Ilmaisanimea ja Hollywoodia

Eilisiltana suunnilleen joka toinen tuntui katsovan Tower of Druagaa, ja tänään vastaavasti Blassreiteriä. Teknisellä puolella Gonzo on pitänyt lupauksensa esimerkillisesti; jaksot ovat löytyneet niin YouTubesta, CrunchyRollista kuin BOSTistakin, ja jopa varsin hyvin käännettynä. Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä että CrunchyRoll on näistä teknisesti huonoin; BOST taas tarjoaa parasta kuvanlaatua, mutta maksaa. Ensimmäiset jaksot sai ilmaiseksi jos rekisteröityi ajoissa saa ilmaiseksi, mutta toistaiseksi laatu on sellaista että siitä kannattaisi ehkä maksaakin se 1,25 euroa jakso - mukana kun näyttäisi tulevan kohtuukivat muistiinpanotkin. Seiyuuhöpinää ja muuta mukavaa pääsee katsomaan ilmaiseksikin ja kannettaville soittimille tarkoitetun ladattavan version kuvanlaatu on lähinnä vitsi, mutta hauskoja lisiä nekin. Ja CrunchyRollissahan voi tosiaan itse päättää mitä haluaa ladattavasta versiostaan maksaa, Radiohead-tyyliin (sen latausmahdollisuus tosin vaikuttaisi olevan USA/UK-eksklusiivinen) - saa nähdä mikä näistä bisnesmalleista vakiintuu jatkossa. Elämme mielenkiintoisia aikoja. Sitten ne huonot uutiset. Kuten Veh jo kirjoittikin vaikuttaa siltä että ainakin Druagan ensimmäinen jakso on vain kengännauhabudjetilla tuotettu ONA-spesiaali, jonka ainoa funktio on toimia varsinaisen sarjan DVD-ekstrana ja nettimainoksena - ja sen laadun huomioon ottaen varsin huonona sellaisena, vaikka jotkut näemmä ovat pitäneet siitäkin. Ja vaikka oikea sarja vaikuttaisikin olevan ihan laadukas kannattaa muistaa, että Gonzon historia hyvien ensimmäisten jaksojen jälkeen suoritettavien haihyppäämisten suhteen on lievästi sanottuna legendaarinen.

Muokkaus 6.4: Vaikuttaisi siltä, että oikeakin jakso striimattiin kyllä - mutta vain Japani-eksklusiivisen GyaOn kautta. Oi Gonzo, miksi kohtelet meitä länkkäreitä näin?

Muokkaus 7.4: No, ainakin Blassreiter on aitoa tavaraa. Mutta senkin kanssa laatu on tietysti kyseenalainen, vaikutti taustalla sitten "ilmaiseksi jakavat lol" -asenne tai ei.

Mutta nyt jotain ihan muuta.

Manga on jenkkisarjisten ohella tämän hetken kuuminta hottia Hollywoodissa, eikä sen uskoakseen tarvitse edes luottaa Seven Seasin toimitusjohtajaan Jason DeAngelisiin (SS:n saitti on tällä hetkellä nurin, lisään linkin kun asia korjaantuu) - James Wongin Dragonball saatiin hiljan purkkiin, ja Wachowskin veljesten Speed Racerista vaikuttaisi tulevan ihastuttavan retromuovinen sovitus alkuteoksestaan. Wachowskit ovat muutenkin sopivimpia mahdollisia henkilöitä ohjaamaan näytelmäsovituksen animesta, sillä heidän töissään lapsina TV:stä imetyt animevaikutteet näkyvät häpeilemättömän selkeinä - esimerkiksi Matrix on juoneltaan käytännössä vain ensimmäisen Megazonen ja Ghost in the Shellin ristisiitos, vaikka he kysyttäessä ovatkin kiistäneet edes nähneensä edellistä.

Mutta aprillipäivänä pintaan pulpahti muuan toinenkin mielenkiintoinen projekti.

Ja ei, tämäkään ei ole aprillipila - ohjaaja Marty Martinin lähettämiä vastausmaileja on julkaistu vähän siellä sun täällä, vaikka aprillipäivä meni jo aikaa sitten. Tällä pari kuukautta sitten kuvatulla teaserilla oli tarkoitus saada projektille lopullinen lupa Shonen Gahoshalta ja Koota Hiranolta, ja jos Martiniin on uskominen sellainen myös saatiin. Hän sanoo tuolla poistavansa tämän vuotaneen linkin, mutta myöhäistähän se tässä vaiheessa on. (Muokkaus: jep, linkin takaa löytyy nyt ihan toinen traileri.)

