Bikinirajapolitiikkaa

Ensi kuussa ollaan pitämässä Tampereella Concon, Suomen ensimmäinen vapaaehtoistapahtumien järjestäjien seminaari. Idea on vallan loistava, sillä se on ainakin minulle selventänyt sitä kuinka erilaisia jo pelkästään animetapahtumienkin järjestäjät ovat mentaliteeteiltaan ja arvopohjiltaan - roolipeli-, scifi- ja lanitapahtumista puhumattakaan. Yhdeksi keskustelunaiheeksi tapahtuman irkkikanavalla nousi muutama päivä sitten kävijöiden vähäinen pukeutuminen ja se, miten sitä tulisi rajoittaa sekä heidän itsensä että conien turvallisuuden vuoksi. Keskustelun seuraaminen oli varsin silmiä avaavaa.

Vasemmalla oleva cossi on Impstatuksen, oikealla oleva puolestaan Bladon. Molemmat ovat olleet Animeconissa sallittuja asusteita (joskin Traconissa Bladoa käskettiin vetämään vaatetta päälle). Saa nähdä ovatko jatkossa.

< Kateen> Me muuten tehtiin FCAC2011:ä varten periaatepäätös.

< Kateen> Asussa joka peittää ei-vähempää-kuin-bikinit saa olla. sitä vähemmissä ei. ja etukäteismarkkinoinnissa on vähäpukeisuusvaroitus :P

< HeikkiHei> Mutta niinhän se menee, että mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Sen takia liian vähäinen pukeutuminen on imho pidettävä mahdollisimman karsittuna. Kun ei ne aikuiset liian vähissä vaatteissa ole nättejä, mutta lapset ja esiteinit liian vähissä on jo lähellä rikoslain tulkintoja. Ja houkuttaa aivan vääriä lieveilmiöitä.

< HeikkiHei> Ja sit kun ihmiset saa hyviä ideoita, "testataas, pääseekö tällä", niin ilmestyy ihana yöllinen Borat-uikkari

< Kateen> mut jooh, kenenkään ei o akuutti tarvis pukeutua conissa bikineitä vähempään. Ja jos on, nin sitten käytetään ihosukkaa ja maalia.

< HeikkiHei> Suosittelen pitämään myös Infotiskillä (tai vastaavassa) paria vilttiä, joilla saa tehtyä hyvin nopean verhoamisen.

<@snorri> mun mielestä conin järjestäjillä on conista vastuullisina ihmisinä oikeus ja velvollisuus määritellä tilanteen mukaan, mikä on liian vähän

<@snorri> ei tule sanomisia sitten jälkikäteen

<@snorri> tai jos tuleekin, niin asiaan ainakin reagoitiin

< Kateen> Hyvä olla jonkinlaiset määrittelyt, että kenenkään pää ei joudu turhaan vadille siksi, että sen säädyllisyyskäsitykset Poikkeaa verrattuna muihin conilaisiin.

< HeikkiHei> Siksi vedotaan _aina_ja_ikuisesti_ Suomen lakiin (tai Conin sääntöihin, mieluummin silti lakiin). Ei jätetä mitään sen ihmisen oman siveyskäsityksen varaan

< Kateen> Kuten todettua, mun puolesta ihmiset sais halutessaan olla vapaasti vaikka alasti, mutta kun kyse on osittain tyhmistä pennuista, jotka ei vielä kykene määrittelemään oikein tekojensa seurauksioa, niin pitää määritellä jonkin sortin raja.

<@snorri> Kateen: se on conin maineen kannalta vähän ikävää, jos jokin taho alkaa levittää juttua siitä, miten conissa sallittiin ties mitkä puvut

<@snorri> varsinkin alaikäisten kanssa pitää olla varovainen, kiinnostuu viranomaisetkin äkkiä

< Kateen> snorri, ninpä.

< Kateen> ja siitä syystä juuri rajoitukset - koska yhteiskunta on persiistä ja tenavat tauloja

< HeikkiHei> Rikoslaki

< HeikkiHei> 21 § (24.7.1998/563)

< HeikkiHei> «Sukupuolisiveellisyyden» julkinen loukkaaminen

< HeikkiHei> Joka tekee julkisesti «sukupuolisiveellisyyttä» loukkaavan teon siten, että se aiheuttaa pahennusta, on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä rangaistusta, «sukupuolisiveellisyyden» julkisesta loukkaamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

< HeikkiHei> Ja huomatkaa kohta, "aiheuttaa pahennusta" tarkoittaa, että jos edes yhtä ihmistä ahdistaa, että setä tai täti tai tyttö tai poika on alasti tai liian vähissä vaatteissa, se on mahdollisesti tuomittavaa

<@snorri> harvapa sitä haluaa tapahtumalleen ikävää mainetta, vaikka miten itsestä tuntuisi, että bikinit conissa on ok

<@snorri> poliisin mielestä liika varovaisuus ei pitäisi olla haitallista

<@snorri> ja poliisi se viimekädessä antaa coneille luvat

<@snorri> ja viheltää pelin poikki jos niin huvittaa

<@snorri> itseään siinä puukottaa selkään jos ei pidä välejä yllä viranomaisiin

<@snorri> varsinkin kun suomessa homma toimii niin, että con voidaan keskeyttää, jos on epäilystä yhtään mistään alaikäisten prostituutioon asti

<@niidel> nyt tulee kyl sellasta juttua et meitsi pistää yakety saxin soimaan

<@snorri> niidel: no nää on vaan niitä asioita mitä ois syytä ajatella. kävijöiden turvallisuus ja oma oikeusturva, ei mitään pikkuasioita

<@snorri> on pelkästään ylimielistä sanoa, ettei jotain koskaan tapahdu, joten sitä ei tarvi ajatella

(Keskustelusta on poimittu avainkohdat - kokonainen logi, jossa puhutaan myös myös mm. tapahtumasta ilmoittamisesta poliisille, löytyy täältä. Nikit tuskin ovat monellekaan tuttuja, mutta niiden takaa löytyy sekä Ropeconin että parinkin eri Finnconin järjestäjiä.)

Keskustelu on kiintoisa. Miten "bikinien verran peittävä" määritellään? Kelpaavatko Wicked Weaselin bikinit? Tällainen asu mitä ilmeisimmin käännytettäisiin ovelta, mutta entäpä tällainen (niin shopattu kuin tuo kuva onkin)?

Tulkinnanvaraista. Mutta niinhän laki on aina! Asian selvittämiseksi niidel kysyi asiaa rikos- ja prosessioikeuden yliassistentilta ja oikeustieteen tohtorilta Mikko Vuorenpäältä. Vastaus kuului näin:

Voisin todeta, että pidän hyvin epätodennäköisenä sitä, että poliisi hajottaisi tapahtumanne RL 17:21:n nojalla. Ellette sitten ole kaavailleet siten, että tämä bikini-kierros järjestetään Tuomiokirkon sisällä.

-Mikko

Eittämättä en muista ikinä kuulleeni, että poliisi olisi hajottanut tapahtumia alaikäisten epäsiveellisen pukeutumisen vuoksi. Juopottelun ja holtittoman käytöksen takia toki, mutta animetapahtumissahan ei sellaista ole. Järjestetäänhän tässä maassa kymmenittäin rockfestareita joissa viina virtaa ja alaikäisiä höylätään, mutta silti ne saavat jatkua vuodesta toiseen. Vähän tarkemman luupin alla ovat konemusiikkifestivaalit, mutta animetapahtumillahan on tunnetusti aika lailla erilainen maine niihin verrattuna - cosplayhan nähdään käytännössä lasten harrastuksena, ei juuri mitenkään naamiaisia kummempana.

Ylipäätään tuntuu vähän siltä, että asioihin suhtaudutaan - edelleen - vähän liikaa sillä oletuksella että muuta maailmaa oikeasti jotenkin kiinnostaa parin nörtin viikonloppupukeutuminen. Kyllähän Helsingin keskustassa järjestetään joka vuosi sambakarnevaalikin, jossa pukeutuminen on vähintään yhtä värikästä ja niukkaa - ilman että poliisi tai lehdistö vetää hernettä nenään. Ja jopa kaupungin kaduilla eikä turvallisesti kongressikeskuksen seinien sisällä.

Ja entäpä sitten puhe niistä 150-kiloisista nörteistä, jota täydessä logissa myös sivutaan? Tarkoittaako se, että yllä olevista cosseista oikea olisi sallittu, mutta vasen ei? Jos ei ole korrektia katsoa että laiha ihminen ei herätä asullaan pahennusta mutta ylipainoinen herättää, onko sitten sen korrektimpaa kategorisesti kieltää laihojenkin ihmisten paljastava pukeutuminen jotta ei tarvitsisi katsella ylipainoisia sellaisissa vaatteissa?

Tietysti pahimmatkin ihonsensuroijat myöntävät, että oman järjen käyttö on sallittua ja asioissa on toimittava tilannekohtaisesti - ja näinhän on toki tehtykin. Järjestyksenvalvojat esimerkiksi puuttuivat alla olevan kaltaiseen asuun pukeutuneen Fifth Element -cossaajan vaatetukseen viime kesän Finncon-Animeconissa, koska se katsottiin liian niukaksi - mutta conin jälkeen järjestäjät kuitenkin pahoittelivat asiaa henkilölle, ja myönsivät että puuttuminen oli ollut asiatonta. Mieltä kaihertaa edelleen kysymys siitä olisiko mitään anteeksipyyntöä kuulunut, jos kyseessä ei olisi ollut scificossaaja...

Argumentit vähäisen pukeutumisen kieltämiseksi tuntuivat minusta hämmästyttävän tutunkuuloisilta, ja pohdin useita tunteja miksi. Tajusin asian vasta kun keskustelu jatkui hieman myöhemmin toisaalla: kyseessähän olivat ihan samat argumentit kuin kaikissa mahdollisissa lapsipornonsuodatuskeskusteluissa!

<@ptj_tsubasa>http://i14.photobucket.com/albums/a343/ptj_tsubasa/blogikuvat/impstatus.jpg siveetöntä

<@ptj_tsubasa> jiiveet tulee huovat valmiina peittämään tuollaisen näkyvistä

< WuMing> no on toi aika nihkee kyl, tsubasa

<@ptj_tsubasa> kuis?

< WuMing> jos se on täysikäinen ja esiintyy lavalla niin sit ehk, mut jossai yleisön keskuudes aika meh kyl

<@ptj_tsubasa> uimarannallakin näkee niukempia musta

< WuMing> con != uimaranta

<@ptj_tsubasa> ja sama kai se on yksityistilaisuudessa kun ei ole mummoja joita säikytellä

< WuMing> sanoo likaiset nuoret pojat jotka haaveilee kauniista naisista ja kuolaa tollasta varmaan kans livenä

<@ptj_tsubasa> mjaa mjaa.

< WuMing> niin ja sit kun se asu aiheuttaa pahennusta jollekulle ni tulee tuomioo ja coni laitetaan top tykkänään poliisin toimesta

< WuMing> syy miks ois hyvä pitää säädylliset vaatteet julkisesti, sit lavalla voi olla niukemmassakin cossissa

<@kekimmo> öö, se aiheuttaa pahennusta käytävällä muttei lavalla?

< WuMing> se on ihan eri juttu et joku on turvallisesti lavalla

< WuMing> kun että se on turvattomana ihan mis vaan

<@Ana> WuMing: vähän luulen, että bikineissä esiintyminen ei johda ihan siihen, että karhuryhmä tulisi sulkemaan conin

<@Ana> tuskin ketään keskellä metsähalliakaan raiskataan

< WuMing> mutkun te ette ajattele uhkaskenaarioita

< WuMing> vaan kuolaatte vain.

