Laulun loppu

Ensi alkuun - unohtakaa kaikki mitä sanoin aiemmin. Koska Otakun taival loppuu nimittäin nyt. Päätös lehden lopettamisesta ei ollut helppo eikä nopea, mutta päädyin siihen tulokseen että se oli ainoa mahdollinen ratkaisu. Syynä eivät olleet con-, ihmissuhde-, työ-, opiskelu- tai muutkaan IRL-kiireet, ei liioin hiljattain päivittynyt siviilisäätyni. Sen sijaan kyse on enemmänkin siitä, että olen viime aikoina tullut huolestuneeksi omasta nörtteydestäni - minulla ei nimittäin tunnu riittävän sille enää juuri lainkaan aikaa. Oma harrastus on otakulle on kaikki kaikessa, ja siinä vaiheessa kun metaharrastaminen alkaa tulla vakavasti kaiken muun edelle on syytä pohtia onko sen jatkaminen enää mielekästä – saati sitten hauskaa. Näin ollen olen päättänyt leikata harrastamisestani sen osan joka tulee muiden tielle - Otakun.

Tobiroja on vielä yksi julkaisematta ja Petit Alicen kohtalo on sen omasta toimituksesta kiinni, mutta Otakun kohdalta tämä kustannusprojekti oli nyt tässä. Kirjoitin pääkirjoituksessa näin:

Muutaman kerran vuodessa ilmestyvä ja jo lähtökohdiltaan pysyvästi epäajankohtaisen fanzinen olisi vaikea saavuttaa otakuskenessä samanlaista merkityksellisyttää kuin vaikkapa Tähtivaeltajalla on scififandomissa pääasiassa siitä syystä, että edellinen on tottunut siihen että harrastus elää ja liikkuu pääasiassa netissä. Viikon ikäinen uutinen on vanha; ilmaisiksi jaellut mielipiteet ja faktat ovat aivan yhtä valideja ja suurimmalle osalle tärkeämpiäkin kuin paperilla julkaistut; vuorovaikutuksellisuus ja yhteisöllisyys ovat jotain, joita ilman kukaan ei voisi skeneä kuvitellakaan.

Se ei tarkoita että lehtiformaatti olisi menneen talven lumia, mutta yksittäiselle harrastajalle se asettaa jatkuvan deadlineja vastaan tappelemisen hyvin epäsuotuisaan asemaan netin välittömyyteen verraten. Nämä ovat pääsyitä siihen miksi englanninkielisen skenen fanijournalismi on pitkän hiljaiselon jälkeen nostanut viime vuosina päätään blogipohjaisena, ja tyytyväisyydekseni voin todeta vaikuttaneeni omalta osaltani vastaavanlaisen ilmiön syntymiseen myös Suomessa. Tästä on hyvä jatkaa.

Tässä vaiheessa lienee siis paras mahdollinen hetki laskea Otaku levolle ja toivoa, että lehti voi vuosien päästä toimia uusille harrastajille ikkunana aikaansa. Nämä kolme ja puoli vuotta ovat olleet kiireisiä mutta hauskoja, ja haluan kiittää jokaista lukijaa lehden tukemisesta ja muistuttaa vielä kerran, että kyseessä ei ole lopun alku vaan alun loppu.

On siis aika siirtyä uusien ja rattoisampien projektien pariin - kuten esimerkiksi tämän blogin rukkaamiseen uuteen uskoon. Mutta sitä ennen voisin tehdä asioita, jotka ovat olleet rästissä jo joitain vuosia - esimerkiksi hommata ajokortin, katsoa parin viime vuoden väliin jääneet animet, jatkaa opiskeluja ja kokeilla tuota olohuoneessa pölyttyvää Wiitä.

Mutta vielä sitäkin ennen lähden Nekoconiin luennoimaan puutaheinää omakustantamisesta ja myymään tätä viimeistä lehteä. Johon ilmestyi koneenvaihdon myötä jostain hitosta taas ne infernaaliset taittovarattomuusmarginaalit, mutta yks hailee - se on silti sisällöltään suurin ja kaunein Otaku ikinä. Hohoho.

Khal-Annat, punainen tuuli

Aika ironista loppujen lopuksi... sitä tekee vuoden verran töitä tekijän kanssa, vuodattaa litroittain hikeä tämän teoksen puolesta ja valvoo vielä useampia öitä siihen päälle. Mutta sitten kun aika koittaa, ei keksikään lopputuloksesta mitään sanottavaa.

Ehkä niin on parempikin - jokaisenhan kannattaa muodostaa oma mielipiteensä oman kokemuksensa perusteella. Lukekaa näyte jos viitsitte, tulkaa Nekoconiin ostamaan loputkin jos kiinnostaa. Minua ainakin viehättää Maaritin omaperäinen maailmansuunnittelu, ja vaikka teoksen jokainen visuaalinen puute loistaakin silmiini kuin tuhat aurinkoa (en ole niille sokea, kaikkea muuta) en vain voi olla pitämättä tästä teoksesta. Kenties se johtuu omasta työpanoksestani siihen?

Tämä on vähän niin kuin Kill Bill; siitä tuli lopulta niin pitkä, että se piti jakaa kahtia. Tarinan jälkimmäinen puolisko ei välttämättä ehdi julkaistuksi Animeconiin - ei sillä etteikö se hyvällä mallilla olisi; ensimmäinen osa on lagannut painossa Kikuconista asti - mutta onhan näitä muitakin tapahtumia vielä tälle vuodelle.

