Kulttuuri ja imperialismi

Risto Kuneliuksen kirjasta Viestinnän vallassa (2003) silmiin osui tämä kappale.

Vuonna 1999 Yleisradion kanavien välittämistä televisio-ohjelmista 13 prosenttia oli peräisin Pohjois-Amerikasta, lähes kokonaan Yhdysvalloista. MTV3:n ohjelmistossa vastaava luku on 38 prosenttia. - - Sama painotus pätee, kun tarkastelee elokuvateollisuutta. Vuonna 1999 yli 63 prosenttia suomalaisten ensi-iltojen lipputuloista meni Yhdysvalloissa tuotetuille filmeille, vaikka vuosi oli kotimaisen elokuvan menestyksen kannalta erinomainen. Mutta mistä stten johtuu yhdysvaltalaisten elokuvien, sarjafilmien ja muiden ohjelmien voittokulku maailmalla? Osaltaan tällaisten suhdelukujen taustalla on juuri talous ja sen mekanismit, joiden kautta "vapaan valinnan" voi kyseenalaistaa.

Oletetaan, että tuntu laadukasta suomalaista ohjelmaa maksaa esimerkiksi 100 000 euroa. Vastaavanlaisen ohjelman tuotantoon pannaan Yhdysvalloissa miljoona euroa, siis kymmenen kertaa enemmän. - - Koska kymmenen kertaa suuremmilla resursseilla tehdyn ohjelman markkinat ovat suuret, Suomen kaltaisille pikkumarkkinoille tämä sama tunti voidaan myydä 10 000 eurolla, siis kymmenen kertaa halvemmalla kuin kotimainen tuotanto maksaisi. Halpa hinnoittelu käy päinsä, koska ohjelma on jo kattanut tuotantokustannuksensa (ainakin suurelta osin) jo kotimarkkinoilla. Se mitä muualta saadaan, on enemmän tai vähemmän lisävoittoa. Lopputulos on, että tiukkojen resurssien kanssa kamppaileva suomalainen televisiokanava on suuren kiusauksen edessä: tuottaako kallista kotimaista vai ostaako halpaa ulkomaista?

Tätä voisi helposti käyttää aasinsiltana siihen miksi suomalaisten animenlataaminen ei ole sen paheksuttavampaa kuin amerikkalaisten hypoteettinen Salkkarien lataaminenkaan - olemattomista tuloista ei voi ottaa mitään pois. Mutta sen sijaan ajattelin käyttää sitä esimerkkinä mangan voittokulusta maailmalla! (Mikä yllätys.)

Jos Bakumaniin on luottaminen (ja miksipä ei olisi, kun otetaan huomioon että se on Shueishalle käytännössä yksi suuri "tee näin jos haluat mangasi meille julkaistavaksi" -mainos) maksaa halvimmankin Shonen Jump -mangan tuottaminen 9000 jeniä eli noin 75 euroa sivulta jo pelkkinä tekijänpalkkoinakin. Siitä voi laskea, että yhden tankobonin eli 160-170 sivun verran sarjakuvaa (lukujen alkulehdet, ekstrasivut ja muut härpäkkeet poislukien) tuottaakseen kustantaja joutuu investoimaan noin 10 000 - 13 000 euroa jo ennen kuin tiedetään tuleeko sarjasta isokin hitti. Ja varsinaisista luvuistahan en toki tiedä mitään, mutta en ihmettelisi josko tuo palkkio saattaisi olla Tosi Isojen Hittien tekijöillä kaksin- tai kolminkertainenkin. Ja paino- ja levityskuluthan ovat sitten kokonaan oma lukunsa.

Pointti kuitenkin oli, että mangateollisuudessa liikkuvat edestakaisin isot rahat - niin isot, että tuollaisia hintoja on järkevää maksaa tekijöille, aloittelijoillekin. Uusia sarjoja aloitettaessa ei ajatella ulkomaisia vaan kotimaisia markkinoita; kaikki lisensointimaksut ulkomaille ovat ylimääräistä voittoa.

Tarkoittaako se sitten sitä, että mangan julkaiseminen olisi länsimaisille kustantajille halvempaa kuin kotimaisen? Ei tietenkään. Suomalaisten sarjakuvantekijöiden palkat eivät ole lähelläkään Shueishan maksamia hintoja; monesti on toisteltu sitä faktaa, että Suomessa ei yksinkertaisesti voi elättää itseään, saati perhettään, tekemällä pelkästään sarjakuvia.

Mutta kannattaa pohtia asiaa tarkemmin. Mangan julkaisuoikeuksien saaminen on kallista, mutta sitä tehdään siitä huolimatta - koska manga myy. Se on muutamassa vuosikymmenessä valloittanut enemmistön Ranskan sarjakuvamarkkinoista, minkä olen jo aiemminkin maininnut joidenkin epäilyistä huolimatta. Association des Critiques et des journalistes de Bande Dessinéen mukaan Ranskan uudet julkaisumäärät jakautuivat vuonna 2007 seuraavasti: 1428 aasialaista sarjakuvajulkaisua, 1338 ranskalaista tai belgialaista, 227 amerikkalaista ja 319 sarjakuvaromaania. Myyntimääristä puhumattakaan; Narutoa oli tutkimuksen tekoaikaan julkaistu vasta seitsemän osaa, mutta pelkästään sen myyntiluvut lähentelivät jo Suomen väkilukua.

Luku on siis lähellä sitä 45 prosenttia, jonka Jean-Marie Bouissou mainitsi aiemmin linkkaamassani artikkelissaan. Kyseisessä artikkelissa on kuitenkin eräs toinenkin mielenkiintoinen huomio; sellainen, joka on ehkä koko tätä asiaa merkittävämpi:

It may be cheaply mass-produced, but manga is also a high-quality consumer good. In this sense, the global success of Shueisha or Kodansha is no different from that of Toyota or Sony.

Ja siinähän se villakoiran ydin loppujen lopuksi on. Halpaa TV-viihdettä voisi importata kotimaisille kanaville muualtakin kuin Amerikasta, mutta jostain syystä se kuitenkin hallitsee länsimaisia tilastoja - koska se on helposti omaksuttavaa. Globalisaatio on saanut aikaan sen että amerikkalaisesta audiovisuaalisesta viihteestä on tullut maailmanlaajuinen normi, jonka parissa kasvetaan; se on peruuttamaton kehityskulku, jonka muuttaminen vaatisi laajempaa mullistusta maailmankaupassa tai jotain muuta vastaavaa. Mangalle on epäilemättä käymässä pitkälti samalla tavalla.

Marx ja Engels ennustivat tällaista kulttuurin globalisaatiota ja kansojen keskinäistä riippuvuussuhdetta kulttuurituotteiden suhteen jo vuonna 1848 Kommunistisessa manifestissaan. Kuneliuksen mukaan taas se että tietynlaisen kulttuurin tuotanto keskittyy niille alueille joissa sitä tuotetaan suurimmilla budjeteilla on siinä mielessä valitettava kehityskulku, että tällaisella massakulttuurilla on yhä vähemmän ja vähemmän tekemistä kuluttajan oman elämän kanssa. Mutta toisaalta - keskivertoshoujomangalla lienee kuitenkin joka tapauksessa enemmän tekemistä sen keskiverron länsimaisen lukijan elämän kanssa kuin Teräsmiehellä, Aku Ankalla tai Asterixilla...

(Otsikko on lainattu Paul Gravettin kirjan Manga - 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa viimeisestä luvusta, joka sivuaa muunmuassa tätä aihetta. Lukekaa ihmeessä.)

