Tokyopopin joutsenlaulu

Eipä tälle PiQ-tagille sitten lopultakaan paljoa käyttöä tullut; lopetushuhut ja epäviralliset uutiset ovat saaneet vahvistuksen. Newtypen seuraajan neljäs numero jää viimeiseksi; työn alla ollutta viidettä numeroa ei julkaista, ja toimitus on jo tyhjä. ADVilla ei mene todellakaan vahvasti; huhuja liikkuu niin konkkaanmenosta kuin pääkilpailija Funimationille myymisestäkin.

Sillä välin mangapuolen viime viikkojen suurin uutinen on ollut Tokyopopin leikkaukset. Spekulaatio on ollut armotonta - jo siksikin että Tokyopop menetti koko otakuväestön viimeisetkin sympatiat (ne vähät, jotka sillä oli jäljellä - sehän ei tunnetusti ole maksanut tekijöilleen käytännössä mitään) juuri tätä ennen julkaisemallaan mangapilottiohjelmalla, jonka kitaan astuvat nuoret tekijät suostuvat käytännössä luopumaan kaikista oikeuksistaan (myös kreditointioikeudesta) omaan työhönsä kertakorvauksella - jonka suuruus pitää vieläpä itse määritellä. Tuskinpa kovin moni tajuaa pyytää asiallisen suuruista summaa...

Tokyopop siis jakautuu kahtia; Tokyopop Inc. tulee jatkamaan sen manganjulkaisupuolta, Tokyopop Media LLC taas uusmediapuolta sekä niitä maailmanmangaleffoja, joita Stu-setä ilmeisesti edelleen toivoo saavansa joskus myytyä jonnekin Hollywoodiin. Toimialojen uudelleenjärjestelyn ohessa firma on myös irtisanonut 39 työntekijää (35-40 prosenttia koko USA:n vahvuudestaan) enimmäkseen tuotantopuolelta, mikä johtuu tietysti suoraan siitä että sen julkaisut tulevat jatkossa putoamaan USA:ssa lähes puolella ja Britanniassakin viidenneksellä. Samaan aikaan on kiinnitetty huomiota siihen, että Tokyopopin nimi ei ole kesän tärkeimpien mangatapahtumien näytteilleasettajien joukossa - PR-toiminta lienee siis myös juustohöylän alla, vaikka markkinointipuoli säästyikin.

Pahat kielet puhuvat, että selittelyistä huolimatta jakaantuminen kahdeksi yhtiöksi on varotoimenpide horisontissa häämöttävän uusmediakuplan puhkeamisen varalta - Tokyopop on investoinut netti- ja kännykkämangoihinsa, flash-animaatioihinsa ja luoja ties mihin suurimman osan ajastaan ja rahoistaan viimeisen parin vuoden ajan, eivätkä ne selvästikään ole kantaneet hedelmää. Kyse olisi siis kansituolien uudelleenjärjestelystä siltä varalta, että osa liiketoiminnasta uppoaa pian - amputaatiosta kuoliouhan takia.

Tässä vaiheessa lienee muistuttaa, että mangalla menee USA:ssa keskimäärin kohtuullisen hyvin; huhut Kodanshan maihinnoususta Pohjois-Amerikkaan osoittautuivat ilmeisesti vääriksi - vaikka monet vielä epäilevätkin, ja ihan hyvistä syistä - mutta Mangablogin mukaan Bordersien mangaosastoja on hiljattain laajennettu ja myynti on tasaista (kaikkien muiden paitsi Tokyopopin nimikkeiden, siis). Yaoinkin tapauksessa markkinat alkavat olla lopulta täysin kyllästetyt - sekä DramaQueen että Iris Print kaatuivat - mutta uusille pelureille saattaisi vielä löytyä tilaa uusien bisnesmallien avulla. Myös Tokyopopin "ei-me-yaoita-julkaista-tämä-on-ihan-eri-firma-me-vaan-myydään-niiden-sarjoja"-yaoilinja BLU näyttäisi tahkoavan rahaa tasaiseen tahtiin, vaikka juustohöylä näyttäisi tosin olevan jossain määrin liikkeellä sielläkin.

Viime vuoden puolella alkoi itse asiassa näyttää siltä että vuonna 2004-2005 vastaan tullut markkinoiden lasikatto olisi hiljalleen venymässä; mahwanimikkeitäkin alettiin jälleen hiljalleen lupailla, ja uusia marginaalisempien genrejen kustantajia putkahteli vielä sieltä täältä. Näin ollen Tokyopopin vyönkiristys lienee kokonaiskuvaa ajatellen vain hyvä asia, sillä sen lopettaessa keskinkertaisten nimikkeiden markkinoille puskemisen tilaa saattaa lopultakin löytyä muillekin pienemmille pelureille.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että jo tämän vuoden puolella Tokyopop tulee julkaisemaan 80 pokkaria vähemmän kuin mitä alun perin oli tarkoitus; mahdollisista sarjojen kesken lopettamisista ei ole mitään tietoa, mutta sekään tuskin on mahdottomuus alkaa jo olla vihjeitä. Chibi Vampiren, Raven ja Fruits Basketin kaltaiset suosituimmat sarjat eivät tietenkään ole tulilinjalla - mutta vaikkapa Arian, Supplin, BECKin ja Strawberry Marshmallow'n tilanne on täysin toinen. Lisäksi pitäisin varsin fiksuna vetona vaikkapa Welcome to the NHK:n ja Dragon Headin kaltaisten marginaalisempien sarjojen loppuunkeräämistä pikapuoliin, mikäli niistä on kiinnostunut... uusintapainoksia niistä tuskin ainakaan tulee. Enää ikinä.

Mikä yhdistää näitä loistavia, rahaa ämpärikaupalla tuottavia mangoja? Yksikään niistä ei ole Tokyopopin.
En vähättele Tokyopopin merkitystä USA:n (ja kaikkien länsimaiden) manganjulkaisuteollisuudelle - kuten on jo varmaan aiemmin käynyt ilmi - mutta loppujen lopuksi se on tehnyt monen monta asiaa väärin; isompien kustantajien hyökätessä samoille apajille sille ei yksinkertaisesti jäänyt tilaa. Shueishalle itsensä myynyt Viz vei kaikki suositut shounensarjat, Random Housen genrekirjallisuus- ja mangaosasto Del Rey taas kaikki Kodanshan sarjat Ken Akamatsua ja CLAMPia myöten - eikä Tokyopopille jäänyt enää juuri mitään. Paitsi Fruits Basket ja Rave.

