Tytöt, miehet ja himoavat katseet

Kazusa Takashima: Wild Rock

Siitä miksi naiset lukevat BL:ää on kirjoitettu paljon. Suurta osaa tästä tutkimuksesta kuitenkin värittää se perinteinen epämukavuus, joka länsimaisellä yhteiskunnalla on naisen seksuaalisuutta yleisesti ja miehen asettamista objektin asemaan erityisesti kohtaan - joten hupaisasti usein tullaan siihen johtopäätökseen, että yaoin miehet eivät ole miehiä lainkaan.

Tai kuten Shaenon K. Garrity asian esitti kirjoituksessaan Do we really need to spill this much ink over the question of whether girls like porn?:

Even before reading Boys’ Love, I was more than familiar with all the convoluted arguments explaining how the characters in BL aren’t “really” men, not even fantasy men. Because they look like women. Because they act like women. Because the seme/uke relationship is a coded heterosexual relationship, therefore BL is a coded heterosexual fantasy. Because the seme and uke are both kinda girly, therefore BL is a coded lesbian fantasy. Or a transsexual fantasy. Or an asexual fantasy. Or anything other than girls ogling boys.

Are the guys in BL really “feminine,” anyway, in either appearance or behavior? They’re definitely not macho, musclebound types, not by a long shot—if you’re looking for that, check out some bara manga—but “not a manly man’s man” doesn’t mean “woman” anywhere but in the minds of some men. I wish I could find an old interview I conducted with Donna Barr for PULP magazine, in which I asked her why women liked comics about “feminine” men. She responded that the traits coded as “feminine” in such characters—youthfulness, a slim figure, great hair and skin—are simply attractive traits.

Mutta vaikka pääsisikin tästä yli ja hyväksyisi sen että naisetkin voivat kuolata miehiä, jää jäljelle kysymys siitä miksi kuolaamisen kohteena on oltava nimenomaan miehiä miesten kanssa - mikäli siis jätetään huomiotta se universaali tosiasia, että kaksi on enemmän kuin yksi. Tähän tuskin voi ikinä antaa täysin tyhjentävää vastausta, mutta kolme (toisiaan poissulkematonta) yleisintä teoriaa ovat nämä:

1) Fanitytöt ovat usein mustasukkaisia bisheistään. Poistamalla romanttisesta yhtälöstä naishahmo ja korvaamalla se miehellä poistetaan myös tämä ongelma. Huomaa, että tämä teoria on vedenpitävä vain tähän suuntaan; yrittämällä selittää samalla mustasukkaisuudella naispuolisten lukijoiden viha päähenkilömiesten kyljessä kiehnääviä naishahmoja kohtaan (ns. Misa-Misa -syndrooma) jätetään monesti huomiotta se, että suurin osa shounensarjojen naishahmoista on yksinkertaisesti vain surkeasti kirjoitettuja. Tästä lisää myöhemmässä kirjoituksessa.

Lukevatkohan yaoinlukijat ikinä naisille suunnattua eroottista heteromangaa? Tästä olisi kiva nähdä jotain tilastoja. Piirtäjätkin ovat usein samoja kuin yaoipuolella, kuten Banana Nangoku tässä.

2) BL-fanit kokevat vetoa yaoissa esitetyn homosuhteen potentiaaliseen tasa-arvoisuuteen. Kaikkihan me tiedämme että yaoissa suhteet ovat kaukana tasa-arvoisesta, koska semet vievät ja uket vikisevät - mutta juju onkin siinä, että toisin kuin naiset joiden osana "kuuluukin" olla vikinäpuolella on uke aktiivisesti valinnut olevansa suhteen vastaanottava osapuoli, mikä tekee suhteen perusluonteesta erilaisen. Tämä ei sinällään kumoa sitä teoriaa, jonka mukaan seme-uke -jaottelu olisi olemassa jotta heteronaislukijalla olisi enemmän kiinnekohtia omaan epätasa-arvoiseen arkielämäänsä, mutta sitä voi käyttää täydentämään sitä.

Fumi Yoshinaga esittää asian Flower of Lifessä näin:

3) BL-fanit uskovat samaa sukupuolta olevan pariskunnan pääsevän syvempään yhteisymmärrykseen ja sielujen harmoniaan kuin heteroparin, ja kokevat viehätystä tätä ideaalia kohtaan.

On kenties parempi jättää spekuloimatta sitä, miten paljon tällä on mahdollisesti tekemistä sen kanssa että moni BL-fani on katkera neitsyt jonka omat sosiaaliset taidot ovat keskivertoa huonommat. Toisaalta, nekin BL-fanit jotka eivät sellaisia ole todennäköisesti elävät perinteisen japanilaisessa epätasa-arvoisessa parisuhteessa, joten fantasiat ymmärtävästä puolisosta saattavat tuntua houkuttelevilta.

Tätä kolmatta teoriaa voi käyttää pohjana teorialle siitä, mistä syystä miehet taas puolestaan lukevat yuria. Jos oletetaan että naiset saavat homoseksuaalisesta eskapismiviihteestään annoksen jotain mitä he eivät omassa arkielämässään saa - mahdollisuutta tasa-arvoon, yhteisymmärrystä, syvää tunnesidettä - saavat miehet kenties omasta vastineestaan samaa.

