Lainsäädäntöä

Ei tämä heppu mikään Taro Aso ole, mutta hyvää jälkeä hän vaikuttaisi tekevän.
Monet eivät varmaankaan usko - hyvästä syystä - jos kerron että Japanin copyright-lainsäädäntö on tällä hetkellä itse asiassa tiukempi kuin Suomen.

Suomen lain mukaan muunnellun tekijänoikeuden alaisen teoksen julkaiseminen tai levitys on kiellettyä mikäli se loukkaa teoksen kirjallista tai taiteellista tai luojan omaperäisyyttä, mutta käytännössä raja menee todella korkealla - esimerkiksi Kristian Smedsin Tuntematon sotilas ei sitä ylitä, vaikka siitä nousikin aika lailla kohua. (AMV:iden asema taas on - tiettävästi, koska ennakkotapauksiahan ei luonnollisesti ole - toinen, myös Yhdysvalloissa, vaikka sikäläiset animenjulkaisijat suhtautuvatkin niihin puhtaasti ilmaisena mainoksena ja mm. osallistuvat Animemusicvideos.orgin massiivisiin hostauskuluihin.)

Japanissa taas mikä tahansa toisen teoksen muunteleminen lasketaan automaattisesti loukkaavaksi, joten doojinshit ja MADit ovat yksiselitteisen laittomia - ne kukoistavat vain niiden tuottajien ja oikeuksienhaltijoiden sanattoman yhteisymmärryksen, anmoku no ryookain, voimalla.

Aikoinaan puhuttiin lainsäädännöstä joka uhkaisi doojinshitoimintaa antamalla päätäntävallan toimista tekijänoikeusrikkomuksia vastaan ryhtymiseen oikeudenhaltijoiden lisäksi myös viranomaisille. Nyt heiluri näyttäisi kuitenkin olevan liikkumassa toiseen suuntaan: pääministeri Yasuo Fukudan johtama valtion tekijänoikeusyksikkö on aikeissa lisätä Japanin lainsäädäntöön amerikkalaistyylistä reilun käytön. Asiasta kertoo lisää Asahi Shimbun.

The current Japanese Copyright Law, in principle, prohibits any copying of other people's works or distributing them on the Internet without permission.

Exceptions to the law are copying works for personal use at home or for use in schools.

The planned stipulation will largely follow the one under the U.S. copyright law, which bases fair use on certain factors, including: whether the use of works is intended for commercial purposes; and whether the use of works influences the market of those works.

- -

The current Copyright Law is sweeping in its application. For example, blogs featuring holiday photos of authors posing with anime characters in amusement parks could constitute a violation of the law. That is because the law does not have a specific stipulation that allows such use.

In addition, the creation of parodies based on other people's works could also be considered a violation.

Those activities could be regarded as legal under the fair use stipulation.

Kyseessä on siis lain korjaamisesta vastaamaan todellisuutta - eivät valokuvat tekijänoikeussuojatuista kohteista, doojinshit tai animemusiikkivideot oikeuksienhaltijoita kiinnosta, paitsi positiivisessa mielessä sinä mainittuna ilmaisena markkinointina. Kunpa tällaista piristävää selväjärkisyyttä löytyisi tältäkin puolen maailmaa...

Samaan aikaan fanituotoksiin ja -käännöksiin aina liberaalisti suhtautunut Kadokawa on lähtenyt seuraamaan Gonzon esimerkkiä netin hyödyntämisen suhteen, joskin hieman hillitymmin: se aikoo alkaa tahkota rahaa käyttäjien YouTubeen lataamista MADeista lisäämällä niiden oheen mainoksia ja jakamalla rahat Youtuben ja videon lataajan kanssa. (Tämä tietysti herättää kysymyksen siitä miten voidaan järkevästi tarkistaa onko videon lataaja todella sen tekijä, mutta kyseessä on kuitenkin vallankumouksellinen konsepti - hakkaa mennen tullet jonkin verran harrastetut AMV:t DVD-ekstroina.)

Me rakastamme sinua, Kadokawa. Voit olla tuotteidesi ristiin viraalimarkkinoiva paha suurkorporaatio, mutta ainakin tiedät mitä ympärilläsi tapahtuu ja kuinka siihen on järkeävää suhtautua.

Tämä engranninkielinen viesti löytyi Highschool of the Deadin ykköspokkarista. Hellyttävää, eikö?

Jokaveli tekee

Niidel kirjoitti jokin aika sitten siitä miten internetaikana töidensä jakaminen ilmaiseksi voi olla pitemmän päälle kannattavampaa kuin niiden oikeuksien mustasukkainen varjeleminen. Internet on kuitenkin saanut aikaan monia muitakin jänniä asioita tekijänoikeuksille. Web 2.0 saa ihmiset esimerkiksi tuottamaan jatkuvasti sisältöä toisilleen ilman minkäänlaista korvausta. Vaikkapa motivaattoritaulun väsäävä ja lopputuloksen toisille nimettömille netinkäyttäjille näyttävä Antti Anonyymi ei odota saavansa omasta pienestä työpanoksestaan edes tunnustusta - kaikki toimii käytännössä kuin sanattomasti sovitun Creative Commons -lisenssin varassa. Mutta koska tällainen toiminta ja sivustot joilla sitä harrastetaan ovat Internetin pohjasakkaa ei tätä toimintaa pidetä minkään arvoisena, saati edes merkityksellisenä.

Se on minusta loppujen lopuksi sääli, sillä sosiologisesta näkökulmasta tämä on paluu Webiä edeltävään aikaan - 80-luvulle, jolloin Internetin hierarkia oli lapsenkengissään ja netinkäyttäjän sosiaalinen status määrittyi vain ja ainoastaan sen perusteella mitä hän kirjoitti ja kuinka suuressa arvossa toiset häntä sen ansiosta pitivät. Toistaiseksi vain medioista valistuneimmat ovat kirjoittaneet asiasta positiiviseen sävyyn.

Nykyisessä Internetissä on toki se ero, että anonyymit ovat anonyymeja muillakin kuin vain yhdellä tavalla: Isoveljen eläköidyttyä tosi-TV-juontajaksi tietoyhteiskunta on saanut uuden toimijan, Jokaveljen. ("Jokuveli" taas on mahdollisesti sama henkilö, mutta pahoissa aikeissa.) Sillä kuka jonkin on tehnyt ei ole enää niin hirveästi painoarvoa kuin aiemmin; esimerkiksi minä en tiedä kuka sairas sielu aikoinaan väsäsi kuuluisan Sturmgeist.swf:n, mutta myönnän nauraneeni sille kuin hullu - se kun on loistava esimerkki siitä mitä Internet nykyään voi parhaimmillaan olla: anarkistinen, populistinen, ajankohtainen, kuvia kumartelematon ja häpeilemättömän mauton. Ja myös hauska.