Voidaanko oikeasti sanoa että vasemmalla oleva Final Fantasy -asu on käyttäjälleen suurempi turvallisuusriski kuin oikealla oleva He is my master -asu, vaikka jälkimmäinen peittääkin enemmän ihoa?

Heti kun puolustat jotain joka liittyy jotenkin seksiin vastapuoli alkaa vihjailla, että kaikilla asian puolustajilla on selvästi oma lehmä ojassa. Kaikkihan varmasti tuntevat "vain pedofiilit vastustavat lapsipornon internetsuodatusta" -argumentin? Yhteyksiä löytyy muitakin: toisella puolella on se että yritetään suojella jotakuta abstraktia "jokamiestä" loukatuksi tulemisen tunteelta (tai joitain muita sellaisen mahdollisilta seuraamuksilta), toisella puolella taas ihmisoikeudet - tässä tapauksessa ihmisen oikeus pukeutua lain sallimissa rajoissa niin kuin huvittaa. Hupaisin yhteys on sen painottaminen, että kävijät ovat nuoria ja tyhmiä eivätkä itse tajua mitä tekevät - joten jonkun muun täytyy ajatella heidän puolestaan! (Alaikäisten tapauksessa vieläpä jonkun muun kuin heidän vanhempiensa.)

En varmaan ole ainoa jonka mielestä tämä on paitsi aliarvioivaa myös melkomoisen loukkaavaa.

Eräät kun saattavat oikeasti haluta pukeutua viikonlopun ajaksi puputytöiksi, bikinibeibeiksi tai vesirajahameisiksi demoneiksi; kokemuksesta voin sanoa, että siitä saatava ilo ei ole aivan vähäinen. Keskimääräiselle järjestyksenvalvojalle voi ehkä olla vaikeaa ymmärtää miten jokunen kangasriekale voi olla niin tärkeä asia että niiden käyttämisen kieltäminen saattaisi pilata koko viikonlopun, mutta niin se vain on. Pahimmassa tapauksessa roolipelejä tai scifiä harrastava järjestyksenvalvoja ei edes näe animecosplayasuja hahmoina, vaan vain satunnaisena massana tyhmiä vaatteita - ja asiaan suhtautumisen vakavuus on sen mukaista. Ihan samalla tavalla kuin niiden huolella tehtyjen leikkipyssyjenkin kanssa.

Kaikkien Suomessa järjestettyjen animetapahtumien historiassa on sattunut kaikkiaan kaksi tapausta, jotka ovat aidosti vaatineet järjestyksenvalvojien puuttumista asiaan. Vuoden 2003 Animeconissa Turussa joku neropatti kiskaisi katanan sen omistajalta ja huitaisi sillä ohikulkijaa jalkaan, ja vuoden 2009 Animeconissa Helsingissä conipaikan lähistöllä yritettiin myydä huumeita. Mutta siinäpä se - eikä kumpikaan tapaus liity vähäpukeisuuteen mitenkään.

Kaikki suomen conitapahtumia kiertelevät järjestyksenvalvojat ovat pitkälti samaa, melko auktoriteettiuskoista porukkaa. Näin myös huhut ja urbaanilegendat kiertävät varsin tehokkaasti ja istuvat sitkeästi - esimerkiksi edellä kuvatun kaltainen käsitys siitä, että poliisi voi tulla sammuttamaan tapahtumasta valot jos siinä vilkkuu liikaa lihaa. Järjestyksenvalvojakoulutusta ei luonnollisesti ole suunniteltu conityylisiä tapahtumia vaan rockfestareita ja muita vastaavia ajatellen, mikä osaltaan lisää coneissa tapahtuvia ylilyöntitoimenpiteitä. Edes muista coneista saadut kokemuksetkaan eivät kaikissa muissa coneissa päde - esimerkiksi Ropecon ja Finncon ovat alkoholillisia tapahtumia (joskin alkoholinkäyttö on niillä rajattu anniskelualueille), animetapahtumat taas pääasiassa täysin alkoholittomia. Tämä tietysti vaikuttaa myös mainittuun poliisin suhtautumiseen.

Hieman ironisesti conitapahtumien järjestyksenvalvonnan hoitamista skenen "omilla" järjestyksenvalvojilla on puollettu perinteisesti nimenomaan sillä, että eiväthän jotkut rahalla palkatut järjestyksenvalvojat ymmärtäisi mitään proppien tai cosplayn päälle, ja saattaisivat ylireagoinneillaan vaikeuttaa kävijöiden elämää. Itse en ole tällaista kuitenkaan havainnut - esimerkiksi Sibeliustalon järjestyksenvalvojat eivät aiheuttaneet minkäänlaisia ongelmia, päinvastoin. "Onhan tää vähän värikkäämpää porukkaa kuin yleensä, mutta työn puolesta kyllä helpoin keikka ikinä", sanoi eräs heistä. "Mitään ei oo tarttenut tehdä." Samaa asennetta ei tunnu löytyvän skenen omilta järjestyksenvalvojilta.

Ja onhan se ihan ymmärrettävääkin. Jos oikeaa tekemistä ei vuosi vuoden perään ole, sitä alkaa tehdä mieli keksiä.

Ei-cossaajat, cosplaytapahtumien maanvaiva

Ei aprillipilaa tällä kertaa, valitan. Mutta sen sijaan jotain, joka voisi hyvin olla.

Tämä tammikuusta asti jatkunut ketju nimittäin (osittaisena kopiona täällä, jos satut lukemaan tätä yhdeksän jälkeen), joka nousi pinnalle jälleen Tampere Kupliin jälkipyykeissä. Kyseisen festivaalin jälkeen kuumaksi puheenaiheeksi on noussut nuoremman polven conikäyttäytyminen, joka on viime aikoina yltynyt huomattavasti pahemmaksi kuin se vielä viime vuonna oli - ja joka kyllä minustakin on hiton paljon tärkeämpi asia käsiteltäväksi kuin joku hiton "conikiusaaminen."

Tuumin edelleen: kuinkahan kauan tapahtumia jaksetaan järjestää hyvä hyvyyttään, jos niiden kävijäkunta ajattelee näin? Epäilemättä sellaisiakin järjestäjiä löytyy. Vaan kuinka paljon, ja kuinka pitkään...?

Kenties pitäisikin kysyä "kuinka kauan tapahtumia jaksetaan järjestää tällaisille kävijöille."

Mutta ajatellaanpa tuota ensimmäisen linkin takaa löytyvää ketjua nyt objektiivisesti. Ylläoleva postaus tiivistää sen aloituksen takana olevan ajatuksen varsin tehokkaasti olennaisimpaan, ja on sitäkin merkityksellisempi kun se on conissa koskaan käymättömän ihmisen kirjoittama.

Mietitään hetki mitä Tiituli83 kirjoituksellaan tarkoittaa. Hänestä ei ole ihmeellistä niinkään se, että jotkut tulevat tapahtumiin ilman cosplaypukua - vaan se, että tapahtumiin tulee myös ihmisiä jotka eivät hänen nähdäkseen ole animesta kiinnostuneita, vaan tulevat vain "seisoskelemaan" ja "viemään tilaa". Mutta mistä hän sen tietää? Ei kai animesta kiinnostuneisuus näy ulospäin?

Ketjun seuraavalla sivulla hän selventää ajatuksiaan: hänestä cossaaminen ja animesta kiinnostuneisuus yksinkertaisesti kulkevat niin käsi kädessä, että on vaikea kuvitella kenenkään ei-cossaavan olevan kiinnostunut animesta - ja että tokihan kaikki animesta kiinnostuneet cossaavat. Hänen mielestään nämä pukeutumattomat ovat paikalla vain seisoskelemassa, koska mikään puheohjelman (tai ylipäätään tapahtuman muun sisällön kuin cosplayn) kaltainen asia syynä tulla coniin ei ole käynyt hänellä mielessäkään - koska conit eivät tarjoa muuta järjellistä sisältöä kuin cosplayta ja niistä ei ulospäin muuta näykään, koska jopa tapahtumissa toistaiseksi käymättömillä on sellainen käsitys. (Jotkut jopa luulevat cosplayn olevan pakollista.) Kyse on kannanotosta coneissa muuten vain hengaavia vastaan; ainoa ero on, että hän käsittää "muuten vain hengaamisen" täysin eri tavalla kuin asian toinen osapuoli.

Kyse on siis vain erilaisesta maailmankuvasta - maailmankuvasta, joka valitettavan monelle on päässyt syntymään (tai jota on jopa puolivahingossa luotu...) ja jonka mukaan "anime" tarkoittaa lähinnä pukuilua ja yaoita. En taaskaan viitsi osoitella sormella ketään tiettyä henkilöä, mutta kenties tämä antaa vähän ajattelemisen aihetta itse kullekin.

Ironistahan kuitenkin on, että suuri osa näistäkin ihmisistä olisi hyvinkin potentiaalisia tapauksia kiinnostumaan myös animen itsensä harrastamisesta; heitä ei kannata lähteä rajaamaan tapahtumista ulos ikärajoilla tai vastaavilla, koska silloin päätyisimme taas kerran sadan hengen tukahtuneeseen nörttipiiriin. Sen sijaan heille tarjottujen esimerkkien animen harrastamisesta tulisi olla positiivisia - eikä pelkästään luentoja animen ja mangan kliseistä, siitä miten 95 % animesta on paskaa tai muusta vastaavasta.

Ja tämä on loppujen lopuksi Desuconin ja Kehittyvien conien Suomi ry:n tärkein tarkoitus: pelastaa animen ja mangan harrastaminen Suomessa.

Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan ernuja

30 prosenttia 15–29-vuotiaista suomalaisista on kiinnostunut japanilaisesta populaarikulttuurista, uutisoi Helsingin Sanomat viime viikolla. YLE kertoi samasta aiheesta hieman paremmin taustoittaen mutta samalla vähän epätarkemmin. Digitoday päätti nostaa otsikkoonsa harrastuksen internetaspektin laillisuuksineen ja laittomuuksineen, Nelonen puolestaan teki aiheesta kokonaisen uutisvideon - mihinkäs muuhunkaan kuin yaoihin keskittyen! (Harvinaisen asiallisia vastauksia kyllä, pakko myöntää. Tuollaista kun näkisi skenevaikuttajienkin haastatteluissa...) Asia on tapetilla tamperelaisen Katja Valaskiven tutkimuksen (PDF) Pokemonin perilliset - japanilainen populaarikulttuuri Suomessa (sic) takia, joka on pituudestaan huolimatta varsin metkaa tekstiä ja joka kannattaa lukea jos siitäkin syystä, että se on ehdottomasti laajin länsimaisesta ja etenkin suomalaisesta japanilaisen populaarikulttuurin harrastamisesta Suomessa tehty tutkimus ikinä. Extended_feline toimi sen tutkimusavustajana, joten siinä siteerataan minuakin pariin otteeseen - sivuilla 38, 41, 59 ja 60 tarkkaan ottaen. Niin, ja onpa siellä pieni maininta Otakunkin olemassaolosta.

30 prosenttia on tietysti typerryttävä luku. Kuinkahan monta kymmentä tuhatta ihmistä se tekee?

Animen parittamista milloin scifin, milloin roolipelaamisen kanssa samoihin tapahtumiin perustellaan säännöllisesti sillä, että me kaikkihan olemme kuitenkin loppujen lopuksi yhtä iloista nörttiperhettä ja sovimme vallan näppärästi saman katon alle. Harmi vain, että vilkaisu minkä tahansa animetapahtuman keskimääräiseen kävijään kertoo ihan toista.

