Tee mangaa: doojinshin julkaiseminen - pohjustus

Tässä lupaamani Nekocon-luento sellaisena kuin sen lupasin; muutamalla lisäinfon palasella höystettynä ja kahteen palaseen katkaistuna. Jälkimmäinen puolisko ensi kerralla.

No niin, eiköhän tässä aloitella... Mä olen täällä puhumassa teille doojinshien julkaisemisesta. Doojin tarkoittaa alkujaan ihmisryhmää joka jakaa saman kiinnostuksen; sen suomennoksena voisi käyttää vaikkapa “harrasteryhmää.” Nykymuodossaan taas - kuten kaikki varmaan tietävät - se on yleistermi otakujen tekemille omakustannejulkaisuille, jotka voivat olla ihan originaaleja teoksia tai perustua olemassaoleviin teoksiin. Esimerkiksi doojinmusiikki on usein mutta ei aina remiksattuja versioita animebiiseistä, doojinsoft eli doojinpelit tunnettuihin teoksiin perustuvia pelejä - tai originaaleja sellaisia, kuten vaikkapa Higurashi. Ja näin on tietysti myös doojinshin eli omakustannemangan tapauksessa.

(Ja se sana sitten todellakin lausutaan “doojin”, kahdella oolla - jenkit tunkevat siihen sen uun tai û:n tai mitä nyt tunkevatkaan ihan vain siksi, että englannissa kaksi peräkkäin olevaa o-kirjainta lausuttaisiin “uu” niin kuin vaikkapa sanassa "moose." Mutta se on niiden häpeä, ei meidän.)

Japanissa doojinsheja tehdään valtavasti. Alan suurin tapahtuma, kahdesti vuodessa pidettävä Comiket, sai alkunsa vuonna 1975 yhteensä 32 tekijätiimin eli circlen voimin ja keräsi kaikkiaan noin 600 kävijää. Viime vuosina taas circlejä on ollut 35 000, ja kävijöitä yhteensä sen puoli miljoonaa per viikonloppu - ja voitte uskoa, että kaikki halukkaat myyjät eivät todellakaan mahdu mukaan.

Doojinsheista liikkuu lännessä muutamia harhakäsityksiä, kuten esimerkiksi se että ne ovat kaikki pornoa. Oikeasti pornon määrä on kaikesta tehdystä doojinshista vain jotain 30% - mutta muuta ei juuri länteen tuoda (tuolla alakerrassa myytäväksi tai muutenkaan), koska enin osa ihmisistä ei osaa japania eikä voi niin ollen ymmärtää dialogeja tai juonta. Fanikäännetyt doojinshit on sitten asia erikseen tietysti. Mutta oikeasti doojinshit voivat siis olla käytännössä ihan mitä vain - ja sehän niissä on se kaikkein hienoin puoli.

Toinen väärä käsitys on se että doojinshit on kaikki olemassaoleviin teoksiin perustuvia; on kyllä ihan totta että 80-luvun alusta lähtien enin osa niistä on kyllä ollut sellaisia, mutta ihan originaaleja teoksia löytyy. Tietysti niitä on vähemmän, koska ainahan se on ihkumpaa ihkuttaa Axel/Roxasia tai Harry/Dracoa tai mitä tahansa jo olemassaolevaa paritusta kuin tutustua täysin uusiin hahmoihin. Parodiadoojinshia ostaessaan ostaja tietää paremmin mitä saa, ja jonkun asian fanejahan tässä kaikki kuitenkin ollaan. Mutta monilla tekijöillä on myös halu saada aikaan jotain, joka on kokonaan omaa - ja siinä eivät taloudelliset realiteetit paljoa paina.

