Neko on yuria ja tarkoittaa ukea

Yuri elää nousukauttaan.

Tai kenties pitäisi sanoa, että siitä on tullut valtavirtaa. Melkein joka toisessa vähänkään otakummassa sarjassa vihjaillaan tyttöjen välisellä ystävyydellä, ja kiintiölesbohahmoja tuntuu löytyvän vielä tiheämmästä - Railgunista Hidamari Sketchiin, Koihime Musousta Bakemonogatariin. Ja lisää on tulossa.

Tässä sinällään ei ole toki mitään uutta. Fanservice on fanserviceä, ja poikien sarjojen kylpykohtauksissa pienirintaiset tytöt ovat kourineet isorintaisia tyttöjä yhtä kauan kuin niitä on ollut olemassa. (Kylpykohtauksia, siis.) Ero on enemmänkin siinä miten näihin elementteihin nykyään suhtaudutaan - ne ovat nykyään kaikenkattava standardi, jotka otetaan rakenteellisesti huomioon muuta sarjaa suunniteltaessa. Käytännössä tämä tarkoittaa huolehtimista siitä että mikään ei ole ristiriidassa niiden kanssa, niin että ne fanit jotka haluavat kuvitella omiaan saavat antaa mielikuvituksensa lentää minkään häiritsemättä. Tämä on nykyään niin vakiintunut käytäntö, että siitä poikkeaminen jopa herättää huomiota.

Tyttöjen seksuaalisen mielenkiinnon kohteena oleva mies moesarjassa! Ja vielä karvainen sellainen! Lucky Star uskalsi vain kiusoitella tällä ajatuksella, ja palasi sitten turvallisen platoniseen status quoon...

Toisin sanoen yuriaimai on juurtunut seineniin jäädäkseen, samaan tapaan kuin yaoiaimaista tuli shounenmangan vakio-ominaisuus 90-luvulla. Syyttävä sormi kohdistunee valtavan ja monikirjoisen fanikunnan saaneeseen Maria-sama ga Miteruun, joka pseudolesboilla koulutytöillään päätyi sellaiseksi aimaiyurin klassikkoteokseksi, etteivät edes skanlaatiokääntäjät näe enää tarpeelliseksi merkitä marginaaleihin selityksiä kun jossain sarjassa puhutaan soeureista ja yamayurikaista.

Jopa Legend of Koizumiin on eksynyt mausteeksi yuriaimaita. Huomatkaa miten poikien/miesten mainstreamsarjoissa yurihahmot ovat aina korostetun feminiinisiä, tyttöjen/naisten mainstreamsarjoissa puolestaan korostetun maskuliinisia...

Mutta kaikkihan tietävät että aimai on vain pitkälle kehittynyt laskelmoivan fanservicen muoto, eikä se tee sarjasta yurisarjaa yhtään sen enempää kuin Naruton ja Sasuken vahinkopusu tekee Narutosta yaoisarjaa. Joten onko tämä nyt sitten yuria vai ei?

Vastaus on monisyinen, koska yuri ei ole koskaan ollut varsinaisesti genre samaan tapaan kuin BL. Sanojen "yuri" ja "girls' love" alle on niputettu vuosikymmenien saatossa suunnilleen kaikille mahdollisille kohdeyleisöille niputettuja sarjoja: 70-luvun traagisia rakkaustarinoita, 90-luvun lopulla Mist-lehdessä julkaistuja eskapistisia kotirouvafantasioita ja nykyseinenin kaappi- ja parisuhdedraamoja - puhumattakaan niistä sarjoista joissa on "yurihahmoja", kuten ne shoujosarjat joissa on se yksi coolia oneechania ihkuttava tyttö, ja ne shounensarjat joissa on se yksi naisille flirttaileva cool oneechan. Ainoa yhdistävä tekijä ovat siis tyttötyttöteemat. BL sen sijaan on koko olemassaolonsa ajan ollut suunnattu pari-kolmikymppisille heteronaisille, eikä sitä ole koskaan yritettykään edes mainita samassa lauseessa homomiesten karvaisista äijistä kertovan pornomangan kanssa. (Lukuunottamatta kirjakauppoja, joilla on tapana lajitella ne samaan hyllyyn.)