Mikäli asiaa kysyttäisiin Zac Bertschyltä, tuolta kaikkivoivalta Answermanilta, hänen vastauksensa olisi selkeä. Hän on opiskellut elokuvataidetta aikana, jolloin opiskelijoille opetettiin auteurteoriaa - periaatetta jonka mukaan taidetta ja kulttuuria tekevät "taiteilijat" eivätkä "tiimit", eivätkä varsinkaan "massat." Osittain tästä johtuen hän ei arvosta lainkaan fanikulttuuria: hän puolustautuu ja kiillottaa omaa kilpeään sanomalla edustavansa "epäsuosittua kantaa " ja jatkaa sitten että AMV:t ovat hänestä kaavamaista muhjua ("katso oikeaa huumoria jos haluat oppia sitä"), blogit epäluotettavia, eikä hän näe internetkulttuurissa kerrassaan mitään hauskaa.

Mutta jos minä näytän teille nyt vaikkapa tämän kuvan...

...veikkaan, että kuitenkin aika moni tajuaa mihin viitatataan ja mistä puhutaan, vaikkei olisi koskaan nimenomaan tätä kuvamakroa nähnytkään. Osa saattaa jopa hymähtää. Kyse ei ole siis siitä että "samoja väsähtäneitä iskulauseita ja meemejä toistellaan vuodesta toiseen"; ne kehittyvät ja mutatoituvat jatkuvasti. Se tekee niistä hyvin yksiselitteisesti kulttuuria - sitä vain ei osata arvostaa, ennen kuin se on kadonnut tai muuttunut muuksi. Tulevina aikakausina tongitaan aina menneiden jätekuoppia.

Tästä päästään lopultakin siihen, mikä sai minut kirjoittamaan tästä aiheesta. Tunnistanette tämän kappaleen, johon olen linkannut aiemminkin: se on Kumikyouku: Nico Nico Douga eli niin sanottu Nico Nico Medley; yhdistelmä otakukulttuurille tärkeitä anime- ja pelikappaleita.

Alkuperäistä, kesäkuun lopussa postattua instrumentaalivideota on katsottu kuluneen vajaan vuoden aikana lähemmäs 3 800 000 kertaa, ja Niconicon jokaveljet ovat tehneet siitä tuhansia versioita; allekirjoittaneen henkilökohtainen suosikki on ehkä ylläoleva J:n laulama versio (1 475 000 katselukertaa). Juuri tällä tavalla Internet toimii nykyään - jokainen tekee pieniä muutoksia ja levittää teosta edelleen eteenpäin muiden muokattavaksi. Yksi prosentti Internetin käyttäjistä ei enää tuota 99 prosenttia sen sisällöstä, kuten takavuosina oli tapana sanoa.

Nico Nicon solmittua hiljan sopimuksen pelisaitti Spiken kanssa sivusto on kuitenkin alkanut poistaa järjestelmällisesti näitä automaattimariovideoita, jotka ovat yksi sen suurimpia houkutuksia - sivuston kävijämäärät ovat sittemmin pudonneet kahdella miljoonalla päivässä. Esimerkiksi tätä kaikkein pitkimpiin kuuluvaa Mario-medleytä ei enää sieltä löydä...

Omakustanteita 2007-2008

Arvostelukappalepino pienenee hitaasti mutta varmasti! Nämä omakustanteet ovat lojuneet sen pohjalla vähän turhan kauan. Muutakin on tullut vastaan, mutta omakustanneantologioiden arvosteleminen on aina vähän... kinkkistä. Pahoittelen siis, etteivät tässä ole kaikki coneista mukaan kahmimani hengentuotteet. Toivon silti vilpittömästi, että ihmiset julkaisivat lisää omakustanteita! Voin kokemuksesta sanoa, että se on paitsi hauskaa ja hyödyllistä (kustantajat eivät selaa nettigallerioita, muistattehan) myös hillittömän palkitsevaa touhua.

Sudentaival Emma Kantanen A5, 48 sivua, värillinen Suden Hetki Lupus89.deviantart.com

Niin suuri ja mahtava on Hopeanuolen merkitys Pohjoismaissa, että koiraeläinten piirtäjiä löytyy täältä edelleen monin verroin enemmän kuin mistään muualta. Sudentaival oli myynnissä Animecon V:n taidekujalla ja kävi ilmeisesti kaupaksi hyvin, sillä kymmenen euron hinnasta huolimatta myynnissä oli allekirjoittaneen vierailun aikaan enää eioota.

Tarina ei ole sivumäärältään hirvittävä, mutta sen kerronta on tiivistä, ja näennäisen yhtenäiseen tarinaan on mahdutettu useampiakin juonikaaria. Niistä ensimmäisessä susilauman johtaja Kaamos kertoo tarinan siitä kuinka tapasi puolisonsa ja auttoi hänet vapaaksi isäntänsä vallasta, jälkimmäisessä tiedustelujoukko etsii laumalle uutta reviiriä leviävän ihmisasutuksen tieltä. Päähenkilöksi nousee Kaamoksen poika Jääsilmä, ja muutaman kymmenen sivun aikana ehditään kohdata niin petoksia kuin kadonneita vanhempiakin.

Hajanaisuus on kuitenkin tässä tapauksessa juonelle haitallista: kerronnan kohdistaminen muualle kuin itse matkaan ja sen tarkoitukseen aiheuttaa juonelle töksähtävän lopun, jota aiempi hajanaisuus ei ainakaan auta. Teknisesti piirtojälki on hyvää ja hiottua ja hahmosuunnittelukin mukavan selkeää, mutta sarjakuvakerronta ei ole erityisen dynaamista ja yhdelle sivulle on ahdettu paljon tavaraa. Kokonaisuus jää positiivisen puolelle, ja vaikka skannaus onkin syönyt käsin väritetyistä alkupään sivuista värit lähes kokonaan on uudemman painoksen alkusivut näemmä väritetty uudestaan.

Loki 1 Maura Manninen A5, 10 sivua, värikannet Imitation Infection Starshiybrat.deviantart.com

Toisin kuin monessa muussa Animecon V:n taidekujalla myynnissä olleessa omakustanteessa Lokissa on hinta-laatusuhde kohdallaan: vihko irtosi kahdella eurolla. Halpuus näkyy pahasti syöpyneessä kopiokonejäljessä, joka ei ole omiaan korostamaan tussivärityksen parhaita puolia mutta on sentään luettava.

Juonellisesti ei tapahdu ihmeitä: kaksi poikaa, Vaala ja Loki, juttelevat ja tutustuvat. Jälkimmäisen nimi synnyttää pienen Asgård-aiheisen moraalikeskustelun: jos Loki kerran on syypää Ragnarökiin, miksi hänen pitäisi antaa heilua mukana kuvioissa maailman jokaisella uudelleensyntymiskerralla? Tekijän itsensä mukaan sarjakuvan aiheet ovat “angst, emoilu, niin epämääräisiä homovihjailuja ja mytologiaviitteitä että niiden näkemiseen tarvitaan mikroskooppi ja emoilu”, mutta katsotaanpa miten tämä tästä kehittyy. Piirrosjälkeä ei ole turhilla yksityiskohdilla pilattu, mutta kikkailematon sarjakuvakerronta on kohtuullisen hyvin hanskassa eikä vähäinen sivumäärä ole saanut aikaan liikaa ahtamista. Puhekuplat olisivat hyötyneet hännistä, koska tällaisena on vähän hankala seurata mikä repliikki kuuluu kellekin.

