Anime ja kuinka se tehdään

Ei liene kenellekään epäselvää, että Japanin animaatioteollisuus on murrostilassa. Economist-lehden viimevuotisen artikkelin mukaan parhaaseen katseluaikaan esitettävän animen ja lastenanimen määrä on viime vuosina vähentynyt, ja enin osa animesta tuotetaan nykyään myöhäisillan ohjelmapaikkoja varten. Samalla anime on siirtynyt pois valtakunnallisilta suurilta kanavilta pienemmille paikallisille sekä satelliittikanaville. Vilkaisu Moon Phasen uusien sarjojen listaukseen tukee tätä toteamusta. Miksi näin on? Katsotaanpa.

Japanin talous-, kauppa- ja teollisuusministeriö julkaisi vuonna 2003 analyysin (PDF) animeteollisuuden tilasta ja sen suurimmista ongelmista. Sen myyntiluvut ovat vuosia vanhoja, mutta alla oleva kuva on sen ehkä kiintoisin ja aikaa kestänein osa - tuotantodiagrammi, jossa on selkokielisiä numeroita. (Selkeyden vuoksi olen muuttanut ja pyöristänyt kaikki rahamäärät euroiksi.)

Kuvaaja on yleisluontoinen ja luvut keskiarvoja - vain prime time -anime esitetään sekä valtakunnallisilla että paikallisilla kanavilla, myöhäisillan anime ainoastaan paikallisilla ja satelliittikanavilla. Rahanuolet eivät kuvaa sitä kuka maksaa kellekin vaan sitä kuinka suuri osa sponsorien rahoista virtaa eteenpäin. Ainoastaan Madhousen ja Production I.G:n kaltaiset suurimmat studiot tekevät lähes kaikki tuotannon osa-alueet itse (eivätkä nekään kaikissa tuotannoissaan); muut kontrahtoivat työn toisille studioille tai (etenkin välianimaation suhteen) ulkomaisille alihankkijoille.

Suurin ero japanilaisten ja länsimaisten TV-tuotantojen välillä on se, että Japanissa tuottajat maksavat TV-yhtiöille saadakseen sarjalleen esitysajan eikä toisinpäin. Tämän takia prime time -anime ja myöhäisillan anime ovat budjeteiltaan täysin eri asemissa, joskin eri syystä mistä voisi luulla: vaikka prime time -slotti voikin maksaa kanavasta riippuen mitä tahansa 65 000 ja 650 000 euron väliltä siinä missä myöhäisyön slotti taas voi irrota 2000 - 30 000 eurolla on prime time -animen sponsoreina kuitenkin yleensä "normaaleja" suuryrityksiä joilla riittää rahaa; lelufirmoja, pikaruokaketjuja, autofirmoja, vakuutusyhtiöitä, supermarketteja, elektroniikkavalmistajia ja niin edelleen. Parhaaseen katseluaikaan esitettävän valtavirta-animen tuotannossa TV-kanavalla on usein myös tärkeä osa, monesti jopa alkuperäisenä tilaajana.

Valtavirta-animella ei ole hätäpäivää taloudellisesti, koska niiden sponsorit kattavat käytännössä kaikki tuotanto- ja lähetyskulut; näillä sarjoilla on yleensä jo valmiiksi suuri fanikunta koska ne perustuvat lähes aina jo kannuksensa ansainneisiin suosittuihin mangasarjoihin, ja kaikki DVD:iden ja oheistuotteiden myynnistä tuleva tuotto on melkein puhdasta voittoa. Lisävoittojen toivossa tuotesijoittelu on kuitenkin viime aikoina nostanut suosiotaan mainstreamanimenkin puolella.

Arvaa mikä firma on Code Geassin tärkein sponsori?

Myöhäisillan sarjojen sponsorit taas ovat enemmän kohderyhmätietoisia; näiden sarjojen ohessa mainostetaan DVD:itä, mangaa, animesoundtrackeja ja pelejä. Koska näillä otakuorientoituneilla sponsoreilla ei ole ylimääräistä rahaa tuhlattavaksi ne osallistuvat tuotantoon usein huomattavassakin määrin; tämän vuoksi ne eivät jää pelkiksi sponsoreiksi vaan muodostavat tuotantokomiteoita (製作委員会, seisaku iinkai).