Viimeaikaisten tapahtumien valossa Anime Almanac esitteli varsin laajaperspektiivisen Tokyopopin historiikin ja päätyi samaan tulokseen kuin minä: Tokyopopin lopullisen kuilun partaalle joutumisen syy on tietysti kaiken aikaa ollut toimitusjohtaja Stu Levy ja hänen maailmanmangafanatisminsa. Vasta viimeaikaiset masentavat numerot näyttävät saaneen hänet järkiinsä, vähentämään myös maailmanmangan julkaisemista, lopettamaan joitain sarjoja ja julkaisemaan joitain tulevia sarjoja vain netissä. Tekijöille lähetetystä rauhoittelevasta kirjeestä huolimatta faktat kun ovat faktoja: maailmanmanga ei myy yhtä hyvin kuin "oikea" manga.

Tähän on useampiakin syitä. Yksi niistä on auttamatta se, että enin osa länsimaisista tekijöistä ei yksinkertaisesti ole niin hyviä sarjakuvantekijöitä kuin ne japanilaiset tekijät joiden mangaa pallon tälle puolelle rahdataan; koska Japanissa sarjakuvaa yksinkertaisesti tehdään niin rutosti (me tiedämme kaikki ne strategiset numerot - enemmän kuin vessapaperia, 40 % maan kaikista painotuotteista, kahden ja puolen miljardin euron markkinat, ja niin edelleen) ei siitä kuin valikoitu murto-osa päädy länsimaisten silmien eteen. Lisäksi halukkaita riittää, kova kilpailu karsii heikot ja kustannustoimittajat ovat valmiita koulimaan vuosien kokemuksellaan vihreimmistäkin debytoijista rahasammonpiirtäjiä - länsimaiset piirtäjät eivät yksinkertaisesti pysty kilpailemaan samoilta viivoilta.

Ja toisaalta tuntuu siltä, että Levy on mangan arkipäiväistämisen ja "mangaelämäntyylin" markkinoinnin innossaan (muistatteko vielä, kun Tokyopopin saitti ei näyttänyt MySpacelta?) unohtanut sen mikä hänen firmansa aikoinaan nosti obskuuriuden suosta; alkuperäisyyden ja japanilaisuuden eksotiikan. Arkipäiväistyminen on ulottunut vain suosituimpiin shounensarjoihin, joista käytännössä kaikki muut ovat Vizin hallussa; weeaboot eivät halua olla weeabooweeaboita, joten vaikka maailmanmangasarja olisikin Dramaconin tapaan teknisesti samalla tasolla japanilaisten vastineidensa kanssa se ei vain myy niin hyvin kuin ne. Ja mikäli se ei ole, sillä ei ole mahkuja senkään vertaa.

Manga jäi vähemmistön viihteeksi; Japanin sarjakuvakulttuurin importtaaminen Amerikkaan ei tällä kertaa onnistunut. Miten käy Tokyopopin, miten koko USA:n mangakustannusalan? Kenties länsimaisille tekijöille onnistuisi sen sijaan löytymään markkinoita Japanista - ajatus, joka ennen olisi tuntunut täysin naurettavalta? Elämme kiintoisia aikoja.

Usko jo, Stu-setä - tämä sinun salanimellä kirjoittamasi pikku kliseenippu ei yksinkertaisesti ole hyvä sarjakuva. Ei vaikka julkaisisit siitä kuinka monta boksisettiä ja kovakantista versiota tahansa.

Edit 4.7: Ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa - Kodansha saapuu kuin saapuukin. Mitäköhän tämä tekee kiristyville markkinoille...?

Kotiseutukuvaus

Ei liene kenellekään yllätys, että eri konteksteissa teoksia tulee arvioida eri tavalla. Suhtaudun samantasoisiin sarjakuviin täysin eri tavoilla, jos toinen on parinkymmenen kappaleen omakustanne ja toinen Suomen suurimman mangakustantamon pilottiprojekti suomimangan saralla. Samaan tapaan eri tavoilla suhtaudun teokseen jolle on myönnetty kunniamaininta sarjakuvakilpailussa ja koulutyöhön. Näin ollen - kun ottaa huomioon sen selvästikin edustavan jälkimmäistä - minun on pakko myöntää pitäväni tästä sarjakuvasta, johon törmäsin toissapäivänä Kemin kulttuurikeskuksen seinällä.

Se että se on toistaiseksi ehjäjuonisin lukemistani Sunna Kitin töistä on valitettava fakta. Mutta oli miten oli - se on kuitenkin ehkä maailman ainoa saamenkielinen manga, ja merkittävä sinänsä.

Eksyneitä lampaita

    
Mitä suuremmaksi ja näkyvämmäksi käy japanilaisen kulttuurin virta länsimaiseen kulttuuriympäristöön sitä valtavirtaisempaa siitä tulee, ja sitä nolompaa siihen yhdistämisestä tulee monille nuorille taiteilijoille - kyseessähän on pinnallinen lasten juttu, kuten kaikki tiedämme.

Näin ollen moni taiteilija pyrkii "pääseemään yli" "mangavaiheestaan" ja kehittämään "omaa" ja "vakavasti otettavaa" tyyliä. Näitä yksilöitä löytyy moneen junaan ja monia eri vakavuusasteita (jotkut saattavat osallistua conien taidekujille ja jopa tehdä sarjakuvia alan lehtiin, jotkut taas pitävät mieluummin reilua hajurakoa koko alaan), mutta suuressa osassa heistä on tunnistettavissa samoja yleispiirteitä, jotka tekevät tunnistamisesta varsin helppoa. Harvasta löytyvät kaikki nämä piirteet, mutta usein huomion kiinnittävät ensimmäisinä seuraavat seikat:

  • Tärkeimpänä ja yleisimpänä kaikista: mielipide, jonka mukaan vaikutteiden ottaminen japanilaisesta hahmokulttuurista - englanniksi "anime style", suomeksi "mangatyyli" - on vaihe josta kannattaa kasvaa yli tullakseen vakavasti otettavaksi taiteilijaksi.
  • Ikävä, mahdollisesti alentuva asenne kaikkia sellaisia kanssataiteilijoita kohtaan, jotka asian tullessa puheeksi eivät ymmärrä tätä näkökantaa - pahimmissa tapauksissa myös sellaisia, joiden tyyli on heidän mielestään liian "geneeristä animetyyliä" muistuttava.
  • Seurustelee mieluummin länsimaista kuin japanilaista sarjakuvaa harrastavien piirien kanssa (nehän ovat paljon aikuisempiakin).
  • Puolusteleva asenne heti kun mikään japanilainen tulee puheeksi julkisesti, vaikkapa nettipäiväkirjassa: "No entäs sitten vaikka tykkäänkin, enkä edes tykkää niin paljon kuin silloin nuorempana..."  Vaihtoehtoisesti kieltää pitävänsä kokonaan. Miyazaki käy joskus, Tezuka samaten.
  • Jos myöntää lukevansa mangaa, muistaa aina samaan hengenvetoon tarkentaa lukevansa myös "muuta sarjakuvaa." (Allekirjoittaneen isän kaapit pursuavat lähes pelkkää ranskalaista sarjakuvaa, eikä hän ole koskaan sitä häpeillyt.)
  • Joko kieltää piirtotyylinsä japanilaisvaikutteet tai vähättelee niiden merkitystä yleisilmettä ajatellen. Don Rosan ja kotimaisten sarjakuvantekijöiden fanittaminen on kova sana.
  • Keskimääräistä ahkerampi angstaaminen (taide- tai muunlainen).
  • Toistaiseksi tunnetaan hyvin harvoja tästä asennevammasta parantuneita yksilöitä, joten tilannetta on syytä pitää lähes parantumattomana. Omahoito on myös lähes mahdotonta, koska oireilija ei luonnollisestikaan yleensä edes suostu myöntämään tilansa ongelmallisuutta. Mikäli havaitset yhden tai useampia näistä oireista jossakin tuntemassasi taiteilijassa, suosittelemme välittömäksi ensiavuksi hyvää seineniätm ja mitä tahansa kirjallisuutta joka auttaa laajentamaan käsitystä japanilaisen sarjakuvan kirjosta; Paul Gravettin Manga - 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa on kenttätesteissä osoittautunut ehkä helpoimmin sulavaksi, eikä Mangan mestarit jää kauaksi jälkeen.

    Parhaimmassa tapauksessa oireilija tulee huomanneeksi, että sillä mitä opettajat tai muut harhakuvalaiset sanovat ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä - on turhaa lähteä lätkimään taiteilijoiden tyyleille nimilappuja otsiin vain sen takia, että he ovat ottaneet vaikutteensa enimmäkseen yhdestä visuaalisten konventioiden koulukunnasta. Lampaan silmin kaikki ihmiset näyttävät samanlaisilta.

    Muokkaus 11.6: Kappas, en kai vain ole herättänyt keskustelua?

    Omakustanteita 2007-2008

    Arvostelukappalepino pienenee hitaasti mutta varmasti! Nämä omakustanteet ovat lojuneet sen pohjalla vähän turhan kauan. Muutakin on tullut vastaan, mutta omakustanneantologioiden arvosteleminen on aina vähän... kinkkistä. Pahoittelen siis, etteivät tässä ole kaikki coneista mukaan kahmimani hengentuotteet. Toivon silti vilpittömästi, että ihmiset julkaisivat lisää omakustanteita! Voin kokemuksesta sanoa, että se on paitsi hauskaa ja hyödyllistä (kustantajat eivät selaa nettigallerioita, muistattehan) myös hillittömän palkitsevaa touhua.

    Sudentaival Emma Kantanen A5, 48 sivua, värillinen Suden Hetki Lupus89.deviantart.com

    Niin suuri ja mahtava on Hopeanuolen merkitys Pohjoismaissa, että koiraeläinten piirtäjiä löytyy täältä edelleen monin verroin enemmän kuin mistään muualta. Sudentaival oli myynnissä Animecon V:n taidekujalla ja kävi ilmeisesti kaupaksi hyvin, sillä kymmenen euron hinnasta huolimatta myynnissä oli allekirjoittaneen vierailun aikaan enää eioota.

    Tarina ei ole sivumäärältään hirvittävä, mutta sen kerronta on tiivistä, ja näennäisen yhtenäiseen tarinaan on mahdutettu useampiakin juonikaaria. Niistä ensimmäisessä susilauman johtaja Kaamos kertoo tarinan siitä kuinka tapasi puolisonsa ja auttoi hänet vapaaksi isäntänsä vallasta, jälkimmäisessä tiedustelujoukko etsii laumalle uutta reviiriä leviävän ihmisasutuksen tieltä. Päähenkilöksi nousee Kaamoksen poika Jääsilmä, ja muutaman kymmenen sivun aikana ehditään kohdata niin petoksia kuin kadonneita vanhempiakin.

    Hajanaisuus on kuitenkin tässä tapauksessa juonelle haitallista: kerronnan kohdistaminen muualle kuin itse matkaan ja sen tarkoitukseen aiheuttaa juonelle töksähtävän lopun, jota aiempi hajanaisuus ei ainakaan auta. Teknisesti piirtojälki on hyvää ja hiottua ja hahmosuunnittelukin mukavan selkeää, mutta sarjakuvakerronta ei ole erityisen dynaamista ja yhdelle sivulle on ahdettu paljon tavaraa. Kokonaisuus jää positiivisen puolelle, ja vaikka skannaus onkin syönyt käsin väritetyistä alkupään sivuista värit lähes kokonaan on uudemman painoksen alkusivut näemmä väritetty uudestaan.

    Loki 1 Maura Manninen A5, 10 sivua, värikannet Imitation Infection Starshiybrat.deviantart.com

    Toisin kuin monessa muussa Animecon V:n taidekujalla myynnissä olleessa omakustanteessa Lokissa on hinta-laatusuhde kohdallaan: vihko irtosi kahdella eurolla. Halpuus näkyy pahasti syöpyneessä kopiokonejäljessä, joka ei ole omiaan korostamaan tussivärityksen parhaita puolia mutta on sentään luettava.

    Juonellisesti ei tapahdu ihmeitä: kaksi poikaa, Vaala ja Loki, juttelevat ja tutustuvat. Jälkimmäisen nimi synnyttää pienen Asgård-aiheisen moraalikeskustelun: jos Loki kerran on syypää Ragnarökiin, miksi hänen pitäisi antaa heilua mukana kuvioissa maailman jokaisella uudelleensyntymiskerralla? Tekijän itsensä mukaan sarjakuvan aiheet ovat “angst, emoilu, niin epämääräisiä homovihjailuja ja mytologiaviitteitä että niiden näkemiseen tarvitaan mikroskooppi ja emoilu”, mutta katsotaanpa miten tämä tästä kehittyy. Piirrosjälkeä ei ole turhilla yksityiskohdilla pilattu, mutta kikkailematon sarjakuvakerronta on kohtuullisen hyvin hanskassa eikä vähäinen sivumäärä ole saanut aikaan liikaa ahtamista. Puhekuplat olisivat hyötyneet hännistä, koska tällaisena on vähän hankala seurata mikä repliikki kuuluu kellekin.

