukautta kuulussa Kyoto Seikan yliopistossa Japanissa opiskellen mangan tekemistä ja saaden oppia mestareilta: esimerkiksi tällä sivulla hän oli ilmeisesti tehnyt mainitun alaruudun alun perin samanlaiseksi yleisperspektiivikuvaksi kuin sitä seuraavankin ruudun. Hänen kokemuksistaan voi lukea hänen suppeasta kirjoituksestaan Anime-lehdessä #4.

Hän ei kuitenkaan näytä tuoneen liiemmälti oppejaan mukanaan, sillä myös hänen myöhemmät työnsä ovat kuvakerronnaltaan hyvin epämangamaisia. Katsotaanpa Finnmanga 3:ssa julkaistua Kadonnutta Jalokiveä, jonka hän teki lopputyönään Turun Ammattikorkeakoulun taideakatemiasta.

Tyttö pysähtyy lammen partaalle lepäämään, kun yhtäkkiä lammesta nousee kappan pää - DUN DUN DUUN.

Tämä on siis yksi aukeama - mitä paljastuukaan seuraavalta? Kenties tytön näkökulmasta kuvattu, vajaan puolen sivun kokoinen esittelyruutu, jossa kappa nousee uhkaavasti lammesta ja näkyy kokovartalokuvassa?

...Eipä näemmä.

Otetaanpa sitten toimiva esimerkki, Death Notesta. (Lukusuunta oikealta vasemmalle.) L on juuri edellisessä luvussa onnistunut vetämään Lightia ensimmäisen kerran huulesta ja huijannut hänet paljastamaan asuinmaansa; tässä luvussa taas Light on onnistunut istuttamaan epäilyn ja henkilökohtaisen uhan siemenet jopa asiaa tutkivaan poliisiyksikköön.

Poliisit ovat lähtemässä pitkän päivän päätteeksi koteihinsa ja olemme seuranneet sydäntälämmittävää kohtausta, jossa Light auttaa pikkusiskoaan läksyissä samalla kun tuumii toisella aivopuoliskollaan tulevaa rikollistenmurhaus- ja poliisiltapakoilustrategiaansa. Sitten meille paljastuu, että...

...tapauksen tutkimuksia johtava poliisipäällikkö onkin Lightin isä. DUN DUN DUUN.

Huomatkaa ero. Paperilla julkaistavaksi suunniteltu sarjakuva ei ole kulmasta yhteen niitattu pino sivuja, joita selataan yksi kerrallaan: se on aukeamien jatkumo. Näin ollen Kadonnut Jalokivi ei toimi digitaalisen muotonsa ulkopuolella, kun yksi sivu ei enää muodostakaan yhtä "aukeamaa." (Ei sillä että se sisältäisi mitenkään erityisen hyvää aukeamadramatiikkaa sellaisenaankaan.)

Ja jos sarjakuva on suunniteltukin julkaistavaksi netissä, on sulaa turhuutta piirtää sen sivut pystyjen aanelosten muotoiseksi - toisinkin voi tehdä. Scott McCloudin ideat netin käytöstä sarjakuvien suhteen voivat olla vähän korkealentoisia ja nykyään vanhentuneitakin, mutta ainakin näiltä osin hän puhuu täyttä asiaa.

Toinen, hieman erilainen mutta samaa periaatetta hyödyntävä esimerkki: Amphin Hokuto Manga -työ Oni. (Nyt taas vasemmalta oikealle.) Salamurha-aikeissa oleva kunoichi on onnistunut soluttautumaan demonin kartanoon kyläläiseksi naamioituneena, mutta jää korttiensa paljastuttua alakynteen. Seuraa perinteinen pahismonologi...

...ja shokkipaljastus.

Huomatkaa myös sivuilta ulos vuotavien ruutujen käyttö. Etenkään shounenmangassa ne eivät koskaan vuoda aukeaman keskustaa kohti, ja Amph noudattaa tätä tapaa - se ei onnistuisi, jos hän ei olisi päättänyt jo kuvakäsikirjoitusvaiheessa alkaako sarjakuva oikealta vai vasemmalta sivulta.