Ja jos olitte kuuntelemassa niidelin Anime ja tekijänoikeudet -luentoa eilen, niin tiedätte myös että sillä ei käytännössä ole mitään väliä tekeekö sarjakuvaa omista vai jonkun muun hahmoista, koska japanilaisia kustantajia ei kiinnosta - se ei ole heiltä mitenkään pois, ja toimii vain ilmaisena mainoksena, ja länsimaiset kustantajat taas eivät omista oikeuksia hahmoihin vaan ainoastaan julkaisuoikeuden itse mangaan - puhumattakaan siitä että heitäkään yleensä kauheasti kiinnostaisi. On Disney-logiikkaa että tekijänoikeuksia pitäisi varjella kuin siveysvyön avainta, koska ei kukaan jätä alkuperäistä teosta ostamatta vain siksi että on ostanut faniteoksen - päinvastoin. (Vaikka tästäkin voidaan tietysti olla montaa mieltä.)

          

          

Suomessa on toistaiseksi julkaistu vain varsin vähän doojinsheja, mikä johtuu pitkälti siitä että mahdollisuuksia niiden myymiseen ei ole kauheasti ollut - vasta Helsingin Animeconissa vuonna 2006 oli Suomen ensimmäinen taidekuja, ja ns. perinteisissä sarjakuvatapahtumissa, kuten vaikka nyt Helsingin sarjisfestareille, mangavaikutteiset piirtäjät on aika helposti saaneet osakseen pelkkää “anime lähtee lapsesta hakkaamalla” -hekottelua. Näin ollen omakustanteita on julkaisseet lähinnä sellaiset tekijät joilla on kontakteja sarjakuvaväkeen - kuten esimerkiksi Aura Ijäs, jota jo vuonna 2000 tituleerattiin Sarjainfo-lehdessä ”Suomen viralliseksi mangapiirtäjäksi.” Mutta hänenkin debyyttityönsä, Hangover - avaruussekoilu, oli kohtuullisen vaatimatonta jälkeä.

Vuodesta 2006 alkaen omakustannesarjakuvia on kuitenkin alkanut tippua tasaiseen tahtiin, ja kun ihmiset saa esimerkkejä siitä että näinkin voin tehdä, niin määrä tietysti kasvaa vuosi vuodelta. Mikä on ehdottoman hyvä asia, jo ihan siitäkin syystä että mä tykkään sarjakuvista ja musta on kiva nähdä niitä suomalaistenkin tekeminä. Suurin osa niistä on tietysti - kuten aina kaikkialla doojinkulttuurin syntyessä - originaaleja teoksia, mutta en paheksuisi sitä että parodioitakin tehtäisiin enemmän; se kun todistetusti kasvattaa myyntiä ja lisää kiinnostusta. No, tässä olisi nyt tarkoitus antaa muutama ohje ihan siitä käytännön puolesta mikä tulee vastaan siinä vaiheessa kun sarjakuva on valmiina kädessä, koska jokainen ensi kertaa omakustannetta tekevä on tietysti... no, ensikertalainen.

Kuinka paljon täällä on muuten paikalla ihmisiä jotka piirtää sarjakuvia?

Aaika hyvin. Entäs sellaisia, joiden töitä on julkaistu jossain, Finnmangassa tai Hokuto Mangassa tai jossain? (Muutama käsi nousee.)

Entäs sellaisia jotka ovat julkaisseet omakustanteita? Ei?

Entä sellaisia jotka ovat harkinneet tai ajatelleet tehdä niin? Loistavaa... kysytäänpä sitten MIKSI. (Mikkiä nenän eteen.)

"Öö... en mä tiedä. Se olisi vaan niin siistiä."

Olisiko muita? Hyvä, antakaa tämä sinne päin.

"Koska mä haluan nähdä suomalaista doojinshia, ja olisi siistiä jos täällä olisi samanlainen doojinshikulttuuri kuin Japanissa. Koska mä haluan nähdä suomalaista yaoita!"

Aivan! Sarjakuvien tekeminen ja julkaiseminen suomeksi on todellakin itseisarvo sinänsä; se rikastaa sitä kulttuuria, jossa me kaikki elämme. Tästä me päästään kuitenkin nyt aiheeseen "miksi" - miksi ylipäätään julkaista omakustanteita?

