Kanadalaista laatujournalismia

Suomalaisen sensaatiolehdistön osoitettua häkellyttävän hyvää makua ja palattua uusimman ampumavälikohtauksen jälkeen ennenkuulumattomalla vauhdilla uutisoimaan taas kansan jokapäiväisistä sirkushuveista on hyvä muistaa aina välillä, että muualla asiat ovat monin paikoin huonommin - ainakin mitä animeen tulee. Ja muistattehan toki ystävämme Kanadan? Tietysti muistatte, kukapa sen voisi unohtaakaan.

TVA on quebecilainen sensaatiokanava, jollaisen kaltaisia meillä Suomessa ei onneksi ole; sen linja ja laatu muistuttavat melko paljon jenkkiläistä Foxia (joka meillä tunnettaneen parhaiten mm legendaarisesta Mass Effect -kohusta, PlayStation Pornable -jupakasta ja Hackers on steroids -tapauksesta) joskin ilman sen poliittista sitoutumista. Ja toissa viikolla se lähetti jutun mistäs muustakaan kuin hentaista! Tässä - vain ranskaksi valitettavasti.

TVA valistaa suuressa viisaudessaan kansaa näin:

  • Hentai on pedofiileille
  • Hentain katsominen tekee pedofiiliksi
  • Hentai on laitonta Kanadassa
  • ...Mistä esimerkkitapauksena newyorkilainen 21-vuotias Dominic Sousa tuomittiin 2006 vankeuteen hentain salakuljetusyrityksestä Kanadaan
  • Jo pelkkä hentailinkin klikkaaminen on rikos
  • ...Mihin voisi tietysti sanoa että "öhh joo." Sousaa ei tuomittu vankeuteen hänen omistamastaan hentaista eikä edes lolipornosta (mitä sanaa tässä selvästi yritetään hakea), vaan niistä kuudesta oikeasta lapsipornokuvasta ja -videosta jotka hänellä oli 13 000 muun kuvan joukossa läppärillään. Sousaa vuonna 2005 edeltänyt tapaus Gordon Tshun Chin taas välttyi vankeusrangaistukselta ehdonalaisella, sakoilla ja yhdyskuntapalvelulla.

    Mutta mitäpä väliä pikkudetaljeilla olisi! Kuten sillä, että toisin kun jutussa väitetään siinä esiintyviä hahmoja tuskin tyhmäkään erehtyisi luulemaan lapsiksi - boing boing ja sitä rataa. Ja jos pelkkä linkin klikkaaminen on rikos (kuten Suomessa oikean lapsipornon suhteen; selaimen välimuistissa oleva kopio lasketaan laittomaksi), niin journalistit näyttävät olevan korkealla lain yläpuolella; tuon videon tekemisessä on varmasti klikkailtu useampia laittomia linkkejä ja latailtu koneelle paljon kaikenlaista - ja kaiken huipuksi niin ikään muka laittoman sivuston osoitetta esitellään julkisesti...

    Kieltämättä epäilyttävää on myös se, että haastateltu seksologi puhuu koko ajan "sarjakuvista" - ovathan haastateltu ja haastateltava varmasti samalla aaltopituudella? Kirsikkana kakun päällä virheellistä on paitsi TVA:n terminologia myös sen laintuntemus - pelkkä linkin klikkaaminen ei ole rikos, vaan paino on tarkoitusperällä. Öh?

    Suomessa ei onneksi olla vielä journalistisesti ja lainsäädännöllisesti näin huonossa jamassa, vaikka toisaalta täälläkin kukkahattutädit ovat päässeet pahasti vallan kahvaan; Matti Nikin sivusto Lapsiporno.info sensuroitiin lapsipornolinkkien levittämisestä (poliisin suodatuslistan muodossa) vaikka kaikki sivustolla olevat linkit - joista 99 % oli laillisia - olivat luonnollisesti kyseisellä suodatuslistalla ja siten "tavoittamattomissa", ja taitelija Ulla Karttunen sai nuorten naisten esineellistämistä kritisoivasta teoksestaan Neitsythuorakirkko syytteen - vaikka teos itsessään ei mitään laitonta sisältänytkään. Itse olen ihmisen vapaan tahdon kannattaja ja vastustan Karttusen näkemyksiä henkeen ja vereen, mutta vielä sitäkin enemmän sitä, että oikeusvaltiossa ihminen voi saada syytteen jostain mitä ei ole tehnyt - vain siksi, että joku kokee oikeudekseen loukkaantua asiasta. Jessus.

    Poliisitutkinnassa kuvistani ei ole selvitetty minkäänlaisia taustoja. Ei ole yritetty tutkia, ovatko tähdet alaikäisiä vai kenties vain nuorelta näyttäviä. Selvittääkseni muutaman materiaalissani olleen teinitähden iän, googlasin nimen antamat viitteet. Parista nimestä tuli yli miljoona viitettä, parista muusta satoja tuhansia, kyse oli siis megaluokan tähdistä, joiden sivuja kukaan ei pitänyt laittomina. Ja iät, ainakin mainitut iät ja syntymäajat, olivat tietysti lainmukaisia, 18-21 vuoteen.