Poteroita ja niistä ammuskelua

Viime postauksessa sivusin japanilaisen ja länsimaisen tarinankerronnan kulttuurieroja. Alkuvuodesta sen sijaan pohdin nimenomaan japanilaisen ja eurooppalaisen sarjakuvan (amerikkalaisen poissulkien) sekä niiden kuluttajien välisiä kulttuurieroja; se saako näin tehdä on tietysti joidenkin mielestä kyseenalaista, mutta kenties olisi hyvä kuulla myös niiden eurooppalaisten sarjakuvakulttuurin kasvattien näkökulmaa asiaan? Jean-Marie Bouissou kirjoittaa näin:

I followed Pilote to the last issue and Charlie Mensuel through university, but long before then my sisters, who through school had fought with me every Wednesday for the copy of Tintin and Spirou, had stopped finding any series which paid the slightest attention to the concerns of young women. On the other side of the world, the "Year 24 Flower Group" offered to Japanese girls of the same age mangas conceived and drawn by young women for young women. These had an aesthetic of their own, an attention to issues such as rape or unwanted pregnancy, and a female perspective on love and sex. In a highly macho society, where it was hard for girls to imagine a relationship on equal terms with a boy, these artists made good use of devices such as cross-dressing heroines, on the model of the celebrated "Lady Oscar" of Riyoko Ikeda's Rose of Versailles, or relationships between teenage boys (shonen ai), which let the female reader identify either with the more effeminate or with the more virile. When their readers started working, their publishers invented "OL manga" (office lady manga). When they married they could read "ladies comics", peppered with rosy romanticism and rather crude shonen ai – a brief escape from the routine of the housewife.

Young Frenchwomen had meanwhile given up on comics. As for the boys, the highbrow culture of Pilote vanished as its readers left university. During the 1980s Pilote, Charlie Mensuel and Hara Kiri / Charlie Hebdo declined and collapsed. Henceforth the publishers concentrated one-size-fits-all series "for children of 7 to 77 years". Preeminent here were the indestructible Lucky Luke and Asterix: neither fish nor fowl, more than children's comics but not truly grown-up, peppering childlish scenarios with a lots of humorous hidden meaning for the sake of their adult audience.

Anybody who has also followed this process will understand immediately why manga was destined to become a global product: it had something to offer audiences diverse in age, sex, and taste. Neither French nor American comics could provide such variety. Where are the French cartoonists capable of reviving a famous sextagenarian doctor abandoned at the time of Pilote? One of the sisters who fought with me for Tintin as a girl is now passionate for Syuho Sato's Say Hello to Black Jack, a gritty view of Japanese hospitals as seen by a young intern.That, at the very least, is a good base to attack the global market.

Mitäpä tuohon nyt sitten enää sanoisi. "Ei millään ole mitään eroa, kaikki on vaan samaa sarjakuvaa, ei saa yrittää mitenkään erottaa tai määrittää, mitään "oikeaa mangaa" ei millään lailla mitenkään missään määrin voi ikinäkoskaan ollakaan nih!!!" kenties? Kaikki liittyy kiehtovalla tavalla kaikkeen.

Kirjoitus kannattaa lukea kuitenkin kokonaan, sillä se sisältää monia muitakin pointteja - kantavana teemanaan sen, että japanilainen kulttuuri sisältää jäykästä stereotypiastaan huolimatta vähemmän teennäistä puritanismia ja rajoittuneisuutta kuin länsimaiset yleensä.

Tämän (ja valtion monopolin puutteen) vuoksi japanilainen TV-viihde on alusta alkaen saanut olla vapaampaa kuin länsimainen, ja sen (ja Comics Coden puutteen) vuoksi myös lastensarjakuvat saavat olla rehellisen vulgaareja - eikä aikuisten sarjakuvien siten tarvitse olla korostetun rajuja ja synkkiä jotta ne tajuaisi aikuisten sarjakuviksi. Puhumattakaan siitä, että jatkuva lehtiensisäinen kilpailu pakottaa mangakat tekemään töistään kohdeyleisöään kiinnostavia ja myyviä välttääkseen potkut, tai saadakseen ylipäätään töitä - ja nämä teokset myös sitten myyvät.

Systematic pre-publication in serial form and the continuing control of popularity via dokusha kado – feedback forms inserted into the weeklies, allowing readers to rank each series – obliges mangaka to "stick" in the imagination of their readers. This readership is predominantly teenage – and there is no question that teenagers of every country are much more interested in a thousand and one ways of making out and losing their virginity than in the pun-filled adventures of Asterix.

Täällä lännessäkin.

Menneen talven lumia

Uusimman Imagen retroartikkeli tietää kertoa, että Japani ("sushi, manga, rorita-tyyli, Tokion-matkat, J-rock") oli muotia 2000-luvun alussa - kuten myös t.A.T.u, rannehikinauhat, Pro Sinappi, Krisse, tuunaus ja DJ Esko. Tarkoittaako tämä sitä, että "Japani-buumin" aika on ajanut ohitse? Kenties ja kenties ei; Japanin harrastaminen on ehkä arkipäiväistynyt (viimeistään edustuksen Salatuissa elämissä ja Idols-karsinnoissa pitäisi kertoa jotain valtavirtaistumisesta, vaikka Big Brother onkin sellaiselta vielä säästynyt - toisin kuin Espanjassa) mutta siitä riittää edelleen jutunaiheeksi jos toiseksikin. Harrastajien oma identiteetti on säilynyt yhtä vahvana kuin kaikkien muidenkin alakulttuurien identiteetit, ja itse asiassa perinteisesti massojen hampaissa riepottelu vain lisää painetta oman imagon ylläpitämiseen ja vahvistamiseen - siihen, että luodaan selkeä ero "meidän" ja "muiden" välille. Parhaimmillaan valtavirtaistuminen siis selkeyttää alakulttuurin identiteettiä ja vahvistaa sen yhtenäisyyttä.

Toivon mukaan tämä tulee ennen pitkää myös näkymään skenessä; esimerkiksi pääsymaksullisten tapahtumien yleistyminen saattaa aiheuttaa sen, että kävijöiltä vaaditaan jonkinasteista panostusta ja kiinnostusta muuhunkin kuin tapahtuman sosiaaliseen aspektiin; faniutta. Mikä on tietysti ehdottoman hyvä asia, koska muuten esimerkiksi conit tulisivat ennen pitkää tukehtumaan omaan hengaajapaljouteensa. Surullinen totuushan on, että Animeconin voisi järjestää vaikka isossa varastohallissa, ja sinne tulisi silti 10 000 ihmistä. (Toisaalta... tiettyjen määritelmien mukaan näinhän toisaalta ollaan ensi vuonna tekemässäkin.)

Mutta tästä huolimatta tuntuu itse asiassa siltä, että japaniharrastaminen elää parhaillaan jonkinasteista renessanssia. Käytön puutteessa lahoamassa olleita vanhoja rakenteita ollaan hiljalleen raivaamassa pois uusien tieltä suunnalla jos toisellakin, ja jästipäisimmätkin lienevät jo hiljalleen tajunneet että negatiivista palautetta voi antaa muustakin syystä kuin valittamisen ilosta (kuten esimerkiksi siitä, että on vaikkapa huolestunut fandominsa tilasta). Keskustelua fandomista ja sen tilasta tunnutaan tänä vuonna käytäneen monin verroin enemmän kuin koko kuluneena vuosikymmenenä yhteensä - ja niin ikävältä kuin se monista jostain syystä tuntuukin on minusta kuitenkin ihan selkeä fakta, että osallistumista ja palautetta tarvitaan jatkuvasti yhteisön jokaiselta portaalta. Sellainenkin maailmanihme on nähty, että kuuluisa kermapersenuoriso on yllättäen alkanut aktivoitua ja tarjoutua vapaaehtoiseksi osallistumaan conien järjestämiseen - kunhan asiasta oli ensin lopultakin käynnistetty julkista keskustelua paikkaan jossa koko fandom pystyi yhdessä siihen osallistumaan. On aika koomista, että tämänkin aloitteen piti lopulta tulla nimenomaan scifistien taholta.