Kenties kyseessä on moen suosion nousuun kytköksissä olevasta ilmiöstä. Riippumatta siitä onko mies katkera komeronyymi vai naisia pyörittelevä alfanyymi saattaa suorituskeskeinen deittailukulttuuri lahjoineen ja liehittelyrituaaleineen ahdistaa, ja viihde jossa naiset eivät ole miesten rahojen ja menestyksen perässä juoksevia hutsuja voi tuntua lohdulliselta.

Moe tarjoaa paon arkielämästä riippumatta siitä, koostuuko tuo elämä IT-duunista ja sotkuisesta yksiöstä vai rahasta, autoista ja naisista - ja moeyuri (vasemmassa alanurkassa) puolestaan tarjoaa fantasian parisuhteesta, jossa arvot ovat puhtaampia, viattomampia ja vähemmän materiaalisia. Eivät tietenkään välttämättä suorastaan siveämpiä, mutta samaan tapaan kuin BL:n tasa-arvon tapauksessa siihenkin on potentiaalinen mahdollisuus - toisin kuin jos yhtälössä olisi mukana mieshahmo, joka jo pelkällä olemuksellaan poistaisi kyseisen option.

Lisäksi huomionarvoista on, että vaikka vähemmän realistisessakin yurissa monesti esitetään tyttöjenväliset tunteet johtuvaksi lesbouden sijaan "vaiheesta" johtaa suhteen olemassaoleminen yleisen suorituskeskeisen deittailukulttuurin ulkopuolella kuitenkin myös siihen, että "tosirakkauden" konsepti on huomattavan elinkelpoisempi kuin vaikkapa realistisissa heterosarjoissa. Sama pätee yaoin suhteen - jopa vielä enemmän, koska konseptia poikienvälisistä tunteista ohimenevänä vaiheena ei ole olemassa.

Peko: Sono Hanabira ni Kuchizuke wo

Luonnollisesti suurin osa teorioista lentää suoraan romukoppaan mikäli halutaan puhua länsimaisista faneista, jotka elävät täysin erilaisessa kulttuuriympäristössä - täällä suurin houkutteleva voima on kenties vastaavan viihteen lähes täydellinen puute. Ja japanilaisistakin faneista tämä tietysti pätee vain osaan, puhuttiinpa sitten kummasta kuluttajakunnasta vain - joten kenties kaikki tämä on aivan yhtä turhan ylimonimutkaistavaa psykologiarunkkausta kuin alussa mainitsemani yaoitutkimukset?

Varmasti suuri osa kuluttajista ei tarvitse sen kummempia syitä kuin sen alussa mainitun faktan, että kaksi on enemmän kuin yksi.

Neko on yuria ja tarkoittaa ukea

Yuri elää nousukauttaan.

Tai kenties pitäisi sanoa, että siitä on tullut valtavirtaa. Melkein joka toisessa vähänkään otakummassa sarjassa vihjaillaan tyttöjen välisellä ystävyydellä, ja kiintiölesbohahmoja tuntuu löytyvän vielä tiheämmästä - Railgunista Hidamari Sketchiin, Koihime Musousta Bakemonogatariin. Ja lisää on tulossa.

Tässä sinällään ei ole toki mitään uutta. Fanservice on fanserviceä, ja poikien sarjojen kylpykohtauksissa pienirintaiset tytöt ovat kourineet isorintaisia tyttöjä yhtä kauan kuin niitä on ollut olemassa. (Kylpykohtauksia, siis.) Ero on enemmänkin siinä miten näihin elementteihin nykyään suhtaudutaan - ne ovat nykyään kaikenkattava standardi, jotka otetaan rakenteellisesti huomioon muuta sarjaa suunniteltaessa. Käytännössä tämä tarkoittaa huolehtimista siitä että mikään ei ole ristiriidassa niiden kanssa, niin että ne fanit jotka haluavat kuvitella omiaan saavat antaa mielikuvituksensa lentää minkään häiritsemättä. Tämä on nykyään niin vakiintunut käytäntö, että siitä poikkeaminen jopa herättää huomiota.

Tyttöjen seksuaalisen mielenkiinnon kohteena oleva mies moesarjassa! Ja vielä karvainen sellainen! Lucky Star uskalsi vain kiusoitella tällä ajatuksella, ja palasi sitten turvallisen platoniseen status quoon...

Toisin sanoen yuriaimai on juurtunut seineniin jäädäkseen, samaan tapaan kuin yaoiaimaista tuli shounenmangan vakio-ominaisuus 90-luvulla. Syyttävä sormi kohdistunee valtavan ja monikirjoisen fanikunnan saaneeseen Maria-sama ga Miteruun, joka pseudolesboilla koulutytöillään päätyi sellaiseksi aimaiyurin klassikkoteokseksi, etteivät edes skanlaatiokääntäjät näe enää tarpeelliseksi merkitä marginaaleihin selityksiä kun jossain sarjassa puhutaan soeureista ja yamayurikaista.

Jopa Legend of Koizumiin on eksynyt mausteeksi yuriaimaita. Huomatkaa miten poikien/miesten mainstreamsarjoissa yurihahmot ovat aina korostetun feminiinisiä, tyttöjen/naisten mainstreamsarjoissa puolestaan korostetun maskuliinisia...

Mutta kaikkihan tietävät että aimai on vain pitkälle kehittynyt laskelmoivan fanservicen muoto, eikä se tee sarjasta yurisarjaa yhtään sen enempää kuin Naruton ja Sasuken vahinkopusu tekee Narutosta yaoisarjaa. Joten onko tämä nyt sitten yuria vai ei?