Koska niin teosten painotukset kuin ihmisten käyttämät määritelmätkin vaihtelevat on hyvin tapauskohtaista mikä sarja sitten on "kunnon" yuria ja mikä vain aimailla ratsastamista. Se on kuitenkin varmaa, että valtavirtaistumisen myötä yuria julkaistaan nyt enemmän kuin koskaan - ja sen mukana myös parhaita yurisarjoja aikoihin.

Yuri Himen lukijajakauma lehden alkuajoilta ennen Yuri Hime S:n perustamista.

Mangan puolella yurilehtiä on nykyään muitakin kuin vain alan veteraanilehti Comic Yuri Hime - Ichijinsha on jo erinäisiä vuosia julkaissut myös sen enemmän miespuoliselle yleisölle suunnattua Comic Yuri Hime S:ää, ja viime vuonna lehtihyllyihin ilmestyivät myös Hobunshan Tsubomi, Bunendon Comic Lily ja Cosmic Publishingin Yuri Shoujo. Näiden julkaisujen puolella kilpailu on kuitenkin kovaa ja osaavat tekijät jo muutenkin työkuoleman partaalla (mikä on huhujen mukaan pääsyy siihen miksi Ichijinsha perusti toisen lehden eikä vain kasvattanut Yuri Himen ilmestymistiheyttä sen nykyisestä neljästä numerosta vuodessa), joten itse asiassa parhaat helmet löytyvät ihan muualta kuin yurikeskeisistä julkaisuista.

Esimerkiksi lempiyurisarjoistani ainoastaan Tokimeki Monoke Jogakuen - josta Kaino kirjoitti ylistävin sanoin jokunen viikko sitten - ilmestyy Yuri Himessä; esimerkiksi Girl Friends ja Sasameki Koto puolestaan ilmestyvät Comic High!:ssa ja Comic Alivessa, jotka ovat molemmat moeseinenlehtiä. Teemoiltaan ja kerronnaltaan todennäköisesti aikuisin tällä hetkellä ilmestyvä yurisarja, Haru Akiyaman Octave, puolestaan ilmestyy niin ikään seinenlehti Afternoonissa (johon minulla on intiimimpi suhde kuin todennäköisesti olisi tervettä).

Afternoon - elämäni valo, kupeitteni tuli.

Toki suosionnousu näkyy animen puolellakin myös muuna kuin aimaina.

Jokunen kuukausi sitten vihjailtiin Yuri Hime S:n suosituimman sarjan Yuruyurin animesovituksella, vaikka sen yuripitoisuudesta voidaankin olla montaa mieltä... Koko sarja olisi nimittäin käytännössä K-ON!in valokopio, mikäli sen bändiaspektin riisuisi pois ja jos Tsumugi olisi itse sarjassakin samanlainen yurihiiri kuin mitä fandom on hänestä tehnyt niiden parin kohtauksen ansiosta. Sarjaa on kuitenkin toisinaan näkynyt jopa Taiyoshan viikottaisen myyntilukulistan kärkikymmenikössä, joten kenties juuri tällainen humoristinen ja epämääräinen diipadaapailu sitten tosiaan vetoaa suuriin otakumassoihin? (Mitä niillä on rehellisiä tyttöromansseja vastaan, gnngnn...)