Fandomin itse itselleen järjestämien tapahtumien yleistyessä niitä tekijöitä ja aktiivejakaan ei ehkä tarvitse kaivella kivien alta (parhaimmassa tapauksessa varsin kyseenalaisin mainoslausein), kun homma toimii porukoitumisen ja kiinnostuneisuuden avulla. Eli juuri niin kuin luonnollisen fandomin pitääkin; ei perusteta "yhteistyökokouksia" ja niille postituslistoja ja yritetä houkutella porukkaa mukaan niihin toisilta paikkakunnilta, vaan yksinkertaisesti siten että henkilö A tuntee henkilön B, joka puolestaan tuntee henkilön C. Ja niin edespäin.

Tämä on minusta äärimmäisen terve kehityssuunta, jo ihan vain siksikin että se tulee toivottavasti ennen pitkää johtamaan skenen tervehtymiseen siitä epäsymmetrisestä kummajaisesta, jollainen se on pari viime vuotta ollut. Esimerkiksi Mangotarhaa lukiessa tulee nimittäin väkisinkin ajatelleeksi, että vanhemman polven harrastajilla on kummallisella tavalla vinoutunut käsitys fandomista; vaikka kovasti sanotaankin ihmisten olevan mukana toiminnassa omasta tahdostaan eikä velvollisuudentunnosta (ihan vain siksi että joku olisi voinut saada jostain sellaisen harhakäsityksen...) fanitoiminta määritellään silti nakeiksi; hoidettaviksi vastuuasioiksi. Minua kummastuttaa etenkin ilmaus "asiat jotka on pakko tehdä"; kuka ihme sellaisia tekemään pakottaa, jos kiinnostusta ei löydy sen vertaa että niitä ei voi ajatella muuna kuin välttämättömänä pahana? Miksi asettua vastuutehtäviin, jos asian hyvät puolet eivät paina kupissa enempää kuin huonot?

Lisäksi kannattaa huomata, että on vaikea kuvitella miten tämä jaottelu pätisi mihinkään muuhun kuin metaharrastamiseen; yhdistysten pyörittämiseen, conien ja kisojen järjestämiseen ja sensellaiseen. Se mitä minä ymmärrän "fanitoiminnalla" - faniuden ja harrastuneisuuden toteuttaminen cosplayaamalla, fanitaidetta ja muita teoksia luomalla, omien suosikkiensa ilosanomaa levittämillä sekä etenkin vaihtamalla ajatuksia muiden harrastajien kanssa niin netissä kuin irlinkin puolella - jää kokonaan tämän ajattelutavan ulkopuolelle.

Sanotaanko vaikka näin: minulle vaikkapa tämän blogin pitäminen on harrastamista eikä metaharrastamista, koska luen keskustelemisen harrastukseni kohteista fanitoiminnaksi. Conin järjestäminen taas on eittämättä metaharrastamista, koska siihen liittyy useita sellaisia asioita jotka eivät liity itse harrastukseeni mitenkään vaikka kontributoivatkin conin valmistumisen puolesta. Valmis con on fanitoimintaa, conin tekeminen puolestaan ei - mutta se ei tarkoita, etteikö metaharrastaminenkin voisi olla hauskaa ja ettäkö sitä kannattaisi mainostaa "elämänsä uhraamisena" yhteisen hyvän vuoksi. Jokaista Desuconin järjestämisen aiheuttamaa pientä harmaata hiusta kohden on ollut kymmenen riemukasta hetkeä täynnä onnistumisen iloa, enkä vaihtaisi niitä pois mistään hinnasta. En koe että vähemmän hauskatkaan asiat conin järjestämisessä kuuluisivat "pakko tehdä" -kategoriaan, koska haluan tehdä ne siitä huolimatta. Niin yksinkertaista se on.

Mainittu piilovelvollisuuksilla ryyditetty ajattelutapa manifestoituu kuitenkin välillä mielenkiintoisilla tavoilla. Kyuu sanoi minulle jokin aika sitten sanoneensa aikoinaan Tampere kupliita vuoden 2007 tärkeimmäksi cosplaytapahtumaksi, koska sen saama mediahuomio oli ollut ennennäkemätöntä - olikohan se nyt ensimmäinen kerta kun cosplay oli päässyt siinä määrin esille valtakunnalliseen mediaan; muistattehan sen Aamulehti.fi:n äänestyksen. Mikä on tietysti ihan kunnioitettava saavutus sinänsä - mutta en tiedä pitäisinkö sitä nimenomaan merkkinä itse kilpailun tärkeydestä. Tai tapahtumankaan.

Itse nimittäin suorittaisin mieluiten ja pitäisin tärkeimpänä sellaista metaharrastamista, joka tuottaa suoraa hyötyä harrastajayhteisölle - vaikkapa järjestämällä tapahtuman, jolla olisi hieman enemmänkin tarjottavaa meille harrastajille. (Ja jos fandomin nuorempaa puolta saadaan samalla aktivoitua osallistumaan myös muuhun toimintaan kuin hengaamiseen, niin sen parempi.) Juuri tämän vuoksi minun on hieman hankala nähdä cosplayviikoissa ja muissa julkisuustempauksissa liiemmin järkeä - ei minun ensisijainen tavoitteeni ainakaan ole, että harrastukseni pääsisi uutisten loppukevennykseksi.

Tämän kaiken saavuttaminen vaatii tietysti vielä jonkin verran lisää työtä niin jo käynnissä olevien kuin vielä julkistamattomienkin projektien parissa. Mutta odottakaapa vain.

Lepotauko

On lopultakin koittanut se synkkä päivä, jolloin Otakunviran kohtaloksi on tullut sairastua taukotautiin. On aika pohtia jatkoa ja säätää tulevaa; tämä sivusto ei Otakun lopettamisen jälkeen voi enää säilyä tällaisenaan, joten blogin on aika siirtyä muualle. Uusi domain on jo ostettuna ja WordPress-teemakin valittuna, joten voinette olla suhteellisen varmoja siitä ettei tämä tauko ole tappavaa sorttia. Se kestänee kuitenkin vähintään useampia viikkoja ja päättynee viimeistään siinä vaiheessa kun saan irlattua kasaan tarpeeksi vieroitusoireita - tämä on joka tapauksessa aivan liian hauskaa touhua lopetettavaksi kokonaan. Joskus on kuitenkin priorisoitava joitain asioita toisten edelle, ja se joskus on nyt.

