Oikeussalidraamaa taustatanssijoin

Muistattehan vielä Takarazukan Phoenix Wright -musikaalin? Nimiroolissa Tomu Ranju?

Nyt myös tekstitettynä.

Tuntuuhan se vähän hassulta että ne esittävät Yhdysvaltoihin lokalisoitua versiota... mutta kun se kerran on ihan yhtä alkuperäinen kuin Japaniin sijoittuva versiokin, niin mikäs siinä.

Tänään onkin sitten blogin toinen vuosipäivä. Tämä vuosi sujui ilman taukoja; olen yrittänyt vähentää täytepostauksien määrää, mutta toisaalta se on johtanut päivitystahdin hidastumiseen... Pitäisiköhän jatkaa turhien video- ja uutispostausten tekemistä, vaikka se loppupeleissä laskisikin blogin painoarvoa?

Ei vastalauseen sijaa

Mm, Takarazuka. No jaa, voisi tuo tukka olla vähän töyhtömäisempi... ja tietysti tummempi, kuten tässä esiproduktiokuvassa. (Edgeworthin tukka on parempi.) Puhumattakaan siitä, että alkuperäistä soundtrackia olisi voinut hyödyntää enemmänkin...

Mutta joka tapauksessa sielua korpeaa, ettei tule koskaan näkemään tuota livenä. Tssh.

Muokkaus 3.3: Ja jatko-osaa pukkaa. Hohoho...

Krooniseen urasawanpuutteeseen

Sanovat, että japanilaiset eivät ole vielä koskaan onnistuneet tuottamaan tyydyttävää näytelmäelokuvasovitusta yhdestäkään mangastaan; Death Notet ehkä ylittivät riman juuri ja juuri. Asia saattaa muuttua jatkossa. Japanin parhaiten ansaitsevien mangakojen kärkiviisikkoon kuuluvan Naoki Urasawan 20th Century Boysin elokuvasovitusta on odotettu kuin kuuta nousevaa - mutta tähän mennessä siitä ei ole nähty kuin virallisten sivujen lyhyt teaseri.

Mutta nyt.

Traileri sisältää kohtauksia kaikista osista mangaa, mutta tulossa on itse asiassa elokuvatrilogia - ja vieläpä Japanin kaikkien aikojen kallein sellainen kuuden miljardin jenin (47 miljoonan euron) budjetilla. CG ei hypi silmille ollenkaan niin pahasti kuin polygonishinigamit tekivät, ja taustakuvakin on komea. Toivotaan siis parasta.

Urasawa pitää itseään ensijaisesti tarinankertojana eikä piirtäjänä, ja vaikka hänen hieman oldskoolihtavassa piirtojäljessään ei olekaan mitään vikaa on tähän mielipiteeseen pakko yhtyä. 20th Century Boys ei ehkä kirjallisilla ansioillaan kohoa timanttisen Monsterin tasolle, mutta on silti painostavana scifinä täysin omaa luokkaansa - tarina salaliittoa vastaan taistelevista vanhoista ystävyksistä ja heidän tapahtumiin liittyvistä häilyvistä lapsuusmuistoistaan on nykymangan parissa täysin omaa luokkaansa.

On sääli että emme ole saaneet nauttia siitä vielä englanniksi, koska Urasawa pyysi Viziä aloittamaan sen julkaisun vasta kun Monsterin julkaisu on saatu päätökseen, jotta hänen piirrosjälkensä kehittyminen ei olisi niin selkeää. Mutta ennen pitkää, ennen pitkää...

UmbreLLa-virus?

Ei ole kenellekään yllätys, että juuri kukaan ei ollut tyytyväinen siihen tapaan jolla Tsugumi Ohba päätti ratkaista Death Noten seitsemännessä tankobonissa kehkeytyneen umpikujan (josta ei tietenkään edelleenkään saa puhua, koska omfg spoilers for chapter 58). Joten itse asiassa sekään ei ollut mikään yllätys, että elokuvasovituksissa kyseinen lukko ratkaistiin täysin toisella tavalla. Lopullista lopputulosta tämä ei muuttanut - ne jotka kuolevat mangassa kuolevat myös elokuvissa - mutta se kimmotti tarinan täysin toiseen suuntaan ja mahdollisti sen etenemisen ilman tarvetta loppujen lopuksi etäisen tuntuisiksi jääneiden uusien henkilöiden esittelemiselle. Ainakin minun mielipiteeni mukaan se oli fatalistisella tavalla varsin tyylikäs ratkaisu; millainenkohan mangan lopusta olisi muotoutunut, jos Ohba olisi päätynyt samaan ratkaisuun?