Asiaa kuitenkin selventää tietysti se, mistä mainitsin jo edellisessä kirjoituksessa: anime ja manga eivät loppujen lopuksi ole enimmäkseen mitään erityisen nörttiä kulttuuria, vaan enemmänkin hyvin normaalia populaarikulttuuria. Tämä saattaa tietysti tuntua aika omituiselta ajatukselta mikäli katsoo asiaa näin harrastajan perspektiivistä - cosplay, conit, fanitaide ja fanifiktio ovat kuitenkin aika nörttiä touhua - mutta kannattaa muistaa, että tässä ei puhuta vain meistä harrastajista. (Mikäli luet animeblogeja voinet pitää itseäsi jo melko syvällä tässä touhussa olevana...)

Itsensä harrastajiksi identifioivien ihmisten ulkopuolelta löytyvät ne kymmenettuhannet kasuaalit kuluttajat, jotka säännöllisesti katsovat uusimman jakson Narutoa Crunchyrollista tai ostavat uusimman Inuyashan kaupan lehtihyllyltä, mutta jotka eivät pidä niitä riittävän omistautumisen arvoisina jaksaakseen liittyä mihinkään alan yhdistykseen tai edes rekisteröityäkseen millekään foorumille. He ovat toki potentiaalisia uusia harrastajia - moni meistä varmasti tietää kokemuksesta miten vaivatonta on vajota huomaamattaan yhden tai kahden sarjan fanittamisesta siihen että tajuaa huoneensa varmaankin näyttävän "normaalien ihmisten" silmään varmaan aika oudolta - mutta suurin osa heistä jää sellaisiksi pysyvästi, tai aikanaan "kasvaa ulos" lempisarjoistaan löytämättä uusia tilalle.

Pointti kuitenkin on, että koska anime ja manga eivät ole mitenkään erityistä omistautumista tai vihkiytymistä vaativia harrasteita myös niiden länsimaisten kuluttajien jakautuminen noudattaa normaalia väestöpyramidimallia. Tähän tapaan:

Scififandomista tehtynä tämä kaavio olisi enemmänkin leveällä jalustalla seisova ohuttyvinen torni.

Tämä karkea jaottelu ei ilmene niinkään harrastuneisuuden vuosimääränä tai katsottujen sarjojen lukumääränä, vaan enemmänkin asenteena omaan harrastamiseen. Ihminen voi kokea yhdessä seurassa kuuluvansa yhteen luokkaan ja toisessa seurassa toiseen, ja näitäkin luokkia voi tietysti alkaa pilkkoa pienemmiksi jos haluaa. Mutta monesti on eittämättä totta, että ikä korreloi melko lailla suoraan sen kanssa mihin luokkaan henkilö kuuluu - jokainenhan kuitenkin aloittaa pohjalta, ja iän kasvaessa myös asenne muuttuu.

Kasuaalit kuluttajat ovat edellä mainitun kaltaisia ihmisiä, jotka nauttivat Japanin kulttuurin tuotteista sellaisenaan niitä mitenkään erityisesti harrastamatta. Tämä on täysin normaali tapa kuluttaa viihdettä, olkoonkin että etenkin Japanin animaatiotuotannot ovat viime vuosina siirtyneet entistä enemmän kohti suppeiden kohdeyleisöjen sarjoja ja poispäin mainstreamviihteestä. Siksi tämä ryhmä on myös suurin; siihen kuuluu kymmeniä tuhansia ihmisiä, arviolta ehkä kaksi kolmasosaa koko pyramidista.

Nyypäksi ihminen muuttuu siinä vaiheessa kun hän alkaa tiedostaa harrastavansa japanilaista kulttuuria. Japani alkaa muodostaa ihmisen preferensseissä itseisarvon, minkä takia kutsun tätä vaihetta myös ns. "Nippon sugoi" -vaiheeksi. Tässä vaiheessa harrastajan elinkaarta kritiikkitaso on matala, ja uusista asioista innostuminen on helppoa. Yaoi on parasta maailmassa koska se kyseenalaistaa sukupuolirooleja; anime on parasta maailmassa koska se on aikuisempaa kuin länsimainen animaatio; manga on parasta maailmassa koska siinä on oikeita tarinoita eikä jatkuvaa status quoa; j-rock on parasta maailmassa koska se on niin erilaista kuin länsimainen musiikki. Japani koetaan tärkeäksi osaksi omaa identiteettiä, eikä sitä pelätä näyttää arkielämässäkään.

Ennen pitkää nyypät sitten joko kasvavat ulos harrastuksestaan tai siirtyvät seuraavaan vaiheeseen, nörtiksi. Häveliäisyyden lisääntyessä ja usein myös elämäntilanteen muuttuessa harrastuksen julistaminen omalla ulkonäöllä jää monella vähemmälle, ainakin silloin kuin ei liikuta tapahtumissa tai muualla "omien parissa." Myös tekijät ja kulttuuri teosten takana alkavat kiinnostaa. Kokemuksen mukana tullut kyynisyys voi valitettavasti näkyä myös muihin kuin omiin lempigenreihin kuuluvien teosten haukkumisena ja nyyppien mollaamisena, mutta toisaalta nörteissä on myös harrastajiston suurin potentiaali: heillä riittävästi kokemuspohjaa voidakseen käydä henkeviä, syvällisiä ja kriittisiä keskusteluja harrastamistaan teoksista ja niiden tekijöistä, mutta he ovat vielä riittävän ennakkoluulottomia laajentamaan horisonttejaan. Tämän lisäksi he ovat yleensä kiinnostuneita harrastuksestaan myös metatasolla, joten suurin osa skeneaktiiveista on heitä.

Iän kasvaessa ja elämäntilanteen edelleen muuttuessa nörtti muuttuu joskus vanhemmiten jääräksi. Uudet sarjat eivät enää kiinnosta niin paljon kuin ennen, ja keskusteluissakin kasvava osuus puheesta tuntuu olevan sen päivittelyä miten animessa ei enää ole niitä isoja hikipisaroita eikä chibejä, eikä kukaan enää edes facefaulttaile niin kuin silloin kun minääää olin nuori. Skeneaktiivisuus laskee ja kiinnostus uusien asioiden kokeilemiseen laimenee. Vielä toistaiseksi moni jäärä on vielä saapunut animen pariin aikoinaan scifianimen kautta, mikä saattaa entisestään supistaa preferenssejä.

Nämä luokittelut eivät, kuten sanottu, ole kiveen hakattuja. Huomionarvoisa seikka kuitenkin on, että animen ja mangan helpon omaksuttavuuden ja matalan tutustumiskynnyksen vuoksi uusia harrastajia tulee aina olemaan enemmän kuin vanhempia harrastajia. Tämä ei tietenkään ole ennenkuulumatonta nörtimpienkään harrastusten parissa - "vitun larppaajateinit" ja niin edelleen - mutta animen ja mangan parissa se näkyy erityisen selkeästi. Jos se ei tapahdu nyyppien harrastuksesta uloskasvamisen voimin se tapahtuu harrastajamäärien lineaarisen kasvun myötä: silloin kun entiset nyypät ovat kasvaneet nörteiksi on tilalle versonut entistä suurempi määrä uusia nyyppiä.

Tässä tullaankin sitten siihen ongelmaan, joka minut sai kirjoittamaan tämän postauksen: harrastajarakenteen aiheutettuun vinouttamiseen.

Finncon-Animecon 2008:n Conzine #3. NovaJinx voi varmaan kertoa omat airsoftpiireissä koetut kokemuksensa siitä, miten harrastamisen organisoituessa ja yhdistyksellistyessä riittävän pitkälle aletaan olla kiinnostuneempia harrastuksen julkisivusta kuin itse harrastuksen tilasta...

Jostain syystä suomalaisessa animefandomissa on monin paikoin valloillaan tietynlainen nyyppien suosimisen henki - en nyt ala osoittelemaan sormella ketään tällä kertaa, mutta eivätköhän asianomaiset kuitenkin tunnista tämän piirteen itsessään. Tämä näkyy paitsi siinä että cosplaykisaamisesta halutaan pitää kisaaminen kaukana ja jakaa mieluummin esikoulumaisia "jee, kaikki voittivat" -kunniamainintoja myös siinä miten conien ohjelmatarjonta halutaan suunnata kävijöiden suurimmalle eri nuorimmalle osalle koska "yleisöllehän näitä tapahtumia tehdään", ja jopa siinä miten nettifoorumien keskustelukynnys eli laatuvaatimukset tekstintuoton suhteen pidetään matalana. Osaltaan myös pääsymaksuttoman Animeconin perinne on madaltanut kynnystä harrastajaksi alkamiseen - ja se että "conikiusaaminen" on noussut puheenaiheena tapetille conien puheohjelmia myöten kertoo minusta myös ainakin jotain.

Voisin sanoa että tämä tekee skenestä vähemmän mukavan paikan kaikille muille kuin nyypille (viihdyttämättömien cosplaykisojen joissa 20 aloittelijaa käy sekunnin verran lavalla pyörähtämässä, tapahtumien mielenkiinnottoman ohjelmatarjonnan ja foorumien joissa yritykset syvällisempään keskusteluun hukkuvat "omat pöljät nimet animehahmoille" -ketjujen alle muodossa), mutta se argumentti olisi helposti väiteltävissä kumoon vasta-argumentilla "miksi sinua muka pitäisi palvella sen paremmin kuin nuorempia harrastajia?" Mutta toisaalta - eikö fandomin olisi kuitenkin hyvä tarjota sisältöä kaikille jäsenilleen? Ja tarjoaako tällainen fandom nyypille mitään virikkeitä uppoutua harrastukseensa cosplayta, hengaamista ja FFFightia syvemmälle?

Vastausta ainakaan viimeisimpään kysymykseen on lähes mahdoton antaa, ja varmaan se on monelle täysin merkityksetön - onhan noissakin varmasti monelle tarpeeksi. Mutta kenties tärkein kysymys kuuluukin näin: kuinka kauan skenessä aktiiviset ihmiset jaksavat olla aktiivisia ja järjestää tapahtumia, jos se tuntuu ilmaisen nuorisotyön tekemiseltä josta ei itse saa kuin "häilyvän tunteen siitä että kontribuuttaa skenen hyväksi", kuten Lmmz asian ilmaisi aikoinaan?

Miten Nekocon eroaa esimerkiksi Animeconista. Olennainen osa alleviivattu.

Kuinka järjestää pääsymaksullinen con

Tsukicon tulee taas; tänä vuonna se on venytetty kaksipäiväiseksi ja järjestetään 18.-19. lokakuuta. Paikka on Gloria kuten viimeksikin. Tsukicon on tämän maan Japani-skenessä mielenkiintoinen tapaus, enkä nyt tarkoita sitä että se on musiikki- ja katumuotipainotteinen. Kyse on enemmänkin sen matalasta byrokratiatasosta; ensimmäinen Tsukicon keräsi 1300 kävijää eikä minkäänlaisia rajoituksia asetettu esimerkiksi cosplayproppien sisääntuomisen suhteen, mutta jostain syystä kukaan ei siitä huolimatta kuollut. Minusta onkin aina ollut vähän typerää, että vänkäreille teetetään lisätyötä vain sen vuoksi että aikoinaan joku hemmetin tollo rikkoi Suomen lakia ja toi julkiselle paikalle teräaseen (Järjestyslain kolmas luku, 10 §), ja joku toinen hemmetin tollo nappasi sen siltä ja silpaisi sillä vahingossa ohikulkijaa käteen. Ja Gloria on kuitenkin huomattavasti pienempi paikka kuin yksikään toinen conin järjestämiseen käytetty tila Suomessa. (Kontrastina, Jenkeissä oravatkin ovat isompia.)

Siitä puhumattakaan, että tapahtuma on hyvin pienellä porukalla järjestetty. Edellisellä kerralla järjestäjiä oli viitisen kappaletta; tällä kertaa aiotaan kuulemma hommata jopa vänkäreitä. Kenties järjestyksenvalvojiakin. Ja sen pakollisen bändin lisäksi vielä kunniavieraaksi nimekäs muotisuunnittelija ja pari dj:tä.