    Ulla Karttunen, Kritiikin Uutiset 2/2008

    Toisin sanoen ollaan siis todellakin siinä tilanteessa, että lasten hyväksikäytöltä suojelemisen sijaan koetaan tärkeämmäksi suojella aikuisia loukatuksi tulemisen tunteelta. Aina välillä sitä alkaa tehdä itsekin mieli tehdä teos sellaisille ihmisille, jotka eivät sulje TV:tä kun sieltä tulee uutiset...

    Darth Vader soittaa patarumpuja

    Nico Nico Dougan jokaveljien tuottamasta kulttuurimäärästä tunnetuin on Nico Nico Medley; lukuisten eri peli- ja animebiisien yhteensulautuma, josta on olemassa lukemattomia eri remiksejä. (Olen itsekin postaillut niistä muutamia.)

    Nörttien kekseliäisyys on loputon. Joten ennen pitkää tapahtui myös väistämätön; joukko naamioituneita anonyymejä kasaantui yhteen ja perusti Nico Nico Orchestran. Joka soittaa arvatkaa mitä.

    Tämän upeuden määrän ylittämiseen menee tovi jos toinenkin...

    Menneen talven lumia

    Uusimman Imagen retroartikkeli tietää kertoa, että Japani ("sushi, manga, rorita-tyyli, Tokion-matkat, J-rock") oli muotia 2000-luvun alussa - kuten myös t.A.T.u, rannehikinauhat, Pro Sinappi, Krisse, tuunaus ja DJ Esko. Tarkoittaako tämä sitä, että "Japani-buumin" aika on ajanut ohitse? Kenties ja kenties ei; Japanin harrastaminen on ehkä arkipäiväistynyt (viimeistään edustuksen Salatuissa elämissä ja Idols-karsinnoissa pitäisi kertoa jotain valtavirtaistumisesta, vaikka Big Brother onkin sellaiselta vielä säästynyt - toisin kuin Espanjassa) mutta siitä riittää edelleen jutunaiheeksi jos toiseksikin. Harrastajien oma identiteetti on säilynyt yhtä vahvana kuin kaikkien muidenkin alakulttuurien identiteetit, ja itse asiassa perinteisesti massojen hampaissa riepottelu vain lisää painetta oman imagon ylläpitämiseen ja vahvistamiseen - siihen, että luodaan selkeä ero "meidän" ja "muiden" välille. Parhaimmillaan valtavirtaistuminen siis selkeyttää alakulttuurin identiteettiä ja vahvistaa sen yhtenäisyyttä.

    Toivon mukaan tämä tulee ennen pitkää myös näkymään skenessä; esimerkiksi pääsymaksullisten tapahtumien yleistyminen saattaa aiheuttaa sen, että kävijöiltä vaaditaan jonkinasteista panostusta ja kiinnostusta muuhunkin kuin tapahtuman sosiaaliseen aspektiin; faniutta. Mikä on tietysti ehdottoman hyvä asia, koska muuten esimerkiksi conit tulisivat ennen pitkää tukehtumaan omaan hengaajapaljouteensa. Surullinen totuushan on, että Animeconin voisi järjestää vaikka isossa varastohallissa, ja sinne tulisi silti 10 000 ihmistä. (Toisaalta... tiettyjen määritelmien mukaan näinhän toisaalta ollaan ensi vuonna tekemässäkin.)

    Mutta tästä huolimatta tuntuu itse asiassa siltä, että japaniharrastaminen elää parhaillaan jonkinasteista renessanssia. Käytön puutteessa lahoamassa olleita vanhoja rakenteita ollaan hiljalleen raivaamassa pois uusien tieltä suunnalla jos toisellakin, ja jästipäisimmätkin lienevät jo hiljalleen tajunneet että negatiivista palautetta voi antaa muustakin syystä kuin valittamisen ilosta (kuten esimerkiksi siitä, että on vaikkapa huolestunut fandominsa tilasta). Keskustelua fandomista ja sen tilasta tunnutaan tänä vuonna käytäneen monin verroin enemmän kuin koko kuluneena vuosikymmenenä yhteensä - ja niin ikävältä kuin se monista jostain syystä tuntuukin on minusta kuitenkin ihan selkeä fakta, että osallistumista ja palautetta tarvitaan jatkuvasti yhteisön jokaiselta portaalta. Sellainenkin maailmanihme on nähty, että kuuluisa kermapersenuoriso on yllättäen alkanut aktivoitua ja tarjoutua vapaaehtoiseksi osallistumaan conien järjestämiseen - kunhan asiasta oli ensin lopultakin käynnistetty julkista keskustelua paikkaan jossa koko fandom pystyi yhdessä siihen osallistumaan. On aika koomista, että tämänkin aloitteen piti lopulta tulla nimenomaan scifistien taholta.

    Fandomin itse itselleen järjestämien tapahtumien yleistyessä niitä tekijöitä ja aktiivejakaan ei ehkä tarvitse kaivella kivien alta (parhaimmassa tapauksessa varsin kyseenalaisin mainoslausein), kun homma toimii porukoitumisen ja kiinnostuneisuuden avulla. Eli juuri niin kuin luonnollisen fandomin pitääkin; ei perusteta "yhteistyökokouksia" ja niille postituslistoja ja yritetä houkutella porukkaa mukaan niihin toisilta paikkakunnilta, vaan yksinkertaisesti siten että henkilö A tuntee henkilön B, joka puolestaan tuntee henkilön C. Ja niin edespäin.