Lisäksi tämä lopetus jätti avoimeksi sen, mitä L teki niiden 23 päivän aikana [spoiler]jotka hänellä Kiran voittamisen jälkeen oli vielä jäljellä - hän kun oli kirjoittanut nimensä Death Noteen itse estääkseen Kiraa tappamasta itseään.[/spoiler] Tähän väliin sijoittuu L - change the WorLd, jonka toinen traileri julkaistiin joulukuussa.

Kamikaze Girls

Tämä arvostelu julkaistiin alkujaan Petit Alice vol. 1:ssä, jota ei saa enää mistään ja jonka vielä olemassaolevat kappaleetkin pitäisi polttaa roviolla. Tämä juttu oli kuitenkin ihan säällinen, joten sen kehdannee pistää tännekin; tätä versiota siitä on hieman korjailtu ja päivitelty.

Tervetuloa Shimotsumaan, pieneen kaupunkiin Tokiosta koilliseen. Se on tunnettu kahdesta asiasta: kaaleistaan ja siitä, että se on niin syrjäinen paikka että sittemmin kannabiksesta kärähtänyt kirjailija ja muotisuunnittelija Novala Takemoto päätti valita sen romaaninsa Shimotsuma Monogatari - käännösnimeltään Kamikaze Girls - näyttämöksi. Romaanin maailmassa näistä asioista luonnollisesti pätee vain toinen.

Tämä vuonna 2002 ilmestynyt romaani on itse asiassa ranobe eli light novel, mangatyylisellä kuvituksella varustettu kioskikirja. Vuonna 2004 valmistuivat suhteellisen samaan aikaan sekä Tetsuya Nakashiman ohjaama elokuvaversio että Yukio Kanesadan mangaversio, joka julkaistiin ennen tankoubonjulkaisuaan Betsucomi-lehdessä. Viime vuonna julkaistiin myös Takemoton kirjoittama jatko-osa, Shimotsuma Monogatari - Kan - Yanki-chan to Lolita-chan to Satsujin Jiken, vapaasti käännettynä Kamikaze Girls – Loppu – yanki-chan, lolita-chan ja murhamysteeri.

Niin romaanin, mangan kuin elokuvankin on julkaissut englanniksi Viz. Suomesta elokuvaa löytyy kuitenkin parhaiten IVL:n kolmosaluekoodin Hong Kong -DVD:nä, jossa on myös englanninkielinen tekstitys ja jota saa mm. Blipon verkkokaupasta. (Ei siis liikkeistä.)

Kamikaze Girlsin elokuvasovitus on merkillinen pala elokuvaksi. Se on tarina ystävyydestä, vaikka onkin samalla individualismin korkeaveisuu. Se on myös tarina aikuiseksi kasvamisesta, vaikka aikuistumisen sijaan siinä jäädäänkin nuoriksi.

Yllättävän monet ovat nähneet aiheelliseksi verrata elokuvan ohjaustyyliä Quentin Tarantinon Kill Billiin, mutta minä näkisin siinä kuitenkin enemmän yhteyksiä Jean-Pierre Jeunetin Amélieen kuin ensin mainittuun. Molemmat elokuvat kun käyttävät runsaasti arkitodellisuutta rikkovia, fantastisia kerronnallisia elementtejä eivätkä pelkää rikkoa neljättä seinää (molempien päähenkilöt kun puhuttelevat yleisöä silloin kun sen sopivaksi näkevät).

Tarinan päähenkilö on Momoko (Kyoko Fukada), jonka lempivaatemerkki on Baby, The Stars Shine Bright; kyseinen brändi on vahvasti esillä lähes jokaisessa elokuvan kohtauksessa. Gosurorikulttuurin ollessa muutenkin kaupallistunutta onkin vain sopivaa, että aiheen ympärille rakennettu elokuva liikkuu kaukana käsitteen ”tuotesijoittelu” tuolla puolen ja on käytännössä tasan yhden vaatemerkin elokuvamuotoinen mainos. Eihän siinä toisaalta mitään pahaakaan ole.

”En halua ajaa pyörällä tai kuulua jengiin. En ole riisumassa tätä mekkoa.”