Vastaus on monisyinen, koska yuri ei ole koskaan ollut varsinaisesti genre samaan tapaan kuin BL. Sanojen "yuri" ja "girls' love" alle on niputettu vuosikymmenien saatossa suunnilleen kaikille mahdollisille kohdeyleisöille niputettuja sarjoja: 70-luvun traagisia rakkaustarinoita, 90-luvun lopulla Mist-lehdessä julkaistuja eskapistisia kotirouvafantasioita ja nykyseinenin kaappi- ja parisuhdedraamoja - puhumattakaan niistä sarjoista joissa on "yurihahmoja", kuten ne shoujosarjat joissa on se yksi coolia oneechania ihkuttava tyttö, ja ne shounensarjat joissa on se yksi naisille flirttaileva cool oneechan. Ainoa yhdistävä tekijä ovat siis tyttötyttöteemat. BL sen sijaan on koko olemassaolonsa ajan ollut suunnattu pari-kolmikymppisille heteronaisille, eikä sitä ole koskaan yritettykään edes mainita samassa lauseessa homomiesten karvaisista äijistä kertovan pornomangan kanssa. (Lukuunottamatta kirjakauppoja, joilla on tapana lajitella ne samaan hyllyyn.)

Koska niin teosten painotukset kuin ihmisten käyttämät määritelmätkin vaihtelevat on hyvin tapauskohtaista mikä sarja sitten on "kunnon" yuria ja mikä vain aimailla ratsastamista. Se on kuitenkin varmaa, että valtavirtaistumisen myötä yuria julkaistaan nyt enemmän kuin koskaan - ja sen mukana myös parhaita yurisarjoja aikoihin.

Yuri Himen lukijajakauma lehden alkuajoilta ennen Yuri Hime S:n perustamista.

Mangan puolella yurilehtiä on nykyään muitakin kuin vain alan veteraanilehti Comic Yuri Hime - Ichijinsha on jo erinäisiä vuosia julkaissut myös sen enemmän miespuoliselle yleisölle suunnattua Comic Yuri Hime S:ää, ja viime vuonna lehtihyllyihin ilmestyivät myös Hobunshan Tsubomi, Bunendon Comic Lily ja Cosmic Publishingin Yuri Shoujo. Näiden julkaisujen puolella kilpailu on kuitenkin kovaa ja osaavat tekijät jo muutenkin työkuoleman partaalla (mikä on huhujen mukaan pääsyy siihen miksi Ichijinsha perusti toisen lehden eikä vain kasvattanut Yuri Himen ilmestymistiheyttä sen nykyisestä neljästä numerosta vuodessa), joten itse asiassa parhaat helmet löytyvät ihan muualta kuin yurikeskeisistä julkaisuista.

Esimerkiksi lempiyurisarjoistani ainoastaan Tokimeki Monoke Jogakuen - josta Kaino kirjoitti ylistävin sanoin jokunen viikko sitten - ilmestyy Yuri Himessä; esimerkiksi Girl Friends ja Sasameki Koto puolestaan ilmestyvät Comic High!:ssa ja Comic Alivessa, jotka ovat molemmat moeseinenlehtiä. Teemoiltaan ja kerronnaltaan todennäköisesti aikuisin tällä hetkellä ilmestyvä yurisarja, Haru Akiyaman Octave, puolestaan ilmestyy niin ikään seinenlehti Afternoonissa (johon minulla on intiimimpi suhde kuin todennäköisesti olisi tervettä).

Afternoon - elämäni valo, kupeitteni tuli.

Toki suosionnousu näkyy animen puolellakin myös muuna kuin aimaina.

Jokunen kuukausi sitten vihjailtiin Yuri Hime S:n suosituimman sarjan Yuruyurin animesovituksella, vaikka sen yuripitoisuudesta voidaankin olla montaa mieltä... Koko sarja olisi nimittäin käytännössä K-ON!in valokopio, mikäli sen bändiaspektin riisuisi pois ja jos Tsumugi olisi itse sarjassakin samanlainen yurihiiri kuin mitä fandom on hänestä tehnyt niiden parin kohtauksen ansiosta. Sarjaa on kuitenkin toisinaan näkynyt jopa Taiyoshan viikottaisen myyntilukulistan kärkikymmenikössä, joten kenties juuri tällainen humoristinen ja epämääräinen diipadaapailu sitten tosiaan vetoaa suuriin otakumassoihin? (Mitä niillä on rehellisiä tyttöromansseja vastaan, gnngnn...)

Mutta ihan suoraselkäistä yuriakin on toki luvassa! Lupaavimmalta vaikuttaa tällä hetkellä Sono hanabira ni kuchizuke wo -yurierogesarjan tuleva animesovitus, joka julkistettiin viime kesän Comiketissa ja josta Ichjinishan Charamel-lehti julkaisi joulukuussa joitain tuotantoluonnoksia. Tarkemmin sanottuna animeksi sovitetaan sarjan kolmas osa, joka kertoo alhaalla olevista kuvista keskimmäisen pariskunnasta, Reosta ja Maista. Se että tuotantotiimi on ohjaajaa myöten sama kuin Strawberry Panicilla saattaa aiheuttaa joissain suunnissa silmienpyörityksiä, mutta ainakin japanilaiset fanit tuntuvat olevan huojentuneita siinä ettei hommaa annettu Shoujo Sectin animesovituksesta vastanneelle Amarcordille...