Eräiden yksilöiden suurinta hupia on ilkamoida coneissa sillä kuinka anime on jeninkuvat silmissä tuotettua kaupallista paskaa, joka tästä syystä pyritään tuottamaan mahdollisimman halvalla. Ja tottahan se on; animen tuottaminen on halpaa - ainakin jos vertaa amerikkalaiseen animaatioon. Amerikkalaiset ääninäyttelijät ja tuottajat ovat nimittäin pirun kalliita, joten vaikka suurin osa animaatiosta olisikin ulkoistettu Koreaan (sitä tekevät niin japanilaiset kuin jenkitkin) on yhden Simpsonit-jakson budjetti tarpeeksi rahoittamaan useammankin 13-jaksoisen animesarjan.

Simpsonit on toki erikoistapaus (sen kuluista suurin osa on ääninäytteljöiden palkkoja; sen viisi päänäytteljää Dan Castellaneta, Julie Kavner, Nancy Cartwright, Yeardley Smith ja Hank Azaria saavat uusimman sopimuksensa mukaan 300 000 euroa jaksolta), ja suurin osa amerikkalaisesta animaatiosta tuotetaan toki halvemmalla (NY Timesin mukaan keskimäärin 500 000 eurolla per jakso, joidenkin muiden lähteiden mukaan halvemmallakin) - mutta sekin on silti japanilaisesta näkökulmasta aivan hitosti; ANN:n Justin Sevakis kertoo Kunihiko "Utena" Ikuharan hekotelleen äimistyneenä, kun hänelle kerrottiin että Tehotytöillä oli ollut samansuuruinen jaksokohtainen budjetti kuin Fullmetal Alchemistilla. (Kuten diagrammista näkyy yhden animejakson tuottaminen maksaa yleensä 10-13 miljoonaa jeniä eli 65 000 - 85 000 euroa. Vielä 90-luvulla suurtuotannot saattoivat kuitenkin olla kalliimpiakin - Escaflownen budjetti oli aikoinaan 30 miljoonaa jeniä per jakso. Kuriositeettina: Makoto Shinkai väsäsi yhden miehen urakkansa Hoshi no Koen kokonaisuudessaan 13 000 eurolla, ja sen tuotot olivat 500 000 euroa.)

         

Nämä kaikki ovat myöhäisillan sarjoja. Lista on pitkä.

Mutta japanilaisillakin budjeteilla animoiminen on verraten kallis tapa tuottaa TV-sarjoja. Tämän vuoksi vain viitisen prosenttia kaikesta Japanin TV-viihteestä on animea, ja siitäkin vain parikymmentä prosenttia (määrä on, kuten sanottu, jatkuvasti vähenemässä) on "normaalia" TV-viihdettä eli prime time -sarjoja tai viikonloppuaamujen lastenohjelmia; jatkuvasti osuuttaan kasvattava muu osa koostuu niistä pienten kanavien myöhäisillan UHF-sarjoista joista lännen otakupiireissä enimmäkseen puhutaan ja joiden pääasiallinen kohderyhmä ovat Japanissa joko a) otakut tai b) nuoriso / nuoret aikuiset. Tähän kategoriaan putoavat melkolailla kaikki paitsi suosituimmat ja valtavirtaisimmat shounen- ja shoujosarjat - Gankutsuousta Mononokeen ja Princess Tutusta Ouraniin. Viimeistään Haruhi Suzumiyan menestystarina pyyhki tiehensä myöhäisillan animen aseman obskuurina kamana, jolla ei synnytetä kaupallisia menestyksiä.