Kuusivuotiaana pikkuvanhoittunut Momoko on oppinut välittämään vain itsestään sen jälkeen kun hänen äitinsä karkasi lapsivuoteelta gynekologinsa matkaann. Hän on kasvanut Amagasakissa, korostetun vulgaariuden pesäpaikassa, jossa ihmiset syntyvät ja kuolevat verkkareissa ja urakehitys tapahtuu yleensä boosoozokusta yakuzaksi. Gangsterina epäonnistuneen isän epäonnistuneiden piraattituotesotkujen takia he kuitenkin joutuivat muuttamaan värikkään nuoruuden eläneen, höperön isoäidin luokse jumalan selän taakse. Toisin sanoen Shimotsumaan, jossa "merkkivaate" tarkoittaa Juscosta ostettua 1000 jenin kauluspaitaa.

Babyn vaatteiden hamstraaminen vaatii kuitenkin rahaa, ja ilmapallonongintakojun pitäjäksi vajonneelta isältä sitä ei enää löydy. Niinpä Momoko päättää myydä tämän vanhoja vale-Versace -tavaroita. Lehti-ilmoitukseen vastaa räväkkä ja impulsiivinen Ichiko (Anna Tsuchiya); yanki eli moottoripyöräjengiläinen, entinen koulukiusattu nörtti jolle toverit ovat kaikki kaikessa. Miten suulas, syljeskelevä ja kiroileva yanki tulee toimeen individualistisen Momokon kanssa?

Tytöillä on kuitenkin enemmän yhteistä kuin voisi ensi näkemältä luulla. Heille molemmille ulkoiset asiat ovat tärkeitä: Momoko ei voisi kuvitellakaan pitävänsä päällään jotain joka ei sopisi hänen tyyliinsä, Ichiko taas ei välitä laukkujen ja paitojen aitoudesta niin kauan kuin niissä on brändilogo. Toisaalta Ichikon vulgaarius ensin pelottaa ja sitten kuvottaa Momokoa, joka ei voi ymmärtää miksi pinkillä, tuunatulla skootterilla kruisaileva yanki tuppautuu hänen seuraansa.

Pophuttua

Kamikaze Girls on tarina epätodennäköisestä ystävyydestä. Momoko ja Ichiko ovat molemmat reagoineet lapsuutensa vaikeuksiin omilla tavoillaan, ja huumori irtoaa juuri heidän erilaisuudestaan. Tarinan juoni ei sinällään ole mitenkään maailmoja syleilevä: tytöt tapaavat, eivät tule toimeen keskenään, ystävystyvät, kohtaavat esteitä, voittavat ne ja ratsastavat auringonlaskuun.

Kyse ei kuitenkaan ole päämäärästä vaan matkasta; Kamikaze Girls on ehdottomasti luokiteltavissa hyvän mielen elokuvaksi. Ennen loppuratkaisua, toistensa elämäntapojen ymmärtämistä ja omakseen ottamista sekä osaksi yankien urbaanilegendoja muuttumista elokuvan katsojat saavat todistaa tunnin ja 40 minuutin pituista teatraalista tunteiden ilotulitusta.

Nakashima käyttää suunnilleen jokaisen kuviteltavissa olevan elokuvallisen tehokeinon alleviivatakseen elokuvan fantastista pohjavirettä, joka saa sen tuntumaan paikoin henkiin herätetyltä animelta. Takaumakohtauksien melodraama ja överiksi vedetyt erikoistehosteet, heiluva käsivarakamera, dramaattiset spottivalot, still-kuviksi jähmettyvät kohtaukset, kaikki mahdolliset epätavalliset kamerakulmat. Pisteenä iin päälle tulevat Studio 4˚C:n Yojiro Nishimuran tuottamat animaatiokohtaukset, jotka paitsi aloittavat ja sulkevat elokuvan myös muodostavat Momokon päässä groteskin kuvaelman Ichikon kertomasta tarinasta 90-luvun legendaarisesta prätkäjengien kuningattaresta, Himikosta. Tällä tavalla kerrotussa elokuvassa jopa itseään toistava slapstick-huumori jaksaa huvittaa tavallista pitempään.

Tämä kitschin vuoristorata kierrättää meidät halki Ibarakin kaalipeltojen ja pachinkohallien, kautta apua tarvitsevien muotisuunnittelijoiden ja prätkäjengin johtajan eläköitymisen, legendaarisen koruompelijan metsästyksen, ensirakkauden ja sydänsurujen sekä yankien kaksintaisteluhaasteiden.