    Tämä on minusta äärimmäisen terve kehityssuunta, jo ihan vain siksikin että se tulee toivottavasti ennen pitkää johtamaan skenen tervehtymiseen siitä epäsymmetrisestä kummajaisesta, jollainen se on pari viime vuotta ollut. Esimerkiksi Mangotarhaa lukiessa tulee nimittäin väkisinkin ajatelleeksi, että vanhemman polven harrastajilla on kummallisella tavalla vinoutunut käsitys fandomista; vaikka kovasti sanotaankin ihmisten olevan mukana toiminnassa omasta tahdostaan eikä velvollisuudentunnosta (ihan vain siksi että joku olisi voinut saada jostain sellaisen harhakäsityksen...) fanitoiminta määritellään silti nakeiksi; hoidettaviksi vastuuasioiksi. Minua kummastuttaa etenkin ilmaus "asiat jotka on pakko tehdä"; kuka ihme sellaisia tekemään pakottaa, jos kiinnostusta ei löydy sen vertaa että niitä ei voi ajatella muuna kuin välttämättömänä pahana? Miksi asettua vastuutehtäviin, jos asian hyvät puolet eivät paina kupissa enempää kuin huonot?

    Lisäksi kannattaa huomata, että on vaikea kuvitella miten tämä jaottelu pätisi mihinkään muuhun kuin metaharrastamiseen; yhdistysten pyörittämiseen, conien ja kisojen järjestämiseen ja sensellaiseen. Se mitä minä ymmärrän "fanitoiminnalla" - faniuden ja harrastuneisuuden toteuttaminen cosplayaamalla, fanitaidetta ja muita teoksia luomalla, omien suosikkiensa ilosanomaa levittämillä sekä etenkin vaihtamalla ajatuksia muiden harrastajien kanssa niin netissä kuin irlinkin puolella - jää kokonaan tämän ajattelutavan ulkopuolelle.

    Sanotaanko vaikka näin: minulle vaikkapa tämän blogin pitäminen on harrastamista eikä metaharrastamista, koska luen keskustelemisen harrastukseni kohteista fanitoiminnaksi. Conin järjestäminen taas on eittämättä metaharrastamista, koska siihen liittyy useita sellaisia asioita jotka eivät liity itse harrastukseeni mitenkään vaikka kontributoivatkin conin valmistumisen puolesta. Valmis con on fanitoimintaa, conin tekeminen puolestaan ei - mutta se ei tarkoita, etteikö metaharrastaminenkin voisi olla hauskaa ja ettäkö sitä kannattaisi mainostaa "elämänsä uhraamisena" yhteisen hyvän vuoksi. Jokaista Desuconin järjestämisen aiheuttamaa pientä harmaata hiusta kohden on ollut kymmenen riemukasta hetkeä täynnä onnistumisen iloa, enkä vaihtaisi niitä pois mistään hinnasta. En koe että vähemmän hauskatkaan asiat conin järjestämisessä kuuluisivat "pakko tehdä" -kategoriaan, koska haluan tehdä ne siitä huolimatta. Niin yksinkertaista se on.

    Mainittu piilovelvollisuuksilla ryyditetty ajattelutapa manifestoituu kuitenkin välillä mielenkiintoisilla tavoilla. Kyuu sanoi minulle jokin aika sitten sanoneensa aikoinaan Tampere kupliita vuoden 2007 tärkeimmäksi cosplaytapahtumaksi, koska sen saama mediahuomio oli ollut ennennäkemätöntä - olikohan se nyt ensimmäinen kerta kun cosplay oli päässyt siinä määrin esille valtakunnalliseen mediaan; muistattehan sen Aamulehti.fi:n äänestyksen. Mikä on tietysti ihan kunnioitettava saavutus sinänsä - mutta en tiedä pitäisinkö sitä nimenomaan merkkinä itse kilpailun tärkeydestä. Tai tapahtumankaan.

    Itse nimittäin suorittaisin mieluiten ja pitäisin tärkeimpänä sellaista metaharrastamista, joka tuottaa suoraa hyötyä harrastajayhteisölle - vaikkapa järjestämällä tapahtuman, jolla olisi hieman enemmänkin tarjottavaa meille harrastajille. (Ja jos fandomin nuorempaa puolta saadaan samalla aktivoitua osallistumaan myös muuhun toimintaan kuin hengaamiseen, niin sen parempi.) Juuri tämän vuoksi minun on hieman hankala nähdä cosplayviikoissa ja muissa julkisuustempauksissa liiemmin järkeä - ei minun ensisijainen tavoitteeni ainakaan ole, että harrastukseni pääsisi uutisten loppukevennykseksi.

    Tämän kaiken saavuttaminen vaatii tietysti vielä jonkin verran lisää työtä niin jo käynnissä olevien kuin vielä julkistamattomienkin projektien parissa. Mutta odottakaapa vain.

    Lainsäädäntöä

    Ei tämä heppu mikään Taro Aso ole, mutta hyvää jälkeä hän vaikuttaisi tekevän.
    Monet eivät varmaankaan usko - hyvästä syystä - jos kerron että Japanin copyright-lainsäädäntö on tällä hetkellä itse asiassa tiukempi kuin Suomen.