    Lokin oli tarkoitus olla tekijänsä Hokuto Manga -ehdokas, mutta hän päätti ennemmin olla kiirehtimättä sen kanssa ja piirtää sen omaan tahtiinsa. Todennäköisesti tämä olikin hyvä ratkaisu, ja vaikka jatkoa ollaankin saatu jo odotella hyvän aikaa näyttää tähänastinen jälki varsin lupaavalta.

    Dea Noctu: Days of Light Chapter 1 Päivi Niinikangas A5, 21 sivua + luonnoksia, värikannet Nianas.net/deanoctu/ Ered.deviantart.com

    Tracon III:n taidekujalla loisti yksittäisenä helmenä antologioiden joukossa englanninkielisen Dea Noctun ensimmäinen luku. Kahdeksan euron hinta on hieman hirvittävä, mutta onneksi kansien välistä löytyy sentään kelvollista painojälkeä.

    Pitemmän tarinan aloitukseksi kyseessä on mielenkiintoisen enigmaattinen, hyvin kirjoitettu tapaus, joka kävisi malliesimerkiksi siitä miten juonta voidaan edistää ja viittailla tapahtumamaailman vielä lukijalle avautumattomiin osasiin niin että se ärsyttäväksi käymisen sijaan kiihottaa uteliaisuutta. Teknoenkelit, vampyyrit ja muu scifistinen dirlandaa on maalailtu sivuille taidokkaasti kirjoitetulla dialogilla, keskivertoa paremmilla piirtotaidoilla ja asiansa ajavilla sarjakuvantekokyvyillä, joten jatkoa odottaa mielellään.

    Kiintoisan tästä tapauksesta tekee se, että tekijä on päättänyt käyttää omakustannejulkaisuaan vain nettisarjakuvansa promoamiseen – moni muu olisi tehnyt toisinpäin. Jää nähtäväksi miten projekti etenee jatkossa (toistaiseksi ilmeisen hitaanlaisesti), mutta mukava tätä olisi ollut nähdä paperilla enemmänkin.

    Tee mangaa: katseenkuljetus

    Ruutusommittelu on toinen niistä kahdesta pääseikasta, jotka erottavat japanilaisen ja japanilaisvaikutteisen sarjakuvakerronnan muusta sarjakuvakerronnasta. Aina välillä kuulee sanottavan, että kaikkia minkään mangan ikinä käyttämiä ruutusommitteluja on kyllä käyttänyt jokin länsimainenkin sarjakuva, ja se voi ollakin totta - mutta pointti onkin siinä, että Japanissa nämä ruutusommittelut eivät ole kikkailua, vaan yleisiä toimintatapoja joita toimittajat opastavat vihreille mangakoille. Toinen mangasommittelun yleinen harhaluulo on se, että se on epäselvää. Tämäkään ei kuitenkaan ole tarkalleen ottaen totta, sillä vaikka mangassa saatettaisiinkin käyttää vain ns. perinteiseen länsimaiseen sarjakuvakerrontaan - mikä jäykimmillään tarkoittaa Vartijat käytännössä kokonaan yhdeksän ruudun ruudukolle piirtäneen Dave Gibbonsin tyyliä - tottuneelle lukijalle hämmentäviltä tuntuvia sommitteluratkaisuja ne noudattavat kaikki kuitenkin hyvin selkeitä sääntöjä.

    Länsimaisten sarjakuvien ongelma on se, että vähänkään monimutkaisemman sivusommittelun tekemiseen tai lukemiseen ei ole totuttu. Tästä seuraa se, että käytettäessä tällaisia sommitteluja lukijaa on ohjattava sivujen väliin sijoitettavilla nuolilla; yleisimmin niitä näkee vanhemmissa italialaisissa Aku Ankka -sarjoissa. (Italiaksihan mangaa on käännetty jo 60-luvulla, joten vaikutteet mm. ruutusommittelun suhteen ovat tihkuneet piirtäjien selkäytimiin jo varhain. Sieltä W.I.T.C.H.ienkin tyyli on peräisinkin.)

    Aikoinaan Japanissakaan ei ollut tällaisia vakiintuneita käytäntöjä. Käytän taas esimerkkinä Metropolista, jossa Tezuka käyttää joissain kohdin myös nuolia, vaikka ruutujen lukujärjestys olisi nykylukijan silmin täysin selkeä ilmankin. (Dark Horsen julkaisu on flipattu, joten se luetaan vasemmalta oikealle.)

    Kuten näette, Bambin silmät eivät todellakaan olleet ainoa Tezukan Disneyltä ottama vaikute (eivätkä Metropolisin Disney-vaikutteet tähän lopu). Ja jos satutte ihmettelemään, niin tuo ei ole Mikki vaan jättiläisrotan - Mikimaus Waltdisneus - nahan päälleen vetänyt etsivä Mustachio. )

    Metropolis oli Tezukalle hyvin pitkälti kokeilutyö. Sen näkee jo siitä, että siinä on toisaalta tällaisia lukujärjestyksiä...

    ...ja toisaalta tällaisia:

    Koska Tezuka oli keksinyt käytännössä kaikki sarjakuvatekniikkansa itse hän ei tietenkään tullut edes ajatelleeksi, että lukijalle voisi olla helpompaa seurata ruutuja aina saman kaavan mukaan. Paitsi että hän vaihteli ruutujen lukujärjestystä kohtauksen niin vaatiessa (tässä tapauksessa elokuvamaisen zoomauksen vuoksi) hän myös leikitteli jo tässä vaiheessa kokeellisilla ruutujaoilla, kuten näkyy.

    Ja jos nämä sivut näyttävät teistä alkeellisilta, muistakaa että Metropolisin julkaisuaikaan amerikkalaiset sarjakuvat näyttivät tältä. Puhumattakaan siitä että Tezuka oli julkaissut ensimmäisen mangansa Shin Takarajiman, Uuden Aarresaaren, vain kaksi vuotta aiemmin; Metropolis taas oli jo ensimmäinen kunnollinen japanilainen sarjakuvaromaani (aikana, jolloin itse termiä ei vielä ollut olemassakaan). Ei pidä unohtaa, että ilman Tezukaa kaikkea tätä ei varmasti olisi syntynyt - vielä paria vuotta aiemmin kaikki manga kun oli näyttänyt tältä:

    Ja siinä missä joku muu olisi alkanut noudattaa omia sääntöjään ne luotuaan ei moinen tullut Tezukalle mieleenkään; hänellä oli munaa jatkaa sarjakuvateknisiä kokeiluja koko uransa ajan. Milloin viimeksi olette nähneet nykymangassa mitään tällaista?