En sano että japanilaisten esimerkkien seuraaminen olisi ainoa mahdollinen tapa tehdä sarjakuvaa - kannatan nouveau mangaa ja muuta vaikutteiden miksaamista täysillä - tai että nämäkään käytännöt olisivat ehdottomia (monesta mangasta ei nimenomaan tällaista aukeamasommittelua löydy, ja suuri osa ruudutukseen liberaalisti suhtautuvasta modernista shoujosta vuodattaa sivuja ja sivunpuolikkaita joka suuntaan). Mutta eivät ne ihan syyttä ole syntyneet: dramaattinen kerronta on dramaattista kerrontaa, ja lukijan vitutusta vähentää se että pokkarin liimauksia ei tarvitse hajottaa jotta kaikki puhekuplat saisi luettua...

Tee mangaa: katseenkuljetus

Ruutusommittelu on toinen niistä kahdesta pääseikasta, jotka erottavat japanilaisen ja japanilaisvaikutteisen sarjakuvakerronnan muusta sarjakuvakerronnasta. Aina välillä kuulee sanottavan, että kaikkia minkään mangan ikinä käyttämiä ruutusommitteluja on kyllä käyttänyt jokin länsimainenkin sarjakuva, ja se voi ollakin totta - mutta pointti onkin siinä, että Japanissa nämä ruutusommittelut eivät ole kikkailua, vaan yleisiä toimintatapoja joita toimittajat opastavat vihreille mangakoille. Toinen mangasommittelun yleinen harhaluulo on se, että se on epäselvää. Tämäkään ei kuitenkaan ole tarkalleen ottaen totta, sillä vaikka mangassa saatettaisiinkin käyttää vain ns. perinteiseen länsimaiseen sarjakuvakerrontaan - mikä jäykimmillään tarkoittaa Vartijat käytännössä kokonaan yhdeksän ruudun ruudukolle piirtäneen Dave Gibbonsin tyyliä - tottuneelle lukijalle hämmentäviltä tuntuvia sommitteluratkaisuja ne noudattavat kaikki kuitenkin hyvin selkeitä sääntöjä.

Länsimaisten sarjakuvien ongelma on se, että vähänkään monimutkaisemman sivusommittelun tekemiseen tai lukemiseen ei ole totuttu. Tästä seuraa se, että käytettäessä tällaisia sommitteluja lukijaa on ohjattava sivujen väliin sijoitettavilla nuolilla; yleisimmin niitä näkee vanhemmissa italialaisissa Aku Ankka -sarjoissa. (Italiaksihan mangaa on käännetty jo 60-luvulla, joten vaikutteet mm. ruutusommittelun suhteen ovat tihkuneet piirtäjien selkäytimiin jo varhain. Sieltä W.I.T.C.H.ienkin tyyli on peräisinkin.)

Aikoinaan Japanissakaan ei ollut tällaisia vakiintuneita käytäntöjä. Käytän taas esimerkkinä Metropolista, jossa Tezuka käyttää joissain kohdin myös nuolia, vaikka ruutujen lukujärjestys olisi nykylukijan silmin täysin selkeä ilmankin. (Dark Horsen julkaisu on flipattu, joten se luetaan vasemmalta oikealle.)

Kuten näette, Bambin silmät eivät todellakaan olleet ainoa Tezukan Disneyltä ottama vaikute (eivätkä Metropolisin Disney-vaikutteet tähän lopu). Ja jos satutte ihmettelemään, niin tuo ei ole Mikki vaan jättiläisrotan - Mikimaus Waltdisneus - nahan päälleen vetänyt etsivä Mustachio. )

Metropolis oli Tezukalle hyvin pitkälti kokeilutyö. Sen näkee jo siitä, että siinä on toisaalta tällaisia lukujärjestyksiä...