Mitä elokuva on syönyt

Näyttelijät on valittu huolella. Momoko ei ensi silmäyksellä ole mitenkään erityisen rakastettava hahmo: hän on itsekäs, naiivi, ja hänen päänsä on niin pilvissä että sitä on korostettava säännöllisesti erikoisefektikohtauksillakin. Minkäänlaiset tulevaisuudensuunnitelmat eivät voisi häntä vähempää kiinnostaa - hän vain haikailee rokokoon aikaisen Ranskan hedonistista elämäntapaa ja haluaisi syödä pelkkää makeaa. Idolinkasvoinen Fukada sopii osaan hyvin, joskin loppukohtauksen radikaalin luonteenmuutoksen aikana hänen näyttelytyönsä muuttuu hieman teatraaliseksi. Tämä reuhtominen onkin sitten sellaista, että Ichikokin jää tuijottamaan sitä monttu avoimena.

Sittemmin Nanan animeversion OP-laulajaksi päätyneen Tsuchiyan taas ei uskoisi olevan suorittamassa debyyttiään, sen verran haastavampi ja fyysisempi hahmo Ichiko mielialanheilahteluineen on. Rooli kuitenkin istuu esittäjälleen kuin hansikas, ja Tsuchiya onnistuu esittämään sävähdyttävän tulkinnan vastavoimien puristuksessa olevasta ylpeästä mutta pohjimmiltaan mukavasta tytöstä.

Elokuvassa on kuitenkin loistavia näyttelijöitä myös sivuosissa. Heistä ylivoimaisin on Kirin Kiki sekavasti höpöttävänä mutta refleksinomaisesti sudenkorentoja ja muita ötököitä nyrkkiinsä rusentavana isoäitinä. Sadao Abe taas tulkitsee (elokuvassa lähinnä parodiaksi romaani-itsestään muuttunutta) pikkukriminaali Yksisarvis-Ryujia - joka puolimetrisellä otsatöyhtöllään hallitsee coolisti jokaista tilannetta kuin FLCL:n kulmakarva-agentti Amarao konsanaan – erehtymättömällä varmuudella. Yoshinori Okadan esittämä BTSSB:n perustaja Akinori Isobe poikkeaa rajusti alkuperäisversiostaan, joka haastatteluissa kuvaa itseään ”tylsäksi otakuäijäksi.” Takemoton kuvaama Isobe taas on huivikaulainen, kirjavakuosista pukua käyttävä, laajaeleisesti huitova mies, jonka kaksijakoisen luonteen Okada onnistuu vangitsemaan hienosti. Momokon kuolaavaa ja piereskelevää isää esittävä Hiroyuki Miyasako puolestaan on kuin luotu tähän melodramaattiseen osaansa. Sen osan soundtrackista, joka ei ole Momokon mielisäveltäjän Straussin säveltämää on tehnyt animemusiikin supertähti Yoko Kanno. Siitä ei tarvitsekaan sanoa sen enempää.

Loppujen lopuksi Kamikaze Girls ei ole täydellinen elokuva; kaiken sen hypen jälkeen olisin odottanut jotain aavistuksen verran eeppisempää. Mutta toisaalta tunti ja 40 minuuttia on varsin lyhyt aika kertoa suuria tarinoita, ja elokuvan loppumaneerien rullatessa huomaa vaivihkaa toivovansa, että se olisi kestänyt edes hieman pitempään.

Ja eikö se yleensä ole hyvän elokuvan merkki?

L muuttaa maaiLman

Light Yagami saattoi olla Death Noten päähenkilö, mutta salaa kaikki kuitenkin hurrasivat lain pitkän kouran edustajalle; tuolle huonoryhtiselle, huolittelemattomalle, eksentriselle, silmäpussiselle ja anorektiselle salapoliisille, joka oli maailman ainoa ihminen joka pystyi tarjoamaan jumalsyndroomasta kärsivälle, oikeudentajunsa sumentaneelle teininerolle arvoisensa vastuksen. Ei siis ole ihme, että Death Noten kaltaisen merkkiteoksen spinoff-elokuva kertoo juuri L:stä. L - change the WorLdistä on julkaistu useita teasereita, mutta ne ovat kaikki sisältäneet vain aiemmista elokuvista peräisin olevaa materiaalia. Ensimmäinen elokuvasta itsestään materiaalia sisältävä traileri julkaistiin nettisivuilla torstaina; elokuvateattereissa sitä on näytetty jo toissa viikolla.