Ja Animeconkin on jo viikon päästä; alkaa olla jo aika valmistautua siihen, koska minun olisi tarkoitus puhua niitä näitä myös tässä tapahtumassa. (Tervetuloa kuuntelemaan vain.) Luotettavuusasteeltaan vaihtelevien huhujen ja kuulopuheiden perusteella conista pitäisi myös tulla varsin hollowfieldihtävä - ja kenties jopa hellsingihtävä. Hohoho~

Kolmea ruokalajia jälkiruokaa

Moyoco Annon kahdeksanosainen Sugar Sugar Rune kertoo kahdesta nuoresta noitatytöstä, jotka kokevat kulttuurishokkeja päädyttyään meidän maailmaamme. Tarinan motiivina on rakkaus, ja piirtojälki on totta vie tukahduttavan sokerista. Ja siihen yhtäläisyydet massashoujoon loppuvatkin.

Voisin tavanomaiseen tapaan kuluttaa kolmasosan tästä tekstistä suomalaisen laitoksen ongelmakohtien ruotimiseen, mutta tällä kertaa en taida tehdä niin. Ei siksi etteikö puutteita ja vikoja löytyisi (samanlaiset ranskankielisiä loitsuja selittävät loppuliitteet kuin Del Reyllä olisivat olleet kiva lisä, ja eikös Duke ole punamusta eikä punavalkea?) vaan koska – toisin kuin Yotsuba&!n tapauksessa – minulla tulee olemaan muutenkin tarpeeksi työtä teidän vakuuttamisessanne siitä, että kyseessä on yksi parhaista koskaan lukemistani ja ehkä jopa paras toistaiseksi suomeksi julkaistu manga.

Olemme tulleet jonkinlaiseen oman maailmamme peiliulottuvuuteen

Chocola ja Vanilla ovat ystävykset, jotka saapuvat “intohimojen ihmismaailmaan” kisaamaan siitä, kummasta tulee Taikamaan seuraava kuningatar. He yrittävät määräaikaan mennessä kerätä mahdollisimman paljon ihmispoikien tunteita, jotka ilmenevät fyysisessä muodossaan sydämenmuotoisina kristalleina. Eri tunteet ovat erivärisiä, ja pelästymisestä tai muista negatiivisista tunteista syntyneet sydämet ovat paljon vähempiarvoisia kuin ihastuksesta, intohimosta tai rakkaudesta syntyvät.

Rimppakinttuisten kymmenvuotiaiden käsitys ihmisten tunteista ei kuitenkaan ole kypsin mahdollinen. Chocola joutuu pian huomaamaan, että hänestä Taikamaassa suositun huomion keskipisteen tehnyt räväkkä ja aggressiivinen käytös ei purekaan ihmisten maailmassa; ujo, kohtelias ja introvertti Vanilla – joka aluksi ei halunnut edes osallistua koko kilpailuun ja oli valmis luovuttamaan kuningattaren paikan Chocolalle edes yrittämättä – tuntuu sekä saavan aikaan rutkasti enemmän sydämentykytyksiä että kartuttavan omaa pistetiliään vauhdilla. Samaan aikaan Chocola alkaa kärsiä muistakin ongelmista: hänellä alkaa olla tunteita koulun salaperäistä bishiä Pierreä kohtaan, ja toisin kuin ihmisillä on noidilla ja velhoilla vain yksi sydän annettavaksi – ihmiseen rakastunutta rankaistaan ankarasti, ja sydämensä ilman vastarakkautta menettänyt voi jopa kuolla.

Minkä tahansa muun esi- ja varhaisteinitytöille suunnatun mangan temaattinen kehitys olisi pysähtynyt tähän.

Missä tahansa tavanomaisemmassa shoujosarjassa Chocola olisi oppinut huomaavaisemmaksi ja Vanilla kasvattanut selkärangan; muutaman kommelluksen jälkeen Vanillasta olisi tullut kuningatar mutta Chocola olisi löytänyt elämänsä rakkauden (muistakaa, päähenkilöhän ei voi koskaan voittaa maallista kunniaa ja mammonaa), ja kaikki olisivat eläneet elämänsä onnellisina loppuun asti. Ja jännää tässä on se, että lopulta näin myös enemmän tai vähemmän käy – mutta ei suinkaan näin yksinkertaisesti.

Laita joseimangaka asialle

Anno ei nimittäin halua kertoa tarinaa, jonka opetus on “ole kiltti ja kohtelias tyttö, niin ihmiset pitävät sinusta” (kuten jotkut vain ensimmäisen osan lukeneet kriitikot ovat esittäneet). Suunnilleen hänen jokainen mangansa on satiiri naisista – tässä tapauksessa tytöistä – jotka manipuloivat miesten tunteita omia epäromanttisisia tarkoitusperiään varten, ja Sugar Sugar Runessa tämä materialisoituu genrelle hupaisan epäkonventionaalisesti: rakkaus ei ole ihanteellinen tavoittelunkohde eikä pumpulilinna-abstraktio, vaan yksinkertaisesti väline. Se on häilyväistä ystävyyden kaltaisiin pysyviin ihmissuhteisiin verrattuna - ja kaiken lisäksi likaista peliä; rapatessa roiskuu, ja samalla voi joutua itse satutetuksi.

Tarinan alkaessa ensimmäisen osan jälkeen edetä kliseisestä alkuasetelmastaan sen erikoisuus alkaa näkyä nopeasti. Chocola toden totta oppii huomaavaisemmaksi mutta pysyy myös rehellisenä omalle omapäiselle luonteelleen eikä suostu pakotettavaksi kuuliaisen japanilaistytön muottiin; hänen luja mutta kiltti luonteensa osoittautuu pian Vanillan pullamössömaneereja paremmaksi sydäntenmetsästykseen. Vanillan introverttiuden alta taas alkaa paljastua hiljaista epävarmuutta ja kadehdintaa, jota pahikset käyttävät vikitelläkseen hänet pimeälle puolelle. Tyttöjen ystävyys särkyy, ja pian kuvioihin astuu myös suurempi taustajuoni Taikamaasta karkotettujen noitien ja velhojen poliittisesta keplottelusta.

Muutaman osan jälkeen sarja karistaa niskoiltaan sekä tunkkaisen koulumiljöön että episodisen “viikon sydän” -kaavan ja muuttuu joksikin aikaa mielikuvitukselliseksi maagiseksi matkakertomukseksi, ja lopulta viidennessä osassa naksauttaa tarinansa kokonaan uusiin sfääreihin ja saavuttaa pisteen, jossa se laittaa jokaisen suomeksi julkaistun taikatyttösarjan nurkkaan häpeämään – siitä eteenpäin se on epäilemättä yksi parhaita fantasiamangoja ikinä. Näkemiin fillerit ja episodinen juonenkuljetus; tervetuloa kadonneet lapsuusmuistot, joksikin aivan muuksi paljastuvat sivuhahmot ja eeppinen sukulaisuuksien setvintä.

Loppuaan kohden sarjan lukuisat liiankin hengästyttävin kääntein etenevät sivujuonet alkavat kasautua vaarallisen korkeaksi ja sekavaksi kasaksi, mutta kokonaisuutena se on silti hiton paljon parempi teos kuin suurin osa nykyään tehtävästä nuoremman kohdeyleisön shoujosta – tai fantasiamangasta ylipäätään. On sääli, että Studio Pierrot'n käsialaa oleva animesovitus tunki sekaan ylimääräistä episodista filleriä, kirjoitti lopun uusiksi ja teki itsestään varsin perinteisen taikatyttösarjan.

