Tishmalleen

Kekko oli Seppo Mäntysen haastateltavana Turun kirjamessuilla, aiheena luonnollisesti Mangan mestarit. Tai toisinpäin. Käsiteltävänä on mm. se, lähteekö anime lapsesta hakkaamalla - mutta myös se miten teokseen päätyneisiin mangakoihin päädyttiin (heidän täytyi muodostaa mahdollisimman laaja kirjo, ja heidän täytyi olla myös omalla alallaan oikeasti hyviä - mihin esimerkiksi Arina Tanemuran ansiot eivät yksinkertaisesti vain riitä), se mikä erottaa mangan länsimaisesta sarjakuvasta (arjen kuvaus, lajityyppien kirjo) ja se mitä kirjassa esiteltyä Lehtinen itse soisi suomeksi kustannettavan (Nekojiru - ja YKK, tietenkin).

Kawaii noir

Ranskalainen sarjakuvasivusto Du9 haastattelee Junko Mizunoa, ja hyvin sen tekeekin - kyseessä on kenties jopa laajin ja asiapitoisin Mizunon haastattelu jonka olen lukenut. Mizuno on eräs Japanin mielenkiintoisimmista undergroundmangakoista, eikä vähiten siksi että hän on lännessä tunnetumpi kuin kotimaassaan. Tämä johtunee siitä, että hänen psykedeelisväritteiset työnsä istuvat paremmin Euroopassa vallalla olevaan käsitykseen sarjakuvasta "taiteena" kuin Japanin käsitykseen sarjakuvasta "viihteenä". Kulunutta "Tehotytöt hapoissa" -vertausta on toisteltu hänen tyylistään puhuttaessa kyllästymiseen asti jo viimeiset kymmenen vuotta, joten ei siitä sen enempää.

Mizuno on yhtä paljon kuvittaja ja designer kuin mangaka, ja vaikka hänen tyylissään näkyvätkin perinteisen shoujomangan vaikutteet ei sitä sanoisi shoujoksi hullukaan. Siitä huolimatta moni tekee näin edelleen välittämättä tippaakaan siitä, että "shoujo" ei ole edes genre vaan vain löyhä kohderyhmäluokittelu - ja Mizunon töistä yksikään ei ole ilmestynyt missään tytöille suunnattua nähneessäkään. (Genreluokittelu voisikin tosiaan olla paikallaan myös länsimaisen manganjulkaisemisen suhteen. Niinhän Japanissakin tehdään.)


Pure Trance
Julkaisemisen suhteen hän on muutenkin päätynyt varsin erikoisiin ympyröihin; esimerkiksi hänen ensimmäinen pitempi työnsä Pure Trance ilmestyi samannimisen cd-albumisarjan oheisvihkoina, hänen läpimurtotyönsä lännessä olleet Cinderalla, Hansel & Gretel ja Princess Mermaid taas suoraan tankouboneina ja alkujaankin väreissä. Jälkimmäisten työmäärä oli avustajatta työskentelevälle Mizunolle valtava - minkä lisäksi Cinderallan värityksestä vastanneen designerin visio ei vastannut alkuunkaan hänen omaansa.

Vizin englanninkielisiä versioita varten Mizuno väritti Cinderallan uusiksi samanlaisiin pehmeisiin pastellisävyihin kuin kaksi jälkimmäistäkin teostaan, ja hän myös valitsi julkaisujen huokoisen paperilaadun ja hoiti töiden flippauksen sekä ääniefektien korvaamisen itse. Tämän lisäksi hän teki uskomattomalla pieteetillä myös muita graafisia muutoksia jotta sarjakuvat näyttäisivät paremmalta käännettyinä - tähän tapaan:


Hansel & Gretel
Paul Gravettilla on sivuillaan varsin kattava, haastattelupätkin varustettu Mizunon esittely, ja myös YouTubesta löytyy hänen haastattelunsa (jossa hän pääsee esittelemään kunnioitettavaa popkrääsäkokoelmaansa). Suomeksi taas Mizunosta on kirjoitettu Sarjainfossa 1/2005, Mangan mestareissa sekä tietysti Gravettin loistavassa teoksessa Manga - 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa. Toivon mukaan ehdin myös itse arvostella hänen teoksensa jossain välissä, sillä ne ovat paitsi graafisesti myös kerronnallisesti todella omaperäistä kamaa - yksityiskohta, jota kovinkaan usein ei muisteta mainita. On sääli, että hänen teostensa saatavuusaste Helsingin ulkopuolella on varsin huono.

Vakavissaan tehtyä homodraamaa?

Kaikki valtavirtamediat eivät tietenkään käsittele mangaa negatiivisin ennakkoasentein. Publishers Weekly julkaisi hiljattain mangaka Maki Murakamin Otakon 2007:ssa tehdyn haastattelun, jossa pääsee ääneen myös hänen toimittajansa Masahiro Chiko. (Murakami on varsin ujo valokuvauksen suhteen; tällä hetkellä ainoa netistä löytyvä kuva hänestä vaikuttaisi olevan tämä.)