Peko on bishoujopiirtäjien jumala. (Hän kuvittaa myös Mayoi Neko Overrunin alkuperäisranobeja, jos tyyli näyttää tutulta.)

Yhteistä kaikille tämän vuosituhannen yurisarjoille on kuitenkin se, että sanaa "lesbo" ei käytetä.

Seksuaali-identiteettiä ja sen seurauksia pähkäillään ja vatvotaan monissakin sarjoissa - Sasameki Koto etunenässä - ja joissain jopa yhteiskunnallisia asioita (mieleen tulee ainakin Nagi Yoshizakin ja Aya Sasakin For you, my beloved, jossa koulutyttöfantasioiden sijaan käsitellään raa'an realistisesti vastustavia vanhempia ja kuiskuttelevia työkavereita), mutta itse sana on lähes kokonaan pannassa. Sen sijaan käytetään vain armeijallista kiertoilmauksia, yleisimpänä "sellainen." En tiedä onko kyse pelkästä tekijöiden mielenkiinnonpuutteesta näiden aiheiden suhteen vaiko tietoisesta rajauksesta fantasian ylläpitämiseksi, mutta veikkaan jälkimmäistä. Mitä yaoistakin tulisi, jos sen hahmot muuttuisivat liian realistisiksi ja alkaisivat identifioida itsensä sattumalta mieheen rakastuneen heteron sijaan homoiksi? Kasuaalimpi osa lukijoista tuskin ainakaan tykkäisi.

Tästä eivät tietenkään kaikki yurinlukijat pidä - etenkään skenen tunnetuin bloggaaja Erica Friedman, joka vanhan koulukunnan barrikadilesbona muistaa usein mainita kannattavansa "naisten naisille" tekemää yuria. Hänellä on toki siihen oikeus, ja koska yuri ei ole genre sellaista toki löytyykin - mutta minua se muistuttaa toissapostauksen vertauksesta italialaisista elokuvista ja spaghettiwesterneistä.

Tämä myös kannattaa muistaa, kun lukee hänen mielipiteitään ja suosituksiaan. Hänellä ei esimerkiksi ole erityisen mairittelevä käsitys miespuolisten yurinlukijoiden mausta, mikä näkyy esimerkiksi tässä ja tässä postauksessa melko selvästi. Epämääräisyyden rajalla keikkuvia tunnelmapaloja ja puhdasta pornoa hän ei ymmärrä ollenkaan. Hän jopa pisteyttää jokaisen arvostelemansa teoksen paitsi taiteen, juonen, hahmojen ja yuripitoisuuden myös "luuserifanipoikuuden" suhteen - arvo, joka mikä ilmeisimmin määräytyy hänen mielestään teoksen pantsu-, meido- ja kissankorvapitoisuuden perusteella.

Milk Morinagan ja Akiko Morishiman mangat ovat varsin leimallisesti moeseineniä, vaikka meidot ja kissankorvat puuttuvatkin. (Huomatkaa seksuaali-identiteettikysymyksen käsittelyn tietoinen välttely.)

Fanipoikana mielipiteeni on tietysti puolueellinen, mutta itse väittäisin edelleen populismin olevan aina hyvästä tiettyyn rajaan asti. Keveys on mille tahansa genrelle hyväksi jos se haluaa nostaa suosiotaan, kuten jo Otakun 2/2007 Strawberry Shake Sweet -arvostelussa arvelin, eikä yuri tee tästä poikkeusta vaikkei se yhtenäinen genre olekaan. Tai sanotaanko näin - Sachiko Takeuchin omaelämäkerrallinen Honey & Honey on loistava, hauska ja opettavainenkin manga, mutta en helvetissä haluaisi kaiken yurin olevan sen kaltaista esseemangaa. Saati sitten Sae Amamiyan Plican kaltaista - se tekisi siitä amerikkalaisten lesbonaisten piirtämän undergroundsarjakuvan kaltaista, joka pahimmillaan on yhtä pahaa huttua kuin suomalaiset sarjakuvablogit. Hrr.

(Suuri osa moeyurimangakoista on muuten naisia; mm. Milk Morinaga, Akiko Morishima ja Natsuneko. Sinälläänhän tämä ei ole niin kummallista, kun muistaa kuinka paljon moe on velkaa shoujomangan perinnölle. Kiinnostavaa kyllä he kaikki tuntuvat myös kuvaavan itseään laiskoiksi nörteiksi.)

Mutta keveyttä ja raskautta on toki monenlaista, eikä raskauskaan aina tarkoita realistisuutta - kenties minun olisi pitänyt alun perinkin puhua viihdearvosta eikä keveydestä. Huhu kertoo että Kodanshan Morning 2:sta pihallepotkittu ja jokin aika sitten Shogakukanin Ikkiin siirtynyt Ching Nakamuran Gunjo olisi vakavan yurin ystäville vieläkin parempaa shittiä kuin Octave - mutta koska sitä ei tietenkään ole skannattu joudun odottamaan eBay-paketin saapumista ennen kuin osaan sanoa siitä sen tarkemmin. Se kertoo kahdesta murhan vuoksi karkumatkalla olevasta naisesta jotka meinaavat melkein joka luvussa tappaa joko itsensä tai toisensa, joten odotukset ovat joka tapauksessa korkeat...