Mutta mikä sitten tähän trendiin on syynä, jos kerran valtavirta-anime on sponsoriensa turvin vakavaraista? Kovalevyllisten DVD-tallenninten ja nettiwaretuksen yleistyttyä valtavirtasarjojen DVD-myynti on on ollut laskussa jo vuosia (ja tämä pätee kaikkeen TV-viihteeseen, ei vain animeen), joten myös niiden tuotot ovat vähentymässä - tuotesijoittelusta huolimattakin alkaa olla tuottavampaa tehdä animea tiivimmälle kohdeyleisölle, joka varmasti ostaa DVD:itä ja oheistuotteita. Koska myöhäisillan animet luottavat näihin tuloihin ne ovat käytännössä verrattavissa OVA-sarjoihin, mutta ne myyvät enemmän DVD:itä koska ne saavat TV-esityksen kautta laajemman fanikunnan - vaikka ne sitten esitettäisiinkin pikkutunneilla.

Muun muassa tämän vuoksi "puhdas" OVA-formaatti on tuotantotapana nykyään käytännössä kuollut, ja käytännössä kaikki nykyään julkaistavat OVAt ovat Hellsingin ja Lucky Starin kaltaisia vankan fanikunnan omaavia establisoituja brändejä. OVA-animeilla ei ole TV-esityskuluja, mutta niiden myyntimäärät ovat yleensä pienempiä kuin TV-sarjojen, joten ne maksavat yleensä noin saman verran kuin TV-sarjojenkin DVD:t. (Kallista se toki on siitä huolimatta, kuten olen kertonut aiemminkin; yksi DVD voi maksaa 6000 jeniä eli noin 40 euroa.)

Tervehtikää animeteollisuuden pelastajaa. (Ihan totta!)

Mutta kuten diagrammista näkyy myöhäisillan animea tuotetaan riskillä - tuotantokomiteoilla on varaa maksaa lähinnä vain TV-slotti, eikä sarjan tuottava animaatiostudio saa niiltä riittävästi rahaa kattaakseen kaikki tuotantokulut. Tämän vuoksi DVD- ja oheistuotemyynnit eivät ole myöhäisillan animelle ylimääräistä bonusta vaan elinehto; ilman niitä sarja tuottaa tappiota. 90-luvulta lähtien tiettyjen sarjojen budjetissa on huomioitu myös Pohjois-Amerikan markkinoilta tulevat lisenssimaksut (jenkkijulkaisijat maksavat lisenssimaksoja yleensä 20 000 - 30 000 euroa per jakso, mutta suosituimmista sarjoista japsit saattavat pyytää viisikin kymmentä), mutta ottaen huomioon sikäläisen animenjulkaisualan viimeaikaisen kuihtumisen sitä tuskin enää tehdään.

Toisaalta tilanne on ajautumassa hiljalleen noidankehään, sillä myös myöhäisillan animen DVD-myynti on laskussa. Tuottajat ovat taistelleet tätä vastaan lisäämällä DVD-julkaisujen arvoa fanien silmissä mm. poistamalla sarjojen DVD-versioista TV-esitystä varten (ja DVD-myynnin lisäämiseksi) lisättyjä sensurointeja, parantamalla TV-deadlineja varten kiireessä tehtyä animaatiojälkeä ja lisäämällä sekaan ekstroja. Uusin kikka on niputtaa DVD samaan pakettiin kuin mangapokkari sarjasta johon se perustuu: japanilaisesta näkökulmasta olisi hirveän työlästä alkaa lukea netistä jotain jota normaalisti saa lähimmästä kirjakaupasta parillasadalla jenillä (saati sitten skannata sitä nettiin), joten kuluttajat eivät viitsi jättää mangapokkaria ostamatta vaikka se kyljessä roikkuvan DVD:n takia maksaisikin 3500 jeniä eli 20 euroa. Onhan se kuitenkin halvempaa kuin OVAn ostaminen.

Ken Akamatsu kirjoitti jokin aika sitten blogissaan, että hiljattain startanneen Negima Ala Alba -OAD:n menestyminen saattaa hyvinkin vaikuttaa siihen, miten animeteollisuus tulee jatkossa toimimaan pakatun median myynnin suhteen - ja viimeisimpien tietojen mukaan se on kuulemma ylittänyt 100 000 myydyn kappaleen rajan (joista 82 000 oli ennakkotilauksia). Ottaen huomioon Akamatsun lupaukset "elokuvan harkitsemisesta jos myynti ylittää 50 000 ja kolmannen tuotantokauden harkitsemisesta jos se ylittää 100 000" voi vain pohtia josko lunnasmalli voisi toimia animentuottamisenkin suhteen.

