Tee mangaa: taustat, hahmot ja tila-avaruus

Kulutin aikoinaan yhden iltapäivän skannaamalla tätä sarjakuvaa Ilta-Sanomista. (Laatu on se mikä on, koska paperinlaatu on se mikä on.)

Jos jättää puuskutukset, epäilyttävän siloposkiset nelikymppiset ja muut tekijän vaikuttimina olleista teoksista kielivät piirteet huomiotta... miten tämä eroaa suurimmasta osasta mangaa kaikkein selvimmin?

Itse sanoisin, että kyse on hahmojen ja taustojen suhteesta. Koko tätä sarjakuvaa ryydittävät äärimmäisen huolelliset taustat, pari viimeisen sivun ruutua poislukien.

Mangassahan hahmot eivät tunnetusti ole samalla tavalla sidottuja konkreettiseen visuaaliseen todellisuuteen kuin monessa muussa sarjakuvakerrontaperinteessä. Ruudut eivät ole todellisuutta esittäviä staattisia valokuvia, jotka on otettu tietystä kulmasta, vaan hahmot voivat tarpeen tullen seistä ruutujen ulkopuolella ja taustat olla olemattomia. Monin paikoin "ruudun ulkopuolella" seisovan hahmon voi sanoa muodostavan itsessään ruudun - etenkin sellaisissa tapauksissa, jossa hahmon alaosan takana on taustaa, mutta yläosa ulottuu ylempänä olevan ruudun päälle. Sarjakuvan tila-avaruus on vapaampi.

Yleisesti voi sanoa, että koko "ruudun" käsite on mangassa huomattavan vapaa. Pari esimerkkiä:

Vasemmalla: Kiyohiko Azuman Azumanga Daioh. Oikealla: Haru Akiyaman Octave.

Vasemmalla Kurosawa-sensei seisoo ruudun ulkopuolella ja dominoi koko sivua. Miljöö ja hahmo on erotettu toisistaan: ensimmäinen ruutu esittelee tapahtumapaikan mutta ei näytä hahmoja, sivua dominoiva hahmo puolestaan kertoo tilanteen. Tällainen on hyvin perinteinen tapa aloittaa sellainen luku, joka aloittaa kohtauksen: yhtään yrittämättä täysin samanlainen alkusivu tuli vastaan pöydänreunalla lojuneesta Rinnen kakkospokkarista vähän selaamalla. Allasmiljöötä myöten.

Oikealla puolestaan käytetään hyvin erilaista tekniikkaa. Miyashita-sanin takauma välähtää taustattomana, tummaksi rasteroituna ja ääriviivattomana ruutuna normaalien dialogiruutujen välissä. Tekniikka on hienovarainen ja suunnilleen niin kaukana edellisestä esimerkistä kuin olla ja voi.

Vasemmalla: Kitsune Miyashitan Suki Dokidoki Kiss. Oikealla Iku Nanzakin Sweet Little Devil.

Vasemmalla on hieman harvinaisempi tekniikka: Kaede dominoi sivua kahdentuneena. Fanserviceaspekti on tietysti ilmeinen, mutta sen lisäksi kahdentuminen palvelee kahta tarkoitusta: hahmon esittelemistä lukijoille sekä kertojana toimivan hahmon näkökulman näyttämistä. Tällainen tekniikka on täysin riippuvainen siitä, että kohtaus kerrotaan tietyn hahmon näkökulmasta.

(Tässäkin tapauksessa ensimmäinen ruutu kertoo miljöön (katsomo), mutta muissa taustat jätetään turhina pois. Niiden tilalla on tunteita kuvaava kukka-sydän-efekti ja reaktiota kuvaava juonne-efekti.)

Oikealla on toinen esimerkki, jossa hahmon käyttäminen kertojana on olennaista: Sayo dominoi sivua selostaakseen takaumaketjua. Periaatteessa reunan kolme ruutua ovat vain suuren reunattoman ruudun lisäkkeitä. Olennaista on se että mangaka ei ole halunnut kertoa menneitä perinteisenä takaumana, vaan yksittäisinä irrallisina kohtauksina: tämän takia hän on ankkuroinut tarinan nykyaikaan asettamalla Sayon kertovan monologin puhekupliin tekstilaatikoiden sijaan (toisin kuin viereisen esimerkin mangaka on tehnyt). Erottaakseen takaumarepliikit Sayon kerronnasta hän on käyttänyt niissä kuplanulkoista dialogia, mikä etäännyttää takaumakohtaukset nykyajasta.