Lokin oli tarkoitus olla tekijänsä Hokuto Manga -ehdokas, mutta hän päätti ennemmin olla kiirehtimättä sen kanssa ja piirtää sen omaan tahtiinsa. Todennäköisesti tämä olikin hyvä ratkaisu, ja vaikka jatkoa ollaankin saatu jo odotella hyvän aikaa näyttää tähänastinen jälki varsin lupaavalta.

Dea Noctu: Days of Light Chapter 1 Päivi Niinikangas A5, 21 sivua + luonnoksia, värikannet Nianas.net/deanoctu/ Ered.deviantart.com

Tracon III:n taidekujalla loisti yksittäisenä helmenä antologioiden joukossa englanninkielisen Dea Noctun ensimmäinen luku. Kahdeksan euron hinta on hieman hirvittävä, mutta onneksi kansien välistä löytyy sentään kelvollista painojälkeä.

Pitemmän tarinan aloitukseksi kyseessä on mielenkiintoisen enigmaattinen, hyvin kirjoitettu tapaus, joka kävisi malliesimerkiksi siitä miten juonta voidaan edistää ja viittailla tapahtumamaailman vielä lukijalle avautumattomiin osasiin niin että se ärsyttäväksi käymisen sijaan kiihottaa uteliaisuutta. Teknoenkelit, vampyyrit ja muu scifistinen dirlandaa on maalailtu sivuille taidokkaasti kirjoitetulla dialogilla, keskivertoa paremmilla piirtotaidoilla ja asiansa ajavilla sarjakuvantekokyvyillä, joten jatkoa odottaa mielellään.

Kiintoisan tästä tapauksesta tekee se, että tekijä on päättänyt käyttää omakustannejulkaisuaan vain nettisarjakuvansa promoamiseen – moni muu olisi tehnyt toisinpäin. Jää nähtäväksi miten projekti etenee jatkossa (toistaiseksi ilmeisen hitaanlaisesti), mutta mukava tätä olisi ollut nähdä paperilla enemmänkin.

Paul Gravett: on comics from east and west, III

Osa 1, osa 2

Maus ei ole hauska. Se on kuitenkin hiton hyvä.
So… how much do you think the language has to do with this? I mean, the French have the term “bandes dessinées”, but in english there are only the terms “comics” and “funnies”, that are essentially the reason why the term “graphic novel” had to be invented. So that the people would understand that there’s more than just simple comedy in there.

PG: Yes, in Finnish you don’t have this kind of problem because “sarjakuvat” only means “serial pictures”, and it doesn’t really have any deeper meaning than that. The word itself doesn’t say that it’s funny. So you don’t really need the term graphic novels, but for us it’s a good thing that this came in, because how else could we ever elevate comics?

PS: It does have the prejudice thing against it. As in how we talked about how British comics are kind of laughed at, like they’re only meant to make jokes. The word graphic novel now in Britain has created its own separate area, because it’s now graphic literature. The British people can now understand it.

PG: You should realize that modesty’s quite a good thing. This term is now being adopted by for example film critics, who have assumed that the graphic novel is going to be science fiction, spectacular, and a bit empty and stressed on explosions and such, and they all describe a bad film being “like a graphic novel”. So still this new term has been twisted and distorted into an another term of derision against comics. And some people also don’t understand that the word “graphic” inclies drawing and think that it inclied explicit, so in a graphic novel nasty material must be shown... these kinds of things.

PS: So in Graphic Novels we took time to talk about this. At the beginning we listed ten things to hate in comics.

PG: Things like “comics are just funnybooks” and “they take no time to read” for example, or speech bubbles. People hate speech bubbles. A lot of people are used to seeing text in a nice kind of type and so on, and we who have been reading comics so much tend to forget that some people haven’t been reading comcis for a long time, maybe ever. And when they look at a spread of comics they think “Where do I begin? All these people shouting at me at once, all these pictures… in which order do I read them?” People say they’re very literate and very sophisticated, but they’re actually not comic literate and don’t know how to read them. So part of the book is about explaining how to read comics. That’s actually what I’m going to speak about today.

PS: The one thing you mentioned is the phrase “Comics are a great way to get kids reading real books.”

PG: That’s what you’d hear from a librarian… “Oh we have got graphic novels, but we want to kind of steer people towards reading real books.”

PS: Which in a way is a very patronizing way of putting things.

This brings me to the case of your book being taken off the shelf in certain libraries in America…

PG: Yes, I forgot to mention that… it was only in San Bernardino county, and that was because a fundamentalist christian mother had a 16-year-old son who got the book from the library. And any other 16-year-old finding some naughty pictures from a book would have actually kept quiet.

I thought so too. What kind of 16-year old goes to tell his mother…?

PG: …Goes to tell his mother “Mommy what is that, this is disgusting!”? (Laughs)

PS: Well, we’ve put up an interpretation of what we’ve read, and this is just a personal opionion, but… I think that he was reading the book in his bedclothes or something in his room, searching his own identity, having the book from the library. He had it at home and he didn’t tell his mother he had it, but his mother found him reading it and immediately asked “what are you reading?”, and of course…

PG: Well we don’t know that, but… I think the whole point is that this reflects America’s discomfort with sexual subjects. They haven’t complained about the violent images, which I thought that they would. It’s also a matter of how this book is not aimed at kids. It’s the thing that “it’s manga, it’s comics, so it must be a book for kids” all again. In fact the book was reviewed by the library association to be a book for young adults: it wasn’t actually in the 18-class basically, but the 16-class – whatever. The point is that it should not be issued to children, so the library made a mistake there. We didn’t want to do a book about manga that wouldn’t talk about all of manga.

In fact… in 1991 I was going to be involved in a big exhibition of manga, the first one in Britain, in the Museum of Modern Arts in Oxford. We had Toyota sponsoring it. The museum wanted to present a complete survey of manga, including the erotic and sexual material, showing in an art gallery where you can show out. But Toyota of course weren’t very happy of their name with X-rated or explicit material, so the sponsorship collapsed and the exhibition didn’t happen. And in the end what happened was that a small private gallery in London worked with me and Helen McCarthy and we put together a much smaller show showing original art from books of manga, including some pretty wild stuff and some classic Tezuka, original artwork.

As far as I’ve understood it the Americans have a nipple complex. They can bear punching, but if there are nipples then it’s X-rated, absolutely. I hear it's a Bible Belt thing.

PG: It is, really. And I was surprised by the fact that San Bernardino county is in California, and California’s actually a lot more liberal than the Bible Belt or the Midwest. But it seems to be that in that particular area there’s quite a strong fundamentalist christian community, and of course the reaction of the local mayor was really heavy-handed, as the book had to be withdrewn completely and not being made available even to adults. I would’ve been happy if they’s admit is as a mistake, as even the website of the library rates the book as a book for young adults, not to be issued for a child.

