Первый отряд

Venäläinen Molot Entertainment on tuottamassa ensi vuonna valmistuvaa animaatioelokuvaa nimeltä First Squad, joka on saanut inspiraationsa löyhästi 80-lukulaisesta nuorille suunnatusta neuvostopropagandasta; tarinoista uljaista rintamasankareista taistelussa natseja vastaan.

Studio 4°C:n kanssa.

It is 1942. The Red Army is putting up a violent and effective resistance against the German invaders. 14 year-old Nadya is a medium. In a deadly air raid the girl is shell-shocked. Recovering from her concussion, Nadya discovers her new gift – the ability to foresee the “Moments of Truth” - the most critical moments of future combat encounters, in which one person’s actions will decide the outcome one way or the other.

Nadya’s ability is indispensable for the classified 6th Division of the Russian Military Intelligence, which is waging a secret war against the “Ahnenerbe” – an occult order within the SS. The Ahnenerbe summons from the realm of the dead the powerful prince of darkness, Baron von Wolff. With him on their side they hope to change the course of history and achieve world domination. To oppose the Baron Nadya decides to enlist the support of her old friends from the beyond – the Pioneers of the First Squad.

Juonikuvaus kuulostaa kohtuullisen lupaavalta - ja sitäkin lupaavammalta kuulostaa se, että ohjaajanpallille on istutettu Tweeny Witchesin ohjannut Yoshiharu Ashino. Twitch julkaisi pari viikkoa sitten elokuvan venäläisten ideoijien Misha Spritsin ja Aljosha Klimovin haastattelun, joka on varsin mielenkiintoista luettavaa - alkaen siitä miten he halusivat risteyttää lapsuusviihteensä rakastamaansa animeen ja edelleen siihen kuinka japanilaiset saatiin innostumaan projektista.

Kvaakissa ideaa verrattiinkin jo Black Lagoonin ja Jin-Rohin äpärälapseen, mikä voi osoittautua varsin osuvaksikin vertaukseksi - mainitsevathan haastateltavat myös Oshiin inspiraationlähteikseen. Niin kuulostaa kuin näyttääkin lupaavalta, eittämättä - edes nuo 3D-masiinat eivät särje silmiä kovin kauheasti.

Gotham Knight

Kenties pitäisi päivittää WordPress... Saisi käyttöön related posts -toiminnon ilman turhia lisäpalikoita, ja linkkaaminen vaikkapa tähän ja tähän postaukseen kävisi kädenkäänteessä. Ja paljon tyylikkäämmin. Sitä odotellessa teen sen manuaalisesti. Nauttikaa Gotham Knightin trailerista.

Supervoimana pullea lompakko

Ensimmäistä promomateriaalia Batman: Gotham Knightista. Ajatukset Batmanista roninina ja pohdinnat länsimaisen ja japanilaisen animaatioin eroista ovat kiintoisia, ja jälkikin näyttää lupaavaalta - vaikka idea Bruce Waynesta tummana bishinä onkin vähän häiritsevä...

Tämä entry jäi nyt vähän tylsäksi, joten ottakaa tästä vastavuoroisesti Bruce Timmin näkemys Asukasta.

Berästetonia

Kuulin Taiyoo Matsumoton Tekkon Kinkreetistä (sanaleikki teräsbetonia tarkoittavalla termillä "tekkin konkuriito") ensimmäisen kerran lukiessani Tähtivaeltaja 1/1998:sta Toni Jerrmanin sarjakuvavuosikatsausta. Vanhemmat Tähtivaeltajat ovat nykypäivänä oivallisia ikkunoita aikakauteensa: aikaan jolloin Jackie Chan ei vielä tehnyt Hollywood-elokuvia, Miyazaki oli vielä lännessä tuntematon suuruus, teattereissa pyörivät Starship Troopers ja Alien IV, X-Files teki vasta tuloaan Suomeen ja uusi, DVD:ksi kutsuttu mediaformaatti uhkasi ns. "aluekoodeineen" alistaa koko Euroopan Britannian sensuurikäytäntöjen alle. Länsimaisessa mangakulttuurissa ei Tokyopopia edeltävällä ajalla ollut aavistustakaan tulevasta loistosta; suuri osa länsimaisista julkaisuista oli Eros Comixin hentaita, Akihito Yoshitomikin teki vielä Eat-Manin kaltaista trigunscifiä nykyisen yuriscifinsä sijaan, ja halpaa pokkarijulkaisuformaattia kukaan ei ollut tullut vielä ajatelleeksikaan. Matsumoton kaltaisten mangakojen teoksia voisi nykypäivänä olla hyvin vaikeaa saada julkaistuksi lännessä; hänen jälkensä on voimakkaan eurooppalaisvaikutteista ja haiskahtaa vahvasti länsimaiselle undergroundille. Valtavirtamangaan tottuneeseen silmään se siis näyttää suoraan sanoen rumalta.