Ja siinä missä esimerkiksi Animecon IV:n cosplaykisassa palkintojen järjestäminen nakitettiin yhdelle ihmiselle (joka, kuten muistanette, sai sitten lopulta reilusti paskaa niskaansa mentyään voittamaan yhden niistä pehmonorsuistaan itse)...

< maxx-> skabojen tuotepalkinnotkin kerättiin kolehtina conin alettua < maxx-> tytöt kävi kiertämässä myyntipöydät ja sai joku neljä kassillista kamaa jaettavaksi < maxx-> tuolla on vissiin vieläkin olohuoneen nurkassa yksi kassillinen palkintotuotteita mitkä jäi jakamatta

Tarinan opetus: jos asiat yrittää tehdä vaikeasti, niistä myös tulee vaikeita.

Kaikkein merkittävin ero Tsukiconissa muihin coneihin verrattuna on tietysti se, että se on tällä hetkellä skenen kallein con - hintaa aiotaan ovella pyytää huimat viisi euroa. Tämä tietysti koituu tapahtuman kuolemaksi, koska maksulliset tapahtumat eivät saa tuikitärkeitä tuhansien eurojen apurahoja eivätkä ihmiset (ainakaan parin foorumilla vinkujan perusteella) halua tulla pääsymaksullisiin tapahtumiin... Ai että Tsukicon ei ole koskaan saanutkaan mitään avustuksia? Ja että pääsymaksuilla ei ole juuri mitään korrelaatiota kävijämääriin? Kas kummaa.

< maxx-> no olihan se nyt ihan lonkalta vedetty koko coni, mikään ei maksanu mitään ja ihmiset tykkäsi silti < maxx-> coni itteasiassa _tuotti_ ~1500 e < maxx-> narikka oli maksullinen, 1.5 e ja melkein jokainen laittoi takkinsa sinne < maxx-> ei pyydetty pöydistäkään mitään hintaa firmoilta kun ei kehdattu < maxx-> tällä kertaa voisi jonkun kympin pyytää < maxx-> en vaan käsitä miksi siitä itketään että ei kehtaa ottaa hintaa kun voi menettää kaupungin tuet tms. sen takia < maxx-> esim. Helsingin kaupungin kulttuurituki nuorten projekteihin tms. (max. 1000 e) irtoaa aika helposti, mutta toisaalta vitosen lipulla riittää 200 kävijää saman rahan saamiseksi

Ja miten on kävijöiden rahatilanteen kanssa?

< maxx-> ei mutta vakavissaan, veikkaan että vasta joku 10 e alkaa olemaan sellainen hinta että penskat miettii kehtaako enää maksaa < maxx-> Dion euromanageri oli vähän ihmeissään sunnuntaina kun oltiin Nosturilla keikkaa pitämässä ja se antoi merchandise-hinnaston meille < maxx-> totesin että et varmasti myy noita julisteita vitosella, vähintään 10 e lyöt niihin päälle < maxx-> se oli vähän ihmeissään mutta laitettiin, ja niitä meni ku kaasua Auschwitzissä < maxx-> jotain cd:itä oli myynnissä 20e/kpl, ne meni ihan kaikki viimeistä myöten < maxx-> eikä edes mitään kunnollisia levyjä vaan jotain single+dvd -painoksia < maxx-> Kanan keikalla oli myynnissä sellaisia klipsillä kiinnitettäviä kissankorvia, ~20 e taisi olla hintana < maxx-> Kaikki meni < maxx-> Pienet pehmolelut 40-60 e haarukassa, _kaikki meni_ < maxx-> ja meillä oli Candy Spooky Theaterin keikka tuon jälkeen < maxx-> paidat oli 25e/kpl, ne meni ihan kaikki mitä oli mukana < maxx-> sinkuista pyydettiin 10 e, niitä meni varmaan ~100kpl < maxx-> julisteita oli kans reilu nippu, ne meinasi pyytää vitosen mutta sanottiin taas että laittaa kympin vaan niin saa voita leipänsä päälle < maxx-> loppui nekin < maxx-> An Cafen jonossa katselin kun joku pikkuernu hengasi 100 e seteli kädessä < maxx-> Joten kyllä niillä penskoilla on rahaa laittaa vitosen sisäänpääsyyn ihan koska tahansa.

Mikä oli todistettava.

Hitaasti jauhavat pyörät

Oletteko koskaan miettineet, miksi suomennettu manga on halvempaa kuin englanninnettu?

Kun Dragon Ballia oltiin aikoinaan tuomassa Suomeen järjesti Shueisha laajan markkinatutkimuksen. Japanilaiset näkivät kioskien ja ruokakauppojen lehtihyllyillä sarjakuvia kuten muuallakin Euroopassa, mutta Suomessa oli muuan kiinnostava piirre: hyvin iso prosentti niistä oli Disneyn ankkasarjakuvia. Kokonaan värillisen Aku Ankan taskukirjan hinta, he näkivät, oli nelisen euroa - joten samankokoiset mangapokkarit eivät olisi voineet maksaa kovin paljoa enempää. Jenkeissä asia on tietysti aivan toinen, koska kun Tokyopop laski hintoja 50 prosentilla muutos oli jo valmiiksi vallankumouksellinen. (Tämän vuoksi emme ole vieläkään saaneet Hiroshiman poikaa Jalavalta kahta osaa enempää. Ei kukaan osta 20 euron mangaa, jos on tottunut saamaan moninkertaisesti parempaa laatua kuudella eurolla - tai vaikka kahdellatoistakin.)

Animepuolella mentaliteetti on pitkään ollut toinen. Nähtyään amerikkalaisten maksavan ilomielin 40 dollaria 1000 jenin pienoismallista tai 20 dollaria 300 jenin mangasta japanilaiset tulivat siihen tulokseen, että maassa maan tavalla - joten kun Bandai saapui Yhdysvaltain markkinoille vuonna 1999 se lätkäisi VHS-kasetteihinsa 30 dollarin hintalapun, eikä ole muuttanut tapojaan piiruakaan sen jälkeen.

Tällainen hinnoittelu olisi ymmärrettävää Japanissa, koska siellä tuotteen levittämiseen liittyvä infrastruktuuri on hyvin erilainen kuin lännessä - valmistuskustannukset ovat korkeampia kuin lännessä ja valmis tuote kiertää lukuisten välikäsien kautta ennen kuin lopulta päätyy kauppoihin, joten loppujen lopuksi vaikkapa DVD:n hinta nousee hyvin korkeaksi - mutta Bandain itsepintaisuus pitäytyä samoissa hinnoissa vaikka infrastruktuuri ei sitä vaadikaan on yksinkertaisesti jääräpäistä. Tällainen toiminta ei ole japanilaisten mielestä mitenkään kummallista, kuten vaikkapa Production I.G.:n toimitusjohtaja Mitsuhisa Ishikawan haastattelusta (9:45) näkee.

Kyllä, elokuvan julkaiseminen sekä Blu-ray-levyn että tavallisen DVD:n sisältävässä 90 dollarin paketissa
on varmasti hyvä tapa saada ihmiset ostamaan se.

Kullalla päällystettyjen katujen lisäksi japanilaiset oikeuksienhaltijat ovat viime aikoihin asti olleet harhakäsitysten vallassa myös länsimaisten markkinoiden koosta ja laadusta; nähtyään cosplayaajia coneissa he ovat ajatelleet "jokaista tällaista innokasta fania kohden täytyy olla kymmeniä kasuaaleja faneja, jotka vain jonottavat rahat kädessä ostaakseen DVD:itä"  eivätkä ole ymmärtäneet, että käytännössä kaikki potentiaaliset asiakkaat ovat siinä heidän edessään. Animea eivät lännessä osta kuin innokkaat harrastajat, eivätkä nykyään välttämättä hekään (kuten kyselystä tuolla sivupalkissa käy ilmi).

Tämän vuoksi noin kolmannes pohjoisamerikkalaisten anime-DVD:iden hinnasta on lisenssimaksuja, jotka nimekkäimpien sarjojen - toisin sanoen amerikkalaiset markkinat mielessä budjetoitujen sarjojen á la Witch Hunter Robin, Ergo Proxy, Pumpkin Scissors, Darker Than Black, Black Lagoon, Black Blood Brothers ja Coyote Ragtime Show - kohdalla saattavat nousta jopa 70 000 dollariin jaksolta. Japanissa on luultu, että tilanne on vielä samanlainen kuin 90-luvulla ja kaikki julkaistu käy kaupaksi ilman mitään ongelmaa - vaikka tilanne on muuttunut toisenlaiseksi jo aikapäiviä sitten. Nykyään ihmiset imuttelevat torrentteja piuhat punaisina, ja vain Vizin kaltaiset isoja shounenlisenssejä ja niiden oheistuotteita omistavat julkaisijat menestyvät Geneon USA:n kaltaisten vähemmistöyleisön sarjojen julkaisijoiden laotessa.

Mutta sen sijaan että tuotantoyhtiöt alentaisivat hintoja ja lisenssimaksuja ne ovat päättäneet vian olevan ostajissa, ja ovat sen jälkeen keskittyneet kotimaisiin markkinoihin. Koska DVD-myynti on kuitenkin Japanissakin laskussa - eikä mikään ihmekään, koska Sharessa ja torrentsivustoilla liikkuvien HDTV-rippien kuvanlaatu on nykyään parempi kuin DVD:iden - ne ovat kausi kauden jälkeen suunnanneet yhä enemmän rahaa oheistuotteita myyviin otakusarjoihin.

Ihan viime aikoina tilanne on kuitenkin alkanut muuttua. Olen jo aiemmin maininnut länsirannikon conien olevan yleensä ammattimaisia ja itärannikon conien fanivoimin organisoituja, mutta tähän tuli merkittävämpi muutos joulukuussa pidetyn New York Anime Festivalin myötä. NYAFia järjestää sama fima kuin New York Comic Conia, joten kontakteja ja resursseja löytyy.

Näin ollen NYAFissa oli myös mahdollisuudet sellaiseen, mistä eräät täällä Suomessakin haaveilevat: paikalla oli alan ihmisiä, joiden kanssa saattoi keskustella teollisuuden tilasta ja fandomin toiveista. Eräässä yleisöltä suljetussa paneelissa nämä firmojen yritysjohtajat saivat eteensä varsin suorasukaisia lukuja ja tilastoja siitä, kuinka moni lataa animea netistä ja katsoo sitä YouTubesta, ja viimeistään he veivät mukanaan Japaniin tietoisuuden siitä että Internet on olemassa, se on merkittävä eikä sitä voi enää jättää huomiotta.

Eri tahot ovat reagoineet tähän eri tavalla. Esimerkiksi TV Tokyo on hiljattain noussut yhdeksi tiiviimmistä kirjeenvaihtajista YouTuben kanssa... hupaisana yksityiskohtana mainittakoon, että rapatessa on toistaiseksi roiskittu nurin myös eräs cosplayvideokoosteiden postailuun käytetty käyttäjätili.

Onneksi kaikkien päät eivät sentään ole yhtä umpiluisia, vaan eräillä tahoilla on tultu samanlaiseen tulokseen kuin pelialallakin: jos yksi käyttäjä ei ole sama kuin yksi ostaja sille ei voi mitään, eikä piratismin lopettaminen välttämättä merkitsisi myynnin kasvua. Sen sijaan tilanteeseen on yritettävä sopeutua; esimerkiksi Kadokawan liberaalit asenteet fanikäännöksien suhteen tulivat hyvin selväksi jo toissavuotisesta Haruhi-mainoskampanjasta.