But really, how can any adult be worried about of an image of a fairy having sex with a hamster?

Keijun ja jyrsijän välisen seksin lisäksi kuuluisa aukeama sisältää naisopettajan ja poikaoppilaan välistä kanssakäymistä, viiden kimpan, scifikyberseksiä ja ensimmäisiä kuukautisia symboloivan neitsyydenmenetyksen lohikäärmeelle.

PS: Actually, if you look at the picture it isn’t even explicit.

PG: No, no it isn’t. And very importantly, both the fairy and the hamster are over 21. We checked this before we got to use the image.

PS: What is very strange here is that if you look at the spread we talked about, and you look at the image that was objected to… on the same spread there are things which I think are far more worse than that.

PG: Yes. So really here the thing isn’t the nipples that upset them, it’s sex with animals. Now this is where the local paper had to go “Images of sex with animals too shocking for us to show you in this newspaper”, which of course is great… if they can’t show it to you, then it must be really bad. And of course what this really is is an absurd fantasy – I don’t know who could read Bondage Fairies and find it arousing. Well, you can’t say that for sure, but in the end it’s not very arousing but absurd.

A lot of Japanese erotica is like that. You're supposed to enjoy it as an entertainment; erotic entertainment, yes, but in the end not just pornography.

PG: Yes, they don’t have the same kind of attitude towards portraying sexuality than we do.

PS: And their religions don’t talk so much about sex as Christianity does. Except maybe shintoism, but even that’s all positive stuff and nothing like regulations.



Nowadays there are lot of people in the west who draw comics using style that’s influenced by manga, and they’re getting their work published, especially in America… and Finland too, bit by bit. But the problem I see is that a lot of people are just artists, not comic makers. They have problems with making actual comics.

PS: So they draw pin-ups, basically? That’s the whole problem of this “How to draw manga” thing. There are so many books out there that don’t actually tell you how to draw manga. They tell you how to draw pin-ups, how to draw set character style, which is again not very representative in manga, but if you think about Finnish comics or American comics there is nobody who’d say “there’s one way to draw comics from that country”. I think it’s a very damaging thing if you boil the multitude of graphic styles into a bunch of clichés. That’s what these books have been doing.

So we are here still at a stage where people are still young and just want to enjoy the ability of creating nice-looking characters and art. But the rise of this western manga, “global manga” is it’s nowadays known, shows that there are however people who want to make an affort of making full-scale comics like the one they’ve learned to love. Like what I mentioned at the back of the Manga book.

Though 95 % of it isn’t actually very good.

PG: But that’s how you have to deal with any other cultural application, isn’t it? It’s always that you have to look to find the good stuff.


Hyvää kamaa.

But I think the greatest problem there still is that a lot of these young people drawing comics with manga style haven’t read much comics besides manga. So in the end they often end up just copying the styles and images, and the result is actually copying another comics rather than real life.

PS: In Britain during the 60’s there was a huge superhero thing going on, but gradually some fanzines started to publish things that were completely opposite in style to them. It was like a reaction against it, and it was really unusual stuff… based on poems and such.

PS: Maybe in few years there will be people who formerly liked manga but now say “we hate manga” and start drawing stuff that’s influenced it but still original. And that’s the point when the Finnish comics will start evolving.

I actually have here a copy of a publication showcasing British manga that was bundled with an issue of the NEO magazine last year.


PG: Yes, this is actually what Tokyopop’s been doing in the Britain since then; we now have the “Rising stars of manga UK” competition now. Yes, obviously some of this stuff looks more or less like manga… and some if doesn’t. It’s all in a very early stage, basically.

You can tell that the cover artist’s been reading Junko Mizuno.

PS: Though she might end up being really good and having an original style in a few years.

PG: Exactly! As said, the great thing about publications like this is to give young artists chance to eventually find something that they want to do with comics. And the problem is that we still have to wait for a lot of them to actually have something to express, something interesting to tell stories about.

PS: We noticed that you have an art exhibition upstairs at the con, and I think it’d be rather nice if you also had a competition like you have the cosplay contest… best manga strip.

Well we do have the Finnmanga, naturally… when the first issue came out two years ago it wasn’t very well-known, so a lot of the stuff isn’t very good, but the second one that came out just recently is geberally a lot better. Maybe the third one will be excellent?

PG: Yes, that’s the whole idea of publications like this. People improve all the time, and things like this encourage them to improve even more. When you see it on paper you suddenly start to see all the mistakes you did, and so on… and you get a lot of feedback that way.

PS: And in a way it’s sort of a peer thing.

PG: In Britain we have these people called Sweatdrop Studios. They started by doing little magazines on their own, and they grew and supported each other, sold each other’s publications at cons and so on. And nowadays they publish all that, and also anthologies in the size of real manga books. They’re a growing small press.

PS: That’s the good thing with digital printing.

PG: And I think that people are fond of the manga book format. The square-bound tankoubon that’ll sell for about 5 or 6 pounds.

Isn’t that what Marvel’s been doing recently? Spider-Man and such…

PG: Yes, nowadays a lot of comic publishers in America are printing and packaging their material with that size. That really is a a strong format, or so they think. People will easily recognize a comic with that size if they’ve been reading manga before.

One of the recent things starting up in Britain is a small publisher called Self Made Hero, and their first project is going to be recreating Shakespeare as manga. I’ve seen some of the stuff these people are doing – it’s got 160 pages and there’s Hamlet and there's Romeo & Juliet, and it’s great!

I met with the publisher, and she had gone to Tokyo and showed the people there what they were doing, and the people were really impressed. They said that it didn’t look like an imitaition at all, it was really good quality – there was almost interest, I think, from the Japanese publishers. So you might eventually see manga being produced over here in Europe to be sold in Japan.

PS: They’ve always been open to publishing foreign-made stuff in Japan… I remember back in the 80’s they used to publish European works recreated with Japanese style.

The Finnish Donald Duck magazine actually published some of those some years ago. I wouldn’t say they were very good, as the format just didn’t work for the kind of stories they were… There was lots of meaningless empty space just for the sake of manganess, and all the actual story was crammed into one montage page.

PG: Interesting… So they would have to be told in a different way for different audience.

Down at the artists’ alley there actually are two self-published comics on sale right now. One original story and one doujinshi. Maybe next year there will be dozens of them?

PG: Really? We have to go check that out. But the really great thing about this is that when people see them being done they are really encouraged to join in and make their own. There could be this great sense of community like with Sweatdrop Studios, I think – community that supports people and gives advice when they are starting out. An Internet-based one would be just the same.

Ok, let’s take one last question… How would you see the future of comics with this global manga and all? I mean, in 10 or 15 years?

PG: I could say that the future, of course, is the Finnish comics… that they’ll take over the world. (Laughs)

Hmm, really… there are a lot of Korean comics coming out in english again, an we’re waiting China to show what it’s capable of. There are already some of that that’s come out in French, and it’s amazing stuff. And I think what I hope to see in the future is a more globalized environment for comics that are being pressed, so that we don’t think that it has to come from one country or another to be good.