Joten... Englannissa kuvattava Hellsing-elokuva. Joka keskittyy Serasin Hellsingiin tuloon, joten se tulee olemaan ilmeisesti sovitus lähinnä parista ensimmäisestä tankobonista. Ja on huomattavasti vakavampi ja lähdemateriaalilleen uskollisempi kuin aiemmat Hollywoodin tuottamat sarjakuvasovitukset (korkkarit olivat puvustajan moka, niitä ei leffassa nähdä).

Mitäköhän tästä sanoisi. Lupaavaltahan se tietysti kuulostaa, mutta saa nyt nähdä...

Kun hahmokulttuurin lonkerot sekoittuvat

Muistanette, kuinka viime vuonna japanilaista TV-sensuuria käsitellessäni mainitsin Moetanin kuudennen jakson jääneen kokonaan vaille TV-esitystä. Sen jälkeen kävi niin, että myös sarjan viimeinen jakso sai saman kohtalon. Trendi on mielenkiintoinen. OVA-markkinoiden sanotaan olevan nykyään lähes kuolleet, ja se onkin varmasti totta jos niitä verrataan niiden joutsenlaulumaiseen buumiin lamaa edeltäneellä 80-luvulla. OVA-formaatti sai alkunsa animen kysynnän kasvaessa suuremmaksi kuin mitä TV:ssä esitettäväksi mahtui, minkä takia OVA-sarjoja tehtiin usein yhtä hätäisesti kuin TV-tuotantojakin - tuloksena oli siis paitsi aikamme klassikkoja myös säännöllisesti niitä kammottavia kalkkunoita, joita nykyään katsotaan allnightereissa pikkutuntien piristysruiskeina.

Viime vuosina rajat eri medioiden välillä ovat kuitenkin hämärtyneet. Hellsingin kaltaisten tunnettujen tuoteperheiden OVA-sarjoja saatetaan mainostaa TV:ssä leikotuilla promojaksoilla, tai - kuten Moetanin tapauksessa - joitain jaksoja ei välttämättä ole alkujaankaan tarkoitettu TV-esitykseen. Tämä poikkeaa tähän asti DVD-myynnin kohentamiseen käytetystä "DVD-versio on laadukkaampi, korjailtu ja sensuroimaton" -käytännöstä. Ilmeisesti Japanin otakuyleisöä ollaan houkuttelemassa lankaan entistä raskaimmin menetelmin: totuushan on että Japanissa DVD-julkaisut maksavat järjettömiä summia, ja näin HDTV-lähetysten aikana netissä jaettavat TV-ripit ovat itse asiassa DVD-versioita parempilaatuisia. Ei siis ole mikään ihme, että levyt jäävät kauppojen hyllyille.

Yhden sarjan perusteella tuskin lienee kuitenkaan turha tehdä liian hätäisiä johtopäätöksiä; tuskinpa kaikkien otakusarjojen julkaisu sentään siirtyy OVA-formaattiin, ainakaan niin kauan kuin oheistuotteet käyvät kaupaksi. Tärkeämpi kysymys lieneekin sen sijaan: missä vaiheessa Moetanista tuli sentaisarja?

(Ihmettelen myös sitä, miten edes Zac Bertschyn kaltainen provoamisesta taiteenlajin tehnyt vihakone voi sortua Moetanin parodisuuden missaamiseen - samaan tapaan kuin Ouranin vastaavan erinäisiä kuukausia aiemmin. Ehkä ajoittain tyhmän teeskenteleminen on osa hänen trollinhoukuttelustrategiaansa? Jos ei, kyseessä näyttäisi olevan varsin yleinen ongelma.)