Häiritseekö liika sumuisuus? Osta DVD! Tai figuuri, ihan sama meille. Kunhan ostat jotakin...

Tätä taustaa vasten katsottuna Gonzon kokeilema malli on harvinaisen järkevä. Miksi turhaan maksaa TV-esityksestä, kun kohdeyleisö on muutenkin nörttejä (Japanissa Internet on aivan viime vuosiin asti ollut lähes kokonaan nörttien temmellyskenttä, ja suurin osa japanilaisista on edelleen tottuneempi käyttämään sitä kännykän kuin tietokoneen kautta) ja tuotto tulee joka tapauksessa oheistuotemyynnistä? Suoraan vain YouTubeen - kun niitä TV-esityskuluja ei ole voi DVD:itäkin myydä halvemmalla. Tai vielä parempaa - saman tien striimauspalveluun jonka osittain omistat. Muut tuotantoyhtiöt ovat kritisoineet Gonzon uusmediabisneksiä viime aikoina rankoin sanankääntein, mutta totuus on että maailma tuntuu muuttuvan tällä hetkellä niitä nopeammin - ja jos dinosaurukset eivät ole valmiita kehittymään, ne tulevat jäämään muiden jalkoihin. Oli Gonzon sarjojen laadusta sitten mitä mieltä tahansa.

"Animaatioteollisuus on kohtaamassa samanlaisen siirtymävaiheen kuin musiikkiteollisuus silloin kun CD-myynti muuttui nettimyynniksi", sanoo Gonzon emoyhtiö GDH:n toimitusjohtaja Shinichiro Ishikawa alussa mainitsemassani Economistin artikkelissa. Niinpä niin.

Muokkaus 22.10: No niin, trendi on alkamassa. Katsotaanpa mitä siitä tulee...

Gurren Lagann 3: pinnan alla

Osa 1, osa 2 (Sarjan historiaan liittyen - ANN julkaisi hiljan artikkelin aiheesta. Kiinnostavaa luettavaa suppeahkosta "Gainaxin omien teosten vaikutus Gurren Laganniin" -näkökulmasta huolimatta.)

40 prosenttia

Gurren Lagannista ei tietenkään voi puhua ilman sen ulkoasua, jossa erottuu selkeänä Imaishin hyperkineettinen, perspektiivejä liioitteleva tyyli. Se on kuitenkin myös mieltäylentävän monipuolinen ja hyödyntää Gainaxin kantapään kautta kehittyneitä taitoja vaihtoehtoiseen animaatiotyöskentelyyn. Mitä enemmän spiraalivoimaa kohtauksessa kuohuu, sitä karkeammaksi sen viivatyöskentely muuttuu. Simonin velloessa irvihampaisen surun kourissa värit ovat pestyn näköisiä, lähes pelkkiä harmaan sävyjä. Eyecatcheiksi Imaishi on piirtänyt Dead Leaves -tyylisiä kulmikkaita, kovavarjoisia pin-upeja. Hyytävä Antispiraali on pelkkä välkkyvin valkoisin viivoin animoitu musta siluetti tiilitekstuurilla.

Laadultaan sarja on normaalia TV-animaatiota, mutta naurettavan korkeabudjettista sellaista. Toiminnaltaan väljemmissä kohtauksissa saattaa näkyä koomisten tyylinvaihdosten kuoriin piilotettua liu'utusanimaatiota, niin kaukaa kuvattuja dialogikohtaksia etteivät suun liikkeet näy, liikkumattomia väkijoukkoja ja muuta mutkien oikomista, mutta toimintakohtauksiin on panostettu rutosti. Sarjan molempia huippukohtauksia – jaksoja 15 ja 27 – varten laitettiin syrjään ylimääräinen siivu budjetista; tuotantoblogin mukaan edellisessä oli yli 22 000 avainfreimiä (kaksi kertaa enemmän kuin puolen tunnin TV-jaksoissa yleensä), ja luotettavaksi tiedetyn (=juonisynopsiksia postanneen) 2ch-sisäpiiriläisen mukaan 40 % sarjan budjetista käytettiin viimeiseen viiteen jaksoon. Fanime 2007:n Gainax-paneelissa toimitusjohtaja Yamaga kertoi sarjasta suunnitellun alun perin vuoden pituista, mutta että studio oli päätynyt 27 jakson pituuteen sen laadun säilyttämiseksi.