    Miettikää samalla, miten Tezuka on vaikuttanut nykyiseen mangakerrontaan.

    Verrataanpa Metropolista moderniin mangaan. Nuolia tai muita johtimia ei ole, koska niitä ei tarvita; vuosikymmenten saatossa vakiintuneet käytännöt ovat iskostaneet sekä tekijöiden että lukijoiden päähän sen, missä järjestyksessä ruudut tulee lukea.

    Kiinnittäkää huomiota tapaan, jolla sivun keskellä olevat ruutujen nurkat on aseteltu. Jos ylimmän ruudun alapuolella olevat ruudut olisivat saman korkuisia, lukijalle syntyisi vaistomaisesti käsitys siitä että ne molemmat on tarkoitus lukea ennen alemmas siirtymistä - mutta koska ne eivät ole, oikeanpuoleisesta ruudusta siirrytään selvästi sen alapuolella olevaan ruutuun. Säännöt ovat selvät, joten Scott McCloudin tuolla ylempänä esittämää sekaannusta ei synny.

    Katseenkuljetus on ruutusommittelun tärkein tehtävä; näin ollen se on myös tärkein asia, joka ruutusommittelua tehdessä on muistettava pitää mielessä. Hergén Tintti-sarjakuvat tarjoavat tästä yksinkertaisen ja selkeän esimerkin. Huomatkaa, että vaikka sivua ei oikeasti lukisikaan nimenomaan tällä tavalla (esimerkiksi keskellä olevien ruutujen kohdalla) jo pelkästään sivun rakentaminen sellaiseksi että niin halutessaan voisi tehdä luo helposti seurattavan vaikutelman.

    Hyviä esimerkkejä voisi tarjota kasapäin, mutta katseenkuljetus on yksi niistä asioista jonka huomaa parhaiten silloin kuin se ei toimi; on siis tarjottava huonoja esimerkkejä. Esimerkiksi Mewn Hokuto Mangassa julkaistu sarjakuva Vaahterasiirappisörsseliä sisältää erinomaista katseenkuljetusta - lukuunottamatta seuraavaa sivua. Huomaatteko miksi?

    Aivan - se luetaan näin, oikea ruutu ennen vasenta. Kyseessä on siis toisinaan mainituissa vanhemmissa italialaisissa Aku Ankka -sarjoissa nähty lukujärjestys, joka vaatisi käytännössä nuolia selvennyksekseen - tällaisia ongelmia tulee vastaan, kun tekijät ottavat vaikutteita sellaisista sarjakuvakulttuureista joiden käytännöt ovat täysin vastakkaisia. (Samantapaisen ongelman löytää mm. Dramacon 3:n sivulta 37.) Jos sivun yläosa olisi toisinpäin sen lukujärjestys olisi periaatteessa mangamainen, mutta Glorian pää vetäisi lukijan katseen alemmalle riville jo ennen kuin tämä ehtisi lukea ensimmäistä ruutua.

    Toinen esimerkki: Patchin Wavesplitters Finnmanga nelosesta. Sen lukujärjestys on ruutujen vähäisyydestä johtuen jotenkuten looginen, mutta verratkaa sitä tuohon ylempään Genshiken-kuvaan - huomaattehan eron?

    Transitioiden ruudusta toiseen on oltava loogisia ja sujuvasti sommiteltuja, ja vaikka niiden sisältö työntyisikin toisten ruutujen päälle ne eivät saa antaa virheellistä kuvaa lukujärjestyksestä; tällaiset hirvitykset voi haudata ullakon perälle. Käyttipä sitten minkälaista ruutusommittelua tahansa on siis muistettava selkeys; jos sivusta ei ensimmäisellä vilkaisulla selviä missä järjestyksessä sen ruudut on luettava, sommittelussa on epäonnistuttu.

    Tee mangaa: liikkeenkuvaus

    Sarjakuvassa on käytännössä kaksi tapaa luoda liikkeen illuusio; vauhtiviivallinen ja vauhtiviivaton. Se kumpaa kannattaa käyttää on kiinni täysin tekijän (ja teoksen, ja kohtauksen) tyylistä, mutta kumpikin vaatii taitoa; liikkeenkuvaus on - perspektiivin ohella - yleisimpiä vikoja aloittelijoiden töissä. Vauhtiviivat - joista Mort Walker käytti termiä "hites" - ovat enimmässä osassa mangaa tärkein työkalu liikkeen kuvaukseen siinä missä esimerkiksi amerikkalaiset sarjakuvat ovat luopuneet niistä käytännöllisesti katsoen lähes kokonaan jo vuosikymmeniä sitten. Siten vauhtiviivojen voi sanoa olevan erittäin tärkeä osa mangamaista sarjakuvanrakennusta. Länsimaisen sarjakuva ja manga käyttävät niitä lisäksi hyvin eri tavalla; nämä erot ovat - ruutujaon ohella - tärkeimpiä sisäistettäviä asioita, mikäli sarjakuvassaan pyrkii mangatyyliseen ilmaisuun.

    Vauhtiviivat ilmaisevat aina liikkeen suuntaa, mutta koska mangakerronta on elokuvamaista ne ilmentävät mangassa yleensä kameran eivätkä kohteen liikettä. Tällöin ne muodostavat ruudun taustan ja saavat aikaan sen illuusion, että ruudussa olevan hahmon sijaan liikkuukin itse ruutu. Se voi liikkua panoroiden...

    ...tai zoomaten.

    Ainahan näin ei tietenkään ole ollut. Osamu Tezukan varhaisissa töissä, kuten Metropolisisissa (1949), 1900-luvun alkupuoliskon aikaan tapana ollut sarjakuvakerronta näkyy erityisen selkeästi: vauhtiviivat ilmaisevat vain kohteiden liikettä, ja liikkeen aloitus ja lopetus on piirretty usein samoihin ruutuihin ilman välivaiheita, jolloin liikkeenkuvaus tuntuu nykylukijasta kömpelöltä. (Vanhoissa sarjakuvissa näkee usein kuvattavan ihmisten kaatumista näyttämällä heidät maahan mätkähtäneinä ja piirtämällä kaarevia vauhtiviivoja heidän taakseen.) Nykyään tällainen ei tulisi kuuloonkaan.