Tietysti voi ajatella "miksi vaivautua julkaisemaan mitään fyysisessä muodossa, kun on Internet." Ja on ihan totta, että Internetillä on paljon etulyöntiasemia omakustannejulkaisuun nähden - sillä voi saavuttaa huomattavasti suuremman yleisön huomattavasti vähemmällä vaivalla; ei tarvitse huolehtia taloudellisista riskeistä tai myymisestä, feimiä saa huomattavasti nopeammin. Mutta fyysisellä julkaisulla on myös monia hyviä puolia: se että on saanut aikaan jotain konkreettista - jotain käsinkosketeltavaa ja pysyvää - on harvinaisen tyydyttävä tunne, ja se että saa sarjakuvan ostettua omaksi on monelle fanillekin tosi iso bonus; yaoi_dailya ei voi lukea kun istuu vessassa.

Ja sitten tietysti se yksinkertainen ilo, jonka saa siitä kun saa myydä omaa sarjakuvaansa henkilökohtaisesti ja kun ihmiset tulevat henkilökohtaisesti kertomaan kuinka he pitivät lukemastaan.

Se ilo ei nimittäin ei ole aivan pieni.

Ja lisäksi mikäli unelmoi piirtävänsä joku päivä vielä työkseen kannattaa muistaa, että Suomessa - ihan niin kuin Japanissakin - kustantajat kiinnittävät paljon helpommin huomiota sellaiseen tekijään, joka vaivautuu julkaisemaan töitään omakustanteena. Esimerkiksi Vartijoiden piirtäjä Elli Puukangas bongattiin hommiin alkujaan omakustanteensa vuoksi.

    
Tosin on kyllä myönnettävä, että esimerkiksi Madeleine Roscan, tasmanialaisen sarjakuvantekijän jonka teos Hollow Fields voitti viime vuonna ensimmäisten Kansainvälisten Mangapalkintojen kunniamaininnan, sarjakuva Hollow Fields ehti olla nettimangayhteisö Wirepop.comissa kaikkiaan kolme päivää ennen kuin sitä nykyään julkaisevasta kustantamo Seven Seasista otettiin häneen yhteyttä ja kysyttiin haluaisiko hän sarjakuvansa julkaistavan painettuna. Eli kaikkea ei kannata pitää ihan kiveen kirjoitettuna!

Ja sitten... raha. Rahasta ei kannata haaveilla, koska sitä ei kauheasti tule julkaisi sarjakuvaansa sitten miten tahansa - jos tekee jotain hemmetin suosittua nettisarjakuvaa niin saattaa onnistua elättämään itsensä mainoksilla, mutta siinä onnistuneita ei maailmassa kauheasti ole. Omakustannejulkaisuissa taas liikkuvat todella pienet rahat, satoja euroja suuntaan ja toiseen, eikä käteen useinkaan jää kuin pari kymppiä jos sitäkään. Ja tämä kaikki pätee erityisen vahvasti Suomen kaltaiseen pieneen kielialueeseen.

        
Esimerkiksi Japanissa maksaa noin 40 000 - 50 000 jeniä (250-300 euroa) painattaa sata kappaletta tavanomaista doojinshia, sellaisia joita tuolla alhaallakin myyädään - B5-kokoinen, sellaiset 32 sivua ja värikannet. Ja jos mietitään että enin osa doojinsheista myydään noin 500 jenillä eli kolmella eurolla, niin sadan kappaleen myynnistä nettoaa hyvällä tuurilla sen 300 euroa takaisin - siinä pääsee parhaimmillaankin vain tasoihin, ehkä muutaman kympin voitolle, ja silloinkin olettaen että painos myy loppuun. Ja kun otetaan huomioon että myös Comiketiin osallistuminen maksaa, ja lisätään siihen matkakulut ja hommaan käytetty työ ja aika, niin se on aika kallis harrastus. Vain ihan muutama suurin circle, ne jotka myyvät tuhansia, pystyy jäämään säännöllisesti voitolle - ja circlejähän on tosiaan 35 000 joka kerta, ja niin kuin sanoin, monen hakemus päästä myymään myös hylätään. Tämä on Japanin hintataso; Suomessa hommat ovat hieman kalliimpia, paikasta riippuen. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Toisin sanoen, Comiketissa säännöllisesti myyvien piirtäjien joukossa ei ole kovin montaa sataa jotka jäisivät voitolle sen enempää että voivat tarjota apuna olleille kavereille hampurilaiset, ja vielä harvempia jotka saavat siitä oikeasti kunnolla rahaa - ja käytännössä ne kaikki, kuten esimerkiksi tämä tyyppi, piirtävät lähinnä pornoa.

