Cosplay-AV:iden ihmeellinen maailma

Genshikenin kakkostankoubonissa Madarame mainitsee katsoneensa kerran cosplaypornoelokuvan, mutta että "Se ei ollut erityisen hyvä. Näyttelijä oli vain tavallinen pornotähti." Tämän jälkeen hermostuneesti hikoilevien ja punastelevien otakujen keskustelu siirtyy käsittelemään hypoteettisen cosplayseksin mahdollisuutta hypoteettisissa parisuhteissa, jollaista kenelläkään ei ole.

Tästä voisimme lähteä nyt keskustelemaan eläytymisen roolista cosplayssa ja sen tarpeellisuudesta ylipäätään; tätä keskustelua herättelin jo numeron 1/2007 pääartikkelissa. Mutta sen sijaan jatketaankin nyt cosplaypornosta, kun se kuitenkin kiinnostaa kaikkia enemmän.

Japani ei ole suvaitsevaisuuden ihmemaa; se on monokulttuurinen valtio, jossa uniikeimmankin ernumuodin edustajia löytyy vähintään tuhansittain. Tällaisessa maassa cosplayn kaltaista harrastusta katsotaan usein lievästi sanottuna kieroon, joten ei ole ihme että sen ympärille on syntynyt vähemmän mukavia lieveilmiöitä. Sakin vasemmalla esittämä käsitys cosplaysta ei ole Japanissa suuren yleisön mielessä mitenkään harvinainen.

Ei etenkään, kun sitä ruokkimassa on cosplaypornografian kaltaisia ilmiöitä. Tämän tehtailussa on kunnostautunut AV-firma nimeltä Total Media Agency, jonka tuottama aikuisviihde palvelee monien muidenkin mielenkiintoisten fetissien omistajia - koulu-uimapuvuista meidoihin, sukkahousuista raitasukkiin. TMA:n tuottamat cosplay-AV:t perustuvat luonnollisesti kulloinkin pinnalla olevaan otakusuosikkiin, ja ne seurailevat alkuteostensa juonia tai ainakin niiden avainkohtauksia suhteellisen tarkkaan. Sarjojen ja mahdollisesti hahmojenkin nimet on copyrightsyistä muutettu - tosin usein vain parin kanan paikkaa vaihtamalla. AV-versiot ovat halvalla ja nopeasti sutaistuja tuotantoja, koska niiden pääasiallinen kohdeyleisö - arvatkaa ketkä - ostavat ne joka tapauksessa.

Aiheesta kohosi enemmänkin keskustelua joulukuussa 2006, jolloin TMA julkaisi kiehtovan pienen elokuvan nimeltä The Melancholy of Hahiru Suzumiya; kuvia sen sisältämästä häkellyttävästä laadusta löytyy mm. täältä. Juoneltaan se seurailee varsin tarkasti Haruhin ensimmäisen tuotantokauden tapahtumia, mitä nyt lisäilee erinäisiä täysin irrallisen tuntuisia seksikohtauksia kaiken muun sekaan. Itse asiassa monet seksikohtauksista riisutun version nähneet ovat erehtyneet luulemaan sitä jopa fanituotokseksi.


Haruhi Suzumiyan kakkoskausi on tulossa vasta ensi keväänä, mutta Hahiru Suzumiya jatkoi seikkailujaan TMA:n tytäryhtiön I.B.WORKSin julkaiseman "The Vanishment of Hahiru Suzumiyan" muodossa jo toukokuussa - itse asiassa kaksi kuukautta ennen animesarjan jatkon julkistamista. Yukin ja Mikurun - anteeksi, Mirukun - näyttelijät vaihdettiin, mutta Hahirun näyttelijä Yuri Koosaka pysyi onneksi ennallaan; hän nimittäin osaa jotenkuten jopa näytellä, ja sitä ei pornotähdeltä ensimmäisenä odottaisi.

Madaramekin olisi varmasti ollut tyytyväinen myös Koosakan Haruhi-tulkintaan - tosin vain siihen asti, kunnes ensimmäinen seksikohtaus riisuu häneltä paitsi pantsut myös hahmon. Yukin ensimmäinen näyttelijä sentään pysyy koko ajan kiitettävän hiljaa eikä vingu ja ulise kuten japanilaiset aikuisviihdetähtöset yleensä.

Molemmat elokuvat ovat siis surkuhupaisia pienen budjetin räpellyksiä. Kuten näkyy.

Vanhempaa tuotantoa on vuodelta 2004 peräisin oleva Maria-sama ga Miteiru, josta myös rosa_foetida aikoinaan kirjoitteli. Se ei ole sen laadukkaampi, mutta on Hahiruja siedettävämpi ainakin siinä suhteessa että siinä ei (sattuneesta syystä) ole rumia miesnäyttelijöitä.