Toistaiseksi mullistavin näistä sopeutumispyrkimyksistä julkistettiin eilen, kun Studio Gonzon omistaja GDH osoitti etteivät sen jo viime vuoden puolella (edellä mainitussa haastattelussa) väläyttelemät ideat olleet pelkkää sanahelinää: se ilmoitti julkaisevansa seuraavat uudet sarjansa The Tower of Druaga: the Aegis of Uruk ja Blassreiter YouTubessa, CrunchyRollissa ja BOSTissa - samana päivänä kun ne lähetetään Japanissa TV:stä, englanninkielisin tekstityksin, maailmanlaajuisesti. Eivätkä nämä ole mitään jämäsarjoja - Blassreiter voi ollakin jenkkiyleisöä varten kaavailtu sarja, mutta Koichi "Last Exile" Chigaran ohjaaman Druagan oli ottanut listalleen jo ainakin kolme fansubtiimiä.

Jos et voi voittaa vihollisiasi sinun on liittouduttava heidän kanssaan, eikös? Lyhyellä matikallakin pystyy laskemaan, että X jeniä nettijakelusta on enemmän kuin 0 jeniä nettijakelusta, jos sitä tapahtuu joka tapauksessa. Tuskinpa mainitut palvelut näiden sarjojen streamausoikeuksia ovat nimittäin ilmaiseksi saaneet.

Previously fans outside of Japan did not have access to Japanese animation titles until each property was licensed and localized for TV or videogram release in each respective territory. Partially as a result of this gap in availability, a substantial amount of fansubbed pirated footage has traditionally proliferated the Internet via file sharing communities immediately following the first broadcast on terrestrial TV in Japan. G.D.H.'s decision to provide its content globally in parallel with Japanese broadcast is an effort to offer equal accessibility and new viewing opportunities to fans around the world, while at the same time showcasing a legal online alternative to illegal file-sharing and downloading. The web VoD services in this venture will also explore new business models that both maximize revenues from content exploitation and savings on distribution costs.

Tämä ei tietenkään ole - edes näiden sarjojen kohdalla - nettiin ripattavien TV-lähetysten loppu, koska aina on hifistejä jotka arvostavat kunnollista kuvanlaatua sen verran että jaksavat nähdä sen verran vaivaa. Se ei myöskään ole fansubbien loppu, vaikka se vähentääkin varmasti viitseliäiden määrää - kuka jaksaa nähdä pelkän kuvanlaadun vuoksi vaivaa jakson kääntämiseen ja tekstittämiseen, jos korvaava versio löytyy jo tuubista?

Sen sijaan se tekee niiden laittomuudesta yhdentekevää; sitä enemmän, mitä useampi tuotantoyhtiö päättää seurata GDH:n esimerkkiä. Tulevaisuus on ilmaisuudessa - eläköön, Justin Sevakis.

Muokkaus: "The best part is the streaming will stay FREE and any ads on it will help pay for the costs and go back to the creators too!"  Tiesin.

Muokkaus 26.3: ANN:n Zac Bertschy haastattelee CrunchyRollin Vu Nguyenia ja kysyy tapansa mukaan paljon sellaisia vaikeita kysymyksiä, joita kohteliaammat toimittajat eivät viitsisi kysyä. Valitettavasti se saa Nguyenin vain välttelemään vastaamista...

Muokkaus 2.4: Nyt GDH:lla on pimahdettu lopullisesti - ne ovat siirtyneet Radiohead-linjalle ja antavat ihmisten päättää omat hintansa. Kuulostaa pelottavan radikaalilta - hatunnosto BOSTin poppoolle, jos puoletkaan heidän osuudestaan tässä on totta.

Valtio Con

Japan Popin neljäs numero ilmestyi, ja Pohjantähden alla -palstalla Kyuu peräänkuulutti conaktiiveja. Onkin varmasti totta että iso osa suomalaisten conien ongelmista juontaa juurensa työvoimapulaan, mutta totta on myös se että paljon olisi parantamisen varaa myös siinä miten coneja Suomessa ylipäätään järjestetään. Vertailukohteeksi voitaisiin ottaa vaikkapa pohjoisamerikkalaiset conit, koska on tunnetusti aina järkevää oppia vanhempiensa virheistä.

Yleensä parannusehdotuksia esitettäessä ilmaantuu joku entinen järjestäjä ärisemään "tee ite parempi." Leikitäänpä nyt kuitenkin hetki aikuisia ihmisiä ja ajatellaan idealistisesti, miten asioita voisi kehittää - tiedättehän, tehdä toisella tavalla kuin ennen.

Tilat

Jenkeissä conit järjestetään yleensä konferenssikeskuksissa, pienemmät tapahtumat hotelleissa. Näistä jälkimmäinen on täällä varteenotettavaksi kelpaamaton vaihtoehto, koska samanlaisia "jos tapahtumaanne tulijat varaavat X huonetta, saatte tilat ilmaiseksi" -käytäntöjä ei täällä ole. Tilojen käytössä on kuitenkin joka taapuksessa eräitä olennaisia eroja.

Myyntipöydät on kaikki kasattu dealer's roomiin, jossa on suurin väentungos silloin kun se on auki (ei suinkaan koko aikaa). Koska ne ovat selkeästi erillinen alueensa, ympäriinsä sirotellut myyntipöydät eivät ole siellä täällä tientukkona - mutta tämä ei johda suinkaan myyjien tulonmenetyksiin, ainoastaan siihen että rahat kulutetaan nopeampaan tahtiin. Viime Animeconissa myyntipöydät oli hajautettu päärakennuksen ahtauden vuoksi, mikä on ymmärrettävää - mutta parempiakin ratkaisuja olisi.

Jenkkiconit eivät mene kiinni seitsemältä, vaan ovat auki koko yön pitkälti Ropeconin tapaan. Öisin ei tietenkään ole ohjelmaa - vaikka se kestääkin toki myöhempään kuin meillä, mikä helpottaa mm. ohjelmien kohderyhmäjaottelua - mutta hengaamasta ei kielletä, ja conkokemukseen mahtuu niin hektisiä kuin seesteisiäkin hetkiä. Dealer's room tietysti lukitaan yöksi.

Isommat tilat vaativat tietysti väkijoukkoja hallitsevaa staffia, ja jos kyseessä ei ole palkattu henkilökunta tarvitaan runsaasti vänkäreitä. Lisäksi vaatimuksena pitäisi olla, että osaa käyttää omia aivojaan - viime Animeconissa kiellettiin avaamasta taidekujahuoneen ikkunoita koska "ilmastointi sammuisi", ja Musicassa avoimen, liikenteeltä suljetun sivuoven luona kiellettiin notkumasta hengittämässä koska "se on hätäuloskäynti." Se miten tämä liittyy mihinkään jäi paimennettaville eittämättä hämäräksi.

Tässä on kuva Anime Expo 2007:n taidekujalta. Näkyykö tukehtuvia ihmisiä? Ei, koska tapahtuma pidettiin Anaheim Convention Centerissä (23 000 m2). Lisäksi parista läheisestä hotellista oli vuokrattu lisätiloja muuta ohjelmaa, mm. animenäytöksiä ja pelihuoneita varten. Suomessa tämän kokoluokan tiloja ei luonnollisestikaan ole, mutta sentään isompia kuin mitä toistaiseksi on käytetty; niiden järjestämisessä ongelmaksi vain tietysti muodostuu...

Raha

Keskustellessani pohjoisamerikkalaisten otakujen kanssa olen huomannut, että he pitävät täkäläisiä conikäytäntöjä lähinnä naurettavina: Suomen suurin animetapahtuma pitää itseään maksuttomana - käytäntö, joka vihjaa selkeästi siitä että halutaan vielä lisää satunnaisia kävijöitä - ja samalla ollaan tukehtumassa sekä rahan- että tilanpuutteeseen niin, ettei cosplayaajien proppejakaan voi enää sallia sisälle.

Pääsymaksut ovat suurin ja tärkein kiistakapula Suomen conskenessä. Animeconin tapauksessa ongelmana on Finncon-yhteistyö, mutta sen lisäksi lisäksi tärkein peruste maksuttomuudelle tuntuvat olevan tukirahat. Tämä on mielenkiintoinen asia, jolle hyvinvointiyhteiskunnissa elämättömät kohottelevat kummastuneena kulmiaan: eikö kulttuurinkin pitäisi elättää itse itsensä?

Jenkeissä yksikään coni ei toimi apurahojen voimalla, vaan ihan yksinkertaisesti omilla tuotoillaan; suuri osa coneista on itse asiassa ammattilaisten järjestämiä, voittoa tuottavia coneja. Hinnat ovat suurimmissa coneissa kymmeniä dollareita; mitä aiemmin conpassinsa varaa ja maksaa, sitä halvemmalla sen saa. Tarjolla on myös kevytversioita, joilla pääsee esimerkiksi vain dealer's roomiin. Monet conit avaavat passien ennakkolunastuksen jo edellisenä päivänä.

Kyseessä on tietysti pohjimmiltaan historian painolasti; koska asiat on aina ennenkin tehty tavalla X, on ne helpompi tehdä edelleen siten. Lisäksi ilmeisesti pelätään, että jos tapahtuma muutettaisiin yhtäkkiä maksuttomasta maksulliseksi ei pääsymaksu voisi olla kovin korkea, jottei suurin osa porukasta saisi kulttuurishokkia ja jäisi kotiin - jolloin pääsylipputulot eivät kattaisikaan menetettyjen avustuksien ja tukiaisien jättämää isoa lovea, ja järjestäjät olisivat korviaan myöten tietynlaisessa nesteessä. Tämä ei tietenkään selitä, miksei Traconin mallia voisi soveltaa myös ihan puhtaasti animeaiheiseen coniin.

Mutta jo viiden euron pääsymaksullakin saataisiin 5000 kävijän conissa 25 000 euroa, jolla saataisiin jo ns. ihan kivat tilat. Entäpä, jos pääsymaksu olisi vaikkapa 10 euroa neljä kuukautta ennen conia (tai 5 euroa vain yhdeltä päivältä), 15 (8) sen jälkeen ja 20 (10) ovelta?

Ja jos pelätään pääsymaksujen pelottavan nuorimmat ja spontaaneimmat conikävijät pois (ja olisiko se tilaongelmat huomioon ottaen itse asiassa niin kovin huono asia?), on olemassa yksi takuuvarma keino saada paikalla ihmisiä:

Kunniavieraat

Suomessa japanilaisia kunniavieraita ei juuri ole nähty. Selkärankavastaus tähän on yleensä se, että sellaisten raahaaminen tänne vain tätä tarkoitusta varten olisi näillä budjeteilla liian kallista, ja että Suomi on niin pieni ja merkityksetön maa ettei japanilaisia kiinnosta.

Tämähän on tietysti pötypuhetta - Arimakin saatiin yksinkertaisesti pyytämällä; kontaktit ratkaisevat tässä paljon enemmän kuin raha. Ja miten sitten olisi mahdollista, että jo Yhdysvaltain ensimmäisen animetapahtuman Aconin kunniavieraslistalla oli vuonna 1990 - aikana, jolloin harrastajia oli maassa korkeintaan joitain tuhansia - sellaisia nimiä kuin Jooji Manabe, Monkey Punch, nuoret klopit Hideaki Anno ja Yoshiyuki Sadamoto (joiden uusi TV-sarja Nadia oli parhaillaan kuumaa kamaa) ja olisi ollut Leiji Matsumotokin, jos hän ei olisi estynyt?

Tietysti on tunnustettava aikojen muuttuneen. Kunniavieraiden ollessa nykyään coneissa lähinnä firmojen promomateriaalia (osta Haruhi-DVD, näe Aya Hirano) japanilaisillakaan ei ole enää "OMFG - toisella puolella maailmaa tiedetään meidän töistä, tietysti me tullaan!" -asennetta. Kunniavieraiden saapuessa nykyään henkivartijoiden kera ei ole enää paluuta lämminhenkiselle 90-luvulle, jolloin mangaka saatettiin vetää katsomon eturivistä käytettäväksi proppina tämän mangasarjaa cosplayaavan kisaajan improvisoidussa lavasketsissä, kuten Kenichi Sonodalle kävi aikoinaan.