Haastattelu on varsin mielenkiintoinen, eikä vähiten siksi että siinä käsitellään mangantekemisen käytäntöä ruohonjuuritasolta. Murakami kertoo, kuinka hän päätyi mangakaksi samalla tavalla kuin lukuisat muutkin - koulutuksetta ja doojinshimaailman kautta - mutta että hän on siitä poikkeuksellinen, ettei hän koskaan suoranaisesti halunnut mangakaksi; se vain tapahtui, koska hän sattui tuntemaan oikeita ihmisiä ja tarvitsi rahaa. Hänen tunnetut Gravitation-erodoojinshinsa - Gravitation Remix ja Gravitation Megamix - ovat hänelle paitsi keino purkaa stressiä myös tutkiskella niitä jännitteitä, joita hän varsinaisessa mangassa luo muttei voi päästää puhkeamaan kukkaansa.

Murakamin sarjakuvalliset ansiot ovat kyseenalaiset, ja hänen tunnetuin työnsä Gravitationkin on vain korkeintaan keskinkertainen manga. Se on kuitenkin hyvin merkittävä teos lajissaan; alkaessaan vuonna 1996 se oli ensimmäisiä huumoripainotteisia BL-sarjoja, ja se näytteli animesovituksineen eittämättä valtavan suurta osaa 90-luvun kuluessa tapahtuneessa BL:n valtavirtaistumisessa ja siinä suosiossa, jonka genre keräsi osakseen lännessä.

Näin ollen onkin hieman ironista, että sarjan parodisuus ja sen kliseisistä uke-seme-suhteista esittämät kärjistykset ovat menneet länsimaiselta yleisöltä lähes täysin ohi: sille kävi kuten Screamille, joka tahtomattaan tuli nostaneeksi irvailemansa genren uuteen kukoistukseensa. Esimerkiksi tätä ketjua lukiessa voisi jopa luulla, että kirjoittajat pitävät Gravitationia vakavasti otettavana ja vakavissaan tehtynä ihmissuhdehömppänä...

Jotain, mihin Ghost in the Shell ei yltänyt


The Brooklyn Rail haastattelee Shusuke Kanekoa, Death Note -elokuvien ohjaajaa. Haastattelussa käydään läpi Kanekon ohjaajan uraa pink-elokuvista art house -elokuviin, hirviöelokuviin ja lopulta Death Noteen, sekä Japanin elokuvateollisuuden tilaa ylipäätään. Otakunäkökulmasta kiintoisinta antia on kuitenkin harvat Death Notesta tarjoillut tiedonmuruset; se että Lightin Nietzchen-lukeminen oli ohjaajan tietoisesti päättämä lisäys, ja se että toisen elokuvan kuvauksissa näyttelijät olivat jo valmiiksi päässeet tunnelmaan.

Nämä eivät tietenkään ole Death Noten faneille mitään uutta, sillä Kanekoa on haastateltu aiemminkin. Esimerkiksi tässä Twitchin heinäkuisessa haastattelussa keskitytään enemmän elokuviin. Kanekon huomaa toistelevan samoja asioita useissa eri haastatteluissa, vaikka esimerkiksi japanilaisen kulttuurin käsitys sanojen ja etenkin nimien taikavoimista onkin varmasti asia, jota on hyvä teroittaa gaijineille. (Muistatteko, kuinka Yubaba vei Chihiron vapauden Henkien kätkemässä viemällä tämän nimen? Aivan.)

Tekijöiden halun pitää tappovihkon säännöt muuttumattomina ymmärtää, koska niiden muuttaminen olisi muuttanut juonen lisäksi myös konseptia - ja fanit olisivat kirkuneet raivosta. Vanhemman haastattelun mielenkiintoisin yksityiskohta taas on se, että amerikkalaiset tosiaan harkitsevat kotimaisen remaken tekemistä á la Ring; isompi budjetti mahdollistaisi varmasti komeammat CG-shinigamit, mutta sitä miten juonta ja asetelmia olisi lokalisointia varten muokattava ei uskalla edes ajatella. Loppujen lopuksi tämä alleviivaa hyvin sitä, miten vastahakoisia jenkit ovat lukemaan tekstityksiä...

Death Note on joka tapauksessa mielenkiintoinen ilmiö. Harva Shonen Jumpin sarja on päässyt uimaan niin syvälle valtavirtaan kuin se, puhumattakaan siitä kuinka universaalia sen puhuttelevuus on kaikissa kohdeyleisöissä. Kovin monesta suositustakaan mangasta ei myöskään tehdä näyteltyjä elokuvia, varsinkaan ennen animesovitusta; doramat ja lavamusikaalit ovat sillä saralla yleisempiä. Ja koska kyseessä on juonivetoinen sarja, sitä on myös kohdeltu poikkeavasti: tarinan jakaminen kahteen elokuvaan ja 37-jaksoinen TV-animen normaalin kahden kurin pituisen sijaan ilmaisee, että tarinaa ei ole haluttu silpoa torsoksi.

Kunnon rahantekokonseptia ei tietenkään kannata haudata ennen aikojaan: varsinaista Death Noten tarinaa edeltävä, päähenkilönsä mukaan ytimekkäästi nimetty spinoff-elokuva L saa ensi-iltansa 9. helmikuuta. Olisi mukavaa jos nämäkin elokuvat olisi nähty myös näillä leveyksillä, kuten vaikkapa Nana viime vuonna - mutta kun ei niin ei.

Seuraavan kerran Death Note todennäköisesti tulee puheeksi, kun sen tarjouskisan voittanut suomalainen kustantaja pääsee tanssimaan voitontanssiaan. Kummankohan puolesta kannattaisi veikata - Sangatsun vai Punaisen jättiläisen? Egmont sitä tuskin saa, mutta ainahan ihmeitä voi tapahtua.