Femmari kirjoitti numeron 2/2007 Marimite-arvostelussaan ettei "hienojen neitojen tapoihin kuuluisikaan muhinoida rahvaanomaisesti rappukäytävissä milloin ja missä vain", mutta näiltä Maria-neidon suojateilta se näyttää sujuvan oikein luontevasti.


Elokuussa julkaistu Lozen Maiden taas on Internetin virallisen mielipiteen mukaan aivan kamala; osittain viehkojen pallonivelten puutteen ja osittain tuotantoarvojensa takia. Rakas Japani - kuinka vaikeaa voi olla saada näyttelijä värjäämään hiuksensa?


Jokin aika sitten puhetta oli heinäkuussa julkaistusta Higurashi ga Naku Koro nistä - lähinnä siksi, että se on jopa melkein laadukas. (Sitä ei pidä sekoittaa tekeillä olevaan ihan oikeaan Higurashi-näytelmäelokuvaan, jota odotetaan kieli pitkällä ihan muista syistä.) Tämä traileri on siis AV-version.
Ja jokunen viikko sitten paljastettiin myös TMA:n seuraava merkittävä projekti tällä alalla: marraskuussa julkaistava, Sakura Nanan tähdittämä Kira Star. Peljätkää ja itkekää.

Muokkaus 7.11: Viimeksi mainitusta on nyt sitten trailerikin. >_<

Muokkaus 11.11: Miten saatoinkaan unohtaa nämä kaksi?

Vakavissaan tehtyä homodraamaa?

Kaikki valtavirtamediat eivät tietenkään käsittele mangaa negatiivisin ennakkoasentein. Publishers Weekly julkaisi hiljattain mangaka Maki Murakamin Otakon 2007:ssa tehdyn haastattelun, jossa pääsee ääneen myös hänen toimittajansa Masahiro Chiko. (Murakami on varsin ujo valokuvauksen suhteen; tällä hetkellä ainoa netistä löytyvä kuva hänestä vaikuttaisi olevan tämä.)

Haastattelu on varsin mielenkiintoinen, eikä vähiten siksi että siinä käsitellään mangantekemisen käytäntöä ruohonjuuritasolta. Murakami kertoo, kuinka hän päätyi mangakaksi samalla tavalla kuin lukuisat muutkin - koulutuksetta ja doojinshimaailman kautta - mutta että hän on siitä poikkeuksellinen, ettei hän koskaan suoranaisesti halunnut mangakaksi; se vain tapahtui, koska hän sattui tuntemaan oikeita ihmisiä ja tarvitsi rahaa. Hänen tunnetut Gravitation-erodoojinshinsa - Gravitation Remix ja Gravitation Megamix - ovat hänelle paitsi keino purkaa stressiä myös tutkiskella niitä jännitteitä, joita hän varsinaisessa mangassa luo muttei voi päästää puhkeamaan kukkaansa.

Murakamin sarjakuvalliset ansiot ovat kyseenalaiset, ja hänen tunnetuin työnsä Gravitationkin on vain korkeintaan keskinkertainen manga. Se on kuitenkin hyvin merkittävä teos lajissaan; alkaessaan vuonna 1996 se oli ensimmäisiä huumoripainotteisia BL-sarjoja, ja se näytteli animesovituksineen eittämättä valtavan suurta osaa 90-luvun kuluessa tapahtuneessa BL:n valtavirtaistumisessa ja siinä suosiossa, jonka genre keräsi osakseen lännessä.

Näin ollen onkin hieman ironista, että sarjan parodisuus ja sen kliseisistä uke-seme-suhteista esittämät kärjistykset ovat menneet länsimaiselta yleisöltä lähes täysin ohi: sille kävi kuten Screamille, joka tahtomattaan tuli nostaneeksi irvailemansa genren uuteen kukoistukseensa. Esimerkiksi tätä ketjua lukiessa voisi jopa luulla, että kirjoittajat pitävät Gravitationia vakavasti otettavana ja vakavissaan tehtynä ihmissuhdehömppänä...

Fight AIDS, masturbate!

Iltalehti uutisoi alkujaan Reutersin lähettämästä videomateriaalista kasatulla netti-TV-pätkällään Paradise TV -aikuisviihdekanavan esittämän kuulovammaisten naku-uutisohjelma Naked Sign Language Show'n taloudellisista vaikeuksista. Ohjelman alkaessa kerätä uutishuomiota ulkomailla valtio kuitenkin jäädytti häpeillen koko TV-yhtiön rahoituksen. Samalla apurahaperiaatetta muutettiin niin, että eroottiset ohjelmat eivät niitä enää saa. Pätkässä näytetään myös ohjelman tuottaja Hajime Shimagiri esittämässä surkeita tekosyitä sille, miksi ohjelma tarjoaisi paljon myös normaalikuuloisille katsojille, mikä on aika hassua; yleensä japanilaiset osaavat olla paljon rehellisempiä paljaalla pinnalla myymisen suhteen.