Mutta kuten sanottu - USA:n markkinoiden kutistuessa Eurooppa on kasvava markkina-alue, ja kontaktit ovat tärkein valuutta. Täältä löytyisi Tooru Furuyan mailiosoite; onko kukaan kiinnostunut?

On eittämättä totta että Arima ei juuri ihmisiä kiinnostanut, mutta hän onkin Suomessa käytännössä tuntematon. Kuinka moni on Ariman sarjojen fani? Käsiä pystyyn!

Sitähän minäkin. Muistellaanpa vuotta 2004: yoshitoshi ABen töitä ole myöskään julkaistu Suomessa, mutta hänen signeerausjononsa oli silti hervottoman pitkä. Olisikohan kyseessä mahdollisesti ollut se, että koska kuluneen vuoden aikana yhdistysten videoilloissa oli näytetty ABen töitä ihmiset jopa tiesivät hänet? Keiko Takemiyakin saataisiin menemään kaupaksi, jos julisteissa lukisi isolla "YAOIN KEKSIJÄ."

CLAMPin tasoisia nimiä - jotka nostivat Anime Expo 2007:n kävijämäärän kertarysäyksellä 33 tuhannesta 41 tuhanteen - ei tietenkään pohjan perukoille ole mahdollista saada, mutta Suomessa on kuitenkin julkaistu vasta suhteellisen vähän mangaa. Voisi vain kuvitella, millaiset fanimassat vyöryisivät coniin jossa olisi kunniavieraana vaikkapa (reilusti etukäteen mainostettu) Arina Tanemura - oli siellä sitten pääsymaksua tai ei.

Ohjelma

Jenkeissä coneja on, kuten sanottu, kahdenlaisia. Otakonin kaltaiset itärannikon conit ovat tyypillisesti harrastajien järjestämiä, Anime Expon kaltaiset länsirannikon conit taas yritysten; syynä on lähinnä se, että enin osa alan firmoista pitää majaansa länsirannikolla.

Suomessa ollaan itse asiassa onnekkaita, sillä ammattimaisissa coneissa ohjelma on yleensä huonoa. Littleicebluen Anime Expo -raportista numerossa 2/2006 voi lukea, että esimerkiksi Manan "paneeli" tarkoitti käytännössä vain sitä, että katsojat järjestettiin jonoon ja jokainen sai kysyä artistilta yhden kysymyksen - mutta koska kysymykset eivät kuuluneet kovin pitkälle, samat kysymykset toistuivat tietysti moneen kertaan... Firmapaneelit taas koostuvat lähinnä siitä, että ensimmäisen tunnin ajan paljastetaan uusien lisenssien nimiä ja loppuaika jaetaan yleisölle ilmaisia DVD:itä.

Harrastajien järjestämien conien ohjelma sen sijaan jättää suomalaisen tarjonnan kevyesti varjoonsa. Katsotaanpa Otakon 2006:n ohjelmakarttaa.

Kuten näette, ohjelmaa on paljon ja sitä on monenlaista - ei ainaisia luentoja mangan historiasta ja siitä, mitä yaoi on. Oletettavasti ihmisiä kiinnostavan ohjelman tiellä on järjestäjien puute, eikös? Jyväsconiin oli tarkoitus hankkia uusia, nuorempia kasvoja puhujiksi ainaisten "vanhojen jäärien" sijaan - tässä vaiheessa löytyisi jo varmasti heitäkin - mutta kyseinen tapahtuma valitettavasti peruuntui. Imageboardit ja 4chan -paneeli osoitti, että tällaisesta pidetään ja sille on kysyntää. Ohjelmanjärjestämismahdollisuuksia pitäisi ehkä mainostaa; jenkeissä paneelin saa pitää aiheesta X käytännössä kuka tahansa, kunhan vain pyytää ja todistaa, että tietää mistä on puhumassa ja omaa edes jonkinlaiset ennakkosuunnitelmat.

Etenkin pienemmät tapahtumat taas yrittävät usein erottua interaktiivisella, hauskaan conkokemukseen tähtäävällä ohjelmallaan: on fanidubbaustyöpajaa, tietovisoja, fanivideokisoja ja hiljattain suosiota keränneitä Cosplayn huipulle -kisoja (samalla formaatilla kuin Muodin huipulle). Miksihän tällaisia on Suomessa nähty vain siinä conissa, johon Animeunioni on työntänyt lusikkaansa kaikkein vähiten?

Huomatkaa, että Otakonin puheohjelmanumerot eivät myöskään ole kaikki sen saman staattisen tunnin mittaisia (joista ensimmäinen vartti menee tietokoneen kanssa tappeluun ja viimeisen viiden minuutin aikana ollaan jo ajamassa ulos). Moni ohjelmanumero myös nauhoitetaan ja laitetaan myöhemmin jakoon kiinnostuneille mutta paikan päälle ehtimättömille; tätä harrastettiin aikoinaan meilläkin, mutta viime aikoina se tuntuu keskittyneen lähes täysin ah-niin-kiinnostaviin cosplaykisavideoihin. Plääh.

Englanninkielisen fandomin edustajana Gravett tietysti kummasteli videohuoneiden puutetta suomalaisissa coneissa, mutta tuskinpa niitä tarvittaisikaan. Amerikkalaisessa ja brittiläisessä fandomissa ne ovat perinne, jäänne pimeältä 80-luvulta, jolloin animeconit saivat alkunsa scificonien animehuoneista eikä animea voinut nähdä juuri muualla kuin coneissa ilman kasettiklubiin kuulumista ja suhteita. Perinteen vuoksi tämä tapa on edelleen voimissaan, vaikka videohuoneiden kävijämäärät ovatkin pudonneet tasaisesti Internetin yleistyessä.

Syy siihen miksi katseluhuoneita ei Suomessa nykyään nähdä on tietysti se, että meillä ei ole animenjulkaisuteollisuutta joka voisi niitä tukea; undergroundpäivinä saatettiin ehkä katsoa Lodoss Waria Ropeconissa ja jopa ensimmäisissä Animeconeissakin, mutta koska nykyään ollaan tekijänoikeuslakipykälien sylikoiria mitään vähänkään teostomaksujen kierrolta haiskahtelevaa ei coneihin enää haluta. Eipä silti että sille olisi liiemmälti tarvettakaan; miksi ihmeessä kukaan matkustaisi satoja kilometrejä coniin vain tehdäkseen samaa mitä tekee kotonakin. Jotta katseluhuoneissa olisi jotain ideaakin, niissä pitäisi näyttää joko jotain ihan tuoretta tai jotain todella vanhaa ja obskuuria - ja sehän ei ole mahdollista kahdesta eri syystä, jotka on molemmat mainittu tässä kappaleessa.

Bändien paikalle järjestämisessä on omat ongelmansa, koska konsertit ja conit ovat kaksi perinteisesti huonosti yhteen sopivaa konseptia (ja Psycho Le Cémukin meni hajoamaan). Sen sijaan jokin vähän paremmin teemaan sopiva saattaisi olla hyvinkin toimiva idea.

Asenteet

Liiallisuuteen ohjelman popularisoimisessa ei tietenkään pidä mennä. Amerikassa K18-ohjelmanumerot ovat yleisiä, kuten kuvasta näkyy, ja ensi syksynä ollaan järjestämässä jopa ensimmäistä vain täysi-ikäisille tarkoitettua conia. (Ja ihan tavallisissakin coneissa täysi-ikäiset, ja varmaan alaikäisetkin, juovat alkoholia. Siitä pisteet meille.) Monien mielestä oli jo korkea aikakin: kuluneen parin vuoden aikana coneja on jopa lopetettu siksi, ettei järjestäjiä enää kiinnostanut järjestää conia joka on muuttunut 14-vuotiaiden sarjaglomppijoiden, kylttien ja yaoimelojen heiluttelijoiden leikkikentäksi, johon tullaan lähinnä pelihuoneiden ja iltabileiden vuoksi. Huomatkaa kuitenkin, että kyseessä ei tapahtuman luonteesta huolimatta ole mikään akateemisen kuivakka seminaari - asiallisuus ja viihdyttävyys eivät sulje toisiaan pois.

Suomessa ensimmäinen K15-ohjelmanumero nähtiin vasta viime Animeconissa, ja sillekin kurtisteltiin jo jonkin verran kulmia. Ylipäätään tapahtumat tunnutaan haluavan pitää mahdollisimman aloittelija- ja varhaisnuorisoystävällisinä; se onko se näillä tiloilla järkevää onkin sitten kokonaan toinen juttu, kuten jo mainitsin.

Tämä aloittelijaystävällisyyteen pyrkiminen tuntuu kumma kyllä pätevän myös cosplaykisoihin, joissa "osallistumiskynnyksen olisi tärkeää olla matalalla ja osallistumisen mahdollisimman helppoa." Mutta mikä onkaan kisojen perimmäinen tarkoitus: se, että lavalla nähtäisiin kaikkein hienoimmat puvut vai se, että niille mahtuisi mahdollisimman monta ensikertalaista? Miksi suomalainen cosplayskene ylipäätään tuntuu olevan niin perverssin kisakeskeinen kiertueineen kaikkineen (vain kisaajat saavat proppinsa sisälle, kisaajille on varattu oma sisäänkäynti, jne) - eikö se vääristä aloittelijoiden mielikuvaa siitä, mitä cosplayaamisen on tarkoitus olla?

Mitä funktiota kisat loppujen lopuksi edes palvelevat? Lavalla voitaisiin käydä pyörimässä ilman kisaamistakin, koska se näyttäisi johtavan vain draamaan ja puolueellisuusepäilyihin. Tämäntapaista konseptia, ns. chibi masqueradea, on pyöritetty kisojen ohella menestyksekkäästi rapakon takana jo useamman vuoden ajan - ja Providence Anime Conference on jo alusta alkaen ottamassa käytännöksi pelkästään sen.

Kunpa kisoissa oltaisiin edes luovempia.

Mutta siihen tuskin on mahdollisuutta niin kauan kuin tuomareiksi valitaan yksilöitä jotka arvostavat harjoiteltuja tanssiesityksiä harjoiteltuja muita esityksiä enemmän, eivät omaa riittäviä taustatietoja eivätkä myöskään ole halukkaita niitä hankkimaan. Poikkeuksen muodostavat tietysti sellaiset ryhmät (6:00), jotka vain heiluvat esileikatun ääniraidan varassa mutta saavat yleisön nauramaan vanhan suomidubin avulla. Eikö tuomarien käytön pitänyt nimenomaan poistaa populismi?

Jenkeissä maan animeskene on hajanainen, eikä sillä ole Animeunionin kaltaista yhteistyökanavaa. Conit kehittyvät ja parantuvat toistensa hyväksi havaittuja ratkaisuja apinoimalla, ja nyt käytettävät käytännöt ovat 20 vuoden kehityksen tulos. Suomalaisessa skenessä olisi jo järjestäytyneisyytensäkin vuoksi potentiaalia vaikka mihin, mutta koska joka conilla on muutamaa toistuvaa avainhahmoa lukuunottamatta eri järjestäjät samoja virheitä toistellaan vuodesta toiseen.