Materialismin riemua

Lahjapaperista paljastuneen Kashimashin ensimmäisen tankobonin avatessani sain välittömän déjà vun; oli kuin olisin palannut taas vuoteen 2003 lukemaan Sorcerer Huntersia. Satoru Akahorin kirjoitustyylin tunnistaa kilometrien päähän: ensin esitellään päähenkilöt maanista kohellusta olevassa ensimmäisessä luvussa, ja sen jälkeen heitetään lukijan silmille täysin naurettava alkuasetelma. (Voitte katsastaa parikymmentä sivua ensimmäisestä luvusta täältä, niin näette mitä tarkoitan.) Tällä kertaa ei kuitenkaan taistella pahoja velhoja vastaan jumalattaren kokoamassa maagikkotiimissä vaan törmätään alienien avaruusaluksella vuorenhuipulla särkynyttä sydäntään angstaavaan nössöpoikaan. Tämän jälkeen muukalaiset kokoavat hänen ruumiinsa taas uudestaan ja ilmoittavat koko kaupungille, että hänestä tuli nyt sitten vahingossa tyttö, sori vaan mutta asialle ei voi enää tehdä mitään (syystä jota emme nyt viitsi mainita).

Harmillista, etten tullut tutustuneeksi mangaan ennen Hiron arvostelun oikolukemista. Olisin varmasti lisännyt siihen maininnan myös siitä ettei Yukimaru Katsura ole kovin taidokas sarjakuvakertoja; hänen ruutusommittelunsa ovat kaoottisia ja ADHD:n riivaamia, eikä hän jätä sivuilleen kovinkaan paljoa hengitysvaraa. Hänellä ei ollut tarpeeksi viitseliäisyyttä edes piirtämään Hazumulle eri vaatteita nykyisyyteen ja takaumaan. Onneksi tilanne paranee sarjan edetessä, kuten Akahorin käsikirjoituksen fokuskin; viimeksi mainitulla kun on todellakin aina tapana aloittaa sarjansa kevytotteisina hupailuina ja hauduttaa niistä sitten vakava ja melodramaattinen draamakeitos. Käsikirjoittajan ja piirtäjän erillisyyden edutkin näkyvät selvästi; Akahori ei ole kirjoittajana mikään eilisen teeren poika. Kovin monelta kuukausideadlineaan vastaan tappelevalta kirjoittaja/piirtäjältä ei olisi irronnut niin pitkälle suunniteltua ja tyylikästä ratkaisua kuin sarjan aloittavan previkkakohtauksen sijoittamisen varsinaisessa tarinassa juuri siten, että se osuu myöhemmin juuri ensimmäisen tankobonin lopetukseksi.

Kyseistä arvostelua lukemattomille voisi mainita, että Kashimashi on hyvin tyypillinen hahmokulttuurin (josta useimmat käyttävät genshikenperäistä termiä "moderni visuaalinen kulttuuri" eli MVC, vaikka itse asiassa korrekti termi olisi sanahirviö "Japanin moderni visuaalinen kulttuuri") ilmentymä siinä mielessä, että sen eri inkarnaatiot päättyvät eri tavoilla. Animesovituksessa kolmiodraamansa vaivaama Hazumu päätyy yhteen eri tytön kanssa kuin mangassa, ja näihin tyytymättömille tarjolla on vielä lisätvistejä tarjoilevat ranobe ja visual novel.

Jos annat tuoteperheelle pikkusormen, se vie koko käden... selkääntaputtelua kuitenkin Seven Seasille tästä genrenraivauksesta.

Sohjoisen moeseinenromantiikan tasapainottamiseksi oli tietenkin hyvä hankkia myös jotain hieman testosteronipitoisempaa. Lady Snowblood ei ole Kazuo Koiken parhaimmistoa (puhumattakaan siitä että Kazuo Kamimura ei osaisi piirtää liikettä vaikka hänen henkensä riippuisi siitä), mutta vain neliosaisena se on kohtuullisen budjettiystävällinen hyppäys Koiken hilpeään hurmeen, seksin ja mielikuvituksellisen monimutkaisten kostosuunnitelmien maailmaan. Kokonaisuutta ryppää hieman Naomi Kokubon käännös, joka on hyvin yksinkertaisesti kankea vaikka sitä miltä kantilta katsoisi - paljon Dark Horsen yleensä kunniamaininnan arvoista yleislinjaa matalammalla.