Sarjakuvanjulkaiseminen on itseisarvo

Sivustouudistuksen ohessa myös Tobira-julkaisusarja sai oman soppensa sivustolta. Ensimmäinen Tobira-julkaisu Effloresco näki päivänvalon jo Animeconissa, mutta uuden sivuston valmistumisen lähestyessä sen suurimuotoisempi päivittely ei ollut enää juurikaan vaivan arvoista. Efflorescon arvostelu (ja vieläpä jäävitön sellainen, vaikka sainkin tarkistaa sen etukäteen) julkaistiin eilen.

Idea omakustanteisesta sarjakuvajulkaisusarjasta ei ole mitenkään uusi edes Suomessa. Ensimmäinen Finnmanga julkaistiin vuonna 2004 Animecon III:ssa, ja sen suosio todisti, että kyseisenkaltaisille julkaisuille on kysyntää - olkoonkin, että ensimmäinen Finnmanga oli sellainen kuin oli. Mutta kuten monesti on todettu ei amatöörisarjakuvien julkaisemisen tärkein funktio ole saada sarjakuvia lukijoiden luettavaksi, vaan rohkaista tekijöitä tekemään ja julkaisemaan lisää - ja samalla kehittymään.

Ensimmäisen Finnmangan sisältö koostui muutaman sivun pituisista lyhyistä sarjakuvista, ja muutaman jatkosarjan mukaan ottamisesta huolimatta sama linja on enimmäkseen pitänyt myös jatkossa. Syy on ymmärrettävä; pelkästään jatkosarjoista koostuvan omakustannejulkaisun julkaiseminen olisi liian raskasta niin julkaisijoille kuin amatööritekijöillekin. Ja vaikka Finnmanga siirtyikin sittemmin muutaman numeron ajaksi H-Townin siipien suojiin on se silti edelleen jatkosarjoille hankala formaatti.

Mangan ehkä suurin yksittäinen ansio on kuitenkin dekompressoitu kerronta, joka vaatii runsaasti sivuja. Mustavalkoisen, halvalle paperille painetun sarjakuvan kulttuuri on mahdollistanut Japanissa paitsi halpojen antologialehtien julkaisemisen myös eeppisen pitkät tarinat: siinä missä yhdysvaltalainen ja eurooppalainen sarjakuvakulttuuri reagoi inflaatioon sivumäärää vähentämällä huononsivat japanilaiset vain paperin laatua. Tankoubonjulkaisukäytännön takia tästä ei ole mitään haittaa itse sarjakuvakulttuurille.

Länsimaiset tekijät - etenkin amatööritekijät - ovat kuitenkin tottuneet tekemään vain enimmäkseen lyhyitä tarinoita, ja tällaisissa sarjakuvissa dekompressoitu kerronta ei pääse täysiin oikeuksiinsa. Finnmangan julkaisemat lyhyet sarjakuvanovellit eivät päässeet käyttämään täysin hyväkseen mangan kerrontatapoja, koska se olisi vaatinut joko enemmän sivuja tai yksinkertaisempia aiheita. Tuumin, että jotta kohtuullisen pituinen mangatyylinen sarjakuvatarina pääsisi täysiin oikeuksiinsa sen olisi oltava vähintään parinkymmenen sivun pituinen, mielellään pitempikin. Idea Tobiran kaltaisesta yksittäisten julkaisujen sarjasta syntyi tuolloin, 29.5.2006.

Siksi olikin kohtuullisen ironista, että seuraavana päivänä ensimmäinen netissä näkemäni asia oli uutinen Hokuto Manga -kilpailusta Kvaakin etusivulla.

Mielikuva julkaisusarjasta oli kuitenkin sen verran miellyttävä, että päätin pitäytyä suunnitelmassa kaikesta huolimatta. Tavoite kun on, että jokainen julkaisu voisi toimia paitsi kanavana amatöörisarjakuvan julkaisemiselle myös tekijänsä työnäytteenä; "ovena" niin kustantajille nuorien kykyjen pariin kuin myös tekijöille kohti suurempaa julkisuutta.

Uskoni suomalaisen pseudomangan nousuun on nimittäin vahva. Niin Japanissa kuin läntisilläkin manganjulkaisualueilla pienlehdet ovat perinteisesti olleet tie sopimuksiin kustantajien kanssa, mutta Suomessa omakustannekulttuuria on aina Animecon IV:iin asti hillinnyt taidekujien täydellinen puuttuminen mangatapahtumista. Aura Ijäs on päässyt pitkälle Hangoverin ajoista, mutta yhdellä tekijällä ei pitkälle pötkitä - senhän osoittaa jo sekin, että "ensimmäistä suomalaista mangaa" varten tarvittiin tekijät Ruotsista asti.

Nyt taidekujien juurruttua Suomeenkin mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden omakustanteita on alkanut hiljalleen tipahdella, mutta kehitys on ollut hidasta. Myös siksi Tobiran kaltainen media on mielestäni tarpeellinen: kenties se rohkaisee aloittelevia tekijöitä myös pitempien projektien pariin, parhaassa tapauksessa jopa julkaisemaan omia pienlehtiään. Kyllä tähän maahan sarjakuvaa mahtuu.

Seuraavat Tobira-julkaisut julkaistaan tapahtumaköyhästä syksystä johtuen vasta ensi keväänä. Mikäli sarjassa julkaiseminen kuitenkin kiinnostaa, ohjeita löytyy täältä.