...ja toisaalta tällaisia:

Koska Tezuka oli keksinyt käytännössä kaikki sarjakuvatekniikkansa itse hän ei tietenkään tullut edes ajatelleeksi, että lukijalle voisi olla helpompaa seurata ruutuja aina saman kaavan mukaan. Paitsi että hän vaihteli ruutujen lukujärjestystä kohtauksen niin vaatiessa (tässä tapauksessa elokuvamaisen zoomauksen vuoksi) hän myös leikitteli jo tässä vaiheessa kokeellisilla ruutujaoilla, kuten näkyy.

Ja jos nämä sivut näyttävät teistä alkeellisilta, muistakaa että Metropolisin julkaisuaikaan amerikkalaiset sarjakuvat näyttivät tältä. Puhumattakaan siitä että Tezuka oli julkaissut ensimmäisen mangansa Shin Takarajiman, Uuden Aarresaaren, vain kaksi vuotta aiemmin; Metropolis taas oli jo ensimmäinen kunnollinen japanilainen sarjakuvaromaani (aikana, jolloin itse termiä ei vielä ollut olemassakaan). Ei pidä unohtaa, että ilman Tezukaa kaikkea tätä ei varmasti olisi syntynyt - vielä paria vuotta aiemmin kaikki manga kun oli näyttänyt tältä:

Ja siinä missä joku muu olisi alkanut noudattaa omia sääntöjään ne luotuaan ei moinen tullut Tezukalle mieleenkään; hänellä oli munaa jatkaa sarjakuvateknisiä kokeiluja koko uransa ajan. Milloin viimeksi olette nähneet nykymangassa mitään tällaista?

Miettikää samalla, miten Tezuka on vaikuttanut nykyiseen mangakerrontaan.

Verrataanpa Metropolista moderniin mangaan. Nuolia tai muita johtimia ei ole, koska niitä ei tarvita; vuosikymmenten saatossa vakiintuneet käytännöt ovat iskostaneet sekä tekijöiden että lukijoiden päähän sen, missä järjestyksessä ruudut tulee lukea.

Kiinnittäkää huomiota tapaan, jolla sivun keskellä olevat ruutujen nurkat on aseteltu. Jos ylimmän ruudun alapuolella olevat ruudut olisivat saman korkuisia, lukijalle syntyisi vaistomaisesti käsitys siitä että ne molemmat on tarkoitus lukea ennen alemmas siirtymistä - mutta koska ne eivät ole, oikeanpuoleisesta ruudusta siirrytään selvästi sen alapuolella olevaan ruutuun. Säännöt ovat selvät, joten Scott McCloudin tuolla ylempänä esittämää sekaannusta ei synny.

Katseenkuljetus on ruutusommittelun tärkein tehtävä; näin ollen se on myös tärkein asia, joka ruutusommittelua tehdessä on muistettava pitää mielessä. Hergén Tintti-sarjakuvat tarjoavat tästä yksinkertaisen ja selkeän esimerkin. Huomatkaa, että vaikka sivua ei oikeasti lukisikaan nimenomaan tällä tavalla (esimerkiksi keskellä olevien ruutujen kohdalla) jo pelkästään sivun rakentaminen sellaiseksi että niin halutessaan voisi tehdä luo helposti seurattavan vaikutelman.

Hyviä esimerkkejä voisi tarjota kasapäin, mutta katseenkuljetus on yksi niistä asioista jonka huomaa parhaiten silloin kuin se ei toimi; on siis tarjottava huonoja esimerkkejä. Esimerkiksi Mewn Hokuto Mangassa julkaistu sarjakuva Vaahterasiirappisörsseliä sisältää erinomaista katseenkuljetusta - lukuunottamatta seuraavaa sivua. Huomaatteko miksi?

Aivan - se luetaan näin, oikea ruutu ennen vasenta. Kyseessä on siis toisinaan mainituissa vanhemmissa italialaisissa Aku Ankka -sarjoissa nähty lukujärjestys, joka vaatisi käytännössä nuolia selvennyksekseen - tällaisia ongelmia tulee vastaan, kun tekijät ottavat vaikutteita sellaisista sarjakuvakulttuureista joiden käytännöt ovat täysin vastakkaisia. (Samantapaisen ongelman löytää mm. Dramacon 3:n sivulta 37.) Jos sivun yläosa olisi toisinpäin sen lukujärjestys olisi periaatteessa mangamainen, mutta Glorian pää vetäisi lukijan katseen alemmalle riville jo ennen kuin tämä ehtisi lukea ensimmäistä ruutua.