Tuo omat diabeteslääkkeesi

Siinä missä Annon muut työt – niin aiemmat kuin myöhemmätkin – ovat enemmän luonnosmaisen kevyellä viivalla tehtyjä on Sugar Sugar Rune kynäilty huomattavan huolitellusti ja siististi. Ensimmäinen asia jonka lukija huomaa on tietysti sen ylitsevuotavan söpö kimalleshoujotyyli; Anno hyödyntää kaikkia shoujomangan ulkoasullisia konventioita mutta tekee kaiken megalomaanisemmin ja omalla 80-luvun shoujosta muistuttavalla kasvojenpiirtotyylillään – pallosilmät ovat isompia, kimallukset säkenöivämpiä, krumeluurireunukset monimutkaisempia ja sivusommittelut kaoottisempia. Richard Scarryn ja ernuestetiikan ristisiitosta muistuttava noitateema terävine kulmahampaineen nostaa tyylin edukseen esille genremassasta, ja skitsahtavan maaniseen piirrosjälkeen yhdistettynä kokonaisuus on tyylikkään barokkimainen.

Tällä on tietysti omat varjopuolensa. Annon kokemus shoujotyylistä ei ole kovin mittava, joten auttamattoman ahtaasta kaoottisuudesta ei läheskään nouse aina esille järkeviä kokonaisuuksia. Se että tyyli asetetaan jatkuvasti selkeyden edelle – pari kertaa Anno sortuu jopa S:n muodostaviin lukujärjestyksiin – tekee lukemisesta raskasta ja hidasta, mikä luo ikävän konrastin mainittuihin turhankin nopeisiin juonenkäänteisiin. Viidenteen osaan mennessä Anno on kuitenkin jo onnistunut hiomaan tyyliään hieman ilmavammaksi höystämällä sitä sellaisella määrällä koko sivun ja jopa koko aukeaman ruutuja, että se on hieman helpommin sulavaa.

Teoksen teknisistä ongelmista huolimatta Anno on yksi parhaita nykyään työskenteleviä mangakoja, ja tarinankertojana hän on loistava. Hänen käsissään shoujon rakkaimmat konventiot vääntyvät hurmaaviksi perversioksi, jotka paljastavat alkuperäisten konventioiden konservatiivisuuden: rakkauden voima on kirjaimellista ja hyökkäysaseena käytettyä; päähenkilöt eivät ole marysue-täydellisyyksiä; itsenäisyyden puutteella ja muita myötäilevällä käytöksellä saa loppujen lopuksi vain ei-toivottujen tahojen huomiota; pahikset eivät ole harrypotterpahoja vaan heilläkin on omat perustellut motiivinsa, eivätkä hyviksetkään mitään puhtaita pulmusia ole.

Ennen pitkää Chocola alkaa jopa kyseenalaistaa koko sarjan asetelman järjellisyyttä: miksi ihmisten tunteita ylipäätään pitää kerätä, ja mitä hyötyä on rakkaudesta jos sen vallassa ollut ihminen unohtaa tunteensa sen keräämisen jälkeen?

Sangatsu Mangan julkaisu on edellämainituista pikku ongelmista huolimatta loistavaa jälkeä. Alkuperäisenkaltaiset kannet ovat tummasävyiset ja tyylikkäät, ja värisivut ovat ehdoton plussa. Painojälki on erinomaista, myös harmaasävyjen suhteen (!), eikä Antti Kokkosen suomennoksessakaan ole juuri tyylillisesti valittamista.

Sugar Sugar Rune on elävä esimerkki siitä, ettei “lapsille suunnattu” tarkoita samaa kuin “pinnallinen ja kliseinen”, vaikka kokonaisvaltainen laatu ja suosio eivät aina kulkisikaan käsi kädessä. Ajoittaisista kerronnallisista notkahduksistaan huolimatta se on kunnolla vauhtiin päästyään pohjimmiltaan tarina omantunnontuskista, Romeo ja Julia -tyylisestä kahden tulen välissä olemisesta ja omien juuriensa etsimisestä.

Kaikki tämä voi olla pakattuna kuoreen joka saa enimmän osan vanhemmista manganlukijoista karttamaan sitä kuin ruttoa, mutta ei kannata antaa ulkokuoren hämätä: Sugar Sugar Rune on fantastinen mutta kypsä tarina joka iskee kovaa myös kohdeyleisöönsä kuulumattomiin, jos sille antaa siihen mahdollisuuden.

Tilaa! Tilaa!

Sillä välin kun tulin pitäneeksi tämän blogin historian pisimmän päivitystauon (97 tuntia - hävettää...) on tapahtunut yhtä sun toista. Suomeen on mm. rantautunut uusi mangakustantamo, Editorial Ivrea; täysin tutkan alla, jos ei oteta huomioon Anime-lehden mainosta.

Tämä saattaa tietysti tuoda äkkiseltään mieleen eräitä vähemmän mairittelevia vertailukohteita, mutta vaikuttaa siltä että mistään paunailusta ei ole kyse: niin jo kauppoihin iskeytynyttä Takehiko Inouen Vagabondia kuin mitään kustantamon tulevien sarjojen listalla killuvista nimistäkään ei voi haukkua huonoksi. Itse asiassa ne ovat harvinaisen nimekkäitä teoksia; monet sellaisia, joiden suomeksi saamista ei olisi voinut vielä osata toivoakaan. Kunnioitus vain nousee, kun vilkaisee mitä Ivrean katalogista löytyy Argentiinan ja Espanjan puolelta - Vagabondin sisältämän hurmeen ja seksin määrän perusteella kyseessä on kustantamo, jota tämän maan historialliset kukkahattuongelmat eivät huoleta.

Toistaiseksi liikkeellä tuntuu olevan huolestuttavan paljon reissussa rähjääntyneitä ja liimaisia kappaleita, mutta muuten julkaisulaatu on ensiluokkaista; painolaatu on (ehkä pientä vaaleutta lukuun ottamatta) kunnossa, paperi jämäkkää ja kunnollista, ja värisivutkin löytyvät alkuperäisen kaltaisina. Tämä toki näkyy hieman korkeammissa hinnoissa - 8,90 € on toki vielä karvan verran jenkkijulkaisuja halvempaa, mutta saattaa tuntua turhan suolaiselta suomalaiseen hintatasoon tottuneille. Saa nähdä miten käy.

Käännös ilmeisesti espanjasta ja niin ikään espanjankieliset sivupohjat vastaavine ääniefekteineen tosin vähän nyrpistyttävät, ja "kaikki julkaisumme noudattavat aina alkuperäisteoksia, mitään lisäämättä tai pois jättämättä" näyttäisikin olevan vain kohtelias mutta kömpelö tapa ilmoittaa ettei kustantamo harjoita sensuuria. (Ja parempi niin, sillä muuten vaikkapa Baron Gong Battle ja Ikkitousen saattaisivat olla aika tylsää luettavaa.)

Se lienee kuitenkin selvää, että aiemmin lähinnä vain Argentiinassa ja Espanjassa vaikuttaneen eteläamerikkalaisen kustantamon laajentamisessa Suomen kaltaiselle markkina-alueelle ei ole kyse työntämisestä vaan vetämisestä. Se ketä tästä vetämisestä saadaan kiittää selvinnee varmaan lähiaikoina...

   

Hittejä ja huteja

  
Tampere kupliissa saatiin nähdä - erään Inuyashan, jonka funktio panelistien joukossa jäi hieman hämäräksi, jatkuvan mikinominnan ohella - odotetusti myös sarjajulkkareita: Sangatsun uutuus tottelee nimeä Fruits Basket, ja tästä Natsuki Takayan mangasta lienee joku joskus kuullutkin. Egmontin tuorein aluevaltaus taas on - ennakkolipsautusten mukaan - Yasunori Mitsunagan Kaibutsu Oojo, joka lännessä tunnetaan alaotsikollaan Princess Resurrection mutta jonka Egmont aikonee ristiä Hirviöprinsessa Himeksi. (Mikä pelkässä "Hirviöprinsessassa" olisi ollut vikana?)