    Perinteisissä länsimaisissa sarjakuvissa ruutu on yleensä stagnantti ja hahmot seisovat sen sisällä kuin näyttämöllä. Tämän vuoksi vauhtiviivat keksittiin, mutta vasta kun Tezukan keksimät elokuvamaiset kamera-ajot yhdistettiin niihin syntyi mangamainen dynaaminen sarjakuvakerronta.

    Toki Japanissakin käytetään vauhtiviivoja myös "länsimaiseen" tapaan, mutta silloinkin yleensä joko vähäisissä yksityiskohdissa tai sillä oletuksella, että kamera liikkuu kohteen mukana. Tähän tapaan:

    Jos kamera ei liiku, kontrasti liikkuvien ja liikkumattomien kohteiden välillä saa lopputuloksen näyttämään joltain, jota nimitän nyt paremman termin puutteessa "sarjakuvamaiseksi." Vaikutelmaa korostaa, jos piirrosjälki on muuten realistista tai ainakin yksityiskohtaista:

    Tätäkin ei-toivottua efektiä voi tietysti välttää kikkailulla. Yksi parhaiten toimivista - ja vaikeimmista - on piirtää liikkuvan kohteen ääriviivat sumeiksi. (Ei, pankaa se Photoshop pois. Se ei näytä samalta. Ei näytä.)

    Vauhtiviivaton tapa kuvata liikettä taas on tavoista se vaikeampi: siinä luotetaan dynamiikkaan, fysiikkaan sekä hulmuavien hiusten ja vaatteiden kuvaukseen luomaan vaikutus liikkeessä olevista esineistä ja hahmoista. Vastoin yleistä harhaluuloa taiteen ei tarvitse olla edes erityisen yksityiskohtaista, jotta syntyisi vaikutelma valokuvamaisesta välähdyksestä joka ei vauhtiviivoja kaipaakaan - vaikka se eittämättä auttaa usein.

    Alla olevalla sivulla näkyy sekä vauhtiviivallista että vauhtiviivatonta liikettä; käytettynä vierekkäin vauhtiviivallisen kanssa vauhtiviivaton luo usein dramaattisen, matrixmaisen hidastetun vaikutelman, mutta tällaisissa tapauksissa sitä pitää yleisesti ottaen muistaa käyttää kohtuullisen säästeliäästi, jotta kontrasti muun liikkeen välillä säilyy eivätkä tapahtumat näytä jatkuvasti hidastetuilta. (Ellei se sitten ole tarkoituskin, esimerkiksi avaruudessa tai veden alla.) Asia on toinen, mikäli sarjakuvassa ei käytetä vauhtiviivoja lainkaan.

    Varoituksen sana kuitenkin: tämänkin voi tehdä hyvin helposti väärin. Jos kohdetta ei osaa piirtää liikkuvan näköiseksi, lopputulos tulee näyttämään lähinnä ClipArt-kuvilta.

    Toisaalta esimerkiksi Kaoru Mori ei käytä juuri lainkaan vauhtiviivoja, vaikka kohtaus olisi toiminnallinenkin - se ei sopisi hänen teostensa realistiseen tyyliin. Gunnmin kaltaisessa toimintasarjassa asia on aivan toinen.

    Lisäksi on tärkeää tiedostaa ero "dramaattisen" ja "dramaattisen" välillä; kuten sanottu paljon on kiinni myös kohtauksen tunnelmasta. Loppujen lopuksi kiveen hakattuja sääntöjä on vain kaksi:

    a) Jos se näyttää hyvältä, se on oikein - vastakkaisista esimerkeistä viis. b) Kopioi sellaisilta, jotka osaavat sinua paremmin - niin hekin ovat aikoinaan tehneet.

    Tai kuten Scott McCloud on sanonut: "Opi kaikilta, mutta älä seuraa ketään."

    Finnmangan uudet tuulet

    H-Town jaksoi jokunen päivä sitten lopultakin ilmoittaa Finnmangan tilaajille lopettavansa sen kustantamisen. Samalla Tomoko ilmoitti julkaisunsa siirtyvän Mimiko Median kustannettavaksi... yllätys yllätys.

    Päätös on ymmärrettävä mutta riskaabeli. Kuinkahan paljon untuvikkofirmalla on ylimääräisiä varoja syydettäväksi Finnmangan kaltaiseen matalakatteiseen julkaisuun? Kädestä suuhun elämällä - toisin sanoen painamalla julkaisua vain niin paljon että sitä riittää tilaajille ja myytäväksi tapahtumiin - riski saadaan kyllä varmasti minimoitua varsin tehokkaasti, joten toivotaan parasta.

    On kylläkin aika hupsua, että Mimikolla laitetaan edelleen lehtipistelevitykseen pääsemättömyys Rautakirjan syyksi... Henkilökohtaisesti en yksinkertaisesti voi uskoa, että jos kustantamon toimitusjohtaja - Petteri Moisio - on ennenkin toiminut vastaavankaltaisen lehtikustantamon toimitusjohtajana firmassa ei tiedettäisi kuinka paljon "aikaa" ja "byrokratiaa" Rautakirja vaatii. Eikö loisi vain sympaattisempaa vaikutelmaa, jos suoraan myönnettäisiin ettei kustantamolla yksinkertaisesti ole varaa painaa tätäkään julkaisua heti aluksi niin paljoa että se kelpaisi Rautakirjan levitykseen?

    Oblivion High

    Yläasteella pätevät ankarat viidakon lait. Vaatteiden, kampauksen ja musiikkimaun on natsattava täysin eikä melkein. Nörtit, kuten Soon Mi ja Nin, erottuvat joukosta ja joutuvat puolustamaan itseään jatkuvasti. Sitten japanilainen vaihto-oppilas Masato sekoittaa ruotsalaisten lähiönuorten elämän täysin.

    Seiskaluokkalaiset bestikset Soon Mi ja Nin törmäävät biologian tunnillaan outoon, alastomaan poikaan. Tämä näkkimäinen olento katoaa kuitenkin salaperäisesti jälkiä jättämättä – ilmestyäkseen vaihto-oppilaan muodossa Soon Min kotiin. Mihin oikea Masato on kadonnut? Kuka itseään Nixiksi kutsuva ilmestys on?

    Manga kohtaa ruotsalaisen lähiöelämän uudessa, viisiosaiseksi kasvavassa sarjassa, jossa seurataan 13-vuotiaiden elämää iloineen, suruineen ja ihmissuhdesotkuineen – yliluonnollisilla elementeillä maustettuna. Taidokas, kansainvälinen piirrosjälki yhdistyy uskottavaan kuvaukseen teinien maailmasta ja koukuttaa monenikäiset lukijat välittömästi.