Toinen esimerkki: Patchin Wavesplitters Finnmanga nelosesta. Sen lukujärjestys on ruutujen vähäisyydestä johtuen jotenkuten looginen, mutta verratkaa sitä tuohon ylempään Genshiken-kuvaan - huomaattehan eron?

Transitioiden ruudusta toiseen on oltava loogisia ja sujuvasti sommiteltuja, ja vaikka niiden sisältö työntyisikin toisten ruutujen päälle ne eivät saa antaa virheellistä kuvaa lukujärjestyksestä; tällaiset hirvitykset voi haudata ullakon perälle. Käyttipä sitten minkälaista ruutusommittelua tahansa on siis muistettava selkeys; jos sivusta ei ensimmäisellä vilkaisulla selviä missä järjestyksessä sen ruudut on luettava, sommittelussa on epäonnistuttu.

Tee mangaa: liikkeenkuvaus

Sarjakuvassa on käytännössä kaksi tapaa luoda liikkeen illuusio; vauhtiviivallinen ja vauhtiviivaton. Se kumpaa kannattaa käyttää on kiinni täysin tekijän (ja teoksen, ja kohtauksen) tyylistä, mutta kumpikin vaatii taitoa; liikkeenkuvaus on - perspektiivin ohella - yleisimpiä vikoja aloittelijoiden töissä. Vauhtiviivat - joista Mort Walker käytti termiä "hites" - ovat enimmässä osassa mangaa tärkein työkalu liikkeen kuvaukseen siinä missä esimerkiksi amerikkalaiset sarjakuvat ovat luopuneet niistä käytännöllisesti katsoen lähes kokonaan jo vuosikymmeniä sitten. Siten vauhtiviivojen voi sanoa olevan erittäin tärkeä osa mangamaista sarjakuvanrakennusta. Länsimaisen sarjakuva ja manga käyttävät niitä lisäksi hyvin eri tavalla; nämä erot ovat - ruutujaon ohella - tärkeimpiä sisäistettäviä asioita, mikäli sarjakuvassaan pyrkii mangatyyliseen ilmaisuun.

Vauhtiviivat ilmaisevat aina liikkeen suuntaa, mutta koska mangakerronta on elokuvamaista ne ilmentävät mangassa yleensä kameran eivätkä kohteen liikettä. Tällöin ne muodostavat ruudun taustan ja saavat aikaan sen illuusion, että ruudussa olevan hahmon sijaan liikkuukin itse ruutu. Se voi liikkua panoroiden...

...tai zoomaten.

Ainahan näin ei tietenkään ole ollut. Osamu Tezukan varhaisissa töissä, kuten Metropolisisissa (1949), 1900-luvun alkupuoliskon aikaan tapana ollut sarjakuvakerronta näkyy erityisen selkeästi: vauhtiviivat ilmaisevat vain kohteiden liikettä, ja liikkeen aloitus ja lopetus on piirretty usein samoihin ruutuihin ilman välivaiheita, jolloin liikkeenkuvaus tuntuu nykylukijasta kömpelöltä. (Vanhoissa sarjakuvissa näkee usein kuvattavan ihmisten kaatumista näyttämällä heidät maahan mätkähtäneinä ja piirtämällä kaarevia vauhtiviivoja heidän taakseen.) Nykyään tällainen ei tulisi kuuloonkaan.

Perinteisissä länsimaisissa sarjakuvissa ruutu on yleensä stagnantti ja hahmot seisovat sen sisällä kuin näyttämöllä. Tämän vuoksi vauhtiviivat keksittiin, mutta vasta kun Tezukan keksimät elokuvamaiset kamera-ajot yhdistettiin niihin syntyi mangamainen dynaaminen sarjakuvakerronta.