Näillä sarjoilla on useita olennaisia eroja. 23-osainen moderni shoujoklassikko Fruits Basket on Hopeanuolen jälkeen yksi eniten suomennettaviksi kinuttuja sarjoja, ja se on rapakon takana osoittautunut sellaiseksi hitiksi että Tokyopop on hiljan julkaissut siitä kovakantisen omnibus-version. Vähemmän hypetetty, toistaiseksi kuusiosainen Kaibutsu Oojo taas on surullisenkuuluisaa Kodanshan shounenia, mikä näyttäisi tässäkin tapauksessa olevan huono merkki - haaleahkot arvostelut eivät lupaa hyvää, vaikka vastakkaisiakin mielipiteitä toki löytyy.

Fruits Basket alkaa syksyllä, Hirviöprinsessa Hime heinäkuun lopulla. Sittenpä tuon näkee...

Kukaan ei tajuu mua

Tänään Turun Sanomissa ilmestynyt artikkeli onnistuu tiivistämään varsin onnistuneesti Naruton (ja shounenmangan yleensäkin) suosion syyt. Itse asiassa samoja syitä voisi melkeinpä soveltaa mangaan ja animeen yleisestikin. Mangalla on enemmän yhteistä Harry Potterin kuin länsimaisen bulkkisarjakuvan kanssa; samanlaisia piirteitä löytyy niin omien maailmojen luomisesta, yhtymäkohdista kohdeyleisön arkeen kuin etenevien juonenkulkujen punomisestakin.

Kyseessä on muutenkin mukavan ennakkoluuloton juttu, kuten genreviihteestä ja sarjakuvista kirjoittavalta Kari Salmiselta voikin odottaa. Itse asiassa ainoa kohta jossa hänen puutteellinen tietämyksensä pääsee pilkahtamaan läpi on kohta, jossa hän väittää ettei Narutoa ole "tunnettu" Suomessa ennen tätä; vaikka kyseessä olisikin vain huolimaton ja merkityseroltaan pieni sanavalinta se tarkoittaa kuitenkin ihan eri asiaa.

Sehän muuten palaa kokonaan!

"Ottakoot opikseen etteivät suomenna huonosti hyviä sarjoja. Aiss, nyt haisee housut tiiäkkö." Perustelut ovat loistavia.

Ja mitä asiasta sanoo suomentaja?

< Tasogare^> antaa lasten pitää hauskaa < Tasogare^> jokainen poltettu = ostettu

Ei tarvitse peitellä, Taso. Kyllä me tiedämme että oikeasti itket siellä nurkassa, kun työtäsi ei arvosteta...

Muokkaus 10.3: Nyhverö poisti sen! Seisoisi nyt edes mielipiteidensä takana kun on kerran aloittanut. Video korvattu saman tyypin kuvaamalla kakkosvideolla, joka on valitettavasti paljon vähemmän hauska...

Muokkaus 16.5: Sen videon voisit tosiaan lisätä takaisin, mutta eipä ole vielä näkynyt.

Muokkaus 22.5: Ja sama nimi äänessä aina vain. Eikö noilla mielipiteillä hävetä väittää olevansa melkein 18?

Elämää pienempiä tarinoita

Oli tarkoitus antaa G-Antille päivän päätteeksi se lehti jossa lopultakin oli tämä uskomattoman pitkään myöhästellyt arvostelu. Tämän suunnitelman kuitenkin torpedoi tehokkaasti uusimman numeron loppuminen, joten se siitä sitten - välitän palautteeni nyt sitten tätä kautta. Käännöskritiikistä (josta toivottavasti otetaan onkeen seuraavaa sarjaa ajatellen) huolimatta sarja itsessään on tietysti loistava. Japan Popin seuraavassa numerossa olisi tarkoitus olla sarjan jälkilöylyttelyä; katsotaanpa, miten hyvin perustelumme käyvät yksiin.

Japani on sarjakuvalehtikulttuurin Eldorado, mutta strippisarjakuvallekin on siellä paikkansa. Paitsi että mangakat tuhertelevat strippejä bonuksina sarjojensa tankoubonjulkaisujen irtokansien liepeitä ja muuten tyhjiksi jääviä välisivuja täyttämään niitä julkaistaan myös sanoma- ja aikakauslehdissä pitkälti kuten lännessäkin. Ja läntisten vastineidensa tapaan myös nämä sarjat ovat yleensä massatuotettua, matalaotsaista vitsihuumoria.

Poikkeuksiakin tietysti löytyy, ja niistä ehdottomasti mainittavin on Kiyohiko Azuman Dengeki Daioh -lehdessä vuodesta 1999 vuoteen 2002 ilmestynyt Azumanga Daioh. Japanin Opetusministeriön kulttuuriviraston viimevuotisessa äänestyksessä se oli 13 000 ihmisen mielestä 90-luvun kolmanneksi paras mangasarja. Punainen jättiläinen on sen kustannussopimuksen allekirjoittaessaan tehnyt kulttuuriteon ja ilmeisesti myös kultavaltauksen – painokset loppuivat varsin nopeasti, ja Tsukiconissa Antti Grönlund paljasti sen menestyksen keräämillä rahoilla hankitun Azuman tämänhetkinen sarja Yotsuba&!.

Tsukkurimashoo, tsukkurimashoo

Azudai oli aikoinaan valtava hitti; kulttisuosiota saavuttanut ilmiö, jota voitiin verrata vain Neon Genesis Evangelioniin ja joka löysi vertaisensa vasta The Melancholy of Haruhi Suzumiyasta. Sen suosion syntyyn lännessä oli tietysti suurelta osalta vastuussa sen animesovitus, jota tehdessään J.C. Staff oli onnistunut mahdottomassa: strippisarjan sovittamisessa puolituntisiksi jaksoiksi ilman, että alkuperäistä vitsisisältöä tarvitsi heittää mäkeen ja kirjoittaa juonta tilalle (kuten lännessä on tapana). Nettihype tuhansine fanituotoksineen ja monikymmensivuisine foorumiketjuineen oli niin suurta, että ADV uskaltautui tuomaan sarjan sovituksineen Yhdysvaltain markkinoille, vaikka yonkomamangan kaupaksi menemisestä ei ollut aiempaa kokemusta.

Pohjois-Amerikassa Azudai kuitenkin floppasi pahasti; ihmiset eivät ostaneet niin mangaa kuin animeakaan, ja joka puolelta kuului mutinaa huonosta käännöksestä. Sen hypen imussa länteen yritettiin tuoda myöhemmin lisääkin strippimangaa, mutta mikään niistä ei menestynyt – Cosplay Koromo-chanin ja Tori Koron julkaissut Comics-One jopa onnistui menemään konkurssiin keskellä Yhdysvaltain kukkeinta mangabuumia, juuri ennen markkinoiden lasikaton vastaantuloa 2004-2005.