Mangaa jota et ole lukenut: Sasameki Koto

Näin syyskauden ollessa alkamassa voisin kertoa teille eräästä lempimangastani, jonka animesovituksen ensimmäisen jakso esitettiin eilen. Kyseinen sarja on Takashi Ikedan Sasameki Koto, joka ilmestyy Media Factoryn Comic Alivessa.

Tässä on 15-vuotias Sumika Murasame, budokaperheen ainoa tytär. Hänellä on isä ja rivi Street Fighterista karanneen näköisiä isoveljiä, jotka toimivat lähinnä koomisina sivuhahmoina. Hän on vakava, 175-senttinen ja hyvä urheilussa. Jonkin aikaa ennen tarinan alkamista hän lopetti karaten harjoittamisen yrityksenä päästä eroon machoimagostaan, huonolla menestyksellä.

Sarjan kantava teema on hänen salainen rakkautensa parhaaseen ystäväänsä Ushio Kazamaan.

Sumikan luokalle yläasteella kesken lukukauden siirtynyt ja kahdestaan veljensä kanssa asuva Ushio on hieman löyhäpäinen tapaus; takaumassa meille kerrotaan, ettei hän onnistunut pitämään sitä että on tyttöihin päin kallellaan salassa luokkakavereiltaan edes yhtä päivää (mistä syystä nämä itse asiassa alun perin tutustuivatkin). Ei sillä että hän asiasta kauheasti välittäisi; hänellä ei ole tapana murehtia turhia (tai ainakin niin lukijoiden annetaan sarjan alussa ymmärtää), ja sarjan alkupuolella pelkkä söpön tytön näkeminenkin heittääkin hänet väistämättä euforiseen tilaan.

Ushio pitää kuitenkin vain söpöistä tytöistä, ja sekös Sumikaa masentaa. Hän kyhjöttää niin syvällä kaapissa että on puoliksi Narnian puolella, joten hienotunteisuudesta tämän asian suhteen Ushion suunnalta ei ole puhettakaan...

Tarinan alkaessa näillä kahdella on tapana syödä lounasta vain sarjan kiintiöhetero Kiyorin kanssa, mutta hyvin pian he tutustuvat myös samalla luokalla olevaan koulun barrikadipariskuntaan, Tomoeen ja Miyakoon. Sarjan alkupuolisko koostuu enimmäkseen neljännen seinän tökkimisestä, Tomoen pöhköjen päähänpistojen seuraamisesta, Ushion trippailuista söpöjen tyttöjen perään ja Sumikan huonolla menestyksellä etenevistä yrityksistä vuoroin tukahduttaa tunteensa, vuoroin tehdä itsestään söpömpi. Omat pienet juonikaarensa saavat myös isovelikompleksista kärsivällä ärsyttävällä pikkusiskolla riivattu ristiinpukeutuja Akemiya-kun ja doojinkirjoitteleva fujoshi Aoi-san, jonka myötä sarjaan saadaan myös jo hieman draamaakin.

Sarja on äärimmäisen hauska, ja voin suositella sitä varauksetta kaikille jotka pitävät romanttisista komedioista, koska sillä on muitakin laadullisia ansioita kuin vain tyttötyttöjännitteet - hieman samaan tapaan kuin Antique Bakerylla. Sarja on miellyttävä myös graafisesti; tekijä hallitsee kuvakerronnan hyvin, ja hänen tyylinsä noudattelee hyväksi havaittua shoujomaisen seinenin estetiikkaa ollen kuitenkin tunnistettavasti omanlaisensa. Se on myös selkeä ja kohtauksen sitä vaatiessa myös vaihteleva ilman että se vajoaisi Chi-Ranin tai muiden vastaavien sekasotkusuohon.

Aikoinaan tulin peräänkuuluttaneeksi Strawberry Shake Sweet -arvostelussani sitä että keveys on hyväksi mille tahansa genrelle, koska se tekee siitä markkinoitavamman myös laajemmille kohdeyleisöille ja johtaa ennen pitkää genren suosion kasvuun, ja näin on eittämättä sittemmin tapahtunutkin - yurisarjoja löytyy jo vähän joka toisesta vähänkään otakummasta mangalehdestä, ja mukaan mahtuu useampia todellisia helmiä. Kehitystä on siis tapahtumassa, ja animesovituksiakin tipahtelee näemmä nykyään.

Animen käsikirjoittajalla näyttäisi olevan jokunen varsin vaikuttava sulka hatussaan, joten sovittamisen puolella homma tuskin leviää käsiin. Enemmän olen huolissani siitä mitä tullaan animeksi sovittamaan; jaksomäärästä ja netissä esiteltyjen hahmojen määrästä päätellen sarja aiotaan lopettaa joko ennen urheilufestivaalia (lukuun 12) tai välittömästi sen päättymisen jälkeen (lukuun 13). Lukuun 14 asti ei joka tapauksessa voida päätyä, koska saksalaista vaihto-oppilaslolia Lotte-chania ei hahmoprofiilisivulla näy.