And clearly the online comic world is where there’s unlimited potential, because there you don’t have to worry about costs or distribution, and can just publish whatever you wish. Wonderful things have come out from there – and even business can be run directly through the website.

PS: If you want to buy original art or a T-shirt or something, you can buy it straight from the artist.

PG: And in the future even more so, because I think that this and the coming generations are going to be less fixated on having printed matter. Though I don’t think that the printed medium will disappear, because there is the special feel of owning the product physically – to be able to hold it in your hand and flick through it are something that digital medium can’t duplicate.

What I really think is that rather than taking over the comic world the Internet will revolutionize the animation world, and we will see more and more amateur anime being produced in the future, now when the technology to produce it is widely available and easy to use.

But I think that the medium of comics will survive, absolutely. They’ve survived the coming of film, the coming of TV. And now when manga has come along to revive the whole art form, especially in America, they’ll be around for even longer.

PS: What I think will happen that when these people will grow up and have families, then their kids will hate manga and reject it and find something else. (Nauraa)

PG: Maybe in 10 or 15 years we will talk about the next big thing that’s come along… maybe Finnish comics.

Thank you!

Shunkashuutou

Comic Campusin voittajat julkistettiin joulun alla kaikessa hiljaisuudessa; voittosijoille ylsivät Erwil, Anniina85 ja Noke. Otakun lukijoille Erwil onkin vanha tuttavuus ainakin loppuvuodesta 2006 ilmestyneen omakustanteensa kautta. Ilmeisesti - tai ainakin toivottavasti - hän on saanut tässä numerossa 3/2006 julkaistussa arvostelussa kritisoimiani ongelmakohtiaan kuriin.

Shunkashuutou 1

Erwil (Elli Puukangas) Pokkarikoko, n. 150 sivua Erwil.deviantart.com, Fruitless.eu

Shunkashuutou 1 tarttui mukaan Tracon II:n taidekujalta. 12 euron hinta on omakustanteelle harvinaisen suolainen, mutta onhan pokkarilla toisaalta paksuuttakin yli 140 sivun verran. Itse tehty liimasidonta on varsin luova ratkaisu, joka ei varmasti olisi monelle tullut mieleen ensimmäisenä. Kasassapysyvyys on selvästi yksilöllistä, mutta ainakaan oma kappaleeni ei ole vielä sivujaan menettänyt.

Teoksesta näkee, että tekijä on halunnut saada omakustanteestaan muutenkin mahdollisimman paljon "oikean" tankobonin kaltaisen - aina tekijänoikeusjulistusta, (varsin suppeaa) sanastoa, sisällysluetteloa (josta tosin ei varmaan kauheasti hyötyä ole sivunumeroiden puuttuessa itse teoksesta) sekä "Seis! Aloitit väärästä päästä" -ohjetta myöten. (Eri asia sitten on, kuinka moni pokkarin ostaja sitä oikeasti muka tarvitsee.) Lukusuuntahan on siis tosiaan oikealta vasemmalle, ja teoksesta henkii muutenkin - jo nimensäkin puolesta – vähän turhan paljon juuri se turhanpäiväinen japanilaisuuden ihannointi, jolle valtavirtamedia on viime vuosina oppinut virnuilemaan. Koomisimmillaan tämä ilmenee kohdissa, joissa japanin onomatopoeettisia äännähdyksiä on käytetty sellaisenaan.

Ensimmäisessä pokkarissa ehditään aloittaa useampikin tarina, mutta näin vähäisen materiaalin perusteella niistä on paha sanoa vielä mitään. Jää nähtäväksi, millä tavalla Yumerian moniongelmainen koiravaltakunta sekä ihmisten maailma saadaan sovitettua yhteen. Kovin koherenttia maailmankuvaa tästä kaikesta ei vielä kasaudu, mutta jatkoa on toki luvassa vielä kolmen osan verran.

Piirrosjälki on vaihtelevan tasoista, mutta eläinhahmojen ja etenkin koiraeläinten piirtämisestä tekijällä on keskimääräistä enemmän harjoitusta. Yoshihiro Takahashilta saadut vaikutteet näkyvät vahvoina aina puiden oksilla hyppiviä koiria myöten. Hänen vaikutuksensa näkyy myös hahmosuunnittelussa, vaikka jälki onkin kulmikkaampaa ja karheampaa. Sen parhaita puolia ovat hahmojen ilmeily ja hyvä näppituntuma dynaamiseen sivusommitteluun.

Rastereiden tai tietokoneen sijasta varjostamiseen on käytetty enimmäkseen lyijykynää ja puuvärejä, mikä luo paikoin vähän huolittelemattoman oloisen yleisilmeen. Viivanpaksuuden vaihteleminen saattaisi myös parantaa ratkaisevasti yleisilmeen selkeyttä ja ruutujaon erottumista. Parempien välineiden lisäksi "yhden naisen tuotanto tiimille" voisi jatkossa suositella myös ainakin oikolukijaan turvautumista.

Puutteistaan huolimatta kyseessä ei ole mikään hetken mielijohteesta kasaan lätkitty läystäke; jo sen pituus ja oheistuotteiden (pehmoleluja!) valmistaminen kertovat siitä, että tämä tekijä on valmis upottamaan projektiinsa aikaa ja vaivaa. Ehdoton usko omiin kykyihin ei tietenkään aina ole hyvä asia, mutta toki paikallaan silloin kun kyseessä on näinkin kehityskelpoinen sarjakuvantekijä. Lisäksi työtä pelkäämättömyys ja kykeneminen pitkäjänteiseen tarinankerrontaan ovat Suomen mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden joukossa ehdottomasti harvinaisempia ominaisuuksia kuin olisi hyväksi.

Suden talvi -osuus on teksteittä nähtävänä tekijänsä dA-galleriassa.

Musiikki-instrumenteista eroottisin

Vocaloid2:n ympärillä ympärillä on kuohunut paljon sitten viime näkemän; paitsi että Rin Kagamine on saanut Len-nimisen veljen myös tämän ensimmäinen demobiisi on julkistettu, ja isosisko Miku on saanut oman Nendoroid-figuurinsa. Miku on päässyt laulamaan erään TV-ohjelman tunnarin, ja pian häntä voidaan kuulla myös Nippon Ichin pelissä Tori no Hoshi ~Aerial Planet~. Albumi julkaistaan ensi vuoden puolella, ja animesarja lienee vain ajan kysymys. Doojinmusiikkiakin on julkaistu, ja Akibablog raportoi alan liikkeissä nähdyn doojinshejakin jo lokakuussa; tämä on harvinaista, koska enin osa doojinien tekijöistä luonnollisesti tähtää julkaisunsa Comiketiin. (Tämän vuoden talvi-Comiket pidetään 29.-31.12.) Monet näistä näyttäisivät olevan jopa ulkoasultaan (ja varmaan käsikirjoitukseltaankin) parempia kuin se kohkattu virallinen manga. Ja, kyllä, TMA on tekemässä tästäkin otakuhitistä cosplay-AV:n... ainakin ne ovat lopultakin alkaneet käyttää peruukkeja.