    Ms Mandu-nimimerkin taakse kätkeytyvät ruotsinsuomalainen graafikko ja kuvittaja Nina von Rüdiger (s. 1969) sekä ruotsinsuomalainen kriitikko ja juontaja Johanna Koljonen (s. 1978). Nina von Rüdigerin piirrosjälki on tuttua Infamyn kiitetystä albumista Vesi oli mustaa (2006).

    Näin niin kuin periaatteessa voisin antaa Otavalle hatunnoston aikansa seuraamisesta; lieneekö tämä peräti ensimmäinen sarjakuvan promoamiseksi tehty mainosvideo Suomessa? Ja kyseessä on vieläpä sarja eikä yksittäinen tarina.

    Sen jälkeen mennäänkin sitten metsään niin että rytisee. Miksi työparien on käytettävä joka teoksessa höpsöä kollektiivista nimimerkkiä? Miten hitossa suomalaisesta ja suomenruotsalaisesta tulee "ruotsinsuomalaisia" Tukholmaan muuttamalla? Ja jos Otava kerran haluaa nimittää tekijöitään ruotsinsuomalaisiksi, miten se selittää sen että kyseessä on "kotimainen" sarja? Puhumattakaan siitä, millaisen mölyn sanan "manga" kevytkenkäinen käyttö aiheuttaa tälläkin kertaa.

    Ja mitä näenkään - ääniefektit on kirjoitettu kanoin. Se tarkoittaa vissiin sitten sitä kansainvälisyyttä... Miksiköhän se muistuttaa minua niistä Auran vanhoista pienlehtijulkaisuista, joiden sarjakuvissa kyltit ja muut taustatekstit oli kirjoitettu englanniksi?

    Muokkaus 2.3: Puuh. Ihan miten vain.

    Ja tarjouskisan voittaja on...

    ...Tättärätää - Egmont! Death Notea odotetaan saapuvaksi maamme kamaralle kesäkuussa Suvi Mäkelän kääntämänä. How To Readista ja muista lisämateriaaleista Yookailla ei vielä ollut minkään sortin tietoa.

    Tämähän oli odotettavissakin; Sangatsun Antti-setä oli voivotellut blogissaan "ikäviä uutisia" jo tammikuussa, ja Punajätin rahat ovat olleet kiinni Yotsuba&!ssa jo pitkään. Ja ainakaan nyt ei tarvitse pelätä sitä, että sarja skannattaisiin jossain Bonnierin hikipajalla Tanskassa 200 dpi:n resoluutiolla... eihän?

    Vielä jokin aika sitten Egmontin taannoiset rehentelyt kuulostivat vielä tyhjältä ilmalta: parilla Takahashilla, Conanilla ja O!MGilla ei mangamarkkinoita dominoida. Ilmeisesti monikansallisen yritysjätin rattaat olivat kuitenkin vain niin massiiviset, että niiden liikkeellesaaminen kesti pitemmän aikaa: kerran liikkeelle päästyään niillä on kuitenkin näemmä sen verran massaa ja pääomaa, että ne onnistuivat ohittamaan tarjouskisassa jo hyvät Shueisha-suhteet luoneen Sangatsun. Heikompia hirvittää.

    Tämän myötä alkaa epäilemättä kuulua ennen pitkää narinaa siitä, ettei Death Note oikeasti ole niin hyvä sarja kuin väitetään; viimeistään seitsemänteen pokkariin mennessä, ja aivan varmasti sen loppuun päästäessä. Tulen tekemään niin itsekin, koska arvostelen sarjoja ennen kaikkea kokonaisuuksina. Mikään mitä tulen myöhemmin sanomaan ei kuitenkaan tule kumoamaan sitä tosiseikkaa, että se oli poikkeuksellisen laadukas ja raikas tuulahdus ilmaa shounensarjojen geneeriseen massaan ja ehdottoman merkittävä jo niilläkin ansioillaan.

    (Ne joille sarja ei ole tuttu voivat ottaa siihen pikakurssin tämän valokopiontarkan TV-sovituksen muodossa.)

    Muut Egmontin Tracon-paneelissa (jossa parhaillaan istun) paljastetut uudet sarjat olivat Haruka Fukushiman kehuttu Cherry Juice, Tokyopopin mielipiteitä jakanut pseudomanga Vampire Kisses: Blood Relatives ja sokerina pohjalla syksyksi tietysti se kaikkein tärkein; Ai Yazawan Nana. (Mitäs minä sanoin?)

    Comics and manga

    Jokin aika sitten kuulin radiosta Ville Rannan haastattelun ja muistin taas miksen pidä hänestä. Hän edustaa kaikkea sitä mistä en suomalaisessa sarjakuvakulttuurissa pidä: ulkoasun koherenssin pitämistä toissijaisena ominaisuutena; sarjakuvantekijän asemaa taiteilijana jonka on välittömästi ripuloitava kannanottonsa ja näkemyksensä ihmisten silmille; perisuomalaista käsitystä siitä että fiktion on oltava arkirealistista ja mielellään vieläpä omakohtaisiin kokemuksiin tai historiallisiin tapahtumiin perustuvaa. (Tyypillisen suomalaisen sarjakuvantekijän antiteesiksi taas kävisi vaikkapa Tarmo Koivisto: hänenkin teoksensa voivat olla arkirealistisia, mutta hän on julkaissut paljon ja säännöllisesti arvostetussa mediassa, hänen työnsä ovat sekä ajankohtaisia ja kantaaottavia että viihteellisiä - ja lisäksi hän osaa piirtää hahmoilleen saman määrän sieraimia jokaiseen kuvaan.)

    Puhumattakaan siitä, että hän on tälläkin hetkellä Limingassa opettamassa suomalaisten sarjakuvantekijöiden seuraavalle sukupolvelle, ettei heidän töidensä edes tarvitse olla huolella tehdyn näköisiä. Hrr.

    Ennen kaikkea minua kuitenkin rassaa hänen näkemyksensä sarjakuvan roolista kulttuurissa. Hän pitää sarjakuvaa automaattisesti ja oletusarvoisesti taiteena, ja sellaisenakin vain todellisuuden peilaajana eikä kykenevänä oikeasti vaikuttamaan asioihin. Tosiasiassahan sarjakuva on kuitenkin ilmaisumuoto, jolla voi toki tehdä taidetta - mutta myös paljon muutakin.