    Suomen lain mukaan muunnellun tekijänoikeuden alaisen teoksen julkaiseminen tai levitys on kiellettyä mikäli se loukkaa teoksen kirjallista tai taiteellista tai luojan omaperäisyyttä, mutta käytännössä raja menee todella korkealla - esimerkiksi Kristian Smedsin Tuntematon sotilas ei sitä ylitä, vaikka siitä nousikin aika lailla kohua. (AMV:iden asema taas on - tiettävästi, koska ennakkotapauksiahan ei luonnollisesti ole - toinen, myös Yhdysvalloissa, vaikka sikäläiset animenjulkaisijat suhtautuvatkin niihin puhtaasti ilmaisena mainoksena ja mm. osallistuvat Animemusicvideos.orgin massiivisiin hostauskuluihin.)

    Japanissa taas mikä tahansa toisen teoksen muunteleminen lasketaan automaattisesti loukkaavaksi, joten doojinshit ja MADit ovat yksiselitteisen laittomia - ne kukoistavat vain niiden tuottajien ja oikeuksienhaltijoiden sanattoman yhteisymmärryksen, anmoku no ryookain, voimalla.

    Aikoinaan puhuttiin lainsäädännöstä joka uhkaisi doojinshitoimintaa antamalla päätäntävallan toimista tekijänoikeusrikkomuksia vastaan ryhtymiseen oikeudenhaltijoiden lisäksi myös viranomaisille. Nyt heiluri näyttäisi kuitenkin olevan liikkumassa toiseen suuntaan: pääministeri Yasuo Fukudan johtama valtion tekijänoikeusyksikkö on aikeissa lisätä Japanin lainsäädäntöön amerikkalaistyylistä reilun käytön. Asiasta kertoo lisää Asahi Shimbun.

    The current Japanese Copyright Law, in principle, prohibits any copying of other people's works or distributing them on the Internet without permission.

    Exceptions to the law are copying works for personal use at home or for use in schools.

    The planned stipulation will largely follow the one under the U.S. copyright law, which bases fair use on certain factors, including: whether the use of works is intended for commercial purposes; and whether the use of works influences the market of those works.

    - -

    The current Copyright Law is sweeping in its application. For example, blogs featuring holiday photos of authors posing with anime characters in amusement parks could constitute a violation of the law. That is because the law does not have a specific stipulation that allows such use.

    In addition, the creation of parodies based on other people's works could also be considered a violation.

    Those activities could be regarded as legal under the fair use stipulation.

    Kyseessä on siis lain korjaamisesta vastaamaan todellisuutta - eivät valokuvat tekijänoikeussuojatuista kohteista, doojinshit tai animemusiikkivideot oikeuksienhaltijoita kiinnosta, paitsi positiivisessa mielessä sinä mainittuna ilmaisena markkinointina. Kunpa tällaista piristävää selväjärkisyyttä löytyisi tältäkin puolen maailmaa...

    Samaan aikaan fanituotoksiin ja -käännöksiin aina liberaalisti suhtautunut Kadokawa on lähtenyt seuraamaan Gonzon esimerkkiä netin hyödyntämisen suhteen, joskin hieman hillitymmin: se aikoo alkaa tahkota rahaa käyttäjien YouTubeen lataamista MADeista lisäämällä niiden oheen mainoksia ja jakamalla rahat Youtuben ja videon lataajan kanssa. (Tämä tietysti herättää kysymyksen siitä miten voidaan järkevästi tarkistaa onko videon lataaja todella sen tekijä, mutta kyseessä on kuitenkin vallankumouksellinen konsepti - hakkaa mennen tullet jonkin verran harrastetut AMV:t DVD-ekstroina.)

    Me rakastamme sinua, Kadokawa. Voit olla tuotteidesi ristiin viraalimarkkinoiva paha suurkorporaatio, mutta ainakin tiedät mitä ympärilläsi tapahtuu ja kuinka siihen on järkeävää suhtautua.

    Tämä engranninkielinen viesti löytyi Highschool of the Deadin ykköspokkarista. Hellyttävää, eikö?

    Vapun jälkimainingeissa

    Meidokahvila, hovimestarikahvila, koulupoikakahvila? Wanha. Akihabaran kahvilabisnes on jatkuvassa liikkeessä, ja jo aikoinaan ohi mennen mainitsemani Hibari-Tein konsepti on uusin rikka rokassa.

    Omeletille ketsupilla kirjoitettu "moe" tosin ei ehkä ole se kaikkein esteettisin kattaus... metsästän edelleen sen paikan nimeä, josta tämä kupponen on peräisin. Ghibli-museon kahvilasta saa parempaa settiä.

    Hitaasti jauhavat pyörät

    Oletteko koskaan miettineet, miksi suomennettu manga on halvempaa kuin englanninnettu?

    Kun Dragon Ballia oltiin aikoinaan tuomassa Suomeen järjesti Shueisha laajan markkinatutkimuksen. Japanilaiset näkivät kioskien ja ruokakauppojen lehtihyllyillä sarjakuvia kuten muuallakin Euroopassa, mutta Suomessa oli muuan kiinnostava piirre: hyvin iso prosentti niistä oli Disneyn ankkasarjakuvia. Kokonaan värillisen Aku Ankan taskukirjan hinta, he näkivät, oli nelisen euroa - joten samankokoiset mangapokkarit eivät olisi voineet maksaa kovin paljoa enempää. Jenkeissä asia on tietysti aivan toinen, koska kun Tokyopop laski hintoja 50 prosentilla muutos oli jo valmiiksi vallankumouksellinen. (Tämän vuoksi emme ole vieläkään saaneet Hiroshiman poikaa Jalavalta kahta osaa enempää. Ei kukaan osta 20 euron mangaa, jos on tottunut saamaan moninkertaisesti parempaa laatua kuudella eurolla - tai vaikka kahdellatoistakin.)