Gurren-danin muotimaku on häpeilemättömän mauton. Ja jotkut muka yrittävät ottaa tämän sarjan tosissaan...

Lopputeksteissä ei siis vilku hangulia, ja taidokas ohjaus pitää huolen siitä etteivät säästökohtaukset kasaudu niin että ne kiinnittäisivät katsojan huomion. Studion legendaarisen huono aikataulunhallinta alkaa nostaa päätään vasta parissa viimeisessä jaksossa, mutta ei silloinkaan niin pahasti että sen takia olisi jouduttu tekemään käsikirjoituksellisia tai toiminnallisia kompromissejä. Seiyuut hoitavat runsaasti karjumista sisältävän työnsä esimerkillisesti, ja Taku Iwasakin käsialaa oleva soundtrack on mielenkiintoinen ja tarttuva, pitkälti R&B-pohjainen sekoitus poppia, perusorkesteria, rokkia, simppeliä saksofonijammailua ja oopperaräppiä. Lopputuloksena on jotain, josta on syytäkin olla ylpeä.

"Aniki! Se on ihan liian iso!"

Koska täydellistä teosta ei ole vielä tehty ei tämäkään sarja tietenkään ole virheetön (enkä nyt tarkoita “suoraviivainen juoni, ennalta-arvattava kässäri” -tyylistä manguntaa). Esimerkiksi 14. jakson Dai-Gunzan lävistys tuntui aiempiin vastaaviin verrattuna heikosti toteutetulta kohtaukselta (pitkälti taustamusiikin vääränlaisen käytön takia), eikä kukaan voi kiistää sitä etteivätkö jakson 24 sivuhahmonteurastustalkoot tuntuneet päälleliimatulta kyyneltenherutukselta. Myönnettäköön, että käytännössä kokonaan aavikolle sijoittuvaan sarjan ensimmäiseen puoliskoon on pitänyt saada tungettua niin kylpylä- kuin rantajaksotkin. Ja hyvä on, Yokolla ei ole päällään juuri mitään – mutta eipä ole Kaminalla, Simonilla ja Viralillakaan useampaan otteeseen. (Tarvitseeko sanoa “vankilaraiskaus?") Ja vaikka Simon punastuukin nähdessään Nian pantsut hänen noustessaan kapselistaan ensimmäisen kerran ei niitä näytetä katsojalle – Imaishi tietää kyllä, milloin jokin sopii kohtauksen tunnelmaan ja milloin ei. Paikoin hän jopa irvailee sille, kuten 12. jakson kohtauksessa jossa Yoko paheksuu Kittanin siskojen “paljastavia uimapukuja.”

Muistatko kaikkien näiden tyyppien nimet? Älä huoli, ei muista kukaan muukaan.

Sarjassa on runsaasti sivuhahmoja, joita ei välttämättä esitellä läheskään heti heidän mukaantulonsa jälkeen ja joista osa pääsee kunnolla valokeilaan vasta varsin lopussa – eikä osa silloinkaan, ennen kuin heitä aletaan pistää kunnolla poikki ja pinoon. Hahmokaartia ei siis voi väittää erityisen ehjäksi, ja se onkin sarjan suurin konkreettinen puute. Päähenkilöt ovat kuitenkin kunnolla lihotettuja ja heidän hahmonkehityksensä vahvaa, ja se istuu juonenkulkuun niin luontevasti että kaikkia nyansseja ei välttämättä kunnolla huomaakaan ennen kuin toisella katsomiskerralla. Edes Yoko ei jää pelkäksi perusgainaxmaiseksi povibimboksi, vaan hänen hahmoonsa saadaan rakennettua niin tunnetta kuin särmääkin.