        

Mikä tietysti myy, mutta ei ole ihan kaikkien juttu. Mutta kannattaa muistaa että kaikki Comiketista alkuponnahduksensa saaneet mangakat, CLAMPista Ken Akamatsuun ja Kiyohiko Azumaan, ovat aloittaneet piirtämällä pornoa. Ne ovatkin sitten nykyään keräilyharvinaisuuksia, mutta niitä mä en aio näyttää teille.

Mutta rahan takia tätä ei tosiaan kannata tehdä; kun ottaa huomioon vaaditun työn määrän ja sen mitä painattaminen maksaa, niin vaikka siinä onnistuisikin pääsemään omilleen niin ei se missään suhteessa järkevän suuruinen korvaus tule olemaan - se on valitettava fakta. Juuri tämän takia moneen doojinshiin on itse asiassa kirjoitettu jälleenmyyntikielto; puhtaasta fanittamisen ja tekemisen ilosta verta ja hikeä vuodattavia doojinshipiirtäjiä kun ei liiemmin mairittele ajatus siitä, että joku Toranoana tai Mandarake käärii heidän työllään sievoiset voitot laittamalla niiden hintaan lisäkatetta (länsimaisista conijälleenmyyjistä puhumattakaan).

Vartijat

(Arvosteluun liittymättä toivoisin, että mahdollisimman moni lukisi Vehin parannusehdotukset Animeunionin verkkopuolen suhteen. Asia on tärkeä ja ajankohtainen, ja näistä aiheista löytyy aivan liian vähän julkista keskustelua - minkä lisäksi kyseisten ehdotusten toteuttaminen keventäisi Animeunionin organisaatiota huomattavasti demokraattisempaan, merkityksellisempään ja ennen kaikkea toimivampaan suuntaan; sellaiseen, jollainen sen piti alun perin ollakin.)

Heikki Valkaman Vartijat -projektin historia on pitkä ja värikäs – niin pitkä, että Watchmenin suomenkielinen julkaisukin oli sen nimen keksimisen aikoihin vielä haave. Sarjan kuvittajaksi alun perin kaavailtu piirtäjä vetäytyi projektista koska piti juonta kliseisenä ja hahmoja yksiulotteisina, minkä lisäksi häntä arvelutti projektin epävarmuus; sen budjettia hierottiin koko kesä 2006, ja jossain vaiheessa näytti jo siltä ettei sellaista saataisi lainkaan. Hän vetäytyi projektista lopulta aikataulusyistä.

Matalammat standardit omaava piirtäjä löytyi, kun asianomaiset törmäsivät arvosteluun Elli Puukankaan Shunkashuutou 1 -omakustanteesta Kvaakissa. En tiedä millainen budjetti projektille loppujen lopuksi saatiin aikaan, mutta kovin mittava se ei ilmeisesti ole: Puukangas joutui käymään koulun ohella myös töissä sarjakuvaa tehdessään, mikä valitettavasti näkyy jäljessä.

Kulki tuulen tietä myöten, ahavan ratoa myöten

Puukangas kertoo haastatteluissa etenevänsä fiilispohjalla: joskus yhden kuvan parissa kuluu useampia päiviä, joskus useampi sivu valmistuu yhdessä. Samaten hän on kertonut, ettei hifistele välineillä. Nämä seikat kumuloituvat lopputuloksessa: loppuliitteinä olevat luonnokset näyttävät hänen olevan taitava ja särmikäs piirtäjä, mutta hänen tussauksensa näyttää kauttaaltaan kuitukärkikynillä tehdyltä, mikä johtaa auttamattoman elottomaan viivaan. Piirrosjälki on etenkin alkupään sivuilla sotkuisuuden lisäksi myös hyvin vaihtelevaa: esimerkiksi konnat ovat ensimmäisen luvun ensimmäisessä kohtauksessa huomattavasti vähemmän huolellisesti piirrettyjä kuin toisessa, ja taas entisellään kolmannessa luvussa.