Mangan alkupuoli on melko lailla tyylipuhdasta slapstick-komediaa, jossa romantiikka on vain pinnan alla muhivana katalysaattorina, ja Ushion tunteiden syvenemisen suuntan vain vihjaillaan. Se on myös episodirakenteinen, mikä eittämättä tekee siitä helposti animeksi sovitettavan - se vain, että ne osat tarinasta joita ollaan sovittamassa eivät ole niitä joiden takia tämä sarja on hyvä. Tulossa ovat otakusarjoille perinteiset uima-allasjakso, doojinshijakso, trappijakso ja meidopukukokkauskisajakso, ja en voi olla pelkäämättä sitä miten tavanomaisen tylsältä ja juonettomalta koko konsepti tulee näyttämään.

No, ainahan voi toivoa kakkoskautta; mangassa on lukuja jo kolmisenkymmentä, joten materiaali ei ainakaan lopu vielä kesken. Siinä vaiheessa päästäisiinkin sitten jo kunnollisen draaman äärelle - viimeisimmissä luvuissa kun on käynyt ilmi että myös Ushiolla on kuin onkin tunteita Sumikaa kohtaan, mutta hän torjuu ne yläasteella ennen koulunvaihtoaan tapahtuneen ikävän tapauksen vuoksi. Kuinkakohan monta ylä- ja alamäkeä edessä vielä on ennen onnellista loppua...

(Tätä edellistä kohtausta luvusta 17 ei animessa tule olemaan. Nakertaa...)

Kun hahmokulttuurin lonkerot sekoittuvat

Muistanette, kuinka viime vuonna japanilaista TV-sensuuria käsitellessäni mainitsin Moetanin kuudennen jakson jääneen kokonaan vaille TV-esitystä. Sen jälkeen kävi niin, että myös sarjan viimeinen jakso sai saman kohtalon. Trendi on mielenkiintoinen. OVA-markkinoiden sanotaan olevan nykyään lähes kuolleet, ja se onkin varmasti totta jos niitä verrataan niiden joutsenlaulumaiseen buumiin lamaa edeltäneellä 80-luvulla. OVA-formaatti sai alkunsa animen kysynnän kasvaessa suuremmaksi kuin mitä TV:ssä esitettäväksi mahtui, minkä takia OVA-sarjoja tehtiin usein yhtä hätäisesti kuin TV-tuotantojakin - tuloksena oli siis paitsi aikamme klassikkoja myös säännöllisesti niitä kammottavia kalkkunoita, joita nykyään katsotaan allnightereissa pikkutuntien piristysruiskeina.

Viime vuosina rajat eri medioiden välillä ovat kuitenkin hämärtyneet. Hellsingin kaltaisten tunnettujen tuoteperheiden OVA-sarjoja saatetaan mainostaa TV:ssä leikotuilla promojaksoilla, tai - kuten Moetanin tapauksessa - joitain jaksoja ei välttämättä ole alkujaankaan tarkoitettu TV-esitykseen. Tämä poikkeaa tähän asti DVD-myynnin kohentamiseen käytetystä "DVD-versio on laadukkaampi, korjailtu ja sensuroimaton" -käytännöstä. Ilmeisesti Japanin otakuyleisöä ollaan houkuttelemassa lankaan entistä raskaimmin menetelmin: totuushan on että Japanissa DVD-julkaisut maksavat järjettömiä summia, ja näin HDTV-lähetysten aikana netissä jaettavat TV-ripit ovat itse asiassa DVD-versioita parempilaatuisia. Ei siis ole mikään ihme, että levyt jäävät kauppojen hyllyille.

Yhden sarjan perusteella tuskin lienee kuitenkaan turha tehdä liian hätäisiä johtopäätöksiä; tuskinpa kaikkien otakusarjojen julkaisu sentään siirtyy OVA-formaattiin, ainakaan niin kauan kuin oheistuotteet käyvät kaupaksi. Tärkeämpi kysymys lieneekin sen sijaan: missä vaiheessa Moetanista tuli sentaisarja?

(Ihmettelen myös sitä, miten edes Zac Bertschyn kaltainen provoamisesta taiteenlajin tehnyt vihakone voi sortua Moetanin parodisuuden missaamiseen - samaan tapaan kuin Ouranin vastaavan erinäisiä kuukausia aiemmin. Ehkä ajoittain tyhmän teeskenteleminen on osa hänen trollinhoukuttelustrategiaansa? Jos ei, kyseessä näyttäisi olevan varsin yleinen ongelma.)

Materialismin riemua

Lahjapaperista paljastuneen Kashimashin ensimmäisen tankobonin avatessani sain välittömän déjà vun; oli kuin olisin palannut taas vuoteen 2003 lukemaan Sorcerer Huntersia. Satoru Akahorin kirjoitustyylin tunnistaa kilometrien päähän: ensin esitellään päähenkilöt maanista kohellusta olevassa ensimmäisessä luvussa, ja sen jälkeen heitetään lukijan silmille täysin naurettava alkuasetelma. (Voitte katsastaa parikymmentä sivua ensimmäisestä luvusta täältä, niin näette mitä tarkoitan.) Tällä kertaa ei kuitenkaan taistella pahoja velhoja vastaan jumalattaren kokoamassa maagikkotiimissä vaan törmätään alienien avaruusaluksella vuorenhuipulla särkynyttä sydäntään angstaavaan nössöpoikaan. Tämän jälkeen muukalaiset kokoavat hänen ruumiinsa taas uudestaan ja ilmoittavat koko kaupungille, että hänestä tuli nyt sitten vahingossa tyttö, sori vaan mutta asialle ei voi enää tehdä mitään (syystä jota emme nyt viitsi mainita).