Sarjan päähenkilönä Simon saa eniten huomiota, ja hänen kehittymisensä vinkuvasta Shinjistä anikinsa ylpeäksi tekeväksi Garlockiksi on yhtä luonnollista kuin Rossiun valtiolliset angstauksetkin. Sarjan hahmoista mielenkiintoisin on kuitenkin Viral: aluksi antagonistin rooliin asetetusta karvakauluksisesta haimiehestä kuoriutuu sarjan edetessä katsojalta ymmärrystä saava antisankari, jonka ego kokee kovan kolauksen kun hän lopulta tajuaa menettäneensä ainoan vertaisekseen osoittautuneen vihollisensa ja olleensa useamman jakson ajan helisemässä naista ja lasta vastaan. Tarinan jälkimmäisen puoliskon aikana hän astuu lopulta liittolaisen saappaisiin, ja Simon tekee hänestä Gurrenin pilotin hänen spiraalivoimarajoitteisuudestaan (turrit kun eivät voi lisääntyä) huolimatta: hänestä löytyy lievän traagisuuden lisäksi sitä hansolomaista karskiutta, jota päähenkilöt eivät ole kykeneväisiä kantamaan.

Kukaan pahiksista ei ole loppujen lopuksi paha vain siksi että tarina niin vaatii (á la Rowling); heillä kaikilla on omat syynsä ja motiivinsa, ja he vain tekevät kuten parhaaksi näkevät. Konflikteissa on kyse vain harvinaisen perustavanlaatuisista mielipide-eroista.

Naishahmot taas näyttelevät sarjassa hyvin pientä roolia, mutta se ei tarkoita etteikö naispuolisillekin katsojilla löytyisi tarttumapintaa – jos toiminta ei kiinnosta sarja tarjoaa runsaasti hahmojen päänsisäistä elämää, melodraamaa ja suuria tunteita. Ja tietysti tuota kaikkien kunnon fandomien polttoainetta, yaoi-aimaita. Sarja on verraten tasapuolinen niin fanservicen kohdeyleisöjen kuin toiminnan ja draaman vuorottelunkin suhteen verraten tasapainoinen, ja kaikki osaset pelaavat yhteen kuin hyvin öljytyssä koneessa: siinä missä vaikkapa Escaflownessa yhdenvertaiset romanssi- ja toimintaosuudet olivat jatkuvasti toistensa tiellä on Gurren Lagann rehellisesti toimintasarja, jossa nyt vain sattuu olemaan romanssielementtejä.

Ylipäätään Gurren Lagann lienee saavuttanut valtavan suosionsa siksi, että se on eittämättä ehjä kokonaisuus kaikilta suunnilta katsottuna; se tarjoaa jotakin laadukasta halusi katsoja siltä sitten cooleja mechadesignejä, näyttäviä tappeluja, mielenkiintoisia hahmoja tai paljasta pintaa. Sen vähät puutteet eivät ole mitenkään mittavia, ja paljon mecha-animea katsoneena huomaa välittömästi sen tekevän käytännössä kaiken yrittämänsä huomattavasti paremmin kuin suurin osa kaltaisistaan – ja samalla verraten sukupuolineutraalisti.

Syöksikö Simonin angstikierteeseen kriittisen taistelun aattona se, että Yoko suuteli Kaminaa – vai se, että Kamina suuteli Yokoa?

”Muri o tooshite, doori wo kettobasu!”

Laadusta puhuttaessa on toki olemassa vielä perustavampiakin seikkoja, joista mielipiteitä voidaan vääntää suuntaan ja toiseen. Aikasiirtymä erottaa sarjan kahteen selvästi toisistaan erottuvaan juonikaareen, jotka molemmat jakautuvat vielä kahteen erilliseen osaan. Nämä neljä osaa erottaa helpoiten siitä, kenen repliikkiä käytetään jakson nimenä, ja ne vastaavat teemoiltaan löyhästi mechasarjojen neljää aikakautta.

Jaksot 1-8 (Kamina) ovat ”super robot” -kausi, 70-luku, jolloin Go Nagain robottisarjat Getter Robo ja Mazinger Z sementoivat genren perustan nykyiselleen: mechat olivat ensimmäistä kertaa sisältäpäin ohjattuja, kulmikkaita, ainutlaatuisia ja ihmeellisiä, eikä fysiikka paljon päätä pakottanut. Jaksot 9-15 (Nia) vastaavat ”real robot” -kautta, 80-lukua, jolloin Gundameja ja Gunbustereja lenteli ympäriinsä laumoittain ja sarjojen pääpaino siirtyi draamaan ja ihmisiin konepukujen sisällä.