    Animepuolella mentaliteetti on pitkään ollut toinen. Nähtyään amerikkalaisten maksavan ilomielin 40 dollaria 1000 jenin pienoismallista tai 20 dollaria 300 jenin mangasta japanilaiset tulivat siihen tulokseen, että maassa maan tavalla - joten kun Bandai saapui Yhdysvaltain markkinoille vuonna 1999 se lätkäisi VHS-kasetteihinsa 30 dollarin hintalapun, eikä ole muuttanut tapojaan piiruakaan sen jälkeen.

    Tällainen hinnoittelu olisi ymmärrettävää Japanissa, koska siellä tuotteen levittämiseen liittyvä infrastruktuuri on hyvin erilainen kuin lännessä - valmistuskustannukset ovat korkeampia kuin lännessä ja valmis tuote kiertää lukuisten välikäsien kautta ennen kuin lopulta päätyy kauppoihin, joten loppujen lopuksi vaikkapa DVD:n hinta nousee hyvin korkeaksi - mutta Bandain itsepintaisuus pitäytyä samoissa hinnoissa vaikka infrastruktuuri ei sitä vaadikaan on yksinkertaisesti jääräpäistä. Tällainen toiminta ei ole japanilaisten mielestä mitenkään kummallista, kuten vaikkapa Production I.G.:n toimitusjohtaja Mitsuhisa Ishikawan haastattelusta (9:45) näkee.

    Kyllä, elokuvan julkaiseminen sekä Blu-ray-levyn että tavallisen DVD:n sisältävässä 90 dollarin paketissa
    on varmasti hyvä tapa saada ihmiset ostamaan se.

    Kullalla päällystettyjen katujen lisäksi japanilaiset oikeuksienhaltijat ovat viime aikoihin asti olleet harhakäsitysten vallassa myös länsimaisten markkinoiden koosta ja laadusta; nähtyään cosplayaajia coneissa he ovat ajatelleet "jokaista tällaista innokasta fania kohden täytyy olla kymmeniä kasuaaleja faneja, jotka vain jonottavat rahat kädessä ostaakseen DVD:itä"  eivätkä ole ymmärtäneet, että käytännössä kaikki potentiaaliset asiakkaat ovat siinä heidän edessään. Animea eivät lännessä osta kuin innokkaat harrastajat, eivätkä nykyään välttämättä hekään (kuten kyselystä tuolla sivupalkissa käy ilmi).

    Tämän vuoksi noin kolmannes pohjoisamerikkalaisten anime-DVD:iden hinnasta on lisenssimaksuja, jotka nimekkäimpien sarjojen - toisin sanoen amerikkalaiset markkinat mielessä budjetoitujen sarjojen á la Witch Hunter Robin, Ergo Proxy, Pumpkin Scissors, Darker Than Black, Black Lagoon, Black Blood Brothers ja Coyote Ragtime Show - kohdalla saattavat nousta jopa 70 000 dollariin jaksolta. Japanissa on luultu, että tilanne on vielä samanlainen kuin 90-luvulla ja kaikki julkaistu käy kaupaksi ilman mitään ongelmaa - vaikka tilanne on muuttunut toisenlaiseksi jo aikapäiviä sitten. Nykyään ihmiset imuttelevat torrentteja piuhat punaisina, ja vain Vizin kaltaiset isoja shounenlisenssejä ja niiden oheistuotteita omistavat julkaisijat menestyvät Geneon USA:n kaltaisten vähemmistöyleisön sarjojen julkaisijoiden laotessa.

    Mutta sen sijaan että tuotantoyhtiöt alentaisivat hintoja ja lisenssimaksuja ne ovat päättäneet vian olevan ostajissa, ja ovat sen jälkeen keskittyneet kotimaisiin markkinoihin. Koska DVD-myynti on kuitenkin Japanissakin laskussa - eikä mikään ihmekään, koska Sharessa ja torrentsivustoilla liikkuvien HDTV-rippien kuvanlaatu on nykyään parempi kuin DVD:iden - ne ovat kausi kauden jälkeen suunnanneet yhä enemmän rahaa oheistuotteita myyviin otakusarjoihin.

    Ihan viime aikoina tilanne on kuitenkin alkanut muuttua. Olen jo aiemmin maininnut länsirannikon conien olevan yleensä ammattimaisia ja itärannikon conien fanivoimin organisoituja, mutta tähän tuli merkittävämpi muutos joulukuussa pidetyn New York Anime Festivalin myötä. NYAFia järjestää sama fima kuin New York Comic Conia, joten kontakteja ja resursseja löytyy.

    Näin ollen NYAFissa oli myös mahdollisuudet sellaiseen, mistä eräät täällä Suomessakin haaveilevat: paikalla oli alan ihmisiä, joiden kanssa saattoi keskustella teollisuuden tilasta ja fandomin toiveista. Eräässä yleisöltä suljetussa paneelissa nämä firmojen yritysjohtajat saivat eteensä varsin suorasukaisia lukuja ja tilastoja siitä, kuinka moni lataa animea netistä ja katsoo sitä YouTubesta, ja viimeistään he veivät mukanaan Japaniin tietoisuuden siitä että Internet on olemassa, se on merkittävä eikä sitä voi enää jättää huomiotta.