Taustattomuus on tehokeino, ja monesti ylimääräisellä negatiivisella tilalla pyritään alleviivaamaan kohtauksen dramaattisuutta: lukijan huomio kiinnitetään etualaan leikkaamalla tausta kokonaan pois, kuten Suki Dokidoki Kiss -esimerkissä. Toisaalta, monesti arkisissakin kohtauksissa halutaan vain keskittyä hahmoihin taustojen sijaan, kuten Octave-esimerkissä.

Taustoilla on kuitenkin myös oma olennainen merkityksensä. Niiden puute esimerkiksi silloin, kun kohtausten välillä on selvästi vaihtunut paikka, voi olla äärettömän häiritsevää - lukijaa ei ehkä tarvitse pommittaa yksityiskohtaisilla taustoilla silloin kun paino on dialogissa tai ilmeissä, mutta miten tämän on tarkoitus tietää miltä miljöö näyttää jos sitä ei näytetä? Tämä on puhdasta amatöörimäisyyttä.

Ryoko Yamagishin Hatshepsut. Yhyy.

Aina ei tietenkään tarvitse mennä äärimmäisyyksiin asti: vaihtelua voi saada aikaan pienemmälläkin skaalalla. Esimerkiksi käyvät vaikkapa sivut Hayao Miyazakin Tuulten laakson Nausicaän ensimmäisestä (vasemmalla) ja toiseksi viimeisestä (oikealla) kirjasta.

Ero ruutujen määrässä ja koossa sekä taustojen täyteentunkemisessa on selvä, vaikka Miyazaki ei missään vaiheessa käytäkään perinteisen taustattomia ruutuja. Hän vain oppii sommittelemaan ruutunsa niin, että hahmojen takana ei yleensä ole järkyttävää määrää yksityiskohtia.

Tai sitten kyse oli aluksi pelkästä härkäpäisyydestä. Kannattaa muistaa että Miyazaki piirsi mangaansa Animageen, joka ei ole mangalehti; on siis hieman epäselvää oliko hänellä missään vaiheessa varsinaista kustannustoimittajaa, joka olisi ohjannut hänen työtään. Hänen omien sanojensa mukaan:

En halunnut tehdä Nausicaästa mangaa, jota luetaan nopeasti. Välillä harmistuin siitä, että sivu oli liian yksinkertainen, joten lisäsin ruutuja lisäämästä päästyäni. Sen jälkeen lisäsin vielä sivuja. Halusin että se on tarina, johon täytyy keskittyä.

Ei ihme että etenkin länsimaisten sarjakuvien harrastajat ovat aina pitäneet Nausicaästa.

Muiden on kuitenkin aina hyvä muistaa että hahmojen on erotuttava taustoista, muuten luettavuus kärsii. Täyteen tungettu patsastelu, jossa jokainen ruutu on kuin maalaus, on länsimaisten sarjakuvien ominaisuus - ei mangan.

Sekä vapaa tila-avaruus (vapaa ruutujako) että hahmoihin keskittyminen taustojen kustannuksella ovat molemmat osa sitä ns. dekompressoitua tarinankerrontaa, joka mangan erikoisuudeksi usein mainitaan. Lukijan päätettäväksi jää, missä vaiheessa kukin tekijä menee tässä liiallisuuksiin...

Rebuuttaus

...Ja tästä se sitten jatkuu, sekä itseni että blogin sattumoisin päällekkäin olevan vuosipäivän kunniaksi! Tauon aikana on tapahtunut aivan liian paljon asioita kunnolla kerrattavaksi: Hellsingin lisäksi suomeksi saatiinkin myös Nausicaa, Tekkonkinkreet voitti Eisnerin, Mushishi ja Inuyasha loppuivat, One Piece ohitti puolenvälin etappinsa, Shogakukan ja Shueisha aloittivat Euroopan-valloituksen, Madhouse tekee Iron Man -animen, Bakumania saa netistä englanniksi virallisesta lähteestä, yoshitoshi ABe levittää doojinshejaan iTunesissa, Studio Pierrot animoi Julia Vuoren Sika-sarjakuvia, oregonilaismies veti pultit siitä että kirjastoi antoi hänen 12-vuotiaan poikansa lainata Battle Club -mangaa, Tonari no 801-chanin piti tulla sovitetuksi KyoAnin TV-animeksi mutta projekti hyllytettiin varoituksetta... Huh.