Epäkonsistenttius jatkuu harmaasävyissä: ensimmäisen luvun yhdellä sivulla konnat ovat rasteroituja, toisella taas eivät. Eri vaiheissa teosta on käytetty täysin erilaisia rasteripintoja, ja jonkin aikaa ne kärsivät jopa Sangatsun legendaarisesta pilkkutaudista. Osan sivuista Puukangas on aluksi piirtänyt väärään suhdekokoon, ja alas jää säännöllisesti leveä valkoinen marginaali. Valkaman loppusanojen mukaan "kun loppuvaiheessa alkoi tulla kiire, Ellin avuksi värvättiin Pauliina Högman, toinen taitava piirtäjä. Lisäksi loppurutistuksessa, etenkin rasteroinnissa, oli korvaamattomana apuna sarjakuvapiirtäjä, -opettaja ja -harrastaja Reima Mäkinen"; olisi mielenkiintoista tietää, kuinka suuri osa epäsäännöllisyyksistä on tämän tulosta.

Harvinainen täpläkettu ja aivan liian täyteen ahdettuja puhekuplia. Latojalla on varmasti ollut hauskaa; dialogia on loppusanojen mukaan karsittu vielä aivan viime hetkilläkin.

Työn edetessä jälki saa kuitenkin nopeasti lisää yhtenäisyyttä, ja jälkipuoliskolla mitään näistä ongelmista ei enää liiemmin esiinny. Aluksi hutera ja haparoiva viivatyöskentelykin saa lopulta huomattavasti lisää varmuutta, ja loppuvaiheessa viivanpaksuus vaihtelee jopa sen verran että etualan kohteetkin alkavat jo erottua selkeästi taustasta. Eläväksi viivaa ei kuitenkaan voi vieläkään sanoa, vaikka sävytystekniikan vaihtaminen lyijykynäjäljestä rasteripintoihin onkin selkeä parannus Shunkashuutoun ajoista. Tyylillisesti Puukangas on päässyt kohtuuhyvin eroon liioista Yoshihiro Takahashi -vaikutteista, ja sivuilla vilahtelevien koiraeläinten rintalihaksien määrä onkin kiitettävän vähäinen. Vanhempien ihmisten piirtäminen taas tuottaa selvästi vielä vaikeuksia.

Teoksen lukusuunnasta olen yrittänyt keskustella aiemminkin ja päätynyt argumentoinnilliseen pattitilanteeseen, joten ei siitä sen enempää. Sitä enemmän teoksen ulkoasussa tökkiikin sommittelu. Olen aiemmin kehunut Puukankaan hyvää näppituntumaa dynaamiseen sivusommitteluun, ja hän hallitseekin monia hyväksi havaittuja mangakuvakerronnan perusasioita: esimerkiksi ruudut vinoutuvat sitä enemmän mitä toiminnallisemmaksi kohtaus menee, ja aukeamasommitteluakin löytyy jonkin verran.

Omakustanteella ja oikealla kustanteella on kuitenkin täysin eri standardit; tässä vaiheessa olisi hyvä löytyä myös tasapainoa tyhjän ja täyden tilan välillä, jotta lukukokemus ei olisi rasittava ja sarjakuva näyttäisi hyvältä myös nopeasti silmäiltynä. Nyt tätä löytyy vasta ihan viimeisiltä sivuilta, mutta onneksi jälki sentään paranee koko ajan.