Toki Japanissakin käytetään vauhtiviivoja myös "länsimaiseen" tapaan, mutta silloinkin yleensä joko vähäisissä yksityiskohdissa tai sillä oletuksella, että kamera liikkuu kohteen mukana. Tähän tapaan:

Jos kamera ei liiku, kontrasti liikkuvien ja liikkumattomien kohteiden välillä saa lopputuloksen näyttämään joltain, jota nimitän nyt paremman termin puutteessa "sarjakuvamaiseksi." Vaikutelmaa korostaa, jos piirrosjälki on muuten realistista tai ainakin yksityiskohtaista:

Tätäkin ei-toivottua efektiä voi tietysti välttää kikkailulla. Yksi parhaiten toimivista - ja vaikeimmista - on piirtää liikkuvan kohteen ääriviivat sumeiksi. (Ei, pankaa se Photoshop pois. Se ei näytä samalta. Ei näytä.)

Vauhtiviivaton tapa kuvata liikettä taas on tavoista se vaikeampi: siinä luotetaan dynamiikkaan, fysiikkaan sekä hulmuavien hiusten ja vaatteiden kuvaukseen luomaan vaikutus liikkeessä olevista esineistä ja hahmoista. Vastoin yleistä harhaluuloa taiteen ei tarvitse olla edes erityisen yksityiskohtaista, jotta syntyisi vaikutelma valokuvamaisesta välähdyksestä joka ei vauhtiviivoja kaipaakaan - vaikka se eittämättä auttaa usein.

Alla olevalla sivulla näkyy sekä vauhtiviivallista että vauhtiviivatonta liikettä; käytettynä vierekkäin vauhtiviivallisen kanssa vauhtiviivaton luo usein dramaattisen, matrixmaisen hidastetun vaikutelman, mutta tällaisissa tapauksissa sitä pitää yleisesti ottaen muistaa käyttää kohtuullisen säästeliäästi, jotta kontrasti muun liikkeen välillä säilyy eivätkä tapahtumat näytä jatkuvasti hidastetuilta. (Ellei se sitten ole tarkoituskin, esimerkiksi avaruudessa tai veden alla.) Asia on toinen, mikäli sarjakuvassa ei käytetä vauhtiviivoja lainkaan.

Varoituksen sana kuitenkin: tämänkin voi tehdä hyvin helposti väärin. Jos kohdetta ei osaa piirtää liikkuvan näköiseksi, lopputulos tulee näyttämään lähinnä ClipArt-kuvilta.

Toisaalta esimerkiksi Kaoru Mori ei käytä juuri lainkaan vauhtiviivoja, vaikka kohtaus olisi toiminnallinenkin - se ei sopisi hänen teostensa realistiseen tyyliin. Gunnmin kaltaisessa toimintasarjassa asia on aivan toinen.

Lisäksi on tärkeää tiedostaa ero "dramaattisen" ja "dramaattisen" välillä; kuten sanottu paljon on kiinni myös kohtauksen tunnelmasta. Loppujen lopuksi kiveen hakattuja sääntöjä on vain kaksi:

a) Jos se näyttää hyvältä, se on oikein - vastakkaisista esimerkeistä viis. b) Kopioi sellaisilta, jotka osaavat sinua paremmin - niin hekin ovat aikoinaan tehneet.

Tai kuten Scott McCloud on sanonut: "Opi kaikilta, mutta älä seuraa ketään."

Nörtit aamupiirrettyjen kimpussa

Vaikka uusia sarjoja tuleekin, jatkuvat shounenkestosuosikit kuitenkin vuodesta toiseen. Koska mangaa julkaistaan yli 100000 sivua kuussa ja uusista sarjoista enin osa on Sturgeonin lain mukaan roskaa kestää todella isojenkin tapausten suosiolta jonkin aikaa saapua toden teolla tänne länteen. Koska enin osa fanikäännöksistä on amerikkalaista tekoa ja jenkit TV-kansaa näin tapahtuu usein vasta siinä vaiheessa, kun sarjasta tehdään animesovitus.