Kustannusprojekti Otaku odottaa vielä Khal-Annatin toisen osan ilmestymistä - kunhan sille löytyy sopiva sauma - ja Petit Alice tulee saamaan oman sivustonsa jossain vaiheessa, mutta muilta osin vanhan voi sanoa jääneen taakse suhteellisen tehokkaasti. Siinä missä edellinen sivusto oli blogin sisältävä lehden saitti on tämä enemmänkin lehden saitin jämät sisältävä blogi.

Blogialustana pyörii nyt WordPress 2.6, mikä tavalliselle lukijalle näkyy lähinnä gravatarien käyttönä. Olisin voinut muuttaa kategoriat tageiksi mutta en viitsinyt, koska en nähnyt siinä mitään olennaista hyötyä - ja lisäksi pidän niiden hierarkisuudesta. Säätelen vielä jatkossa sivuston ulkonäköä hieman enemmän kustomoiduksi ja sulavakielisemmäksi ja korjailen erinäisiä rikkinäisiä linkkejä ja kuvia, mutta muuten se alkaa olla kivasti kasassa.

Mandigo-teema on mukavat 1024 pikseliä leveä, minkä ei nykyaikana pitäisi tuottaa ongelmia pienemmilläkään näytöillä. Sen tapa kehystää kuvat ei toisaalta välttämättä johda parhaimpiin mahdollisiin lopputuloksiin osassa vanhemmista postauksista, mutta tulen huomioimaan asian jatkossa. Siinä on defaulttina mukana hakutoiminto, ja lisäsin sivupalkkiin myös listan viimeisimmistä kommenteista, jotta vanhoissakaan postauksissa uudelleenviriävät keskustelut eivät jäisi ihmisiltä huomaamatta. Samantapaista virkaa toimittaa postauskohtainen lista samankaltaisista postauksista. Yhteystietosivu on tällä kertaa selvästi esillä, koska aiemmin ihmisillä on ollut kuulemma hankaluuksia löytää sitä.

Lisäksi päätin Vehin tapaan kokeilla sieluni myymistä Googlelle, koska AdWords on kiehtova konsepti (olkoonkin, että suomenkielisillä animesivuistoilla mainosten relevanttius tulee varmasti olemaan aika pieni). Sen käyttöehdot kieltävät pyytämästä lukijoita klikkaamaan mainoslinkkejä, mutta etteköhän te tiedä ihan pyytämättäkin mitä voitte tehdä kiitokseksi jos pidätte lukemastanne. ;>

Desucon, opiskelut ja erinäiset muut projektit vievät huomiotani tasaisen tappavalla vauhdilla, mutta eiköhän tännekin kirjoitteluun riitä vielä aikaa; en tiedä millaista tahtia tulen pitämään yllä, mutta senhän näkee sitten. Ei tästä hommasta kovin kauaa viitsi erossakaan pysyä!

Hakuteosten messias

Paul Gravettin Manga - 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa on loistava teos, jos haluaa tuntea mangan historiaa ja kehitystä tai auttaa ummikkoa ymmärtämään mangaa. Masanao Amanon ja Julius Widemannin Manga Design puolestaan esittelee kolmella kielellä 135 mangakaa nimensä mukaisesti alan kaikista ääripäistä; Mangan mestarit tekee saman suppeammalla kattauksella mutta paljon asiapitoisemmin.

Mutta mistään ei ole toistaiseksi löytynyt kirjaa, joka listaisi nimenomaan mangaa - ja samalla arvostelisi sitä. Ennen kuin nyt.