Harmillista, etten tullut tutustuneeksi mangaan ennen Hiron arvostelun oikolukemista. Olisin varmasti lisännyt siihen maininnan myös siitä ettei Yukimaru Katsura ole kovin taidokas sarjakuvakertoja; hänen ruutusommittelunsa ovat kaoottisia ja ADHD:n riivaamia, eikä hän jätä sivuilleen kovinkaan paljoa hengitysvaraa. Hänellä ei ollut tarpeeksi viitseliäisyyttä edes piirtämään Hazumulle eri vaatteita nykyisyyteen ja takaumaan. Onneksi tilanne paranee sarjan edetessä, kuten Akahorin käsikirjoituksen fokuskin; viimeksi mainitulla kun on todellakin aina tapana aloittaa sarjansa kevytotteisina hupailuina ja hauduttaa niistä sitten vakava ja melodramaattinen draamakeitos. Käsikirjoittajan ja piirtäjän erillisyyden edutkin näkyvät selvästi; Akahori ei ole kirjoittajana mikään eilisen teeren poika. Kovin monelta kuukausideadlineaan vastaan tappelevalta kirjoittaja/piirtäjältä ei olisi irronnut niin pitkälle suunniteltua ja tyylikästä ratkaisua kuin sarjan aloittavan previkkakohtauksen sijoittamisen varsinaisessa tarinassa juuri siten, että se osuu myöhemmin juuri ensimmäisen tankobonin lopetukseksi.

Kyseistä arvostelua lukemattomille voisi mainita, että Kashimashi on hyvin tyypillinen hahmokulttuurin (josta useimmat käyttävät genshikenperäistä termiä "moderni visuaalinen kulttuuri" eli MVC, vaikka itse asiassa korrekti termi olisi sanahirviö "Japanin moderni visuaalinen kulttuuri") ilmentymä siinä mielessä, että sen eri inkarnaatiot päättyvät eri tavoilla. Animesovituksessa kolmiodraamansa vaivaama Hazumu päätyy yhteen eri tytön kanssa kuin mangassa, ja näihin tyytymättömille tarjolla on vielä lisätvistejä tarjoilevat ranobe ja visual novel.

Jos annat tuoteperheelle pikkusormen, se vie koko käden... selkääntaputtelua kuitenkin Seven Seasille tästä genrenraivauksesta.

Sohjoisen moeseinenromantiikan tasapainottamiseksi oli tietenkin hyvä hankkia myös jotain hieman testosteronipitoisempaa. Lady Snowblood ei ole Kazuo Koiken parhaimmistoa (puhumattakaan siitä että Kazuo Kamimura ei osaisi piirtää liikettä vaikka hänen henkensä riippuisi siitä), mutta vain neliosaisena se on kohtuullisen budjettiystävällinen hyppäys Koiken hilpeään hurmeen, seksin ja mielikuvituksellisen monimutkaisten kostosuunnitelmien maailmaan. Kokonaisuutta ryppää hieman Naomi Kokubon käännös, joka on hyvin yksinkertaisesti kankea vaikka sitä miltä kantilta katsoisi - paljon Dark Horsen yleensä kunniamaininnan arvoista yleislinjaa matalammalla.

Käännöksen suhteen toiseen kammoksuttavaan ääripäähän mentäessä on tietysti pakko mainita myös se, mitä Keith Giffen teki Kooshun Takamin romaaniin perustuvalle Masayuki Taguchin Battle Royalelle (josta on tehty myös samanniminen elokuva, josta kaikki kirjaa tai mangaa lukemattomat pitävät mutta jota kaikki niihin ennen sitä tutustuneet, minä mukaanlukien, vihaavat). Ilmeisesti Giffen ei ollut lukenut kirjaa tai katsonut elokuvaa ennen "käännös"työnsä aloittamista, sillä lopputulos on karmea - "ohjelmasta" on tehty nuorisoa ja kapinahenkeä kurissa pitävän pelotejärjestelmän sijaan tosi-TV:tä, mikä myöhemmässä vaiheessa sarjaa aiheuttaa lukuisia ristiriitaisuuksia tekstin ja kuvituksen välillä. Tämä on erityinen sääli myös siitä syystä, että Giffenin dialoginmuokkaus on kyllä muilta osiltaan erityisen sujuvaa ja kielirikasta; Giffenin suorittamasta bastardisaatiosta saa lukea ajallaan enemmän numerosta 2/2008.

Tokyopopin uudet, useamman tankobonin sisältävät Ultimate Editionit tekevät kuitenkin sekä Battle Royalesta että minulta hyllyyn jääneistä Fruits Basketista ja Sgt. Frogista äärimmäisen optimaalisia tapoja hankkia kyseiset sarjat. Ne ovat paitsi halvempia kuin tankobonit erikseen ostettuina myös kovakantisia ja isoja - esimerkiksi Battle Royalen ensimmäinen osa on yhtä paksu kuin vaikkapa Harry Potter ja Feeniksin kilta, ja kolmisen senttiä sitä korkeampi ja leveämpi. Harmi vain, että Giffenin adaptaatiota ei ole päätetty korjata uusintajulkaisua varten - ja kolmostankobonin sivupohjat ovat edelleen yhtä sumeat kuin ennenkin. Sääli.