Elokuvan ohjaa Hideo Nakata (Ringu), ja nimihenkilöä esittää tietysti edelleen osaansa täydellisesti sopiva Kenichi Matsuyama. Elokuva sijoittuu aikaan "ennen toisen elokuvan loppua".

Mangalla maineeseen

Olipa kerran muuan kiinalainen lautapeli, jota pidettiin lähinnä vanhojen ukkojen huvina. Sitten, vuonna 1998, Hikaru no Go aloitti ilmestymisensä Shonen Jumpissa - ja yhtäkkiä goonpeluu olikin jälleen koko kansan huvia ja peruuttamattomasti juurtunut myös länsimaihin. Palkintoja ja tunnustusta kahminut Hikaru no Go oli vuosituhannen taitteen ylivoimaisesti suosituin shounensarja; sen tittelin siltä riisti vasta Naruto useita vuosia myöhemmin.

Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun manga nostattaa jonkin asian suosiota radikaalisti. 60-70-lukujen taitteessa Ashita no Joe teki nyrkkeilystä suurta kansanhuvia; 20 vuotta myöhemmin Hajime no Ippo teki saman uudemman kerran. 90-luvun alussa Slam Dunk sai maailman lyhyimpiin kuuluvan kansan innostumaan koripallosta.

Suosittu mangasarja on nostanut vuorollaan melkeinpä jokaisen kuviteltavissa olevan urheilulajin profiilia, karatesta judoon. Viime vuoden lopulla Nodame Cantabilen suosio onnistui nostamaan Oriconin seitsemännelle sijalle sen doramasovituksen soundtrackin - siis klassista musiikkia sisältävän albumin; listoille. Joskus tuntuu siltä, ettei ole mitään mitä Japanin populaarikulttuuri ei pystyisi tekemään mahdolliseksi...

Sarjan nimeltä Kami no Shizuku myötä myös viininmaistelu on nyt päässyt tästä maagisesta kosketuksesta osalliseksi. Ranskalaiset ovat innoissaan. Muokkaus 16.12: ANN kertoo: Kami no Shizuku on saamassa ranskalaisen ja italialaisen julkaisun, ja siitä on tekeillä myös näytelmäelokuva. Haha...

Cosplay-AV:iden ihmeellinen maailma

Genshikenin kakkostankoubonissa Madarame mainitsee katsoneensa kerran cosplaypornoelokuvan, mutta että "Se ei ollut erityisen hyvä. Näyttelijä oli vain tavallinen pornotähti." Tämän jälkeen hermostuneesti hikoilevien ja punastelevien otakujen keskustelu siirtyy käsittelemään hypoteettisen cosplayseksin mahdollisuutta hypoteettisissa parisuhteissa, jollaista kenelläkään ei ole.

Tästä voisimme lähteä nyt keskustelemaan eläytymisen roolista cosplayssa ja sen tarpeellisuudesta ylipäätään; tätä keskustelua herättelin jo numeron 1/2007 pääartikkelissa. Mutta sen sijaan jatketaankin nyt cosplaypornosta, kun se kuitenkin kiinnostaa kaikkia enemmän.

Japani ei ole suvaitsevaisuuden ihmemaa; se on monokulttuurinen valtio, jossa uniikeimmankin ernumuodin edustajia löytyy vähintään tuhansittain. Tällaisessa maassa cosplayn kaltaista harrastusta katsotaan usein lievästi sanottuna kieroon, joten ei ole ihme että sen ympärille on syntynyt vähemmän mukavia lieveilmiöitä. Sakin vasemmalla esittämä käsitys cosplaysta ei ole Japanissa suuren yleisön mielessä mitenkään harvinainen.