Viz julkaisi tuohon aikaan paljon laajaskaalaisemmin kuin nykyään Shueishan omistuksessa ollessaan, kun se keskittyy enemmän rahaa jauhaviin teoksiin (ja kokeilupuoli on jäänyt rahasampojensa ohessa mm. Mitsukazu Miharaa ja jatkossa kuulemma vuosien tauon jälkeen myös manhwaa kääntävän Tokyopopin harteille). Vizin ongelma oli tuolloin kuitenkin perinteisyys; esimerkiksi seinenmangaa yritettiin tuoda markkinoille sellaisenaan siinä toivossa että ihmiset sitä ostaisivat, ei niin että oltaisiin aloitettu lapsista ja odotettu lukijakunnan kasvamista kuten nykyään tehdään. Ei ollutkaan mikään ihme, että antologialehti Pulp - jossa Tekkon Kinkreet julkaistiin käännösnimellä Black & White - kohtasi loppunsa parissa vuodessa. Pulpin aika kesti joulukuusta 1997 elokuuhun 2002, ja siinä julkaistiin useita merkittäviä mangoja, joita yhdistää kohdeyleisön - monet sen sarjoista olivat alkujaan ilmestyneet Big Comic Spiritsissä - lisäksi se, ettei niitä löydä enää nykyään juuri mistään. Tekkonin kanssa näin ei onneksi ole, sillä Viz päätti elokuvan siivittämänä julkaista sen viime vuonna uudestaan mukavasti yksissä kansissa.

Tähtivaeltaja näyttäisi itse asiassa olevan ainoa kyseisen mangan koskaan maininnut suomalainen media; tämän lisäksi olen nähnyt sen mainittavan ainoastaan saman lehden numeron 1/2005 manga-artikkelissa, jonka oli kirjoittanut Ari-Matti Sarén. Poikkeuksellisen visuaalisen tyylin omaavien mangakojen töistä kirjoitettaessa näyttäisi kuitenkin aina olevan tapana, että heidän kirjoitustaidoistaan tai teostensa juonista ei juuri puhuta, joten tässäkään jutussa ei teoksesta kerrottu kuin jo mainittu eurooppalaisvaikutteisuus ja se, että se "toimii lapsenomaisen viivan ja voimakkaiden mustien pintojen vuoropuheluna", ja että se peilaa "urbaania juurettomuutta ja muita sen kaltaisia asioita."

Kuultuani elokuvaversion (mangahan on siis yksiosainen) olevan tekeillä sivuutin uutisen aluksi epäilevällä olankohautuksella. Mitä pidemmälle työ eteni sitä kiinnostuneemmaksi kuitenkin tulin; animaatiojäljestä vastaisi jumalainen Studio 4°C, musiikin säveltämisestä brittiläinen Plaid ja sen esittämisestä Asian Kung-Fu Generation, ja koko roskan ohjaisi mm. The Animatrixin teossa mukana ollut ja Ghiblin nykyisin käyttämän, CG-animaation kalvoanimaatiolta näyttämään saavan softan takana oleva Michael Arias, tuo animen Marutei Tsurunen. Odotettavissa olisi siis useammalla kuin yhdellä tavalla rajoja rikkova teos, olivat sen muut ansiot sitten minkälaiset tahansa.

Lopputulos ei kuitenkaan pettänyt kenenkään odotuksia (mitä nyt nimi oli supistettu yksiosaiseksi). Elokuva on tyyliltään karu kuin alkuteoksensa mutta teknisesti loistelias; Treasure Townin haalistuneet sateenkaaren värit tuovat mieleen Rintaron Metropolisin, mutta pariakin astetta lämminhenkisempänä. Lukekaa siitä lisää Animation Insiderista - artikkelin keskusteluketjussa Arias vastailee kysymyksiin.