Syyn tähän ymmärtää helposti: japanilainen strippisarjakuva kun on mangaksi hyvin jäykkää niin yleisilmeeltään kuin sisällöltäänkin. Käytännössä kaikki strippimanga on neljän ruudun sarjakuvaa eli yonkomaa, mikä on sekä syy että seuraus sen yksinkertaisen rigidille vitsirakenteelle: ensimmäinen ruutu esittelee tilanteen, toinen kehittelee vitsiä, kolmas laukaisee sen, neljäs on lopetus. Köyhimmillään tästä muodostuu tylsän manzaipohjaista reaktiohuumoria, jossa kolmannessa ruudussa boken virkaa toimittava hahmo tekee tai sanoo jotain oudosti tai väärin, ja viimeinen ruutu kuvaa tsukkomin roolia vetävän hahmon reaktiota (yleensä tyrmistynyttä tai väkivaltaista sellaista). Hah hah.

Azudailla on kuitenkin puolellaan yksi merkittävä valtti: se ei ole sanomalehtisarja. Dengeki Daioh on tuikitavallinen seinenyleisölle suunnattu mangalehti, ja Azudain sellaiseen epätavallinen formaatti on ainoastaan Azuman itsensä päätös. Manga ilmestyi siinä yleensä 15 stripin ryppäinä, mikä mahdollisti Azumalle murtautumisen ulos perinteisestä yonkomakaavasta: yksittäisten strippien toimivuuden sijaan hän saattoi panostaa pitempikestoiseen tilannekehittelyyn. Kohtaukset ja vuoropuhelut voivat jatkua stripistä toiseen ilman minkäänlaista esittelyä tai kertausta, jolloin kerronta on yhtäjaksoisempaa. Tämä ei tarkoita sitä että Azuma heittäisi perinteisen yonkomakerronnan romukoppaan – hän on reaktiohuumorin suuri ystävä, miksi muuten hän olisi sarjastaan strippisarjan tehnytkään – mutta jo pelkästään muidenkin vaihtoehtojen olemassaolo antaa hänelle vapautta esimerkiksi leikitellä tsukkomin käsitteellä. Sarjan alussa jatkuvuus on vielä varsin vähäistä, mutta myöhemmissä osissa näkee selvästi kuinka stripit rakentuvat edellisten päälle.

Tietenkään Azudain suosion salaisuuden ei voida väittää piilevän vain tässä yhdessä erityispiirteessä. Azuma esitteli yonkomaan myös siitä aiemmin puuttuneen moeaspektin, mutta huumorisarjan tärkein piirre on kuitenkin sen hauskuus; jos tämä terä olisi tylsä tai epäomaperäinen, ei sarja kuin sarja pötkisi kovinkaan pitkälle. Azudain kohdalla näin ei tietenkään ole.

Oikeilla kemioilla loppu hoituu kuin itsekseen

Azuma on paitsi reaktio- myös kielioppihuumorin ystävä; hänen vitsinsä perustuvat säännöllisesti sanaleikkeihin tai japanin ääntämisen nyansseihin, joita on käytännössä mahdoton kääntää korvaamatta vitsiä toisella. Lisäksi Azudai oli ADVin ensimmäisiä mangasarjoja ja siten sen tuotannossa oli lastentauteja; käännös herättikin fanien ärtymystä jopa siinä määrin, että sen tekijä tunnusti kahden viimeisen osan kulttuuriselitteissä odottavansa saavansa pian tiiliä ikkunoidensa läpi. Näin ei tiettävästi käynyt, mutta eipä sarjaa myöskään ostettu.

Sarjan kääntämisen ollessa näin syövä prosessi tuntuisi vaikealta uskoa, että siitä olisi voinut tulla lännessäkin niin suosittu kuin mitä se on; selitetyt vitsithän ovat tunnetusti vähemmän hauskoja kuin itse tajutut (fanikääntäjäthän eivät lokalisoi). Azudailla on kuitenkin jotain mitä useimmilta sen myöhemmiltä manttelinperijöiltä, esimerkiksi Kagami Yoshimizun väsähtäneeltä Lucky Starilta, puuttuu – tasapainoinen hahmokaarti. (“Tasapainoinen” ei siis tässä tapauksessa tarkoita sitä, että hahmojen joukosta löytyy niin tsunderekko, meganekko kuin muuten vain moekkokin.) Henkilöt ovat se perusta jonka varassa tämä manga makaa, ja juuri ne tekevät siitä sen suursuosikin joka se on.

Nämä hahmot ovat kuusi koulutyttöä ja näiden opettajat. Cool mutta sisimmässään hempeä Sakaki; naiivi lapsinero Chiyo-chan; hyperaktiivinen Tomo; painonsa kanssa tappeleva Yomi; omassa kuplaulottuvuudessaan elävä Osaka; sporttinen poikatyttö Kagura; nimellisesti englantia opettava vastuuton Yukari-neechan; tämän entinen koulutoveri ja kaitsija, liikuntaa opettava Kurosawa-sensei ja koulutyttöjä neliskanttinen suunsa auki kuolaava kirjallisuudenopettaja Kimura-sensei. Hännänhuippuna löytyy Sakakia kaiholla katseleva Kaorin, jonka Azuma lopulta unohti rinnakkaisluokalle siirtyneeksi sivuhahmoksi ilmeisesti siksi ettei onnistunut repimään hänestä irti kovin paljoa huumoria – hänellähän ei ole varsinaista luonnetta, vaan hänen ainoa määrittelevä piirteensä on hänen ihastuksensa.

Enin osa näistä on eriskummallisia tyyppejä tai ainakin hyvin rakennettuja hahmoja, joilla esiintyy myös sisäistä elämää; toiset hahmot eivät läheskään aina tiedä toisten mielenliikkeistä yhtä paljon kuin lukija. Lisäksi Azuma ei ole tunkenut vain yhtä hahmoa yhteen rooliin (“huono koulussa”, “urheilija”, “vakava” jne.) vaan osa-alueet risteävät, joten hahmojen välinen interaktio on luonnollista ja sujuvaa.

Silloin kun huumori on manzaipohjaista tsukkomina toimii yleensä Yomi tai Kurosawa-sensei, jotka ovat sarjan normaaleimpia hahmoja. Usein vitsit ovat kuitenkin puhdasta tilannekomiikkaa, joka sikiää hahmojen vastakkaisista henkilökemioista ja mainitusta sisäisestä elämästä: Sakaki haluaisi silittää kissaa ja Kagura pelottaa sen tiehensä; Yukari haluaa nukkua, mikä ärsyttää Kurosawaa; Tomo yrittää kilpailla Chiyo-chanin kanssa arvosanoista, vaikka on luokan huonoin.

Yksittäiset stripit eivät välttämättä hetkauta mielialaa suuntaan jos toiseenkaan, mutta sellaisenaan luettavaksihan niitä ei ole tarkoitettukaan – ja kun pokkarin laskee kädestään, saattaa huomata viettäneensä kuluneen puolituntisen suu typerään virneeseen jähmettyneenä. Kun kolme alkujaan reaaliaikaista lukiovuotta lopulta on kulunut ja kuusikko katoaa ylioppilaskirjoitustensa jälkeiseen viimeisen kerran kesälomalle, olo on yllättävän haikea.

Käännökseen kadonnut

Azumanga Daiohin kääntäminen on, kuten sanottu, hyvin epäkiitollinen urakka kenelle tahansa. Ennakkoluuloja suomennokseen ei suinkaan vähennä se, että Antti Grönlund on tehnyt sen englannin- ja saksankielisten versioiden pohjalta, joista kumpikaan ei ole erityisen optimaalinen tapaus. Tästä huolimatta käännös on kuitenkin enimmäkseen toimiva; jopa ääntämysvitsit on onnistuttu vääntämään jotenkuten suomeksi, ja Sakakin epätietoisuus kulttuuriinsa ja aikaansa sidotusta sähköpostilemmikista on näppärästi ajanmukaistettu digilemmikiksi. Siitä mainosvitsistä puhumattakaan.