    Ranta edustaa tässä eurooppalaista näkökulmaa; Euroopassahan sarjakuva on aina ollut ensisijaisesti taidetta, Japanissa taas viihdettä. Japanilaisen mentaliteetin mukaan sarjakuvaa voi toki käyttää työkaluna vaikkapa murhatutkinnassa tai käyttöohjeiden välittämisessä, mutta taiteeksi siitä ei ole - toisaalta, juuri massojentavoittavuutensa vuoksi se pystyy konkreettisesti vaikuttamaan ihmisten asenteisiin ja päivittäisiin puheenaiheisiin hyvin pitkälti samaan tapaan kuin vaikkapa Salatut elämät täälläpäin. En sanoa että toinen käsitys olisi toista parempi, mutta yksisilmäisyyshän ei ole koskaan hyväksi.

    Suomessa tilanne on tämän suhteen skitsofreenisen kaksijakoinen: suomalaisen sarjakuvakulttuurin sanotaan olevan vahva, mutta maailman parhaimpiin lukeutuvaa sarjakuvaromaania painetaan täällä silti alle 2000 kappaletta, ja kaupallisuudelle jopa nyrpistellään avoimesti. Alan oppilaitoksissa opiskelijoita joudutaan neuvomaan hankkimaan "oikea ammatti", koska pelkällä sarjakuvalla ei yksinkertaisesti voi elää. Maan ylivoimaisesti suurilevikkisin aikakauslehti on sarjakuvalehti, mutta sarjakuvamarkkinoita hallitsee yksi ainoa suomalaiseen kansanluonteeseen vetoava ankka, jonka aukottomaan hegemoniaan muuan toinen suomalaiseen kansanluonteeseen vetoava sika on onnistunut lyömään kiilaa vasta viime vuosina. Kulttuurillisesti valistuneimmat saattavat tuntea myös erään niin ikään suomalaiseen kansanluonteeseen vetoavan siilin, mutta siinäpä se Suomen mundaaniyleisön sarjakuvatietämys sitten onkin. Jos Uusiruutu olisi onnistunut se olisi ehkä onnistunut palauttamaan suomalaisen sarjakuvakulttuurin 70-luvun monipuolisuuden tasolle tai ylikin, mutta näin siinä sitten kävi.

    "Mitä ihimettä nää oikeen luet? Vittu englantia - ja jotaki kiinaa?! Lukisit vittu Aku Ankkaa!"

    Anonyymi kansan syvien rivien edustaja, Sodankylä 2007

    Länsimaiseen sarjakuvakulttuuriin verrattuna manga on niin erilaista - Osamu Tezukan auringon alla kielimuurin takana eristyksissä kasvanutta - että se yleensä hämmentää muuhun tottuneita, ja sen ottavat ensimmäisinä omakseen ennakkoluulottomat ja samanlaisen visuaalisen tyylin omaavien lastenohjelmien parissa kasvaneet lapset ja nuoret (kunhan vanhemmat nörttiharrastajat ovat sen ensin markkinoille lobanneet). Länsimaisten sarjakuvien harrastajat ovat kaikkialla maailmassa haudanneet päänsä hiekkaan, väittäneet japanilaisen viihteen nousua amerikkalaisen viihteen vastavoimaksi "buumiksi" ja kieltäytyvät näkemästä kokonaiskuvaa.

    Liberaalimmatkin länsisarjakuvien harrastajat sortuvat taustansa vuoksi elitismiin ja pitävät arvossa vain mangan "sivistyneempää" päätä; heille on liian iso kulttuurishokki, että mangalla on "lupa" olla nimenomaan sutaistuja kuvia ja sellaista nopeasti tehtyä massaviihdettä, jota sarjakuvat eivät ole lännessä olleet vuosiin. Osansa "kaikki manga on roskaa" -asenteen syntymiseen on tietysti myös sillä että mangan piiristä löytyy myös rehellistä lastenviihdettä; eurooppalaisella sarjakuvallahan on oli ennen W.I.T.C.H.iä tasan kaksi mahdollista kohdeyleisöä ("lapset ja lapsenmieliset" ja "aikuiset"), eivätkä amerikkalaiset supersankarisarjakuvat ole lastenviihdettä nähneetkään vuosikymmeniin. Shoujosarjojen mary sue -hahmoja osoitellaan kyllä paheksuen sormella, mutta osoitellaanko Judge Dreddiä?

    Se että jokaisella kielialueella julkaistaan aluksi lastenmangaa on tietysti johtanut siihen mielenkiintoiseen perspektiiviharhaan, että manga olisi "lasten ja nuorten juttu." Amerikassa tämä voi olla tottakin; siellähän mangaa myydään vain kirjakaupoissa ja sitä lukevat vain otakut, mistä johtuen markkinat ovat rajalliset (niiden lasikattohan tuli vastaan jo 2004-2005). Tämä on johtanut siihen, että otsikon fraasista - jota näkee käytettävän paljon nimenomaan Yhdysvalloissa - on tullut itseään toteuttava ennuste: länsimainen sarjakuvaskene on jakautunut varsin tiukasti kahtia länsimaisen ja itämaisen sarjakuvan harrastajiin, aivan kuin ne eivät olisi samaa ilmaisumuotoa lainkaan. Toistaiseksi ne eivät käytännöllisesti katsoen sitä olekaan.

    Euroopassa tilanne on kuitenkin toinen. Mangaa on saatavilla lehtihyllyistä paljon ja helposti, ja se päätyy myös muiden kuin harrastajien käsiin. Enin osa Ranskassa ja Saksassa julkaistavasta sarjakuvasta on jo mangaa, mutta se ei johdu siitä että manga olisi syönyt tilaa muulta sarjakuvalta - se on yksinkertaisesti saanut markkinat kasvamaan avatessaan kokonaan uusia kohdeyleisöjä. Pidän Kekon Mangan mestarien esipuheessa esittämästä ajatuksesta, jonka mukaan "japanilaisten rooliksi jäi tallettaa sarjakuvan idea, pitää sen kipinää yllä ja palauttaa soihtu takaisin maailmalle kun sen aika koitti."

    Miten käy jatkossa nyt kun kielimuurit ovat vihdoin murtuneet ja vaikutteet virtaavat valtoimenaan maanosasta toiseen? Syntyykö Eurooppaan ja myös Suomeen japanilaisen kaltainen kunnollinen sarjakuvakulttuuri, jossa sarjakuvat seuraavat ihmistä läpi elämän eivätkä ole vain sarjakuvaharrastajien juttu?

    Se tullaan näkemään.