Oletko ajatellut, että sinä oletkin ehkä osa minua?

Sain Paprikan lopultakin katsottua viime viikonloppuna, ja loppujen lopuksi se oli suunnilleen sitä mitä odotinkin. Kon väänteli jälleen arkilogiikkaa tunnistamattomiin muotoihin ja sai elokuvan uniosuudet tuntumaan omassa viitekehyksessään äärimmäisen loogisilta; Megumi Hayashibara teki elämänsä kaksoisroolin; Susumu Hirasawan soundtrack loi asiaankuuluvan kieroa ambienssia; Madhouse oli yhtä iskussa kuin aina.

Tietokonegrafiikka ja perinteinen animaatio sulautuivat toisiinsa saumattomasti juuri niin kuin nykypäivän laatuanimessa on tapana; elokuvan kaksi näitä kahta sekoittavaa kohtausta - käytävän aaltoilu ja huoneen vajoaminen kurimukseen - olivat visuaalisesti kuin Liikkuvan linnan vastaava. Ja paitsi että Kon pääsi taas mainostamaan omia leffojaan hän ehti myös toimia seiyuuna; hän ja Yasutaka Tsutsui olivat ne kaksi virtuaalibaarimikkoa. (Radioclub.jp:n kautta löytyy muuten hupaisa virheilmoitus, jonka mukaan sivulle ei pääse valvetilassa ja ilman DC Miniä.)

Olen lukenut myös paljon leffan arvosteluja. Keskivertoja sellaisia mahtuu kolmetoista tusinaan ja hyviäkin on aika lailla, joten keskitytään tällä kertaa niihin huonoihin. Niistäkin voi nimittäin oppia paljon - ja, kas kummaa, ne tuntuvat olevan enimmäkseen sellaisia joissa elokuvaa haukutaan.

Näiden huonojen arvostelujen joukosta löytyy niin kökköjä tynkiä, asennevammaisia aivopieruja kuin sekä asennevammaisia että typeriä. En ole varma, kumpi on pelottavampaa viimeisimmästä käydyssä keskustelussa - se että aikuiset ihmiset käyvät siellä "Miyazakis movies are good but most animes (sic) are just crap" -tason keskustelua vai se, että maailmassa on edelleen ihmisiä jotka käyttävät sanaa "japanimaatio." Huomatkaa, että eräät keskustelijoista ovat jopa niin ajattelurajoitteisia etteivät edes tajunneet Paprikan ja Chiban olevan sama henkilö - vaikka se tehdään selväksi jo elokuvan alkutekstien aikana.

Chudin arvostelusta (joka muuten ylemmyydentunnossaan spoilaa varsin tehokkaasti elokuvan pahiksen henkilöllisyyden) löytyy toki pieniä totuuden siemeniäkin. Uusinta edeltävän NEOn haastattelu paljastaa Konin ajatuksista mm. sen, että koska Tsutsuin romaani on pituudessaan ja monimutkaisuudessaan vaikea sovittaa ruudulle sen kerrontaa jouduttiin tiivistämään paljon; tätä kompensoimaan hahmoista tehtiin helposti avautuvat heidän luonteitaan kuvastavilla hahmodesigneillä ja tunnetuilla, helposti assosioituvilla seiyuuilla. Tämä ei tietenkään animeummikkoihin länkkäreihin tepsi, joten kulttuurikuilua (joka Chudin arvostelussa kuitataan elokuvan huonoudella) on eittämättä olemassa. Onneksi se ei päde otakuihin.

Mutta vaikka käsikirjoitusta onkin tiivistetty, en silti pitäisi elokuvaa mitenkään kerronnallisesti turboahdettuna. Päinvastoin - se on juoneltaan huomattavasti suoraviivaisempi ja jopa niukempi kuin yksikään Konin edellinen ohjaustyö. Kenties sen visuaalinen runsaus vain hämää joitain ihmisiä niin, etteivät he pysy kärryillä ja kokevat tarvetta julistaa se tekotaiteelliseksi roskaksi?

DVD:n suomenkielinen käännös oli lopultakin yllättävän laadukas, vaikka erinäiset osat elokuvasta olikin parasta katsoa englanniksi käännöslipsahdusten takia. Preferoin muuten edelleen alkuperäistä kantta.

Maailma on pieni

Kuulostaako nimi Mamoru Hosoda tutulta? Sen kannattaisi.

Hosoda ohjasi aikoinaan Digimon-elokuvista ensimmäisen, eivätkä kaksi ensimmäistä hänen osittain ohjaamaansa Digimon-sarjaakaan olleet kerronnallisesti mitenkään heikkoja esityksiä. Itse asiassa Digimon oli aikoinaan ensimmäisiä oikeasti laadukkaita Suomen TV:ssä nähty animesarjoja, niin lastenohjelma kuin olikin. (Jos Muumilaakson tarinoita ei lasketa oli ensimmäinen tietääkseni joko Montana Jones tai Sherlock Koira - kumpi niistä nyt sitten ensimmäinen olikaan - mutta koska ne olivat ulkoasultaan eurooppalaisen hahmoperinteen inspiroimia ei moni osaa vieläkään mieltää niitä japanilaisiksi. Pokémonistahan taas esitettiin meillä legendaarisen 4Kidsin leikkuupajan kautta kierrätetty versio, jossa onigiritkin olivat donitseja.)

Hosodan taidot huomattiin, ja hänelle tarjoutui mahdollisuus kohota ohjaajana korkeammalle, TV-sarjoja ja niihin perustuvia elokuvia korkeampaan kastiin. Eikä se mikään joutava mahdollisuus ollutkaan; hänestä oli nimittäin tarkoitus tulla Liikkuvan Linnan ohjaaja. Hän kuitenkin joutui vetäytymään projektista kahden kuukauden jälkeen (koettuaan olevansa Henkien kätkemän kiireiden valtaamalla Ghiblillä "täysin hukassa"), mikä sai Hayao Miyazakin palaamaan taas vaihteeksi eläkkeeltä ohjaajanpallille.

Vuonna 2006 Madhouse animoi kaksi todella hyvää ja puhuttua anime-elokuvaa. Niitä yhdisti se, että molemmat pohjautuivat kuulun scifikirjailija Yasutaka Tsutsuin romaaneihin ja kohtelevat alkuteoksiaan varsin vapaalla kädellä. Toinen niistä oli Satoshi Konin Paprika, toinen taas Hosodan Toki wo kakeru shoujo, englanniksi The Girl Who Leapt Through Time. Ja mikä loistelias debyyttielokuva - siinä mielessä siis, että se oli itsenäinen projekti - se Hosodalta olikaan. Hosodasta on selvästi tulossa suuri nimi siihen Japanin hitaasti kasvavaan joukkoon nuoria animeohjaajia, joiden teoksilla on potentiaalia myös ulkomailla.

Hosoda on ohjannut myös tämän Louis Vuittonin mainoksen nimeltä Superflat Monogram, jota esitettiin firman liikkeissä; jo sen staffilistan pituudesta näkee, kuinka kovassa kurssissa muotibrändit ovat Japanissa. Eikä ole mikään ihme, jos mainoksen visuaalinen ilme näyttää tutulta: sen on suunnitellut ja tuottanut nykytaiteilija Takashi Murakami, jonka töitä oli esillä Tennispalatsin Japan Pop -näyttelyssä vuonna 2005.