Pienempien epäyhtenäisyyksien lisäksi sekaan on eksynyt isompiakin lipsahduksia - seuraavassa ruudussa miekka on taas tukevasti kädessä. Jatkossa rajoittaisin myös tarpeettomasti aukeaman keskelle vuotavien ruutujen käyttöä, koska se että pokkarin selän joutuu lähes murtamaan nähdäkseen koko sivun huonontaa turhaan lukukokemusta.
Mies on maallansa parempi, kotonansa korkiampi

Valkaman käsikirjoitus taas on hieman epätasaista jälkeä, eikä väitteitä kliseisyydestä ja yksiulotteisuudesta voi pitää täysin perusteettomina. Päähenkilö Seiya Tanaka on maailman (Suomen?) pelastajaksi tavanomaisen huonosti sopiva nuorukainen, jonka on kasvettava täyttämään roolinsa vaateet ja jonka funktio tarinassa on olla luonteeton ja ominaisuudeton tyhjä samaistumisastia sekä sivuhenkilöiden infodumppausten kohde. Hänen japanilainen äitinsä on juuri kuollut ja hän joutuu siksi muuttamaan kotoaan sukulaistensa luo outoon maahan, jossa kaikki nälvivät hänelle hänen “tytönnimestään” ja jossa hänen Kalervon suvun verenperintönsä pakottaa hänet Vartijan uralle. Helsinki-Vantaan lentokentältä siirrytään sujuvasti ilmeisen eteläsuomalaiseen lehtimetsään, jossa kaikki käyttävät fantsuvaatteita ja defaulttiaseistus on miekka. Pahikset ovat pahoja, ahneita ja Sammon perässä siksi että niin kuuluu olla; sen syvempiä motiiveja vastakkainasettelulle ei anneta. Ainakaan vielä.

Ei siis mitenkään omaperäinen tai ylimääräisellä logiikalla pilattu asetelma; voisin sanoa sen olevan varsin tyypillinen debyyttityö ihmiseltä, joka on lukenut mangaa pienestä pitäen. Sen omaperäisyys piilee asetelman sijoittamisessa suomalaiseen miljööseen ja aiheiden ammentaminen Kalevalasta, ja tässä suhteessa teos toimiikin vallan hyvin: hiidet ja peikot luovat tavanomaiseen reseptiin rutkasti lisää kiinnostavuutta, ja kokonaisuus nousee tämän ansiosta positiivisen puolelle. Toisaalta se että suuri osa taustatiedoista on jouduttu lisäämään loppuliitteiksi ei ole erityisen vahvaa kerrontaa; toki tämän kaiken olisi voinut upottaa itse tarinaankin.

  

Valkaman mukaan Puukangas on täyttänyt toimintakohtauksissa "kaikki hänelle asetetut tavoitteet ja enemmänkin." Paikoin tämä pitäneekin vilpittömästi paikkansa, mutta loppupuoliskolla on paikoin ollut ilmeisesti liian kiire: vauhtiviivat ovat kiireessä tehtyjä, kuvakulmat vähemmän onnistuneita eikä piirroskaan erityisen huolellista. Parilla alkupään sivulla taas on kuvankäsittelyvaiheessa jätetty käyttämättä tasotyökalua, ja lopputulos on rasteroitunutta pisteviivaa.

Toimivan kaavan toistamisessa ei tietenkään ole mitään pahaa, mikäli sen osaa tehdä hyvin. Käsikirjoitus ei kuitenkaan kaikilta osin ihan vakuuta: repliikit ovat sujuvahkoja mutta kertojantekstit tökkivät paikoin, ja toisen luvun alun ekspositiosivu olisi ehkä ollut parempi toteuttaa ihan rehellisenä montaasina kuten lukuisat myöhemmät vastaavat. Kolmannen luvun kohta jossa Aino säikäyttää Seiyan tuntuu kohtaukseen sopimattomalta hetkeltä edistää hahmonkuvausta, vaikka sitä saisikin olla kieltämättä tarinassa rutkasti enemmän. Juoni on auki – kustantajan kanssa on sovittu toistaiseksi neljästä osasta – mikä ei välttämättä ole paha asia, mutta ei toisaalta myöskään anna aiheita toivoa kerronnan jäntevöitymisestä jatkossa.
Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla

Lopputulos on kuitenkin siis suomalaisen pintasilauksen alla hyvin tyypillistä shounenmangaa, ja tähän Valkama on kuulemma pyrkinytkin. Tässä piilee kuitenkin kaksiteräinen miekka – myyvyyteen panostaminen on ilman muuta hyvä asia sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä, mutta mikä erottaa tämän sisällöllisesti kaikesta muusta shounenmangasta jota lehtihyllyt ovat jo pullollaan? Eikö kannattaisi ensin panostaa luomaan hyvää sarjakuvaaDramaconin tapaan – ja koittaa vasta sitten hivuttautua olemassaolevien suosikkien reviirille?