Kamikaze Girls

Tämä arvostelu julkaistiin alkujaan Petit Alice vol. 1:ssä, jota ei saa enää mistään ja jonka vielä olemassaolevat kappaleetkin pitäisi polttaa roviolla. Tämä juttu oli kuitenkin ihan säällinen, joten sen kehdannee pistää tännekin; tätä versiota siitä on hieman korjailtu ja päivitelty.

Tervetuloa Shimotsumaan, pieneen kaupunkiin Tokiosta koilliseen. Se on tunnettu kahdesta asiasta: kaaleistaan ja siitä, että se on niin syrjäinen paikka että sittemmin kannabiksesta kärähtänyt kirjailija ja muotisuunnittelija Novala Takemoto päätti valita sen romaaninsa Shimotsuma Monogatari - käännösnimeltään Kamikaze Girls - näyttämöksi. Romaanin maailmassa näistä asioista luonnollisesti pätee vain toinen.

Tämä vuonna 2002 ilmestynyt romaani on itse asiassa ranobe eli light novel, mangatyylisellä kuvituksella varustettu kioskikirja. Vuonna 2004 valmistuivat suhteellisen samaan aikaan sekä Tetsuya Nakashiman ohjaama elokuvaversio että Yukio Kanesadan mangaversio, joka julkaistiin ennen tankoubonjulkaisuaan Betsucomi-lehdessä. Viime vuonna julkaistiin myös Takemoton kirjoittama jatko-osa, Shimotsuma Monogatari - Kan - Yanki-chan to Lolita-chan to Satsujin Jiken, vapaasti käännettynä Kamikaze Girls – Loppu – yanki-chan, lolita-chan ja murhamysteeri.

Niin romaanin, mangan kuin elokuvankin on julkaissut englanniksi Viz. Suomesta elokuvaa löytyy kuitenkin parhaiten IVL:n kolmosaluekoodin Hong Kong -DVD:nä, jossa on myös englanninkielinen tekstitys ja jota saa mm. Blipon verkkokaupasta. (Ei siis liikkeistä.)

Kamikaze Girlsin elokuvasovitus on merkillinen pala elokuvaksi. Se on tarina ystävyydestä, vaikka onkin samalla individualismin korkeaveisuu. Se on myös tarina aikuiseksi kasvamisesta, vaikka aikuistumisen sijaan siinä jäädäänkin nuoriksi.

Yllättävän monet ovat nähneet aiheelliseksi verrata elokuvan ohjaustyyliä Quentin Tarantinon Kill Billiin, mutta minä näkisin siinä kuitenkin enemmän yhteyksiä Jean-Pierre Jeunetin Amélieen kuin ensin mainittuun. Molemmat elokuvat kun käyttävät runsaasti arkitodellisuutta rikkovia, fantastisia kerronnallisia elementtejä eivätkä pelkää rikkoa neljättä seinää (molempien päähenkilöt kun puhuttelevat yleisöä silloin kun sen sopivaksi näkevät).

Tarinan päähenkilö on Momoko (Kyoko Fukada), jonka lempivaatemerkki on Baby, The Stars Shine Bright; kyseinen brändi on vahvasti esillä lähes jokaisessa elokuvan kohtauksessa. Gosurorikulttuurin ollessa muutenkin kaupallistunutta onkin vain sopivaa, että aiheen ympärille rakennettu elokuva liikkuu kaukana käsitteen ”tuotesijoittelu” tuolla puolen ja on käytännössä tasan yhden vaatemerkin elokuvamuotoinen mainos. Eihän siinä toisaalta mitään pahaakaan ole.

”En halua ajaa pyörällä tai kuulua jengiin. En ole riisumassa tätä mekkoa.”

Kuusivuotiaana pikkuvanhoittunut Momoko on oppinut välittämään vain itsestään sen jälkeen kun hänen äitinsä karkasi lapsivuoteelta gynekologinsa matkaann. Hän on kasvanut Amagasakissa, korostetun vulgaariuden pesäpaikassa, jossa ihmiset syntyvät ja kuolevat verkkareissa ja urakehitys tapahtuu yleensä boosoozokusta yakuzaksi. Gangsterina epäonnistuneen isän epäonnistuneiden piraattituotesotkujen takia he kuitenkin joutuivat muuttamaan värikkään nuoruuden eläneen, höperön isoäidin luokse jumalan selän taakse. Toisin sanoen Shimotsumaan, jossa "merkkivaate" tarkoittaa Juscosta ostettua 1000 jenin kauluspaitaa.