Mutta ihan suoraselkäistä yuriakin on toki luvassa! Lupaavimmalta vaikuttaa tällä hetkellä Sono hanabira ni kuchizuke wo -yurierogesarjan tuleva animesovitus, joka julkistettiin viime kesän Comiketissa ja josta Ichjinishan Charamel-lehti julkaisi joulukuussa joitain tuotantoluonnoksia. Tarkemmin sanottuna animeksi sovitetaan sarjan kolmas osa, joka kertoo alhaalla olevista kuvista keskimmäisen pariskunnasta, Reosta ja Maista. Se että tuotantotiimi on ohjaajaa myöten sama kuin Strawberry Panicilla saattaa aiheuttaa joissain suunnissa silmienpyörityksiä, mutta ainakin japanilaiset fanit tuntuvat olevan huojentuneita siinä ettei hommaa annettu Shoujo Sectin animesovituksesta vastanneelle Amarcordille...

Peko on bishoujopiirtäjien jumala. (Hän kuvittaa myös Mayoi Neko Overrunin alkuperäisranobeja, jos tyyli näyttää tutulta.)

Yhteistä kaikille tämän vuosituhannen yurisarjoille on kuitenkin se, että sanaa "lesbo" ei käytetä.

Seksuaali-identiteettiä ja sen seurauksia pähkäillään ja vatvotaan monissakin sarjoissa - Sasameki Koto etunenässä - ja joissain jopa yhteiskunnallisia asioita (mieleen tulee ainakin Nagi Yoshizakin ja Aya Sasakin For you, my beloved, jossa koulutyttöfantasioiden sijaan käsitellään raa'an realistisesti vastustavia vanhempia ja kuiskuttelevia työkavereita), mutta itse sana on lähes kokonaan pannassa. Sen sijaan käytetään vain armeijallista kiertoilmauksia, yleisimpänä "sellainen." En tiedä onko kyse pelkästä tekijöiden mielenkiinnonpuutteesta näiden aiheiden suhteen vaiko tietoisesta rajauksesta fantasian ylläpitämiseksi, mutta veikkaan jälkimmäistä. Mitä yaoistakin tulisi, jos sen hahmot muuttuisivat liian realistisiksi ja alkaisivat identifioida itsensä sattumalta mieheen rakastuneen heteron sijaan homoiksi? Kasuaalimpi osa lukijoista tuskin ainakaan tykkäisi.

Tästä eivät tietenkään kaikki yurinlukijat pidä - etenkään skenen tunnetuin bloggaaja Erica Friedman, joka vanhan koulukunnan barrikadilesbona muistaa usein mainita kannattavansa "naisten naisille" tekemää yuria. Hänellä on toki siihen oikeus, ja koska yuri ei ole genre sellaista toki löytyykin - mutta minua se muistuttaa toissapostauksen vertauksesta italialaisista elokuvista ja spaghettiwesterneistä.

Tämä myös kannattaa muistaa, kun lukee hänen mielipiteitään ja suosituksiaan. Hänellä ei esimerkiksi ole erityisen mairittelevä käsitys miespuolisten yurinlukijoiden mausta, mikä näkyy esimerkiksi tässä ja tässä postauksessa melko selvästi. Epämääräisyyden rajalla keikkuvia tunnelmapaloja ja puhdasta pornoa hän ei ymmärrä ollenkaan. Hän jopa pisteyttää jokaisen arvostelemansa teoksen paitsi taiteen, juonen, hahmojen ja yuripitoisuuden myös "luuserifanipoikuuden" suhteen - arvo, joka mikä ilmeisimmin määräytyy hänen mielestään teoksen pantsu-, meido- ja kissankorvapitoisuuden perusteella.

Milk Morinagan ja Akiko Morishiman mangat ovat varsin leimallisesti moeseineniä, vaikka meidot ja kissankorvat puuttuvatkin. (Huomatkaa seksuaali-identiteettikysymyksen käsittelyn tietoinen välttely.)