    Eri tahot ovat reagoineet tähän eri tavalla. Esimerkiksi TV Tokyo on hiljattain noussut yhdeksi tiiviimmistä kirjeenvaihtajista YouTuben kanssa... hupaisana yksityiskohtana mainittakoon, että rapatessa on toistaiseksi roiskittu nurin myös eräs cosplayvideokoosteiden postailuun käytetty käyttäjätili.

    Onneksi kaikkien päät eivät sentään ole yhtä umpiluisia, vaan eräillä tahoilla on tultu samanlaiseen tulokseen kuin pelialallakin: jos yksi käyttäjä ei ole sama kuin yksi ostaja sille ei voi mitään, eikä piratismin lopettaminen välttämättä merkitsisi myynnin kasvua. Sen sijaan tilanteeseen on yritettävä sopeutua; esimerkiksi Kadokawan liberaalit asenteet fanikäännöksien suhteen tulivat hyvin selväksi jo toissavuotisesta Haruhi-mainoskampanjasta.

    Toistaiseksi mullistavin näistä sopeutumispyrkimyksistä julkistettiin eilen, kun Studio Gonzon omistaja GDH osoitti etteivät sen jo viime vuoden puolella (edellä mainitussa haastattelussa) väläyttelemät ideat olleet pelkkää sanahelinää: se ilmoitti julkaisevansa seuraavat uudet sarjansa The Tower of Druaga: the Aegis of Uruk ja Blassreiter YouTubessa, CrunchyRollissa ja BOSTissa - samana päivänä kun ne lähetetään Japanissa TV:stä, englanninkielisin tekstityksin, maailmanlaajuisesti. Eivätkä nämä ole mitään jämäsarjoja - Blassreiter voi ollakin jenkkiyleisöä varten kaavailtu sarja, mutta Koichi "Last Exile" Chigaran ohjaaman Druagan oli ottanut listalleen jo ainakin kolme fansubtiimiä.

    Jos et voi voittaa vihollisiasi sinun on liittouduttava heidän kanssaan, eikös? Lyhyellä matikallakin pystyy laskemaan, että X jeniä nettijakelusta on enemmän kuin 0 jeniä nettijakelusta, jos sitä tapahtuu joka tapauksessa. Tuskinpa mainitut palvelut näiden sarjojen streamausoikeuksia ovat nimittäin ilmaiseksi saaneet.

    Previously fans outside of Japan did not have access to Japanese animation titles until each property was licensed and localized for TV or videogram release in each respective territory. Partially as a result of this gap in availability, a substantial amount of fansubbed pirated footage has traditionally proliferated the Internet via file sharing communities immediately following the first broadcast on terrestrial TV in Japan. G.D.H.'s decision to provide its content globally in parallel with Japanese broadcast is an effort to offer equal accessibility and new viewing opportunities to fans around the world, while at the same time showcasing a legal online alternative to illegal file-sharing and downloading. The web VoD services in this venture will also explore new business models that both maximize revenues from content exploitation and savings on distribution costs.

    Tämä ei tietenkään ole - edes näiden sarjojen kohdalla - nettiin ripattavien TV-lähetysten loppu, koska aina on hifistejä jotka arvostavat kunnollista kuvanlaatua sen verran että jaksavat nähdä sen verran vaivaa. Se ei myöskään ole fansubbien loppu, vaikka se vähentääkin varmasti viitseliäiden määrää - kuka jaksaa nähdä pelkän kuvanlaadun vuoksi vaivaa jakson kääntämiseen ja tekstittämiseen, jos korvaava versio löytyy jo tuubista?

    Sen sijaan se tekee niiden laittomuudesta yhdentekevää; sitä enemmän, mitä useampi tuotantoyhtiö päättää seurata GDH:n esimerkkiä. Tulevaisuus on ilmaisuudessa - eläköön, Justin Sevakis.

    Muokkaus: "The best part is the streaming will stay FREE and any ads on it will help pay for the costs and go back to the creators too!"  Tiesin.

    Muokkaus 26.3: ANN:n Zac Bertschy haastattelee CrunchyRollin Vu Nguyenia ja kysyy tapansa mukaan paljon sellaisia vaikeita kysymyksiä, joita kohteliaammat toimittajat eivät viitsisi kysyä. Valitettavasti se saa Nguyenin vain välttelemään vastaamista...

    Muokkaus 2.4: Nyt GDH:lla on pimahdettu lopullisesti - ne ovat siirtyneet Radiohead-linjalle ja antavat ihmisten päättää omat hintansa. Kuulostaa pelottavan radikaalilta - hatunnosto BOSTin poppoolle, jos puoletkaan heidän osuudestaan tässä on totta.

    Kanadassa Kanadan tavalla

    Helsingin Sanomat on taas vauhdissa. Yleensä lehden keskustelualue on varsinainen idiotismin leikkikenttä, mutta tällä kertaa sinne ovat onneksi hyökänneet etunenässä sensuurin vastustajat; ikävä vain, että suuren yleisön silmissä tämä kaikki alkaa varmasti hiljalleen muistuttaa sitä että Suomi on täynnä lapsipornon puolustajia... Ja keskustelukin tyrehtyy jo parin sivun kuluttua tavanomaiseksi juupas-eipäs -toistoksi.