Viime viikon tiistaina julkaistu Manga: The Complete Guide on entisen Vizin mangatoimittajan ja mangaholisti Jason Thompsonin kahden vuoden työn tulos. The Comics Journalin haastattelussa hän sanoo sen alkukipinän olleen aikoinaan halu selittää manga sellaiselle yleisölle joka ei sitä ymmärrä, ja osoittaa ettei se ole vain yksi genre jonka kaikki edustajat näyttävät samalta. Siinä tehtävässä aiemmin mainitut teokset onnistunevat ummikkoystävällisempinä kenties paremmin, mutta The Complete Guiden ansiot piilevätkin aivan muualla. Sen kansikuva laskettelee lööperiä; kirja listaa tosiasiassa yli 1200 teosta, toisin sanoen käytännössä kaiken englanniksi julkaistun mangan.

Kaiken. Alkaen vuonna 1981 pikkuruisena painoksena julkaistuista The Rose of Versaillesin kahdesta ensimmäisestä osasta Ryoichi Ikegamin manga-Hämähäkkimieheen, Kodanshan vanhoihin kaksikielisiin julkaisuihin ja tänä vuonna julkaistuun Aquaan; myös pienkustantamojen nykyään täysin unohduksiin jääneet ja vuosia sitten loppuunmyydyt sarjat. Vaadittua työmäärää ja resursseja uskaltaa vain arvailla; Yhdysvaltain mangahistoria kun on monikertaisesti maan fandomia iäkkäämpi, eikä Suomimanga.netin kaltaista kätevää katalogia yksinkertaisesti ole. Vanhimmista julkaisuista ei aina löytynyt edes julkaisuvuotta, eivätkä silloisissa kustantamoissa työskennelleet ihmisetkään välttämättä ole enää muistaneet mitään.

Voidakseen sekä esitellä jo julkaistut teokset että pysyä uusien julkaisujen perässä Thompson joutui etenemään kolmen (pahimmillaan viiden) sarjan päivätahtia, ja lukemaan noin 8 tuntia ja 20 tankobonia päivässä. Viimeksi kuluneen kymmenen kuukauden ajan hän työsti kirjaansa täysipäiväisesti hädin tuskin kotoaan poistuen, mikä johti lieviin mielenterveysongelmiin. Loppuvaiheessa hän oli kalpea, tutiseva ihmisraunio.

Lopputulos on ilmiömäinen, enkä ole ainoa joka on sitä mieltä. Thompsonin alkuperäinen idea oli järjestää kirja tekijöiden mukaan, mutta kustantamon ehdotuksesta hän muutti sen nykyiselleen; tällaisenaan kirjasta voi etsiä minkä tahansa aakkosellisesti järjestetyistä teoksista äärimmäisen helposti. Esittelyjen väliin on livauteltu relevantteja artikkeleita joissa mainitaan myös englanniksi kääntämättömiä sarjoja, BL- ja eromangateokset on erotettu kirjan loppuun omiksi osioikseen, ja ihan lopusta löytyvät jargonsanasto ja mangakahakemisto.

Kirjan viisisataa sivua ovat täynnä pettävän lyhyen näköisiä mutta uskomattoman infoahdettuja esittelyjä, jotka lisäksi kertovat jokaisesta teoksesta sen nimen, tekijän, alkuperäisen nimen ja sen japanilaisen kirjoitusasun, länsimaisen julkaisijan ja julkaisuvuodet, japanilaisen julkaisijan ja julkaisuvuodet, lehden jossa teos on julkaistu, pituuden, genren ja kohdeyleisön sekä ikäsuosituksen. Jokaiselle teokselle on annettu nollasta neljään tähteä, ja arvosteleminen on äärimmäisen autoritaarista: esimerkiksi se miksi Mobile Suit Gundam SEED Astray saa kaksi ja puoli tähteä mutta Mobile Suit Gundam SEED Astray R vain kaksi perustellaan hyvin selkeästi. Teoksia verrataan toisiin teoksiin säännöllisesti mutta ei itsetarkoituksellisesti: tarkoitus on auttaa lukijaa ymmärtämään teosten hyviä ja huonoja puolia, ja se että se tekee teoksen lukemisesta samanlaista edestakaisin selailua kuin Wikipedian linkkien klikkailu on siihen nähden vain sivuseikka.