Fanipoikana mielipiteeni on tietysti puolueellinen, mutta itse väittäisin edelleen populismin olevan aina hyvästä tiettyyn rajaan asti. Keveys on mille tahansa genrelle hyväksi jos se haluaa nostaa suosiotaan, kuten jo Otakun 2/2007 Strawberry Shake Sweet -arvostelussa arvelin, eikä yuri tee tästä poikkeusta vaikkei se yhtenäinen genre olekaan. Tai sanotaanko näin - Sachiko Takeuchin omaelämäkerrallinen Honey & Honey on loistava, hauska ja opettavainenkin manga, mutta en helvetissä haluaisi kaiken yurin olevan sen kaltaista esseemangaa. Saati sitten Sae Amamiyan Plican kaltaista - se tekisi siitä amerikkalaisten lesbonaisten piirtämän undergroundsarjakuvan kaltaista, joka pahimmillaan on yhtä pahaa huttua kuin suomalaiset sarjakuvablogit. Hrr.

(Suuri osa moeyurimangakoista on muuten naisia; mm. Milk Morinaga, Akiko Morishima ja Natsuneko. Sinälläänhän tämä ei ole niin kummallista, kun muistaa kuinka paljon moe on velkaa shoujomangan perinnölle. Kiinnostavaa kyllä he kaikki tuntuvat myös kuvaavan itseään laiskoiksi nörteiksi.)

Mutta keveyttä ja raskautta on toki monenlaista, eikä raskauskaan aina tarkoita realistisuutta - kenties minun olisi pitänyt alun perinkin puhua viihdearvosta eikä keveydestä. Huhu kertoo että Kodanshan Morning 2:sta pihallepotkittu ja jokin aika sitten Shogakukanin Ikkiin siirtynyt Ching Nakamuran Gunjo olisi vakavan yurin ystäville vieläkin parempaa shittiä kuin Octave - mutta koska sitä ei tietenkään ole skannattu joudun odottamaan eBay-paketin saapumista ennen kuin osaan sanoa siitä sen tarkemmin. Se kertoo kahdesta murhan vuoksi karkumatkalla olevasta naisesta jotka meinaavat melkein joka luvussa tappaa joko itsensä tai toisensa, joten odotukset ovat joka tapauksessa korkeat...

Vanhaan hyvään aikaan

Katsoin So-Ra-No-Wo-Toa, ja tulin ajatelleeksi... jos Haibane Renmei tehtäisiin nyt, sanottaisiinkohan sitäkin tyhjänpäiväiseksi, juonettomaksi moetyttösarjaksi?

Ihmislajille on luontaista se että kokemuksen (=iän) karttuessa osa yksilöistä tulee kyynistymään, ja että näiden yksilöiden ajatusmaailmassa "ennen oli kaikki paremmin" -asenne tulee valtaamaan entistä suuremman prosenttiosuuden. Tämä johtuu osaltaan siitä, että ihmisen preferensseillä on tapana lukkiutua totuttuihin asioihin; osaltaan taas siitä, että lapsena omaksumisaste on korkeampi eikä tyyliseikkoja osaakaan kyseenalaistaa vielä niin paljoa. Jokainen joka on harrastanut animea riittävän kauan tietää omakohtaisesti, että tällaisia ihmisiä löytyy paljon myös tämän harrastuksen parista. (Sivupalkin kysely on tähän aiheeseen relevantti.)

Fandomissa tapaa säännöllisesti yksilöitä joilla on suuria ja mittavia (joskin yleensä helposti kumottavia) argumentteja siitä miksi ennen oli piirretytkin parempia kuin nykyään, ja miten nykyään animaattorit ovat laiskoja ja tuotantoa sanelee raha toisin kuin kultaisella 80-luvulla. (Tsih.) Valituksenaiheet ovat aina samat: milloin vanha anime oli parempaa tyyliltään, milloin tekniseltä laadultaan, milloin aiheiltaan. Yksi ei voi sietää nykyistä moe-estetiikkaa ja pehmeämuotoisia hahmodesignejä, toisen mielestä perseestä on 2000-luvun käsikirjoitusten hahmokeskeisyys tarinakeskeisyyden kustannuksella. Kuka kaipaa 90-luvun chibejä, hikipisaroita ja muita huumoritropeita, kuka miehisiä jättirobotteja.