    On vaikeaa tuoda esille näkökantoja joita ei olisi jo puitu tuolla tai vaikkapa tässä DarkMiragen toissavuotisessa kirjoituksessa. Pähkinänkuoressahan tilanne on tämä:

    1) Jotta voisi olla olemassa rikos on oltava joku, jota vastaan rikos tehdään; lapsipornon tuottamisessa kyseessä on tietysti hyväksikäytetty lapsi, mutta ketä käytetään hyväksi sarjakuvaa tehtäessä? Keneen rikos kohdistuu? Piirretty loliporno ei ole juridisesti "lapsipornoa" sen enempää kuin elokuvat joissa tapetaan ihmisiä snuffia.

    Eikä teoksen alkuperäinen tarkoitusperä (eli vaikkapa onko se alkujaan tehty pornolehdessä julkaisemista varten vai ei) kelpaa luokitteluperusteeksi, koska teokseen ensimmäistä kertaa törmäävä kokee sen aina an sich. Lain silmissä alastomia alaikäisiä sisältävä manga ja alaikäisiä esittävät alastonpatsaat ovat samanarvoisia... toisin kuin Unicef näemmä ajattelee.

    2) Tästä syystä loliporno ei ole Suomessa laitonta. Eikä kovin monessa muussakaan maassa - Kanada on yksi kuuluisimpia poikkeuksia, vaikkei toki ainoa sellainen. On sääli, että Unicef on päättänyt fiktiivisen lapsipornon olevan yhtä lailla tuomittavaa, koska se vie suotta huomiota itse asiasta - lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

    3) Tämän vuoksi lolipornoa laittomaksi haluavat perustelevat vaateitaan yleensä porttiteorioilla, joiden mukaan loliporno propagoi kuluttajistaan leikkikenttien pusikoissa vaanivia namusetiä. Niitä vain ei ole empiirisesti todistettu saati edes tutkittu; rikostilastoja tutkimalla voisi esittää jopa päinvastaisia teorioita, mutta niihin vaikuttaisivat niin monet muutkin tekijät että pelkästään niihin ei kannata pohjata yhtään mitään. Yhdestä Tsutomu Miyazakista jäljittelijöineen ei saa aikaan luotettavaa tutkimusta, ja toisaalta - propagoiko fiktiivinen (näytelty) raiskauspornokin sitten kuluttajistaan raiskaajia?

    Ja jos kerran mutuoletuksia lähdetään viskomaan, niin jotenkin tuntuisi siltä että enin osa hämärissä hikikomeroissaan fiktiivisille kahdeksanvuotiaille fappaavista pedo-otakuista pitää oikeita ihmisiä tietyllä tavalla vajavaisina tai jopa täysin mielenkiinnottomina täydellisiin 2D-vastineisiinsa verrattuna.

    Joskus taas, kuten tuolla HS:n keskustelussakin, perusteluiksi mainitaan "lain hengen mukaisuus", "yleinen moraali" ja "huono maku." Lakia ei kuitenkaan voi tulkita summittaisesti, eikä mitään voida myöskään kieltää vain sillä perusteella että se edustaa huonoa makua eikä vastaa joidenkin (tai vaikka kaikkienkaan) moraalikäsityksiä - ovathan esimerkiksi juutalais- ja romanivitsitkin loukkaavia eikä niitä kukaan varmasti tarvitse, joten miksei kiellettäisi saman tien niitäkin? Onneksi emme elä orwellilaisessa maailmassa, jossa ihmisiä rankaistaisiin "ajatusrikoksista".

    Se siitä. Loppujen lopuksi kurtistelisin kulmiani ennen kaikkea sille, miksi HS on päättänyt nostaa otsikkoon nimenomaan mangan - alkuperäisessä Reutersin uutisessa siihen ei viitata kuin yhdessä kappaleessa kaiken muun seassa, ja se on sisällöltään enemmänkin "Japani aikoo kieltää lapsipornon (paitsi fiktiivisen sellaisen)" kuin "mangassa on yhä lapsipornoa". Todelliset Japanin viihdekulttuurin ongelmat ja oikea lapsiporno ovat jääneet täysin vaille mainintaa, vaikka mikään tuskin olisi varmasti estänyt HS:a uutisoimaan asiasta samaan tapaan kuin vaikkapa The Guardian.

    Koska ongelmia on. Lasten fiktiivinen hyväksikäyttö ei vain niihin kuulu.

    Vaikka olen itse ollut kerran eturivin paikalla todistamassa HS:n manga-artikkelien tasoa olisi kuitenkin jo naurettavan foliohattuista lähteä vetelemään tästä sellaisia johtopäätöksiä, että koska manga vie lukijoita Disney-sarjakuvilta Sanoma Magazines haluaisi vetää sitä lokaan minkä ehtii.

    Se kuitenkin kielii HS:n laadunvalvonnan tason laskusta; esimerkiksi Ville Rannan tituleeraaminen "Muhammed-piirtäjäksi" antaa eittämättä viitteitä siitä, että jossain tuon lehtitalon sisällä on jaeltu ohjeita sensaationhakuisista otsikoista... Surullista.