Käännös ei ole kuitenkaan ongelmaton. Ärsyttävintä siinä on se, että ongelmat eivät piile niinkään niissä kohdissa jotka olisivat mahdottomia kääntää vaan sellaisissa, jotka olisivat riittävin taustatiedoin olleet mahdollisia. Joudun nyt ensimmäistä kertaa suomimaan Punaista jättiläistä käännösratkaisuista (rouva Tanizakin ”arvot” (mitat?)), lipsahduksista (100 miljardia euroa), käännösvirheistä (koulun uimahallissa) ja kömpelyyksistä (1,53 metriä). Organisaation keveys näyttäisi alkavan muodostua kustantamolle rasitteeksi: toimitusjohtajan tehdessä käännöksen itse väliin ei mahdu toimittajaa antamaan toista mielipidettä esimerkiksi lauserakenteiden sujuvuudesta.

Jo kertaalleen käännetyt vitsit tarkoittavat valmiiksi lokalisoituja vitsejä. Ongelman ei kuitenkaan muodosta niinkään lokalisointi kuin sen osittaisuus; Chiyo-chan on “Chiyo-chan”, mutta Yukari-neechan “rouva Tanizaki” – miksi? Nyamon virtaviivaistaminen Namoksi vielä menee, mutta ei enää se että Kaorista käytetty lempinimi “Kaorin” on pudotettu kokonaan pois – mikä aiheuttaa epäloogisuuksia kolmospokkarin sivulla 148 (jossa Kimura haluaa puhutella Kaoria “Kaoriliiniksi” “koska muutkin kutsuvat häntä niin”). Vieraskielisiin käännöksiin tukeutuminen näkyy parissa kohtaa läpi turhankin selkeästi, jolloin esimerkiksi se tosiasia että Suomessa opettajia ei puhutella herra/rouva sukunimiksi vaan vain “opettajiksi” jää surutta huomiotta. Kaiken huipuksi pohjakäännöksen epäloogisuudet ovat välittyneet sellaisinaan suomennokseen: “kotatsun alle” “sulamisen” ymmärtäisi, mutta “lämpimään huoneeseen”? (Neljännessä pokkarissa jopa näytetään kotatsu. Ja puhutaan niistä.)

Toisaalta “eskalaattori” ja “elevaattori” on jätetty sellaisikseen, vaikka ne vain vieraannuttavat lukijaa käännöksestä; olisiko ollut parempi säätää vitsiä tässäkin ja muuttaa Osakan sekaannus koskemaan englantia? Puhumattakaan siitä, että Osakan käyttämä osakan murre (jonka ADV on mangassa lokalisoinut brooklyniksi, animessa teksasiksi) on latistettu tavalliseksi puhekieleksi – eikä hän edes käytä sitä kuin parissa avainkohtauksessa, koska englannin- ja saksankieliset versiot olivat jo valmiiksi karsineet sen lähes olemattomiin. Johdonmukaisuus ennen kaikkea; maailmankuvan rikkominen vieraannuttaa paitsi faneja myös kasuaaleja heräteostajia.

Vaikka vitsejä ei alkuperäisasuunsa voinutkaan jättää olisivat ADVin käyttämät kulttuuriselitteet kuitenkin olleet mukava, teoksen aukeamista myös Japanin kulttuuria tuntemattomille auttava lisä. “Ultraman on Japanin tunnetuimpia supersankareita”, “karakasa on henkiin herännyt sateenvarjo” ja vastaavat tietoiskut loppuliitteinä tuskin olisivat olleet kohtuuton lisävaiva; niiden kanssa auttajistakaan tuskin olisi ollut pulaa. Nyt selitteitä on vain muutama neljännessä pokkarissa, ja nekin marginaaleissa.

Lisäongelman muodostaa ääniefektien asettelu. Punaisen jättiläisen tapana on ollut pitää alkuperäiset ääniefektit “lukijoiden pyynnöstä” ennallaan ja lisätä käännös lähimaastoon, ja tämä linjaus jatkuu myös Azudain kohdalla. Yonkomaruudut ovat kuitenkin pieniä ja huolellisesti sommiteltuja, ja stripit voivat pahimmillaan aiheuttaa hieman klaustrofobisia tunnelmia, kun ääniefektin käännös on syönyt niistä kaiken tyhjän tilan. Peraatelinjaus alkaa osoittaa huonot puolensa viimeistään siinä vaiheessa, kun kohdalle tulee strippejä joissa alkuperäiset efektit ovat yksityiskohdatonta valkoista taustaa vasten; ne olisi voitu helposti pyyhkiä pois ja korvata uusilla piirrosta vahingoittamatonta. Mitä ylimääräistä arvoa sarjakuvalle tuovat kanat, jotka eivät enimmälle osalle lukijoista tarjoa muuta informaatiota kuin tiedon siitä missä mangaka oli alun perin tarkoittanut ääniefektin sijaitsevan – ja joka selviäisi paljon paremmin sijoittamalla samaan kohtaan käännetty efekti?

Azudai on myös Punaisen jättiläisen päänavaus lehtihyllyjen suuntaan. Pieni julkaisukoko laskee hintaa muun markettimangan kanssa vertailukelpoiseen tasoon, eikä Azuman taidekaan pääse selkeänä ja niukkadetaljisena vielä kamalasti lyttääntymään. (Lukuunottamatta ihan pienimpiä yksityiskohtia, kuten Sakakin hymyn levenemistä kakkospokkarin sivulla 141.) Toisaalta tekstit joutuvat nyt aika ahtaalle, ja lukuisat tavutukset antavat usein vaikutelman töksähtelevästä kielenkäytöstä silloinkin kun se ei sellaista ole. Onneksi tilanne on kolmanteen pokkariin mennessä jo tämän suhteen parantunut.

Juho Kangasmaa on Japan Popin arvostelun toisessa mielipiteessä tullut sanoneeksi, että “jos jollakin mangasarjalla on mahdollisuudet murtautua ulos otakughetosta koko kansan tietoisuuteen, se on kiistatta tämä.” Itse suhtautuisin kuitenkin hieman varauksellisemmin; Azudai on kenttätutkimuksissa osoittautunut nimikkeeksi, joka joko iskee tai sitten ei. Sen huumorin ei voi olettaa purevan kaikkiin, etenkään kun sen maailma ja käännös ovat näin mundaaneja lukijoita vieraannuttavia – minkä jo jenkkein esimerkkitapauksestakin näkee. Siinä on myös kerronnallisesti joitain pieniä kauneusvirheitä, jotka paljastavat sen tekijänsä ensimmäiseksi merkittäväksi työksi. (Azuman debyyttityöhän se ei varsinaisesti ole; hahmosuunnittelu-uransa jälkeen hän oli tehnyt paljon hentaimangaa nimellä Jooji Jonokuchi ("Jouji" jos haluatte googlata), ja muutamia pelkästään “Azumangojen” nimellä koottuja lyhyitä töitä jo vuosia ennen Azudaitakin.)

Kulttuuriteko kyseessä joka tapauksessa on, ja myös tärkeä merkkipaalu suomalaisen mangakustannusalan historiassa. Kukapa olisi vielä pari vuotta sitten voinut uskoa, että näinkin pian voisimme ostaa Azumanga Daiohia kioskin lehtihyllystä – ja pian sen jälkeen Yotsuba&!:a?