Tässä hiljan Crypton kuitenkin lähetti doojincircle CLOCK☆HEARTSille pyynnön lopettaa näiden kahden valmistamansa dakimakura-tyynynpäällisten myynti - eivätkä ne itse asiassa olleet vielä edes myynnissä; sivustolla otettiin vastaan vasta ennakkotilauksia. 2ch:ssa jotkut ovat intoilleet tämän enteilevän koko Vocaloid-buumin lopun alkua; onhan toki ymmärrettävää että Vocaloidin ostajista enin osa on otakuja, ja että koko Japanin moderni hahmokulttuuri on riippuvainen symbioottisesta suhteestaan fanitoimintaansa. Onko kyseessä siis iso tyhmä firma tallomassa fanituotteita levittäviä harrastajia?

Ei; jo myynnissä oleville erodoojineille Crypton ei ole korvaansa lotkauttanut, ja epäilemättä tulevassa Comiketissa niitä tullaan näkemään satoja lisää. DarkMirage huomauttaa, että siinä missä normaalin, lisensoidun dakimakuranpäällisen hinta roikkuu siinä 9000-10000 jenin (55-60 euron) kieppeillä kaupitteli CLOCK☆HEARTS omiaan jopa 17000 jenin hintaan. On siis erittäin kyseenalaista voidaanko sitä pitää enää doojintoimintana lainkaan; jos julkaisun takana olevat motiivit ovat väärät on myös itse julkaisu eettisesti väärin.

Muihin teoksiin pohjautuvien doojinjulkaisujen tarkoitus on levittää alkuteoksen ilosanomaa ja tarjota jotain, jota varsinainen tuote ei voi tarjota. Niihin tulisi parodia-aspekteista huolimatta sisältyä määritelmällisesti myös omaa taiteellista panosta, eikä niiden pääasiallisen tarkoituksen kuuluisi olla voitolle pääseminen. Tyynynpäällinen jossa on fanitaidekuva ja sadan euron hintalappu ei varmaankaan kovin monen mielestä täytä läheskään kaikkia näitä vaatimuksia, vaan on hyvin yksiselitteisesti piraattituote sanan perinteisessä merkityksessä. Ja nämä jo myynnissä olevat mukit, paidat, laukut ja avainnauhat huomioon ottaen virallisen dakimakuran tuleminen ennen pitkää markkinoille ei ole kovin kaukaa haettu ajatus...

No jaa, täytetään halityynytyhjiö toistaiseksi katsomalla lisää musiikkivideoita. Tämä uusi on varsin nätti; sen on tehnyt joku, joka jopa tietää miten musiikkivideon on tarkoitus toimia.

Muokkaus 28.12: Myös Len sai nyt sitten demobiisinsä. Korvani!

Kohdeyleisöjen raja-aidat

Ennen bloginsa deletoimista ANN:n mangakriitikko Carlo Santosilla oli tapana itkeä säännöllisesti sitä, että mangan kohdeyleisöluokittelut ovat rajoittavia; hänen kirjoitustaan "My penis invalidates my enjoyment of Nodame Cantabile. But only the comic, not the drama" ei löydy enää nykyään mistään, mutta siteerauksia siitä kyllä. Se synnytti aikoinaan jonkin verran keskustelua näilläkin leveyksillä.

Aiemmin esille otetut pointit ovat edelleen valideja: kohdeyleisöjaottelut ovat olemassa, koska niistä on hyötyä sekä kustantajille että kuluttajille. Japanin kokoisessa maassa näin on pakko tehdä; Suomen kokoisessa ei niinkään, mutta niiden huomiotta jättäminen etenkin kustannusalan alkuvaiheessa olisi sulaa hulluutta. Vanhemman kohdeyleisön shoujon tuominen markkinoille ennen kuin nuoremman yleisön shoujo on saanut tarpeeksi aikaa kasvattaakseen mangaa lukevia tyttöjä olisi hyvin yksiselitteisesti taloudellinen itsemurha. Tämän takia julkaiseminen aloitetaan nuorten poikien nimikkeistä, sitten jatketaan nuorilla tytöillä, siirrytään hiljalleen hieman vanhempiin poikiin ja lopulta vanhempiin tyttöihin; tässä auttaa, jos ensimmäiset sarjat ovat vielä molemmille sukupuolille jotain tarjoilevia Takahashin sarjoja. Suomessa ollaan tällä hetkellä jo pitkällä kolmannessa vaiheessa (Emma, Gunnm, Oh! My Goddess); seuraava looginen aluevaltaus ovat vanhemmat tytöt. Kuka ehtii ensimmäisenä julkaista Nanan - joka on sitäkin parempi ehdokas nyt kun se jatkuu taas?

Huomatkaa kuitenkin, että monet edellä mainituista seinensarjoista houkuttelevat myös tyttölukijoita. Seinenyleisö on jo sen verran vanhaa että lukijoiden preferenssit vaihtelevat laajasti; jotkut pitävät Berserkistä ja Hellsingistä, jotkut Azumanga Daiohista ja Manabi Straightista. Moni suosittu seinenmanga käyttää tehokkaasti hyväkseen shoujomangan puolelta tuttuja kerrontatapoja, jopa siinä määrin että monia seinensarjoja voi äkkiseltään erehtyä luulemaan shoujoksi. Otakun 2/2007 yuriartikkelissaan Jek itse asiassa kuvaili tällaisia sarjoja "pojille sallituksi shoujoksi"; esimerkiksi moeseinenlehti Comic High myy itseään lauseella "Girlish Comics for Boys and Girls."

Esimerkki Comic High -sarjasta: Milk Morinagan Girl Friends.

Se sisältää söpöjä tyttöjä, joten se ei selvästikään ole poikien sarja.

Länsimaissa sarjakuvamarkkinat ovat kategorisesti pienemmät, joten sarjakuvia ei ole totuttu jaottelemaan kohderyhmittäin - jotkut sarjakuvaharrastajat jopa avoimesti karsastavat sitä. Näin ollen kohdeyleisöjä kuvaavat sanat ymmärretään usein genreiksi yksinkertaisesti siitä syystä, että niistä käytetään vieraskielisiä sanoja. Totuushan kuitenkin on, että "shounen manga" tarkoittaa vain ja ainoastaan "poikien sarjakuvaa" - asia, jota esimerkiksi Wikipediasta joutuu jatkuvasti korjailemaan.

Eivätkä nämä kohdeyleisöt ole staganantteja ja rajoittavia, kuten lännessä usein luullaan. Santosin angstaukset kohdistuvatkin juuri siihen, että lännessä monet pitävät outona sitä että aikuinen mies haluaa lukea sarjaa, jonka päähenkilöinä eivät ole toiset aikuiset miehet. (M.O.T., M.O.T.)