Käännöksen suhteen toiseen kammoksuttavaan ääripäähän mentäessä on tietysti pakko mainita myös se, mitä Keith Giffen teki Kooshun Takamin romaaniin perustuvalle Masayuki Taguchin Battle Royalelle (josta on tehty myös samanniminen elokuva, josta kaikki kirjaa tai mangaa lukemattomat pitävät mutta jota kaikki niihin ennen sitä tutustuneet, minä mukaanlukien, vihaavat). Ilmeisesti Giffen ei ollut lukenut kirjaa tai katsonut elokuvaa ennen "käännös"työnsä aloittamista, sillä lopputulos on karmea - "ohjelmasta" on tehty nuorisoa ja kapinahenkeä kurissa pitävän pelotejärjestelmän sijaan tosi-TV:tä, mikä myöhemmässä vaiheessa sarjaa aiheuttaa lukuisia ristiriitaisuuksia tekstin ja kuvituksen välillä. Tämä on erityinen sääli myös siitä syystä, että Giffenin dialoginmuokkaus on kyllä muilta osiltaan erityisen sujuvaa ja kielirikasta; Giffenin suorittamasta bastardisaatiosta saa lukea ajallaan enemmän numerosta 2/2008.

Tokyopopin uudet, useamman tankobonin sisältävät Ultimate Editionit tekevät kuitenkin sekä Battle Royalesta että minulta hyllyyn jääneistä Fruits Basketista ja Sgt. Frogista äärimmäisen optimaalisia tapoja hankkia kyseiset sarjat. Ne ovat paitsi halvempia kuin tankobonit erikseen ostettuina myös kovakantisia ja isoja - esimerkiksi Battle Royalen ensimmäinen osa on yhtä paksu kuin vaikkapa Harry Potter ja Feeniksin kilta, ja kolmisen senttiä sitä korkeampi ja leveämpi. Harmi vain, että Giffenin adaptaatiota ei ole päätetty korjata uusintajulkaisua varten - ja kolmostankobonin sivupohjat ovat edelleen yhtä sumeat kuin ennenkin. Sääli.

Lady Snowbloodin ja Battle Royalen vertaaminen tarjoaa myös mielenkiintoisen ikkunan Japanin sensuurikäytäntöjen lakastumiseen. Siinä missä aikoinaan 70-luvulla julkaistussa Snowbloodissa käytetään sensuurinkiertokikoista klassisinta eli näkymätöntä penistä ei 2000-luvulla tehdyssä Battle Royalessa nähdä sensuurin häivääkään (ellei Tokyopop sitten ole poistattanut sensuuripalkkeja mangakalla itsellään, kuten Eros Comixilla on perinteisesti ollut tapana tehdä.) Tosin Snowbloodin aikoihinkaan peniksenmuotoisten esineiden - fallospatsaiden ja seksilelujen - kuvaamiseen sensuurilainsäädännölläkään ei ollut mitään nokankoputtamista.

Kustannustoimintaa vääristä lähtökohdista

Noin kuukausi tämän kirjoituksen julkaisemisen jälkeen sain Jari Paunalta viestin, jossa hän pyysi minua käyttämään toimituksellista valtaani sen saaman anonyymin kommentin suhteen - se kun oli hänen mukaansa "valheellinen, solvaava ja tarkoitusperiltään kyseenalainen." Ilmoitin hänelle, että vaikka olisikin mukavaa että kommentoijat eivät heittelisi lokaa nimettömästi on kuitenkin selvää, että tämä kommentti ei edusta Otakun kantaa asiaan eikä siten ole toimituksellisten velvollisuuksieni piirissä. Puhumattakaan siitä, että olisin edes halunnut tehdä niin. On mahdotonta kuvailla sitä pyhää vihaa, joka syntyy kun joku julkaisee sarjan, jonka fani olet ollut jo kauan ennen kuin kyseinen kustantamo on edes polkaistu pystyyn - ja raiskaa sen pilalle karmealla toimitusjäljellään. Normaalistihan tällaisia vuodatuksia suoltavat lähinnä neljätoistavuotiaat truufanit, mutta Dramaconin tapauksessa en näemmä ole itsekään sellaisen yläpuolella.

PMG:lle keikkaa heittävä suomentaja Anssi Puolamäki on osallistunut keskusteluun, mutta hänkään ei pystynyt antamaan huonolle jäljelleen sen tyhjentävämpiä syitä kuin olosuhteet, työsarkansa haastavuuden, tekniset rajoitukset ja yleisen evotuksen. Fanille, joka pitelee kädessään pokkaria jonka olisi tarkoitus olla tämän kielialueen virallinen julkaisu tämä ei tietenkään ole minkäänlainen lohdutus. Itse asiassa pitäisi varmaan olla kuitenkin onnellinen siitä, että Dramacon on ainoa oikeasti hyvä sarja jonka PMG on julkaissut - jos näin ei olisi, seuraukset olisivat varmasti traagiset.