Tästä huolimatta Animeunionin toimintatavat ovat stagnantteja. Tulevassa Animeconissa ei esimerkiksi tulla käyttämään viime Animeconissa hyväksi havaittua paikanvarausjärjestelmää (jonka oli järjestänyt conin muutenkin sillä kertaa hyvin eri tavalla hoitanut kokonaan toinen tiimi) sen saaman "negatiivisen palautteen" takia; mieluummin halutaan palata takaisin "simppeliin ulkojonotukseen", koska "onhan tällaisia massoja ja jonoja hallittu ennenkin". Samaisen conin cosplaykisaa järjesteltäessäkin suurimpia ongelmia tuotti se, että käytettyä Cosplay Finland Tourin ilmoittautumisjärjestelmää ei voitu sulkea kisan täytyttyä, koska silloin loput jäsenet eivät olisi voineet ilmoittautua ryhmiinsä - puhumattakaan siitä, että samaisen tahon tekniikka olisi mahdollistanut niinkin vaativan tehtävän kuin tyhjien numerolappujen tulostamisen. Eikä nettisivuja voida pitää samoina conista toiseen ja siirtää vain vanhaa sisältöä arkisto-osioihin, vaan ne on joka vuosi koodattava uudelleen.

Ja siinä missä Amerikassa on vallalla mentaliteetti, jonka mukaan joka paikkakunnalla tulisi olla oma con on Suomessa vallalla mentaliteetti, jonka mukaan yhden conin tulee kiertää läpi koko maan. Eihän siinä teoriassa mitään vikaa olisi - mutta missä on jatkuvuus? Missä on Animecon ry, joka huolehtisi conin järjestelyistä, rahastonhoidosta ja tietotaidon kertymisestä? Vapaaehtoisten määrästäkö tämä kaikki tosiaan on kiinni?

No, viiden vuoden sisään nykyiset viisitoistavuotiaat ovat parikymppisiä. Ja voisi lisätä, että pääsymaksullisuuskin saattaisi omalta osaltaan madaltaa vänkäriksi ryhtymisen kynnystä.

Finncon

Scifistit ovat ihania ja mukavia ihmisiä, ja he ovat auttaneet, tukeneet ja opastaneet otakuja siitä lähtien kun Animecon ei ollut vielä muuta kuin syyhy Finnconin munissa. Mutta kaikelle on aikansa, ja ei liene mitään epäselvyyttä siitä etteikö Finnconissa olisi eittämättä nykyään enemmän Animeconia kuin Finnconia.

Kunniavieraiden ja muutamien yksittäisten kävijöiden positiivia kommentteja Finnconin ja Animeconin yhteiselosta tunnutaan kärkkäästi käytettävän perusteena sille, että sitä on syytä jatkaa edelleen - vaikka keskimääräiselle Animecon-kävijällehän olisi herttaisen yhdentekevää vaikka con järjestettäisiin Sarjakuvafestivaalien yhteydessä. Scifisteille taas ei - kuten näkyy. Tässä muutama sitaatti Babeknabelista:

"Ei sille mitään kuitenkaan voi, että henkilökohtaisesti parissa viime conissa on ottanut päähän se tunne, että on joutunut keskelle ala-asteen välituntia. Ei kehtaa olutpulloakaan kantaa kädessä (kuten joskus muinoin saattoi Finnconissa tehdä), kun pikkulapset parveilevat kaikkialla."

"Jos siis minä olisin universumin valtias niin - - Finnconissa ei olisi yhtään ainutta alaikäistä cossaajaa. Minä olen kärttyinen keski-ikäinen akka, enkä minä en nauti pätkääkään siitä iloisesta karnevaalitunnelmasta ja kasvasta harrastajasukupolvesta joka tukkii minun kulkureittini ihmeellisillä siipihärpäkkeillään. Turpaan teki mieli vetää useamman kerran kulkureittejä tukkineita kansakunnan toivoja viime viikonloppuna."

Tässä taas pari poimintaa Finnconin coniteoiden postituslistalta:

"X:n pointti siitä että "Finncon" on SF/F-tapahtuma eikä sitä pitäisi laimentaa animeohjelmalla tuntuu nyt sen kuultuani semmoiselta että olisihan toi pitänyt tajuta ihan heti." (lihavointi lisätty)

"Näin tavallisena sf-harrastajana minusta cosplayn ja AMV:n pois jättäminen kuulostaisi hyvälle ja on juuri se asia jota olen itsekin miettinyt ratkaisuksi tila- ja muihin ongelmiin."

"Itse en halua enää kolmatta (neljättä?) kertaa järjestää kaoottista, täyteen lyötyä, ihmisiä närkästyttävää ja vaikeasti hallittavaa conia."

Meistä tykätään selvästi, jee. n_n

Scifistien käsitys asiasta on tietysti vääristynyt; ei maan suurimman animetapahtuman kävijämäärä siitä juuri vähenisi vaikkei siellä cosplaykisaa olisikaan, koska paikallehan tullaan joka tapauksessa lähinnä kokemuksen ja ihmisten vuoksi. Koko draamakisailu onkin melko turhaa säätöä, kuten jo mainitsinkin. Tilanne on nyt kuitenkin kärjistynyt; Animecon IV:n jälkeen scifistit ilmeisesti vielä toivoivat kyseessä olevan vain piikki ja että "buumi" olisi mennyt ensi kertaan mennessä ohi, mutta eiköhän se nyt ole hitaammillekin jo selvinnyt ettei näin ole.

Järjestäjien puolelta eroa ei kuitenkaan haluttaisi ajatellakaan, päinvastoin - sen sijaan Animeconin omaa identiteettiä tunnutaan haluavan tukahduttaa entisestään. Ymmärrettäväähän toki on, että on helpompaa järjestää animeohjelmaa Finnconiin kuin Ihan Omaa Conia. Mutta.

Finncon on aina ollut ja tulee jatkossakin pysymään maksuttomana, hyvä on - sille se sopii, eikä se ole koskaan ollut sille ongelma. Animecon on kuitenkin jo eittämättä ihan eri kokoluokan tapahtuma, eikä mikään tapahtuma voi pysyä ilmaisena ikuisuuksiin. "Onko pari euroa pääsymaksua per nuppi sen arvoista, että koko con jouduttaisiin tekemään omalla porukalla, ilman Finnconin kokemusta ja tukiorganisaatiota", kysyvät jotkut. Kyllä se olisi - kävijöiden kannalta.

Animeconin maksuttomuuden perusteena on aiemmin pidetty sitä, että termin lanseerannut Turun Animeseura sallii sen käytön vain sillä ehdolla. Yhdistyksen hallituksen vaihduttua näin ei enää ole, mutta tällä välin Finncon-Animecon on ehtinyt sopia ison, kolmivuotisen sponsorisopimuksen. Animecon ei siis pääse Finnconista irti vielä ainakaan ennen vuotta 2010, ja siihen asti on pärjäiltävä... jotenkin. Tämänvuotinen tapahtumapaikka, ilmeisesti kyseisen sopimuksen avulla hankittu Tampere-talo, on eittämättä tilavin Finncon-Animeconin käytössä ikinä ollut tila - mutta älkää siis ihmetelkö, jos sen ansiosta tullaan jatkossa pääsemään S-etukortilla cosplaykisajonon ohi tai muuta yhtä hilpeää.

Kyllä, minäkin toivoisin että se olisi vitsi.

Välineurheilua

Kirjamessujen pöly on jo laskeutunut, ja sen cosplayohjelmakin saatiin tällä kertaa suoritettua ilman sen suurempaa draamaa; jos Mira olisi tälläkin kertaa sattunut voittamaan, hän olisi epäilemättä saanut niskaansa jotain pahempaakin kuin uhkailukirjeitä.

Kisoja ja niiden osallistujia katsellessa herää kuitenkin eräitä kysymyksiä, joita yritin varovaisesti herätellä jo numeron 1/2007 cosplayartikkelissani. Cosplayhan ei ole larppaamista, kaukana siitä - mutta tiettyjä kysymyksiä sen harrastamisen lähtökohdista voisi kuitenkin esittää. Tarkennettakoon, että tässä esitettyyn kysymykseen ei ole olemassa oikeita vastauksia.


Otetaan toiseksi esimerkiksemme Coco-kun, Mert Inalli. Hän on käväissyt jo useamman kerran pokaamassa ensimmäisen palkinnon cosplaykisasta jos toisestakin ja on hiljalleen lopettelemassa kisauraansa, joten hän on jo sopivan ikoninen hahmo jotta voin käyttää häntä esimerkkinä häntä loukkaamatta.

Coco on niin sanoakseni luonnonlahjakkuus cosplayn saralla. Muiden harrastusten kuin cosplayn ja konsolipelaamisen puute suo hänelle kosolti vapaa-aikaa, jonka hän pystyy käyttämään miten parhaakseen näkee. Hänellä on designsilmää, mikä auttaa asujen suunnittelussa. Hän on harjoituksen kautta taitonsa saanut taidokas poseeraaja. Hänellä on kunnianhimoa, minkä vuoksi hän pyrkii välttämään kompromisseja. Ja tämän kaiken lisäksi hänen pohjalais-turkkilainen verenperintönsä on suonut hänelle ulkomuodon, jolla hän on päässyt Suomen suurimman mallitoimiston listoille. Tuskin kukaan voi väittää, että yksikään näistä piirteestä olisi suoranaisesti haitaksi cosplayharrastukselle.

Kysyttäessä Cocolta millainen hänen cosplayaamansa hahmo on hän vastaa, ettei tiedä. Hän valitsee hahmonsa vain niiden ulkomuodon ja haasteellisuuden perusteella.

Otetaan toiseksi esimerkiksi satunnainen aulacossaaja #182. Hän on pukeutunut Inuyashaksi, Narutoksi tai Ichigoksi, kuten parikymmentä muutakin conkävijää. Asu on tehty liprattavasta puuvillasta, joka on ilmeisesti viettänyt edellisen elämänsä jonkun vuoteessa. Peruukki on halpa, huonosti istuva, kenties suorastaan ruma. Sävyt ovat vääriä, osa propeista vain jotain sinne päin. Ase on päällystetty ryppyisellä foliolla, kengät ovat vääränlaiset. Jos kyseessä on keskimääräistä haastavampi hahmo, näköisyys on ehkä vain summittainen.

Kysyttäessä tältä cossaajalta hänen hahmostaan saa ehkä noin 80 % todennäköisyydellä kuulla selvityksen, joka on pitempi kuin pari lausetta. On varsin todennäköistä, että selvityksestä kuultaa läpi pitkään jatkunut hahmon sarjan seuranta, hahmon vaiheiden tunteminen ja hänen luonteensa ja persoonansa ymmärtäminen. Cosplaypäätöksen syntyessä hahmon ulkoinen habitus on kenties painanut paljonkin, mutta täysin vailla tunnesidettä hahmoonsa on todella harva.

Kumpi cosplaysuoritus on teistä parempi?

Kuvallista viestintää

On olemassa hyvä syy siihen, miksi mainitsen Anime News Networkin niin usein; se on yksinkertaisesti parasta englanninkielistä otakujournalismia.

Tälläkin hetkellä se jatkaa hidasta mutta vääjäämätöntä evoluutiotaan. Haudattuaan ajatukset omasta podcastista sivusto ilmoitti hiljattain hakevansa esiintyjää videopodcastiin, mutta ilmoituksen katoaminen työpaikkailmoitusten joukosta ja uuden sarjakuvan alkaminen vihjaavat, että se päätettiin sittenkin toteuttaa sivustolle sopivammassa ja kuluttajaystävällisemmässä formaatissa.

Keskiviikkoisin ilmestyvä Anime News Nina! onnistuu jo toisella sivullaan esittelemään sekä cosplayelitistit että otakukinit - se on sarjakuvaa, joka sisältää harrastajayhteisön rehellistä kommentointia. Näin vähän perusteella on hankala sanoa vielä lopullista tuomiota, mutta se voi ennen pitkää osoittautua jopa paremmaksi kuin Internetin toiseksi paras nörttikulttuurisarjakuva, Mistakes of Youth. (Parashan on siis xkcd, jos ei muuten niin skaalansa laajuudella.)