Esimerkiksi shoujomangaa eivät kuitenkaan ole lukeneet vain tytöt vuosikymmeniin; ehkä silloin kun Osamu Tezuka oli juuri keksinyt sen ja sitä tekivät miehet nimenomaan tyttöjä ajatellen, mutta ei enää 70-luvun jälkeen, kun sitä alkoivat tehdä naiset. Shounen piti pintansa pitempään, aina 80-luvun puoliväliin asti.

Vuonna 1984 tuli kuitenkin Dragon Ball ja lisäsi shouneniin - joka aiemmin oli Shonen Jumpin silloisen päätoimittajan Nobuhiko Horien ohjauksessa koostunut lähes pelkästään hienkatkuisista äijäilyistä á la City Hunter ja Fist of the North Star - huumorin.

Monet lännessä aliarvioivat ja haukkuvat Dragon Ballia ja pitävät sitä kaiken sen symbolina, mikä mangassa on huonoa, väärin ja kaavamaista, mutta Japanissa tällaista nirppanokkaisuutta ei ole - esimerkiksi sarjan uusintapainoksien mukana julkaistiin jokin aika sitten eräiden hänelle kunnioitustaan osoittavien nykymangakojen fanitaidetta. Sarjasta muodostui niin suosittu, että toimittajat pakottivat Toriyaman jatkamaan sitä kauan sen jälkeenkin kun hän olisi halunnut sen jo lopettaa (minkä varmaan huomaakin).

Kun se vuonna 1995 lopulta loppui vajosi Japanin mangateollisuus lamaan josta se ei ole vieläkään täysin toipunut, Shonen Jumpin levikki putosi kuudesta ja puolesta kolmeen miljoonaan viikossa, ja kustantajien oli etsittävä uusia, niitä ennen pienuutensa vuoksi kiinnostamattomia ulkomaisia markkinoita. Dragon Ballin tulon jälkeen käytännössä kaikki suositut shounensarjat, Ranma 1/2:sta One Pieceen, ovat sisältäneet ainakin jonkin verran huumoria ja mielikuvituksen lentoa.

Tässä vaiheessa jotkut tietysti hymähtelevät Dragon Ballin merkittävyydelle; eikö nyt ole aivan selvää, että Naruto on nykyään se mikä maailmaa pyörittää? Jälkimmäinenhän voittaa Googlefightingin. Mutta kysymys kuuluukin: ollaanko Narutosta tekemässä Hollywood-elokuvaa? Ja mitä arvelette sille kuuluvan, kun sen loppumisesta on kulunut 12 vuotta? Dragon Ball on pitänyt pintansa uusien hittien rinnallakin; sen klassikkoasemaa ei voi kiistää kukaan. Ja se on määrällisesti maailman myydyin sarjakuva; ei ole sattumaa, että se on yleensä ensimmäinen uudella markkina-alueella julkaistu manga.

Masashi Kishimoto tietää, mistä naruista on vedettävä.

Dragon Ball ei kuitenkaan käynnistänyt shounenin muuttumista molempien sukupuolten viihteeksi yksinään. Prosessi oli hidas ja kesti useita vuosia, ja syy myynnin kasvuun tajuttiin vasta 90-luvun alussa. Samaan aikaan huomattiin, että suosituimmista sarjoista löytyi tietynlaisia kerronnallisia elementtejä: kaksi poikaa ajautuu jatkuvasti tappeluihin eivätkä voi sietää toisiaan, poika A pitää poikaa B tulisieluisesti kilpakumppaninaan vaikka tämä tuskin edes huomioi häntä...

Tämä tuo mieleen amerikkalaisissa sarjakuvissa 60- ja 70-luvuilla vallalla olleen gorillabuumin, mutta toisin kuin amerikkalaiset kollegansa japanilaiset kustantajat tiesivät vallan hyvin mistä suosio johtui: jäljet johtavat - jälleen kerran - 80-luvulla syntyneeseen doojinshikulttuuriin, tarkemmin sanoen yaoihin. Tyttölukijoiden paritushaluisia mielikuvituksia ruokkivat elementit toimivat fanifiktion, fanitaiteen, doojinshien ja luoja ties minkä polttoaineena ja kasvattivat sarjojen suosiota, joten niitä päätettiin lisätä - ja kassakoneet kilisivät.

Näitä elementtejä sanotaan aimaiksi. Nykyään shounensarjoissa on niitä paljon - esimerkiksi Lightin ja L:n kytkeminen toisiinsa käsiraudoilla oli melko varmasti alkujaan sarjan toimittajan idea, ja Gundamin kaltaiset miehekkäät mechamätkeet ovat muuttuneet joksikin ihan muuksi. Tämän tuloksena Shonen Jump on nykyään tyttöjen suosituin mangalehti.

On yleistä, että sarjan kohdeyleisöä hienosäädetään kesken kaiken; esimerkiki Dragon Ball oli alkujaan suunnattu 14-vuotiaille, mutta kun paljastui että siitä pitivätkin eniten 12-vuotiaat päähenkilön ikä "korjattiin" (4. tankobon, sivu 66) ja seksivitsit korvattiin tappeluilla. Toisinaan taas käy niin, että kokonaiset genret siirtyvät kohdeyleisöltä toiselle. Näin kävi taikatyttögenrelle, joka alkoi vuosituhannen vaihteessa siirtyä yhä enemmän ja enemmän otakuyleisön viihteeksi. CLAMP pyyhki pöydän puhtaaksi Cardcaptor Sakuralla ja istutti samalla siemenet otakufanikunnalle; kun otakujen huomattiin katsovan lastensarjoja, niitä alettiin tehdä erityisesti heitä varten. Nykyään käytännössä kaikki taikatyttösarjat ovat myöhäisyön moeviihdettä, ja aika on kypsä jo Moetanin kaltaiselle parodioimisellekin.

Suomessa ollaan toisaalta myös erikoisasemassa moneen muuhun maahan nähden. Täällä, toisin kuin Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa heikompien sarjakuvakulttuurien maissa, luetaan nimittäin myös muun kuin "oman" kohdeyleisön sarjoja. Tämä johtunee siitä, että manga ei meillä yleensä ole otakun ensimmäinen kosketus sarjakuvaan; Aku Ankkoja, Asterixeja ja Lucky Lukeja on luettu pienestä pitäen, joten ihmisten maku on liberaalimpi eikä niin selkeästi kohderyhmäajattelun kaltaiseen muottiin kasvatettu.

Eri asia on sitten, millaiseksi tilanne kehittyy siinä vaiheessa kun nykyään mangalla kasvatettavat vaahtosammuttimet vanhenevat. Mutta se on sen ajan murhe.