Yhteistä näille kaikille valittajille tuntuu yleensä olevan se, että jokainen kausi on heidän mielestään edellistä huonompi, eikä mitään hyvää kuulemma enää löydy. "Moe on syöpä joka tappaa animen" oli vanha virsi jo kauan ennen itkuvirsiä K-ON!:in kakkoskaudesta - esimerkiksi silloin kaksi vuotta sitten kun kirjoitin aiheesta viimeksi. Itse en kyllä purematta niele väitettä siitä että jonkun teollisuudenalan tuotannon laatu muka voisi laskea tasaisesti vuosikymmenestä toiseen, mutta nörttilogiikkahan on tunnetusti todellisuutta uhmaavaa...

Ulkomaanmarkkinoista ja jenkkirahalla tehdyistä sarjoista povattiin pelastusta laskevan syntyvyyden aiheuttamalle parhaan katseluajan valtavirta-animen ja lastensarjojen menekin laskulle, ja sen kuplan puhjettua vuonna 2005 teollisuus kääntyi kotimaanmarkkinoille ja keskittyi myöhäisyön vähemmistöyleisöjen tavoitteluun - tämä on ihan totta.

Mutta jos haluaa katsoa kolikon kääntöpuolta voi suhtautua asiaan vaikkapa niin, että tämän ansiosta meillä on vähemmän Witch Hunter Robinin ja Ergo Proxyn kaltaisia "länsimaiseen makuun" tehtyjä pliisuja synkistelysarjoja ja enemmän Mononoken, Zetsubou-sensein, Bakemonogatarin ja Kuuchuu Burankon kaltaista mahtavaa trippailua - siis sarjoja jotka ovat riittävän japanilaisia kiinnostaakseen meitä, jotka olemme kiinnostuneet animesta juuri sen vierauden takia.

Ja kenties myös poikkeavien taiteellisten ratkaisujen vuoksi.

Tietty on sitten niitäkin, jotka tykkäävät nimenomaan ei-japanilaistyylisistä animesarjoista, kuten vaikkapa tuo anonyymi tuolla ylempänä. Mutta siinä vaiheessa ollaankin jo melkein siinä vaiheessa että voisi kyseenalaistaa onko yksilö animen fani vaiko vain tietynlaisen animen fani. Toki sitäkään ei kiellä kukaan - mutta eikö se ole vähän niin kuin sanoisi itseään "italialaisten leffojen faniksi", mutta valittaisi vain vuodesta toiseen siitä miten italialaiset ei enää tee kunnon leffoja (eli spagettiwesternejä)?

< naulapaa> Aina sitä kahtoo jotain uutta sarjaa jakson, masentuu ja katsoo sadannen kerran Cowboy Bebopin

Vanhan kunnon Sturgeonin lain mukaan 90 % kaikesta on paskaa, mutta vähemmän tunnettu jatko kyseiselle sanonnalle on se, että kaikki ovat aina eri mieltä siitä mitkä teokset muodostavat sen jäljelle jäävän kymmenen prosenttia. Niidel argumentoi että tästä yhden henkilön makua miellyttävästä kymmenestä prosentistakin on 90 prosenttia paskaa, mutta loputtoman kierteen uhallakin voisin väittää että siitäkin jäljellejäävästä kymmenestä prosentista ollaan varsin usein eri mieltä... Kuka tykkää yaoistaan höttöisenä ja romanttisena, kuka itkuisena ja angstisena. Yksi pitää äidistä, toinen tyttärestä - ja juuri nämä vaihtelevat preferenssit ovat suurin kulttuuria rikastava tekijä. Ilman niitä tehtäisiin vain yhdenlaista taidetta ja yhdenlaista viihdettä, ja maailma olisi sanoinkuvaamattoman tylsä.