Babyn vaatteiden hamstraaminen vaatii kuitenkin rahaa, ja ilmapallonongintakojun pitäjäksi vajonneelta isältä sitä ei enää löydy. Niinpä Momoko päättää myydä tämän vanhoja vale-Versace -tavaroita. Lehti-ilmoitukseen vastaa räväkkä ja impulsiivinen Ichiko (Anna Tsuchiya); yanki eli moottoripyöräjengiläinen, entinen koulukiusattu nörtti jolle toverit ovat kaikki kaikessa. Miten suulas, syljeskelevä ja kiroileva yanki tulee toimeen individualistisen Momokon kanssa?

Tytöillä on kuitenkin enemmän yhteistä kuin voisi ensi näkemältä luulla. Heille molemmille ulkoiset asiat ovat tärkeitä: Momoko ei voisi kuvitellakaan pitävänsä päällään jotain joka ei sopisi hänen tyyliinsä, Ichiko taas ei välitä laukkujen ja paitojen aitoudesta niin kauan kuin niissä on brändilogo. Toisaalta Ichikon vulgaarius ensin pelottaa ja sitten kuvottaa Momokoa, joka ei voi ymmärtää miksi pinkillä, tuunatulla skootterilla kruisaileva yanki tuppautuu hänen seuraansa.

Pophuttua

Kamikaze Girls on tarina epätodennäköisestä ystävyydestä. Momoko ja Ichiko ovat molemmat reagoineet lapsuutensa vaikeuksiin omilla tavoillaan, ja huumori irtoaa juuri heidän erilaisuudestaan. Tarinan juoni ei sinällään ole mitenkään maailmoja syleilevä: tytöt tapaavat, eivät tule toimeen keskenään, ystävystyvät, kohtaavat esteitä, voittavat ne ja ratsastavat auringonlaskuun.

Kyse ei kuitenkaan ole päämäärästä vaan matkasta; Kamikaze Girls on ehdottomasti luokiteltavissa hyvän mielen elokuvaksi. Ennen loppuratkaisua, toistensa elämäntapojen ymmärtämistä ja omakseen ottamista sekä osaksi yankien urbaanilegendoja muuttumista elokuvan katsojat saavat todistaa tunnin ja 40 minuutin pituista teatraalista tunteiden ilotulitusta.

Nakashima käyttää suunnilleen jokaisen kuviteltavissa olevan elokuvallisen tehokeinon alleviivatakseen elokuvan fantastista pohjavirettä, joka saa sen tuntumaan paikoin henkiin herätetyltä animelta. Takaumakohtauksien melodraama ja överiksi vedetyt erikoistehosteet, heiluva käsivarakamera, dramaattiset spottivalot, still-kuviksi jähmettyvät kohtaukset, kaikki mahdolliset epätavalliset kamerakulmat. Pisteenä iin päälle tulevat Studio 4˚C:n Yojiro Nishimuran tuottamat animaatiokohtaukset, jotka paitsi aloittavat ja sulkevat elokuvan myös muodostavat Momokon päässä groteskin kuvaelman Ichikon kertomasta tarinasta 90-luvun legendaarisesta prätkäjengien kuningattaresta, Himikosta. Tällä tavalla kerrotussa elokuvassa jopa itseään toistava slapstick-huumori jaksaa huvittaa tavallista pitempään.

Tämä kitschin vuoristorata kierrättää meidät halki Ibarakin kaalipeltojen ja pachinkohallien, kautta apua tarvitsevien muotisuunnittelijoiden ja prätkäjengin johtajan eläköitymisen, legendaarisen koruompelijan metsästyksen, ensirakkauden ja sydänsurujen sekä yankien kaksintaisteluhaasteiden.

Mitä elokuva on syönyt

Näyttelijät on valittu huolella. Momoko ei ensi silmäyksellä ole mitenkään erityisen rakastettava hahmo: hän on itsekäs, naiivi, ja hänen päänsä on niin pilvissä että sitä on korostettava säännöllisesti erikoisefektikohtauksillakin. Minkäänlaiset tulevaisuudensuunnitelmat eivät voisi häntä vähempää kiinnostaa - hän vain haikailee rokokoon aikaisen Ranskan hedonistista elämäntapaa ja haluaisi syödä pelkkää makeaa. Idolinkasvoinen Fukada sopii osaan hyvin, joskin loppukohtauksen radikaalin luonteenmuutoksen aikana hänen näyttelytyönsä muuttuu hieman teatraaliseksi. Tämä reuhtominen onkin sitten sellaista, että Ichikokin jää tuijottamaan sitä monttu avoimena.