Kertausjakson jälkeiset jaksot 17-22 (Rossiu) ovat 90-luvun jälkipuolisko ja 2000-luvun alku, Evangelionin ja sen jäljittelijöiden aikakausi, jolloin politiikka ja salaliittokähmintä varastivat toiminnalta enimmän ruutuajan, aseistus muuttui peitsistä ja ohjuksista miekkoihin ja konetuliaseisiin ja kantavana teemana oli hyökkäämisen sijaan puolustautuminen tuntemattomia ja outoja vihollisia vastaan. Jaksot 23-27 (Simon) taas kuvaavat GaoGaiGarin ja Mazinkaiserin tähdittämää 2000-lukua, jolloin osa mechagenrestä karisti lopulta Evangelionin angstin harteiltaan ja palasi kieli poskessa 70-luvulle, jolloin mechat olivat taas ainutlaatuisia ja järjettömän isoja.

Mutta koska kyseessä on Gainax vetää Gurren Lagann tämän kaiken vieläkin pitemmälle; galaksinkokoista mechaa suurempaa jouduttaneen odottamaan jonkin aikaa. Se lienee sitä postmodernismia.

Jakso 15: toivo vastaan epätoivo. EVA-01 ja Getter Robo tappelivat; aluksi EVA näytti voittavan, mutta lopulta superrobotit perivät maan. Kuinka allegoriseksi taistelukohtaus voi mennä?

Ja kuten niin usein ennenkin tämä kaksijakoisuus toimii myös sarjaa itseään vastaan: kyseessä ei ole mikään “L kuoli ja asetelma muuttui” -tyylinen genren entiselleen jättävä muutos, vaan ihan konkreettisesti useampi eri genre saman sarjan sisällä. On totta että tyylilajinvaihdokset ovat Gurren Lagannissa äärettömän paljon hallitumpia kuin missään muussa Gainaxin sarjassa, ja että ne ovat kaikki perusteltuja yhtenäisen ja huolellisesti suunnitellun juonen puitteissa – mutta jos katsoja lähtee katsomaan sarjaa odottaen saavansa 27 jakson sitä samaa logiikkaauhmaavaa ja miehekästä mechamättöä jota sen alkupuolisko on hän ei tule saamaan mitä haluaa. On jokaisen omasta mausta kiinni, mitä viihteeltään haluaa ja kuinka paljon muutosta siltä sulattaa – niitäkin löytyy, joiden mielestä Evangelion-osio on koko sarjan lupaavinta antia.

(Tosin voisin ehkä väittää, että siinä vaiheessa kun lopputaistoa kritisoi “tieteellisesti epätarkaksi” vika on kenties jo katsojan puolella - kyse on sentään sarjasta, jossa aurinkolaseja ilmestyy tyhjästä ilmasta.)

Joidenkin mielestä Gurren Lagann kelpaa ehdolle vuosikymmenen parhaaksi animesarjaksi, joidenkin mielestä ei. Jotkut käyttävät perusteena jälkimmäiselle sitä, että niin hyvä kuin sarja onkin se on kuitenkin “vain shounensarja”, jossa “ei ole mitään sisältöä GARiutensa takana” – olivathan katsojat nyt TV-rippien yläkulmassa näkyvän kellonajan myötä tällä kertaa tietoisempia kuin koskaan siitä, että katsoivat lasten sunnuntaiaamupiirrettyä. Samaa argumenttia voisi tietysti laajentaa ja sanoa kyseessä olevan “vain animea” tai “vain TV-sarja” – ennen omenoiden ja appelsiinien vertailun aloittamista kannattaa katsoa peiliin.