Lady Snowbloodin ja Battle Royalen vertaaminen tarjoaa myös mielenkiintoisen ikkunan Japanin sensuurikäytäntöjen lakastumiseen. Siinä missä aikoinaan 70-luvulla julkaistussa Snowbloodissa käytetään sensuurinkiertokikoista klassisinta eli näkymätöntä penistä ei 2000-luvulla tehdyssä Battle Royalessa nähdä sensuurin häivääkään (ellei Tokyopop sitten ole poistattanut sensuuripalkkeja mangakalla itsellään, kuten Eros Comixilla on perinteisesti ollut tapana tehdä.) Tosin Snowbloodin aikoihinkaan peniksenmuotoisten esineiden - fallospatsaiden ja seksilelujen - kuvaamiseen sensuurilainsäädännölläkään ei ollut mitään nokankoputtamista.

Myöhässä totuttuun tapaan


Viimeistenkin lehtien olisi pitänyt saapua tilaajille tänään. Kyllä vain, numeron julkaisemisesta on jo yli kuukausi - mutta tällaista tämä omakustannetoiminta on. Onneksi kovin kamalaa valitusta ei ole vielä kuulunut, vaikka lehden uskottavuus onkin kovasti koetuksella... olkoonkin, että käytännössä jokainen numero 3/2005:sta alkaen onkin ollut säännönmukaisesti myöhässä.

Numeron 2/2007 teemana on yuri. Näin se muodostaa loogisen vastinparin yaoinumero 3/2006:lle, joka myi itsensä tehokkaasti loppuun viime conissa; saa nähdä, käykö tälle niin. Paitsi että kannen yleisilmettä uudistettiin rankalla kädellä myös alun kansikuva vaihtui matkan varrella; kuvaksi kaavailtiin alkujaan lopulta takakanteen päätynyttä kuvaa, mutta se päätettiin lopulta vaihtaa toisenlaiseen. Ainakin siinä on tarpeeksi seksiä... toivottavasti se vaikuttaa myyntiin.

Tästä numerosta muodostui ehkäpä liiankin arvostelupainotteinen. Tämän lisäksi animea on tällä kertaa poikkeuksellisen paljon, olkoonkin että femmari esittelee saman tien Utenan kaikki kolme inkarnaatiota. Kashimashin ja Marimiten vastapainoksi rustasin itse muutaman manga-arvostelun; Boku no futatsu no tsubasa on vähemmän tunnettu pieni moottorisahaveistos kuin se ansaitsisi, Strawberry Shake Sweet puolestaan kerää pisteet kotiin ihmissuhdehuumoripuolella olemalla tyyliltään täysin erilainen kuin enin osa lännessä toistaiseksi nähdystä yurista. Ainakin jälkimmäisen suhteen elää sentään jonkinlainen toivo jenkkijulkaisusta, vaikka se hitaasti eteneekin; suuri osa julkaistusta yurista kun on joko parin luvun minisarjoja tai yksittäisiä novelleja, ja siten tankoubonkulttuurin omaksuneessa lännessä julkaisukelvottomia.

Seiyuupalstalla tutustutaan yuriveteraani Kana Uedaan; Ayabien keikkaraportissa puolestaan tehdään selväksi, mikä Lischua ärsyttää nuorison keikkakäyttäytymisessä. (Jos jouduitte kyseisellä keikalla purruksi, tiedätte ketä syyttää.) Cain kertailee Densha Otokon tarinan ja sen loputtomat sovitukset eri medioissa, "Klassikko"-palstalla taas selvennetään, miksi Weiß Kreuz olisi parempi katsoa silmät kiinni. Suomennos- ja pseudoarvosteluissa puidaan läpi lehtihyllyn manga- ja maailmanmangauutuudet ja katsotaan, mistä puusta Cristopher Hartin mangaoppaat on veistetty. Finnmanga 1 Remix käydään läpi lähinnä muodon vuoksi, koska tuskinpa sen tekijät enää kamalasti palautetta kaipaavat; nelosnumero puolestaan saa odottaa seuraavaan lehteen. Kuten aika moni muukin asia.

Pääartikkelin virkaa toimittaa Jennyn yurijuttu. Lisäilin siihen kuitenkin noin neljänneksen uutta materiaalia; osittain siksi, että se pohjautui täysin Jennyn Animeconissa pitämään luentoon ja osittain siksi, että pidin sitä monesta kohtaahieman puutteellisena. Lopputulos on toivoakseni varsin tasapainoinen ja informatiivinen niillekin, jotka kävivät tuon luennon kuuntelemassa.

Triviatietoa: Otakun sivumäärä on jumittanut jo numerosta 1/2006 alkaen 64 sivussa, mutta tässä numerossa se on 72. Sattumoisin tämä nosti painon yli sadan gramman ja postikulut siten 1,20 euroon... Mikäli sivumäärä jatkaa kasvamistaan, lienee pakko jossain vaiheessa nostaa irtonumerojen postittamisen hintaa nykyisestä.

Olisi kuitenkin mukava kuulla myös lukijoiden mielipiteitä sekä artikkeleista että itse lehdestä kokonaisuutena; lehden paranteleminen kaikissa suhteissa on jatkuva prosessi. Palautetta vain saa yleensä kaivaa esiin kirveellä, ja silloinkin enin osa siitä on "ihan kiva" -tasoista sellaista...