Ei etenkään, kun sitä ruokkimassa on cosplaypornografian kaltaisia ilmiöitä. Tämän tehtailussa on kunnostautunut AV-firma nimeltä Total Media Agency, jonka tuottama aikuisviihde palvelee monien muidenkin mielenkiintoisten fetissien omistajia - koulu-uimapuvuista meidoihin, sukkahousuista raitasukkiin. TMA:n tuottamat cosplay-AV:t perustuvat luonnollisesti kulloinkin pinnalla olevaan otakusuosikkiin, ja ne seurailevat alkuteostensa juonia tai ainakin niiden avainkohtauksia suhteellisen tarkkaan. Sarjojen ja mahdollisesti hahmojenkin nimet on copyrightsyistä muutettu - tosin usein vain parin kanan paikkaa vaihtamalla. AV-versiot ovat halvalla ja nopeasti sutaistuja tuotantoja, koska niiden pääasiallinen kohdeyleisö - arvatkaa ketkä - ostavat ne joka tapauksessa.

Aiheesta kohosi enemmänkin keskustelua joulukuussa 2006, jolloin TMA julkaisi kiehtovan pienen elokuvan nimeltä The Melancholy of Hahiru Suzumiya; kuvia sen sisältämästä häkellyttävästä laadusta löytyy mm. täältä. Juoneltaan se seurailee varsin tarkasti Haruhin ensimmäisen tuotantokauden tapahtumia, mitä nyt lisäilee erinäisiä täysin irrallisen tuntuisia seksikohtauksia kaiken muun sekaan. Itse asiassa monet seksikohtauksista riisutun version nähneet ovat erehtyneet luulemaan sitä jopa fanituotokseksi.


Haruhi Suzumiyan kakkoskausi on tulossa vasta ensi keväänä, mutta Hahiru Suzumiya jatkoi seikkailujaan TMA:n tytäryhtiön I.B.WORKSin julkaiseman "The Vanishment of Hahiru Suzumiyan" muodossa jo toukokuussa - itse asiassa kaksi kuukautta ennen animesarjan jatkon julkistamista. Yukin ja Mikurun - anteeksi, Mirukun - näyttelijät vaihdettiin, mutta Hahirun näyttelijä Yuri Koosaka pysyi onneksi ennallaan; hän nimittäin osaa jotenkuten jopa näytellä, ja sitä ei pornotähdeltä ensimmäisenä odottaisi.

Madaramekin olisi varmasti ollut tyytyväinen myös Koosakan Haruhi-tulkintaan - tosin vain siihen asti, kunnes ensimmäinen seksikohtaus riisuu häneltä paitsi pantsut myös hahmon. Yukin ensimmäinen näyttelijä sentään pysyy koko ajan kiitettävän hiljaa eikä vingu ja ulise kuten japanilaiset aikuisviihdetähtöset yleensä.

Molemmat elokuvat ovat siis surkuhupaisia pienen budjetin räpellyksiä. Kuten näkyy.

Vanhempaa tuotantoa on vuodelta 2004 peräisin oleva Maria-sama ga Miteiru, josta myös rosa_foetida aikoinaan kirjoitteli. Se ei ole sen laadukkaampi, mutta on Hahiruja siedettävämpi ainakin siinä suhteessa että siinä ei (sattuneesta syystä) ole rumia miesnäyttelijöitä.

Femmari kirjoitti numeron 2/2007 Marimite-arvostelussaan ettei "hienojen neitojen tapoihin kuuluisikaan muhinoida rahvaanomaisesti rappukäytävissä milloin ja missä vain", mutta näiltä Maria-neidon suojateilta se näyttää sujuvan oikein luontevasti.


Elokuussa julkaistu Lozen Maiden taas on Internetin virallisen mielipiteen mukaan aivan kamala; osittain viehkojen pallonivelten puutteen ja osittain tuotantoarvojensa takia. Rakas Japani - kuinka vaikeaa voi olla saada näyttelijä värjäämään hiuksensa?


Jokin aika sitten puhetta oli heinäkuussa julkaistusta Higurashi ga Naku Koro nistä - lähinnä siksi, että se on jopa melkein laadukas. (Sitä ei pidä sekoittaa tekeillä olevaan ihan oikeaan Higurashi-näytelmäelokuvaan, jota odotetaan kieli pitkällä ihan muista syistä.) Tämä traileri on siis AV-version.
Ja jokunen viikko sitten paljastettiin myös TMA:n seuraava merkittävä projekti tällä alalla: marraskuussa julkaistava, Sakura Nanan tähdittämä Kira Star. Peljätkää ja itkekää.

Muokkaus 7.11: Viimeksi mainitusta on nyt sitten trailerikin. >_<

Muokkaus 11.11: Miten saatoinkaan unohtaa nämä kaksi?