Tämänkin uutisen voisivat kyyniköt leimata jälleen yhdeksi merkiksi japanilaisten loputtomasta perverssiydestä. Totuushan kuitenkin on, että naku-uutiset eivät ole japanilaisten yksinoikeus: innoittajana on selvästi ollut torontolainen Naked News - jonka starttaamisesta vuonna 2000 uutisoi Suomessa mm. Mikrobitti - tai itse asiassa sen japanilainen lokalisoitu versio. Nämä tosin eivät ole Naked Sign Language Show'n kaltaisia vähemmistöyleisölle suunnattuja uutisohjelmia, vaan tarjoavat ihan laadukastakin TV-journalismia. Naked Newskään ei ollut naku-uutisten keksijä, vaan idea on kopioitu vuonna 1999 Venäjän M1-kanavalla alkaneesta ohjelmasta "The Naked Truth". Kaikkien näiden konsepti on siis yksinkertaisesti se, että uutisankkurit riisuvat hiljalleen vaatteitaan uutisten edetessä. Kuka muka vielä väittää, ettei hyötyä ja huvia voisi yhdistää?

Niin kanadalaisen kuin japanilaisenkin Naked Newsin täyttä alastomuutta sisältämättömiä pätkiä löytyy runsaasti YouTubesta; molempien hauskinta antia on ehkäpä koosteet uutisankkureiden mokailuista. Ne ovat tietysti suurimmaksi osaksi lavastettuja, mutta eipä se ketään Pixarin kohdallakaan haittaa...

Manga: pahaksi Japanin imagolle?

The Wall Street Journal julkaisi eilen kirjoituksen, jonka kirjoittaja, yliopisto-opiskelija Bianca Bosker suhtautuu skeptisesti Japanin ulkoministeriön viimeaikaisiin yrityksiin kiillottaa maan kilpeä ja edistää sen kulttuurivientiä mangan ja animen avulla. Kirjoituksen häiritsevimpiä yleistyksiä ovat Boskerin mainitsemat "näiden trendikkäiden tuotteiden sisältö ja fanikunta", jotka tekevät niistä "huonosti Japanin PR-kampanjaan sopivia."

Kirjoituksen ongelma ei ole niinkään sen rajoittunut näkökulma vaan selvä puolueellisuus. Bosker esittää japanilaisen hahmokulttuurin kuin se olisi laaja ja yhtenäinen mediakenttä, mutta nostaa siitä kuitenkin esille vain omiin väitteisiinsä sopivat negatiiviset piirteet: eromangan (ja vieläpä antaen olettaa enimmän osan mangasta olevan eroottista); joidenkin teosten sisältämät negatiiviset kuvat maan kulttuurista; hahmoiksi pukeutumisen hörhöyden; jopa mangan marginaalisen käytön ylikansallisena propagandana. Ei tarvita koko elämällään asiaan vihkiytynyttä asianharrastajaa ymmärtämään, että nämä osat eivät - cosplayta lukuun ottamatta - näyttele kovinkaan suurta osaa siinä osassa mangaa ja animea, jota otakuna tunnetun Taro Ason vielä viime viikolle asti luotsaama Japanin ulkoministeriö pyrkii kampanjassaan käyttämään. Nämä eivät myöskään ole niitä piirteitä animessa ja mangassa, joita niitä harrastavat ulkomaalaiset yleensä pitäisivät erityisen merkittävänä osana harrastamistaan.

Anime News Networksin foorumikeskustelu uutisesta tuo esille monia hyviä pointteja. Kirjoitus on kieltämättä kyyninen, mutta sen suurin ongelma piilee siinä että se on op-ed eli ns. vieraskynä; kirjoittajansa mielipiteillä kyllästetty, toimituksen ulkopuolisen sisällöntuottajan kirjoittama artikkeli. Näissä kirjoituksissa voidaan usein tuoda esille kärkeviä mielipiteitä, mutta ne pyrkivät harvoin näin yksipuoliseen tiedon esittämiseen - tämä antaa aiheen olettaa, että Boskerilla on henkilökohtaisesti jotain animea ja mangaa vastaan.

Tällainen yksipuolisen negatiivinen käsittely on surullista katsottavaa etenkin näin merkittävässä julkaisussa - oli sillä sitten miten konservatiivinen maine tahansa - eikä se tee hyvää niin Japanin, sen popkulttuurin kuin jälkimmäisen harrastajienkaan julkisuuskuvalle. Tässä mielessä suomalaisten medioiden harjoittama journalismi on ollut paria ikävää pikku poikkeusta lukuun ottamatta jopa esimerkillistä, vaikka faktat ovatkin olleet säännöllisesti hieman sekaisin. Täällä manga ei sentään ole enää pornoa, vaikka Nykysuomen Sanakirja niin edelleen väittääkin; se on nuorisovillitys, muodikasta ja - eittämättä - positiivisen imagon omaavaa.