Kaikki kunnia kuitenkin Sangatsulle rohkeasta päänavauksesta. Tavoitteena on kuulemma saada tänä vuonna julkaistuksi vielä toinen osa; katsotaanpa miten rahkeet riittävät.

Katseenkuljetus on useimmiten toimivaa, mutta parilla sivulla se hajoaa pahasti käsiin. Ruutujaon tulisi tukea selkeyttä, etenkin jos kyseessä on nopeasti luettavaksi tarkoitettu shounenmanga! Lisäksi toisen ja kolmannen ruudun välillä on turhan suuri kerronnallinen hyppäys; jos halutaan hypätä tällaisen selityskohtauksen yli tarvitaan ns. "tyynykohtaus" - tässä tapauksessa ruutu, jossa kuvataan hahmojen sijaan vaikkapa puunlatvoja.

Who watches the watchdogs?

Sangatsu Manga aloittaa maaliskuussa Elli Puukankaan piirtämän ja entisen mangakääntäjä Heikki Valkaman käsikirjoittaman Vartijat-sarjakuvan julkaisemisen. Huhujen mukaan projekti on ollut Sangatsulla tekeillä jo pitkään - niin pitkään, että ehdin jo luulla huhujen kylmenneen - mutta ongelmana on ilmeisesti ollut käsikirjoitukseen koskemaan suostuvan piirtäjän löytäminen.

"Jännitystä ja huumoria yhdistelevä sarja sijoittuu Suomeen ja erityisesti sen metsiin. Nuori Seiya, joka on äitinsä puolelta japanilainen, saapuu suomalaisen isänsä kotimaahan – ja tulee heti vedetyksi outojen tapahtumien pyörteeseen. Keitä ovat salaperäiset ”vartijat”, joiden sukua hän kuulee olevansa? Mitä ovat eriskummalliset otukset, joita hiippailee kylmän ja pohjoisen maan metsissä? Ja mikä on Seiyan itsensä osa kamppailussa, jota käydään piilossa tavallisten ihmisten katseilta...?"

Levottomuutta herättävästä kuvauksesta huolimatta tulossa on todennäköisesti varsin kelvollista tavaraa, sillä Erwilin ongelmana on hänen aiemmissa töissään ollut lähinnä vain käsikirjoituspuoli. Vähän omaperäisemmän nimen perään voisi natista, mutta allekirjoittaneessa herättää pään seinäänhakkaushaluja lähinnä teoksen wapanilainen lukusuunta... Miksei tekstejäkin voisi saman tien latoa oikealta vasemmalle, koska japanilaisetkin tekevät niin? Ja ääniefektitkin lienevät tietysti jälleen kerran kanoin? Ei sentään, huh.

Typeryyksiä löytyy tietysti muualtakin. Koska sarjakuvan mainostettiin olevan "SE 2" on sitä vastaan luonnollisesti syntynyt jo runsaasti pettynyttä porua. Enin osa on onneksi vain sitä, mutta mukaan mahtuu myös anaalista "pseudomanga ei oo oikeeta mangaa" -vinkumista ja itkemistä siitä, kuinka vähempiarvoiset länsimaiset sarjakuvat yrittävät naamioitua pyhäksi mangaksi. Kertokaas minulle kuitenkin yksi asia, oi te pseudomanganvihaajat: miksi enimmän osan elinikäänsä japanilaista sarjakuvaa lukeneiden piirtäjien piirtotyylissä ei saisi näkyä vaikutteita japanilaisesta sarjakuvasta? Eikö se ole ihan, no, luonnollista?

Joka tapauksessa on sanomattakin selvää, että tämä on Iso Asia - kyseessähän on kuitenkin ensimmäinen suuren kustantamon julkaisema, täysin suomalaisin voimin tehty mangatyylinen sarjakuva. Siitä riippuu epäilemättä paljon.