Mistakes of Youth ilmestyy nykyään myös Otaku USA -lehdessä. Sen ensimmäisessä numerossa ilmestyneessä stripissä se irvailee Narutoa syvälliseksi aikuisten sarjaksi väittäviä aikuisia - ja on lisäksi hauska. Sen taide jättää ajoittain paljonkin toivomisen varaa, mutta sehän ei onneksi ole sarjakuvan laadun ainoa mittari; se on siitä huolimatta ajankohtainen ja relevantti. Vanhemmatkin stripit ovat hauskoja, koska niitä voi lukea hivenen nostalginen hymy huulillaan; niistä voi jopa tunnistaa itsensä.

Eikö Suomenkin otakuskenestä saisi piirrettyä sarjakuvaa? Anipunime oli ihan kiva yritys, mutta sillä oli väärä tekijä. Nyt kun lehtiä on useampia voisi luulla niiden haluavan selättää toisensa kaikilla mahdollisilla tavoilla; tämä voisi olla yksi niistä.

Toisaalta on tietysti surullinen totuus, että Suomessa sarjakuvalla ei elä. Suomesta löytyy vain yksi tekijä joka voisi elää vain sarjakuvalla tekemättä ohessa myös mm. kuvitustöitä - Juba - eikä hänkään tee niin. Edes englanninkielisellä alueella, jossa painosmäärät ovat satoja tuhansia, monilla keltanokilla on vaikeuksia tulla toimeen pelkästään sillä. Ajankohtaisessa keskustelussa on usein tullut esille myös opiskelujen, töiden, elämän yms. ylimääräisten ajanviejien haitallinen vaikutus sarjakuvantekoon.

Muunkinlaista visuaalista journalismia on toki olemassa. Flash-animaatiot kelpaavat esimerkiksi muuhunkin kuin huvittamiseen; esimerkiksi The Escapistin julkaisemassa Zero Punctuationissa Ben Croshaw arvostelee pelejä visuaalisten gagien saattelemana lähes henkeä vetämättä. Kokeilkaapa katsoa vaikkapa tämänviikkoinen Super Paper Mario -arvostelu videota kertaakaan pysäyttämättä.

Cosplay-AV:iden ihmeellinen maailma

Genshikenin kakkostankoubonissa Madarame mainitsee katsoneensa kerran cosplaypornoelokuvan, mutta että "Se ei ollut erityisen hyvä. Näyttelijä oli vain tavallinen pornotähti." Tämän jälkeen hermostuneesti hikoilevien ja punastelevien otakujen keskustelu siirtyy käsittelemään hypoteettisen cosplayseksin mahdollisuutta hypoteettisissa parisuhteissa, jollaista kenelläkään ei ole.

Tästä voisimme lähteä nyt keskustelemaan eläytymisen roolista cosplayssa ja sen tarpeellisuudesta ylipäätään; tätä keskustelua herättelin jo numeron 1/2007 pääartikkelissa. Mutta sen sijaan jatketaankin nyt cosplaypornosta, kun se kuitenkin kiinnostaa kaikkia enemmän.

Japani ei ole suvaitsevaisuuden ihmemaa; se on monokulttuurinen valtio, jossa uniikeimmankin ernumuodin edustajia löytyy vähintään tuhansittain. Tällaisessa maassa cosplayn kaltaista harrastusta katsotaan usein lievästi sanottuna kieroon, joten ei ole ihme että sen ympärille on syntynyt vähemmän mukavia lieveilmiöitä. Sakin vasemmalla esittämä käsitys cosplaysta ei ole Japanissa suuren yleisön mielessä mitenkään harvinainen.

Ei etenkään, kun sitä ruokkimassa on cosplaypornografian kaltaisia ilmiöitä. Tämän tehtailussa on kunnostautunut AV-firma nimeltä Total Media Agency, jonka tuottama aikuisviihde palvelee monien muidenkin mielenkiintoisten fetissien omistajia - koulu-uimapuvuista meidoihin, sukkahousuista raitasukkiin. TMA:n tuottamat cosplay-AV:t perustuvat luonnollisesti kulloinkin pinnalla olevaan otakusuosikkiin, ja ne seurailevat alkuteostensa juonia tai ainakin niiden avainkohtauksia suhteellisen tarkkaan. Sarjojen ja mahdollisesti hahmojenkin nimet on copyrightsyistä muutettu - tosin usein vain parin kanan paikkaa vaihtamalla. AV-versiot ovat halvalla ja nopeasti sutaistuja tuotantoja, koska niiden pääasiallinen kohdeyleisö - arvatkaa ketkä - ostavat ne joka tapauksessa.

Aiheesta kohosi enemmänkin keskustelua joulukuussa 2006, jolloin TMA julkaisi kiehtovan pienen elokuvan nimeltä The Melancholy of Hahiru Suzumiya; kuvia sen sisältämästä häkellyttävästä laadusta löytyy mm. täältä. Juoneltaan se seurailee varsin tarkasti Haruhin ensimmäisen tuotantokauden tapahtumia, mitä nyt lisäilee erinäisiä täysin irrallisen tuntuisia seksikohtauksia kaiken muun sekaan. Itse asiassa monet seksikohtauksista riisutun version nähneet ovat erehtyneet luulemaan sitä jopa fanituotokseksi.


Haruhi Suzumiyan kakkoskausi on tulossa vasta ensi keväänä, mutta Hahiru Suzumiya jatkoi seikkailujaan TMA:n tytäryhtiön I.B.WORKSin julkaiseman "The Vanishment of Hahiru Suzumiyan" muodossa jo toukokuussa - itse asiassa kaksi kuukautta ennen animesarjan jatkon julkistamista. Yukin ja Mikurun - anteeksi, Mirukun - näyttelijät vaihdettiin, mutta Hahirun näyttelijä Yuri Koosaka pysyi onneksi ennallaan; hän nimittäin osaa jotenkuten jopa näytellä, ja sitä ei pornotähdeltä ensimmäisenä odottaisi.

Madaramekin olisi varmasti ollut tyytyväinen myös Koosakan Haruhi-tulkintaan - tosin vain siihen asti, kunnes ensimmäinen seksikohtaus riisuu häneltä paitsi pantsut myös hahmon. Yukin ensimmäinen näyttelijä sentään pysyy koko ajan kiitettävän hiljaa eikä vingu ja ulise kuten japanilaiset aikuisviihdetähtöset yleensä.

Molemmat elokuvat ovat siis surkuhupaisia pienen budjetin räpellyksiä. Kuten näkyy.

Vanhempaa tuotantoa on vuodelta 2004 peräisin oleva Maria-sama ga Miteiru, josta myös rosa_foetida aikoinaan kirjoitteli. Se ei ole sen laadukkaampi, mutta on Hahiruja siedettävämpi ainakin siinä suhteessa että siinä ei (sattuneesta syystä) ole rumia miesnäyttelijöitä.

Femmari kirjoitti numeron 2/2007 Marimite-arvostelussaan ettei "hienojen neitojen tapoihin kuuluisikaan muhinoida rahvaanomaisesti rappukäytävissä milloin ja missä vain", mutta näiltä Maria-neidon suojateilta se näyttää sujuvan oikein luontevasti.


Elokuussa julkaistu Lozen Maiden taas on Internetin virallisen mielipiteen mukaan aivan kamala; osittain viehkojen pallonivelten puutteen ja osittain tuotantoarvojensa takia. Rakas Japani - kuinka vaikeaa voi olla saada näyttelijä värjäämään hiuksensa?


Jokin aika sitten puhetta oli heinäkuussa julkaistusta Higurashi ga Naku Koro nistä - lähinnä siksi, että se on jopa melkein laadukas. (Sitä ei pidä sekoittaa tekeillä olevaan ihan oikeaan Higurashi-näytelmäelokuvaan, jota odotetaan kieli pitkällä ihan muista syistä.) Tämä traileri on siis AV-version.
Ja jokunen viikko sitten paljastettiin myös TMA:n seuraava merkittävä projekti tällä alalla: marraskuussa julkaistava, Sakura Nanan tähdittämä Kira Star. Peljätkää ja itkekää.

Muokkaus 7.11: Viimeksi mainitusta on nyt sitten trailerikin. >_<

Muokkaus 11.11: Miten saatoinkaan unohtaa nämä kaksi?

Tänään TV:ssä

TV1, YLEn kulttuuriohjelma K-rappu tänään kello 19.20:

"Japanilainen nuorisokulttuuri on viime vuosina vakiinnuttanut suosionsa myös Suomessa. Ensin suosioon nousivat japanilaiset piirroselokuvat, animet. Sitten olivat vuorossa sarjakuvat, mangat. Sitten saapui japanilainen rock-musiikki, J-rock ja erityisesti nuorten tyttöjen suosima roolipukeutuminen, cosplay.

Mistä japanilaisen nuorisokulttuurin nousussa on kysymys, sitä selvitellään K-rapun tämänviikkoisessa lähetyksessä.

K-Rapun vieraina ovat japanilaisen populaarikulttuurin leviämistä tutkiva dosentti Katja Valaskivi Tampereen yliopistolta sekä japanilaisen populaarikulttuurin yleisasiantutija Kyuu Eturautti.

Heidän lisäkseen lähetyksessä ovat mukana suomalainen manga-piirtäjä Petra Nordlund, jonka Cafe inspiration niminen tarina (sic) löytyy Otavan vastikään julkaisemasta, suomalaista mangaa sisältävästä albumista Hokuto Manga. Oma sanansa japanilaisen kulttuurin nykytilasta on sanottavana myös ohjaaja Goro Miyazakilla, jonka tuore animaatio Maameren tarinat saa meillä ensi-iltansa 28.9."

Esiintyyköhän Kyuu Shessoomaru-cosplayssään vai bandana päässä? Vetoja otetaan vastaan.

Joka tapauksessa on positiivista, että asiaa käsitellään myös kulttuuriohjelmissa. Ilmeisesti tarkoituksena on käsitellä sitä, miten japanilaisen populaarikulttuurin harrastaminen on vaikuttanut lännessä tehtävään kulttuuriin, eli pseudomangaa; toivottavasti kuitenkin muutakin.

Muokkaus: Ja Shessoomaruhan se sieltä plopsahti, niinpä niin. Ohjelma oli varsin asiallinen ja asiapitoinen, olkoonkin että sekä haastattelijat ja haastateltavat olivat kuin seipäännielleitä - mutta ainakin kaikki vastaukset olivat etukäteen mietittyjä ja huolellisia. Ja mikään, minkä yllätysvieraana on Kainoliero ei voi olla kovin huono, eihän?

Miyazakilta kysytyt kysymykset olivat varsin peruskauraa, mutta harvoinpa tällaista Suomen TV:ssä näkee. Mitäköhän se, että ohjelman tekijät keskittyivät pitämään Ghiblin elokuvien suosion salaisuutena Japanin ulkopuolelle sijoittumista kertoo heistä?

Muokkaus 26.9: Ohjelman missanneet voivat katsoa sen Areenasta.

Keskustelussa on tuotu esille myös monia hyviä pointteja - Axa Sorjanen tosiaan näyttää sarjamurhaajalta. Seksin ja väkivallan sekä toisaalta "leikkimisen" korostaminen kertoo karua kieltään tekijöiden asenteesta, ja on totta että ohjelmaan olisi voinut ottaa aivan toisenlaisen lähestymistavan. Myös asiatietoja olisi voinut tarkistaa sekä julkaisumäärien että sen suhteen, ovatko lolita ja cosplay sama asia... (vihje: eivät.)

Toisaalta BL:n korostamisessa nuoren tekijän tuotannossa lienee kyse yhtä paljon tekijän kokemattomuudesta haastattelun antamisessa kuin tekijöiden asenteesta. Valitettavasti.