Tietty on olemassa myös objektiivisia laatumittareita, kuten tekninen toteutus, mutta se sitten ei koskekaan enää sisältöä - ja siitäkin voidaan vääntää peistä, jos mennään sen puolelle mikä on tyylillinen tehokeino ja mikä budjetinsäästökikka. (Tässähän lama-ajan anime kunnostautui urakalla - ja nykyään SHAFT aikataulukriisiensä vuoksi.)

Kyllä 90-luvulla hömppäkomediatkin oli parempia.

Mutta miksi sitten osa harrastajista kyynistyy (tai vanhenee jääriksi, jos sitä jaottelua haluaa käyttää) ja osa ei? Spekuloisin sen johtuvan yksinkertaisesti siitä, että eri harrastajat etsiytyvät animen pariin eri asioiden vuoksi.

2ch:n kollektiivinen mielipide luokittelee otakut niihin jotka pitävät animesta ensisijaisesti siksi että pitävät animesta taidemuotona ja niihin jotka ovat enemmänkin hahmojen faneja - mutta länsimaiseen animenkatsomisyleisöön tarvitaan lisää luokkia. Meilläkin on niitä jotka pitävät animesta koska se on animea, ja lisäksi hahmo-otakuja (joskin vähemmän kuin Japanissa) - mutta lisäksi on myös niitä jotka etsivät animesta itselleen ensisijaisesti viihdettä; kenties korvaamaan länsimaisen TV-viihteen, kenties toimimaan sille lisukkeena.

Tietty nämä jälkimmäisetkin tyypit voivat olla kiinnostuneita animen (tai mangan) tuotannosta, tekijöistä, taustoista ja tekniikoista, mutta prioriteettiero on varsin olennainen; jälkimmäinen harrastajatyyppi nimittäin on paljon kahta muuta tyyppiä kiinnostuneempi teosten sisällöllisestä laadusta. Ja koska heille on tärkeää se miten hyvin sarjat istuvat heidän omiin preferensseihinsä he ovat myös kärkkäitä kyynistymään vallitsevien trendien muuttuessa. (Tietty varmasti osansa on myös sillä, että netissä jokainen on kärkäs vetämään ylleen viisastelevan ja kyynisen kriitikon roolin...)

DKellis esitti kyrpiintymisensä "fan"domin yltiönegatiivisuuteen näin:

Something I've been puzzled about ever since I discovered online forums and chats and fandoms (ie for fifteen years now) is the prevalence of being critical as a default mode, which strikes me as a little contrary to being, you know, a fan.

---

Am I allowed to give a judgement on a show before it has ended? Eyebrows were raised when I named Kampfer as my favourite show last season before the last few episodes, but I do not see any objections mentioned to people slamming Omamori Himari after… what, two episodes? Is there some sort of definable, distinct, discernible threshold of "good" or "bad" that is accepted by the vast majority of people? And if I am not in this vast majority, should I have to join with that majority? Won't that contradict the message of "don't follow the crowd" that I keep hearing when I profess my love of cute girls in anime? Which crowd is the crowd?

Sometimes I get the feeling that I am only allowed to have opinions in sets, rather than individually-packaged a la carte. If I like this, I should dislike that. If I like both, I am deviant.

Näillä linjoilla ajatellen voisi tietty tehdä sen päätelmän että ne jotka eivät ole tulleet animen pariin pitämään siitä lähes ehdoitta eivät ole faneja, vaan että liiallinen kriittisyys ja faniasenteen puute laskisi heidät kasuaalin kuluttajat tasolle. Ovatko he sitten otakuja lainkaan? Vaikea sanoa. Tietty fanit ovat läpi historian kiistelleet faniutensa kohteista, siitä ei pääse mihinkään... joten kenties kysymykseen ei vain ole olemassa yhtä oikeaa vastausta.

Ei sillä että sitä onneksi tarvitsisi pohtiakaan - jokainenhan voi toki kuluttaa ihan mitä lystää. Luojalle kiitos noitaminAsta!

Fuck yes! You are the best show ever!