Mitä kirjoitinkaan viime numeron Haruhi-jutussa animesarjojen suosion synnyttäjistä? Että ne voivat tähdätä joko katsojansa ylä- tai alapäähän. Tällä mittarilla arvioituna Gurren-Lagann iskee niin alas, ettei se tunnu jättävän rationaaliselle ajattelulle vastaansanomisen mahdollisuutta; sen tiedetään voittaneen puolelleen jopa paatuneita mechanvihaajia. Se vain yksinkertaisesti onnistuu näppäilemään katsojiensa primaaleja GAR-sielunkieliä niin tehokkaasti, että yritykset ajatella “plääh, isot robotithan siinä vain mättävät toisiaan turpaan niin kuin aina ennenkin” eivät pääse pintautumaan lainkaan, ja kulmikkaat aurinkolasit naamalleen iskeneen katsojan suusta pääsee vain sekopäistä ja estottoman innostunutta mokellusta “eeppisyydestä” ja “miehekkyydestä”. Tämä kieliposkisuudestaan huolimatta itsensä vakavasti ottava sarja on kaikilla asteikoilla onnistuneimpia ja toimivimpia sarjoja, joita Gainax – hitto, koko animeteollisuus – on viime vuosina tuottanut. Ja sellaisena myös Imaishin toistaiseksi paras teos; kaikki kunnia hänelle.

Viimeinen kohtaus. Maahan isketty, työnsä tehnyt miekka ja sen kahvaan sitaistu hulmuava viitta auringonlaskun valaisemina. Viereisellä kukkulalla oleva tyhjä mutta kukitettu hauta. Taivasta kohti kohoavia valojuovia uusien sankarien lentäessä kohti uusia seikkailuja.

Miehisiä kyyneliä.

Triangler

On lopultakin koittanut se onnellinen ja aurinkoinen päivä, kun Maaya Sakamoto ja Yoko Kanno ovat palanneet luomaan musiikkia yhdessä. Sitä saatiinkin odottaa melkein puoli vuosikymmentä... Tutustuin tämän parivaljakon muodostamaan pyhään kaksinaisuuteen ensimmäisen kerran kun katsoimme eräässä all-nighterissa Escaflownen; Yakusoku Wa Iranai (kokoversio) piristi yön pikkutunteina kerran toisensa jälkeen ja auttoi karkottamaan torkahtelun synnyttämät nenäaiheiset painajaiset.

Sarja on tässä kuussa alkanut Macross Frontier, ja vaikka se ei kuulukaan välittömiin kiinnostuksenkohteisiini en voi olla kuin rakastamatta sen OP-biisiä. Triangler on Sakamoton laulama ja Kannon säveltämä; sen sanoituksesta on kreditoitu Gabriela Robinia, yhtä Kannon taiteilijanimistä. Kappale on huomattavan erilainen kuin Sakamoton viimeaikaiset työt; Kannon nopeatahtinen sävellystyyli ja hänen tavanomaisen monitulkintaiset lyriikkansa antavat sille aivan omanlaisensa ilmeen. Toivottavasti naisten yhteistyö jatkuu tällä kertaa pitkään.

Singlen ensimmäinen painos muuten loppui jo.

君は誰とキスをする わたし それともあの娘 君は誰とキスをする 星を巡るよ 純情

弱虫泣き虫連れて まだ行くんだと思う わたし 愛するより求めるより 疑うほうがずっとたやすい自分が悔しい

痛いよ 味方だけど愛してないとか 守るけど側にいれないとか 若い二律背反 今すぐ タッチミー 運命ならばつながせて

君は誰とキスをする わたし それともあの娘 こころ揺らす言葉より 無責任に抱いて 限界

妄想を裁くオキテ うしろから蹴りあげたら むき出しの恋によろけた 呼吸だけで精一杯 むかえに来て おぼれてるから

痛いよ 前向きな嘘 真に受けるのは 笑ってる声せがめないから 未来もてあました 今すぐ hold me 理性なんて押し倒して

君は誰とキスをする わたし それともあの娘 涙まるで役立たず 星を駆けるよ 純情

キミは誰とキスをする

君は誰とキスをする わたし それともあの娘 たったひとつ命をタテに いまふりかざす 感傷

OP-animaatiossakaan ei ole mitään vikaa. Sakamoton sivuilla on muutama valokuva musiikkivideon kuvauksista.