Mediaseurantaa

Jason Thompsonin kirjoittama mangamuotoinen artikkeli oli se mistä puhuttiin eniten, mutta tietenkään ei saa unohtaa myös Wiredin varsinaista manga-artikkelia, jolle tuo mangamuotoinen USA-ekstra on vain sylijuttu. Kustannusalan nyanssien penkomisineen, eri tapahtumisissa ravaamisineen ja Mandaraken perustajan sekä Ageha Ookawan haastatteluineen se on hyvin perusteellinen reportaasi mangateollisuuden ja doojinshikulttuurin symbioosista, olkoonkin että se viettää hyvän aikaa äimistellen jälkimmäisen häpeilemättömiä tekijänoikeusrikkomuksia. Toisaalta se selvittää myös syyt ja seuraukset kaiken tämän takana. On kiehtovaa, miten japanilaisen hahmokulttuurin synnyttämä osallistuva harrastaminen on suodattunut lähes sellaisenaan myös länteen - kenties syynä on yksinkertaisesti vain materiaalin puhuttelevuus?

About.com julkaisi äskettäin Thompsonin haastattelun, joka on kirjoittajan kursiivipakkomielteestä huolimatta hyvin mielenkiintoista luettavaa. Kirjansa lisäksi Thompson kertoo siinä esimerkiksi siitä miten Viz sai oikeudet Shonen Jumpin nimeen (myymällä puolet itsestään Shueishalle), japanilaisen ja amerikkalaisen sarjakuvan ja julkaisukulttuurien eroista, lempimangoistaan, siitä miksi One Piece on hyvä manga (koska Odan tyyli on omaperäinen, koska se on niitä harvoja shounenmättöjä joissa on oikeasti etenevä juoni, ja koska se ei ota itseään vakavasti - tiesin!), siitä kuinka hän olisi voinut päästä toimittaharjoittelijaksi Shueishalle mutta päätti olla menemättä, ja siitä mitä hän aikoo tehdä nyt suurprojektinsa valmistumisensa jälkeen.

Aihetta vaihtaen, Takashi Hashiguchi on aloittamassa uuden sarjan. Kulttistatuksen saavuttanut Yakitate! Japan oli erinomainen esimerkki siitä kuinka kamppailushounenia voidaan rakentaa muillekin puitteille kuin mätölle ja urheilulle, mutta on Saijoo no Meii tulee sijoittumaan lastenlääkäripuitteisiin. Odotamme uutuutta... kiinnostuneina.

How Manga Conquered the U.S.

Wired julkaisi Jason Thompsonin kirjoittaman ja Atsuhisa Okuran piirtämän kymmensivuisen sarjakuvamuotoisen artikkelin siitä, kuinka manga valloitti Yhdysvallat. Sääli, että Wired on tehnyt sekä netistä luettavien sivujen että ladattavan PDF:n esille asettamisen mahdollisimman typerästi - pikkuisen isompi koko, eikä tuota suurennuslasikikkailuakaan olisi tarvittu...

Artikkeli itsessään on kuitenkin paitsi hyvin ja vaihtelevasti piirretty myös todella asiantunteva - Thompsonhan nyt sattuneesta syystä vain on asian suhteen tällä hetkellä koko maailman asiantuntevin henkilö. Se esittelee mangan maihinnousun Yhdysvaltoihin aina Sailor Moonista Pokémoniin ja Dragon Ball Z:aan, sivuaa muutamia aiheita joista kirjoitin toissa viikolla, ja haastattelee erinäisiä merkittäviä nimiä skenessä Stuart Levy mukaanlukien.

Artikkeli mainitsee myös Taro Ason perustaman "mangan Nobelin", Kansainvälisten Mangapalkintojen, rohkaisupalkinnon voittaneen Madeleine Roscan Hollow Fieldsin, jonka julkaisemista jokin maamme lukuisista pseudomangaan erikoistuneista kustantamoista voisi harkita - loputtomien Tokyopop-pakettidiilien ja Seven Seasin jämänimikkeiden sijaan. (Se oli ainoa minkäänlaista tunnustusta voittanut länsimaisen tekijän työ.)

Seven Seasin käytönnön mukaan netistä pääsee lukemaan puolet ensimmäisestä pokkarista. Tämä on miellyttävän anarkistinen ratkaisu toteuttaa näytesivut; eihän se ole loppujen lopuksi sen kummempaa kuin mangan lukeminen kaupassa ennen ostopäätöksen tekemistä.

Muokkaus 27.10: Variety haastattelee Stuart Levyä kahdessa osassa; mielenkiintoista luettavaa Tokyopopin menestyksekkäästä historiasta ja mammuttitautisista tulevaisuudensuunnitelmista.

Loleja ja lihakirveitä


Muistanette vielä viimekuisen sensuurijupakan - Nice Boat ja niin edelleen? Tapahtumat jatkuvat edelleen.

School Daysin myötä myös murhamysteerisarja Higurashi no Naku Koro ni Kai laitettiin usealla kanavalla jäähylle ilmeisistä syistä. Kyseinen sarjahan on siis siitä mielenkiintoinen, että yliluonnollisista syistä sen aikajana kiertää painajaismaista luuppia - ja tapahtumat päättyvät aina huonosti ja verisesti. Jokaisella kerralla tämä tapahtuu eri tavalla, ja katsojalle annettu käsitys "totuudesta" ja syyllisestä muuttuu jatkuvasti. Kiehtovan hitaasti paljastuu myös lopullinen totuus tämän kaiken takana.

Alkujaan Higurashi oli visual noveleja tuottavan entisen doojinsoft-circle 07th Expansionin tuottama yhdeksän huippumenestyneen visual novelin sarja, joka on sovitettu kaksikautiseksi, Studio DEENin tuottamaksi animesarjaksi; 2006 esitetyksi Higurashi no Naku Koro niksi ja tämänvuotiseksi Higurashi no Naku Koro ni Kaiksi. Koska sarja tullaan joka tapauksessa esittelemään numerossa 3/2007 en viitsi nyt esitellä sitä tämän tarkemmin; voitte lukea olennaisuuksia vaikkapa emigranttiystävämme NovaJinxin blogista.

24-jaksoinen Nikai pyörii tällä hetkellä Japanin TV:ssä. Ensi keskiviikkona esitettävästä jaksosta 12 eteenpäin jokainen jakso tulee kuitenkin olemaan katsottavissa myös netissä Animate TV:n sivuilla. Sekä Animate että viralliset sivut mainitsevat syyksi nimenomaan usean kanavan ilmoittamat esittämisen peruuttamiset. Jokainen jakso tulee olemaan netissä viikon; katsominen vaatii Windowsin, Internet Explorerin ja tietysti japanilaisen IP:n.

Kiintoisaa tästä tekee se, että näin tehtiin vaikka AT-X ja Sun TV (ja 13. jaksoon asti myös TV Saitama) esittävät sarjaa edelleen. Ratkaisun takana lienee yksinkertaisesti halu saada sarja mahdollisimman monen fanin silmille; DVD-myyntiin se tuskin vaikuttanee pätkän vertaa.

Länsimaiselle loppukäyttäjälle tällä ei tietenkään ole vaikutusta suuntaan jos toiseenkaan, hankki hän sarjansa sitten mitä kautta tahansa. (Laillista kautta hankkimisen mahdollisuus lienee joka tapauksessa epävarma Geneonin markkinoiltavetäytymisen vuoksi, ellei sitten myös Higurashille löydy uutta levittäjää.)