    Lapsille mikä lapsille

    Lastenviihde ei ole Suomessa erityisen arvostettu viihteen laji. Esimerkiksi Rölli ja metsänhenki -elokuvan tuotantokustannuksia kauhisteltiin aikoinaan mediassa moneen otteeseen: miten ihmeessä, ja ennen kaikkea miksi, voidaan käyttää näin paljon rahaa lastenelokuvaan?

    Tämän näkökannan tiivisti kenties parhaiten Ilta-Sanomien viimekesäisen Plussa-liitteen Tarmo Poussu tuskastuneen päänpudistelevassa lastussaan, jossa hän haarukoi hyvän lastenelokuvan tuntomerkkejä. Ensin hän luettelee palstan verran Disney-kliseitä - hassut comic relief -sivuhahmot, digianimaation (jolla hän tarkoittanee 3d-animaatiota - "jotta elokuva muistuttaisi pleikkaripelejä, joiden ääreltä skidit on leffaan raahattu"), hetkeksikään taukoamattoman toiminnan ("hidas kohtaus tietää lastenelokuvalle kuolemaa kassaluukulla") sekä laulut "perheestä, ystävyydestä ja muusta lällystä." Malliesimerkkinä oli juuri ensi-iltansa saanut Riemukas Robinsonin perhe.

    Lastun ohessa oli pieni anekdoottikupla silloin juuri TV:ssä näkyneestä Henkien kätkemästä, joka kuului näin: "Japanilaisen Hayao Miyazakin Oscar-palkittu animaatio olettaa oudosti, että lapset ymmärtäisivät maailmaa yhtä syvällisesti kuin aikuiset."

    Tähän puolihuolimattomaan kommenttiin sisältyy toinen suomalaiseen viihdekulttuuriin sisäänrakennettu ennakko-oletus: "animaatio" tarkoittaa "lastenviihdettä". Hyvin usein näitä kahta käytetäänkin kuin synonyymeja.

    Henkien kätkemä on esitetty Suomen televisiossa useaan otteeseen, viimeksi viime elokuussa. Kaikki sitä käsittelevät TV-lehdet ovat antaneet sille poikkeuksetta erinomaisia arvosanoja - ja yhtä poikkeuksetta luokitelleet sen kuuluvan lajityyppiin nimeltä "animaatio." Animaation ja lastenelokuvan synonyymius ei ole mikään uusi asia, ja on turha potkia tutkainta vastaan; on yksiselitteistä että lastenviihde on lännessä yleensä animaatiota, ja näin ollen animaatiota pidetään lastenviihteenä. Pohjois-Amerikassa tilanne ei ole juuri sen parempi: ne muutamat amerikkalaiset animaatiot jotka eivät ole lapsille - South Park, Drawn Together, Ren & Stimpy, Simpsonit lukuisine jäljittelijöineen - ovatkin sitten poikkeuksetta satiireja. Itse Valtiaat ja Pasila ovat näin ollen kotimaisessa TV-viihteessä piristävän amerikkalainen tuulahdus, niin kummalliselta kuin sitä tuntuukin sanoa.

    Täten Ghibli-elokuvatkin ovat täällä kuitenkin parhaimmillaan "myös aikuisille sopivia lastenleffoja", eivät niitä koko perheen blockbustereita joita ne Japanissa ovat - Porco Rossosta kirjoittaessaan YLEkin muistaa toitottaa näistä käsityksistään useaan otteeseen, vaikka sitä arvossa pitääkin. Toistaiseksi vain Norppa on viitsinyt mainita, että kyseessä on "enemmänkin aikuiset mielessä" tehty elokuva.

    On kuitenkin mukavaa tietää, että on olemassa myös sivistyneemmillä mielipiteillä varustettuja ihmisiä. Jonathan Clements sanoi taannoin, että Miyazaki ei ole animeohjaaja; hän ei tee "japanilaista animaatiota." Hän on omaa agendaansa toteuttava elokuvaohjaaja, joka nyt vain sattuu tekemään animaatioita. Se on minusta helkkarin osuvasti kiteytetty.

    Kukaan ei tajuu mua

    Tänään Turun Sanomissa ilmestynyt artikkeli onnistuu tiivistämään varsin onnistuneesti Naruton (ja shounenmangan yleensäkin) suosion syyt. Itse asiassa samoja syitä voisi melkeinpä soveltaa mangaan ja animeen yleisestikin. Mangalla on enemmän yhteistä Harry Potterin kuin länsimaisen bulkkisarjakuvan kanssa; samanlaisia piirteitä löytyy niin omien maailmojen luomisesta, yhtymäkohdista kohdeyleisön arkeen kuin etenevien juonenkulkujen punomisestakin.

    Kyseessä on muutenkin mukavan ennakkoluuloton juttu, kuten genreviihteestä ja sarjakuvista kirjoittavalta Kari Salmiselta voikin odottaa. Itse asiassa ainoa kohta jossa hänen puutteellinen tietämyksensä pääsee pilkahtamaan läpi on kohta, jossa hän väittää ettei Narutoa ole "tunnettu" Suomessa ennen tätä; vaikka kyseessä olisikin vain huolimaton ja merkityseroltaan pieni sanavalinta se tarkoittaa kuitenkin ihan eri asiaa.