Sittemmin Nanan animeversion OP-laulajaksi päätyneen Tsuchiyan taas ei uskoisi olevan suorittamassa debyyttiään, sen verran haastavampi ja fyysisempi hahmo Ichiko mielialanheilahteluineen on. Rooli kuitenkin istuu esittäjälleen kuin hansikas, ja Tsuchiya onnistuu esittämään sävähdyttävän tulkinnan vastavoimien puristuksessa olevasta ylpeästä mutta pohjimmiltaan mukavasta tytöstä.

Elokuvassa on kuitenkin loistavia näyttelijöitä myös sivuosissa. Heistä ylivoimaisin on Kirin Kiki sekavasti höpöttävänä mutta refleksinomaisesti sudenkorentoja ja muita ötököitä nyrkkiinsä rusentavana isoäitinä. Sadao Abe taas tulkitsee (elokuvassa lähinnä parodiaksi romaani-itsestään muuttunutta) pikkukriminaali Yksisarvis-Ryujia - joka puolimetrisellä otsatöyhtöllään hallitsee coolisti jokaista tilannetta kuin FLCL:n kulmakarva-agentti Amarao konsanaan – erehtymättömällä varmuudella. Yoshinori Okadan esittämä BTSSB:n perustaja Akinori Isobe poikkeaa rajusti alkuperäisversiostaan, joka haastatteluissa kuvaa itseään ”tylsäksi otakuäijäksi.” Takemoton kuvaama Isobe taas on huivikaulainen, kirjavakuosista pukua käyttävä, laajaeleisesti huitova mies, jonka kaksijakoisen luonteen Okada onnistuu vangitsemaan hienosti. Momokon kuolaavaa ja piereskelevää isää esittävä Hiroyuki Miyasako puolestaan on kuin luotu tähän melodramaattiseen osaansa. Sen osan soundtrackista, joka ei ole Momokon mielisäveltäjän Straussin säveltämää on tehnyt animemusiikin supertähti Yoko Kanno. Siitä ei tarvitsekaan sanoa sen enempää.

Loppujen lopuksi Kamikaze Girls ei ole täydellinen elokuva; kaiken sen hypen jälkeen olisin odottanut jotain aavistuksen verran eeppisempää. Mutta toisaalta tunti ja 40 minuuttia on varsin lyhyt aika kertoa suuria tarinoita, ja elokuvan loppumaneerien rullatessa huomaa vaivihkaa toivovansa, että se olisi kestänyt edes hieman pitempään.

Ja eikö se yleensä ole hyvän elokuvan merkki?

Nouvelle anime

Madhousella ollaan näemmä kiintyneitä tähän poseerausasentoon.
Jos joku olisi huhtikuussa kertonut Japanin animaatiostudioiden kärkikolmikon animoivan Batman-elokuvan, olisin pitänyt uutista myöhästyneenä aprillipilana. Siitäkin huolimatta, että Tokyo Movie Shinsha ja Sunrise osallistuivat 90-luvulla tehdyn Batman: The Animated Seriesin tekemiseen - sen, joka subjektiivisten mielipiteiden mukaan on cooleinta yön ritarista ikinä tuotettua liikkuvaa kuvaa.

Mutta näin tosiaan ollaan tekemässä. Batman: Gotham Knight valmistuu ensi kesäksi, ja se koostuu kuudesta itsenäisestä lyhytelokuvasta pitkälti Animatrixin tapaan. Elokuvan animoivat studiot - Production I.G, Madhouse ja Studio 4°C (!) - olivat itse asiassa kaikki mukana myös Animatrixin teossa. (Siitä helkkarin Bee Trainista ei puhuta.) Animaatiotuontantoa lukuun ottamatta elokuvan koko muu staffi on amerikkalaista, ja sen kaikki osat ohjaa parhaiten Tiny Toonsista ja DC:n animaatiouniversumista - johon myös mainittu Batman-animaatio lukeutuu - tunnettu Bruce Timm.