Loppujen lopuksi syynä ovat PMG:n lahot perustukset - en ota kantaa kommenteissa esitettyjen väitteiden todenperäisyyteen, mutta toisaalta en voi väittää kuulleni myöskään mitään niiden kanssa ristiriidassakaan olevaa. Siinä missä kaikilta muilta kustantajilta, suurimmiltakin, löytyy yleensä henkilöstötasolla edes jonkinasteista ammattiylpeyttä ja kiinnostusta työhönsä ei PMG ole osoittanut mitään sen kaltaistakaan. Kyse ei siis niinkään ole aidan matalimman kohdan ali kaivautumisesta (eli kaikkien kanssa vehtaavan Tokyopopin tuotteiden julkaisemisesta) tai matalista tuotantoarvoista, vaan siitä että koko firman liiketoimintamalli ja filosofia on nykyaikaiselle mangankustannusalalle sopimaton; sen sijaan että ilmoitettaisiin uusista julkaisuista parin foorumin nurkassa ostetaankin monella tuhannella eurolla lehtimainoksia, esimerkiksi.

Ja siinä missä niin pienillä kuin isoillakin mangakustantamoilla on tapana tulla lähelle yleisöään ja osoittaa, etteivät ne ole isoja, pahoja ja rahan perässä juoksevia firmoja vaan että julkisivun takaa löytyy oikeita, eläviä ja välittäviä ihmisiä - kenties jopa tarjota selityksiä keskustelua herättäneisiin asioihin - ei Pauna Media ole tehnyt mitään sen kaltaistakaan. Kustantamon legendaarinen FAQ onnistui itse asiassa ajamaan juuri päinvastaista tarkoitusta.

Lahojen perustusten teoriaa - eli sitä, että PMG:n koko kustannustoiminta lähtee vääristä lähtökohdista - tukee myös se, että vaikka vastauksessani Jari Paunalle mainitsin myös hänellä olevan oikeuden esittää julkinen vastakommentti väitteisiin ja että se olisi PR-mielessä jopa kannattavaa hän ei niin tehnyt. Kenties siksi, että hän tietää ettei hänellä olisi mitään sanottavaa puolustuksekseen.

How Manga Conquered the U.S.

Wired julkaisi Jason Thompsonin kirjoittaman ja Atsuhisa Okuran piirtämän kymmensivuisen sarjakuvamuotoisen artikkelin siitä, kuinka manga valloitti Yhdysvallat. Sääli, että Wired on tehnyt sekä netistä luettavien sivujen että ladattavan PDF:n esille asettamisen mahdollisimman typerästi - pikkuisen isompi koko, eikä tuota suurennuslasikikkailuakaan olisi tarvittu...

Artikkeli itsessään on kuitenkin paitsi hyvin ja vaihtelevasti piirretty myös todella asiantunteva - Thompsonhan nyt sattuneesta syystä vain on asian suhteen tällä hetkellä koko maailman asiantuntevin henkilö. Se esittelee mangan maihinnousun Yhdysvaltoihin aina Sailor Moonista Pokémoniin ja Dragon Ball Z:aan, sivuaa muutamia aiheita joista kirjoitin toissa viikolla, ja haastattelee erinäisiä merkittäviä nimiä skenessä Stuart Levy mukaanlukien.

Artikkeli mainitsee myös Taro Ason perustaman "mangan Nobelin", Kansainvälisten Mangapalkintojen, rohkaisupalkinnon voittaneen Madeleine Roscan Hollow Fieldsin, jonka julkaisemista jokin maamme lukuisista pseudomangaan erikoistuneista kustantamoista voisi harkita - loputtomien Tokyopop-pakettidiilien ja Seven Seasin jämänimikkeiden sijaan. (Se oli ainoa minkäänlaista tunnustusta voittanut länsimaisen tekijän työ.)

Seven Seasin käytönnön mukaan netistä pääsee lukemaan puolet ensimmäisestä pokkarista. Tämä on miellyttävän anarkistinen ratkaisu toteuttaa näytesivut; eihän se ole loppujen lopuksi sen kummempaa kuin mangan lukeminen kaupassa ennen ostopäätöksen tekemistä.

Muokkaus 27.10: Variety haastattelee Stuart Levyä kahdessa osassa; mielenkiintoista luettavaa Tokyopopin menestyksekkäästä historiasta ja mammuttitautisista tulevaisuudensuunnitelmista.