"Sitten kun Naruto loppuu" on jo vuosia vanha vitsi. Masashi Kishimoto on piirtänyt mangaansa vuodesta 1999, ja se on menossa 39. tankoubonissaan - TV-animea on kaksi kautta, joista ensimmäistä tehtiin 2002-2007 220 jaksoa, helmikuussa alkanut toinen on tällä hetkellä menossa 30. jaksossaan.

Rumiko Takahashi sanoi aikoinaan pyrkivänsä vuonna 1996 alkaneen Inuyashan kanssa vähintään 50. tankouboniin asti - mutta tällä hetkellä niitä on jo 53, eikä loppua ole vieläkään näkyvissä vaikka sarja on polkenut paikoillaan jo vuosia. Vuodesta 2000 vuoteen 2004 jatkunut anime päättyi sovinnolla 167. jaksoonsa ilman sen kummempaa loppuratkaisun yritystäkään.

Näihin verrattuna Tite Kubon viime vuosina suosiotaan kasvattanut Bleach on vielä pikkutekijä; se alkoi vasta vuonna 2001, eikä tankoubonejakaan ole kuin vasta 30. Animeversio on jatkunut vuodesta 2004, ja jaksoja on toistaiseksi 143.

Näistä kaikista sisällöllisesti parhaimmassa hapessa lienee kuitenkin Eiichiro Odan One Piece. Olkihattupiraattien seikkailuista on saatu lukea vuodesta 1997 alkaen, ja mangaa on kertynyt jo 47 tankoubonin verran. Sen animeversio on Naruton tapaan jatkunut vuodesta 1999, mutta sitä on jo 325 jaksoa. Animen alkuanimaatio itse asiassa vaihtui hiljattain; uusi on järjestyksessä kahdeksas, ja sen kappale on 5050:n "Jungle P."

One Piecen suosiota voi lähteä spekuloimaan monelta kantilta. Yksi sen syistä on varmasti se, että toisin kuin kollegansa se ei pyri ottamaan itseään liian vakavasti ja hampaat irvessä. Kirjassaan "Making Comics" Scott McCloud opastaa, että jos sarjakuvia - tai mitä tahansa - tekee laskelmoiden mikä ihmisiä kiinnostaisi, kilpailee niiden kanssa jotka tekevät samaa oman innostuksensa voimalla - eikä tarvita velhoa arvaamaan, kumman tekemä tuotos on parempi. Ja kukaan joka on lukenut vähänkään One Pieceä voi tuskin väittää, etteikö siitä muka paistaisi läpi Odan vilpitön innostus aihettaan kohtaan.

Toisaalta Oda on myös sisäistänyt "hahmovetoisen juonenkuljetuksen" periaatteet paremmin kuin Takahashi ikinä - jälkimmäisen "keksitäänpä nyt uusi paperinohut sivuhahmo aiheuttamaan tapahtumia seuraavan parin luvun ajan" -käsikirjoitustavan nähdessään tämän opettaja Kazuo Koike pyörisi haudassaan, jos olisi kuollut. One Piecenkin on toki pakko loppua joskus, mutta on ainakin Inuyashaa varmempaa että se saa kunnollisen lopetuksen.

Eikö muuten ole mielenkiintoista, kuinka otakuus madaltaa kohderyhmien raja-aitoja? Harvemmin sitä näkee parikymppisten ihmisten intoilevan länsimaisista lastensarjoista, olkoonkin että japanilaiset sellaiset on huolellisesti tehty vetoamaan paitsi lapsiin myös lapsenmielisiin. Se etteivät ne halvenna katsojiensa älykkyyttä lienevät myös yksi syy, vaikka enimmän osan voineekin panna tavalliseen tapaan eksotiikan piikkiin.

Suomesta ei kuitenkaan onneksi liiemmin löydy niitä kolmeakymmentä lähestyviä tapauksia, joiden mielestä Pokémon on syvällinen aikuisten sarja...