Tässä kymmenen genrensä parhautta edustavaa neljän tähden esimerkkiä:


Lopetuksiaan englanniksi vielä odottavien sarjojen, genrensä puolesta Thompsonille vaikeiden tai muuten vain sellaisten tapausten suhteen joissa heidän asiantuntemuksensa ylittää Thompsonin tiedot esittelyjen tekemisessä auttoivat mm. Shaenon K. Garrity, Carl Gustav Horn, Mark Simmons ja Patrick Macias. Kustantaja on Del Rey, ja jälki on laadusta tinkimätöntä myös ulkoasultaan; lisäksi teoksen tietoja luvataan päivittää kustantajan nettisivuilla. Thompson on väläytellyt mahdollisuutta samantapaisesta pseudomangateoksesta tai - luoja varjelkoon - teoksesta, joka listaisi englanniksi kääntämätöntä mangaa. Sitä 99 prosenttia siis.

Tämä kirja maksaa alle 20 euroa. Ostakaa se.

Muokkaus 27.10: Thompson kertoilee LiveJournalissaan kirjansa alkuperäisestä ideoinnista. Alkujaan sen piti tosiaan olla mangakakirja eikä mangakirja; lisäksi sen kannessa piti lukea isolla ANIME, koska "the original proposal for "The Complete Manga Guide" was a boosterism project, a book to get people interested in the mysterious world of manga which at the time was Anime's Ugly Little Brother." Ajat ovat kovasti muuttuneet vuodesta 2000.

Neil Gaiman ja Japanin ihmeet


Kirjailija ja käsikirjoittaja Neil Gaiman kävi hiljattain Japanissa Tähtisumua-romaaninsa elokuva-adaptaation tiimoilla. Siellä ollessaan hän kävi vierailulla Studio Ghiblillä, jonne hän oli saanut kutsun jo aikoja sitten; yllä olevassa kuvassa hän poseeraa Hayao Miyazakin ja Toshio Suzukin välissä. ANN piti asiaa uutisoimisen arvoisena.

Gaimanin yhteydet Ghibliin ulottuvat vuoteen 1999, jolloin hän oli vastuussa Mononoke Himen sovittamisesta englanniksi. Kyseessä on tosiaankin sovitus eikä puhdas käännös; ensimmäinen ajatukseni elokuvaa aikoinaan ensimmäistä kertaa katsoessani oli "kuka hitto nämä dubtitlet on säheltänyt?" Vaikka jotkut kriitikot kritisoivat tätä päätöstä on myönnettävä, että se auttaa Japanin historiaa ja mytologiaa tuntemattomia katsojia ymmärtämään elokuvaa paremmin. Tämä on yksi niitä harvoja positiivisia asioita, joita Ghiblin länsimainen levittäjä Disney elokuvalle soi. (Se toinen oli elokuvan täydellinen leikkaamattomuus. Ghiblillä muistettiin hyvin Nausicaan aikoinaan saama kohtelu, ja Disneyn levitysdiilin sopimisen aikoihin Suzuki lähettikin Disneylle katanan ja viestin "ei leikkauksia." Miyazaki on myöntänyt tämän todeksi yhdessä harvoista haastatteluistaan - ja kannattaa muistaa, että katanat eivät ole mitään joutavia kapistuksia.)

Gaiman laitettiin vierailemaan myös meidokahvilassa. Koska hänen blogiaan lukevat kaikenlaiset hörhöt hän saikin pian seuraavanlaisen viestin:

Neil, Neil, Neil, Neil! Reading your blog can be so bloodly frustrating! What was your opinion of that Lolita restaurant? What do you, as a father of a young teenage daugther on the threshold of her maidenhood thinks of those young women exploiting the idea of pedophilia?

...Johon hän vastasi näin:

I'm not comfortable enough with the by-roads of Japanese pop culture to be able to say what exactly was going on in that place, but it didn't seem to be about paedophilia, not in any way I understand the term. It seemed to be about a whole set of cultural cues that I wasn't really able to read -- the clientele were about 60/40 male to female, most of the men were the same age as the girls working there (early 20s), and I got the impression it was much more about the girls getting to exercise their fantasies of being maids, whatever maids were in this context, and the customers of both genders seemed to enjoy playing rock, paper, scissors with them. My opinion was one of, mostly, complete bafflement and bemusement, and I was there because the guide felt that, like the fish market and the Meiji Shrine and the modern art museum, going to one of the maid cafes was one of the unique things about Tokyo.

Mutta samasta syystä hän sai onneksi pian myös hieman valistuneemman viestin asiaa valaisemaan. Puh.