Ei-cossaajat, cosplaytapahtumien maanvaiva

Ei aprillipilaa tällä kertaa, valitan. Mutta sen sijaan jotain, joka voisi hyvin olla.

Tämä tammikuusta asti jatkunut ketju nimittäin (osittaisena kopiona täällä, jos satut lukemaan tätä yhdeksän jälkeen), joka nousi pinnalle jälleen Tampere Kupliin jälkipyykeissä. Kyseisen festivaalin jälkeen kuumaksi puheenaiheeksi on noussut nuoremman polven conikäyttäytyminen, joka on viime aikoina yltynyt huomattavasti pahemmaksi kuin se vielä viime vuonna oli - ja joka kyllä minustakin on hiton paljon tärkeämpi asia käsiteltäväksi kuin joku hiton "conikiusaaminen."

Tuumin edelleen: kuinkahan kauan tapahtumia jaksetaan järjestää hyvä hyvyyttään, jos niiden kävijäkunta ajattelee näin? Epäilemättä sellaisiakin järjestäjiä löytyy. Vaan kuinka paljon, ja kuinka pitkään...?

Kenties pitäisikin kysyä "kuinka kauan tapahtumia jaksetaan järjestää tällaisille kävijöille."

Mutta ajatellaanpa tuota ensimmäisen linkin takaa löytyvää ketjua nyt objektiivisesti. Ylläoleva postaus tiivistää sen aloituksen takana olevan ajatuksen varsin tehokkaasti olennaisimpaan, ja on sitäkin merkityksellisempi kun se on conissa koskaan käymättömän ihmisen kirjoittama.

Mietitään hetki mitä Tiituli83 kirjoituksellaan tarkoittaa. Hänestä ei ole ihmeellistä niinkään se, että jotkut tulevat tapahtumiin ilman cosplaypukua - vaan se, että tapahtumiin tulee myös ihmisiä jotka eivät hänen nähdäkseen ole animesta kiinnostuneita, vaan tulevat vain "seisoskelemaan" ja "viemään tilaa". Mutta mistä hän sen tietää? Ei kai animesta kiinnostuneisuus näy ulospäin?

Ketjun seuraavalla sivulla hän selventää ajatuksiaan: hänestä cossaaminen ja animesta kiinnostuneisuus yksinkertaisesti kulkevat niin käsi kädessä, että on vaikea kuvitella kenenkään ei-cossaavan olevan kiinnostunut animesta - ja että tokihan kaikki animesta kiinnostuneet cossaavat. Hänen mielestään nämä pukeutumattomat ovat paikalla vain seisoskelemassa, koska mikään puheohjelman (tai ylipäätään tapahtuman muun sisällön kuin cosplayn) kaltainen asia syynä tulla coniin ei ole käynyt hänellä mielessäkään - koska conit eivät tarjoa muuta järjellistä sisältöä kuin cosplayta ja niistä ei ulospäin muuta näykään, koska jopa tapahtumissa toistaiseksi käymättömillä on sellainen käsitys. (Jotkut jopa luulevat cosplayn olevan pakollista.) Kyse on kannanotosta coneissa muuten vain hengaavia vastaan; ainoa ero on, että hän käsittää "muuten vain hengaamisen" täysin eri tavalla kuin asian toinen osapuoli.

Kyse on siis vain erilaisesta maailmankuvasta - maailmankuvasta, joka valitettavan monelle on päässyt syntymään (tai jota on jopa puolivahingossa luotu...) ja jonka mukaan "anime" tarkoittaa lähinnä pukuilua ja yaoita. En taaskaan viitsi osoitella sormella ketään tiettyä henkilöä, mutta kenties tämä antaa vähän ajattelemisen aihetta itse kullekin.

Ironistahan kuitenkin on, että suuri osa näistäkin ihmisistä olisi hyvinkin potentiaalisia tapauksia kiinnostumaan myös animen itsensä harrastamisesta; heitä ei kannata lähteä rajaamaan tapahtumista ulos ikärajoilla tai vastaavilla, koska silloin päätyisimme taas kerran sadan hengen tukahtuneeseen nörttipiiriin. Sen sijaan heille tarjottujen esimerkkien animen harrastamisesta tulisi olla positiivisia - eikä pelkästään luentoja animen ja mangan kliseistä, siitä miten 95 % animesta on paskaa tai muusta vastaavasta.

Ja tämä on loppujen lopuksi Desuconin ja Kehittyvien conien Suomi ry:n tärkein tarkoitus: pelastaa animen ja mangan harrastaminen Suomessa.

Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan ernuja

30 prosenttia 15–29-vuotiaista suomalaisista on kiinnostunut japanilaisesta populaarikulttuurista, uutisoi Helsingin Sanomat viime viikolla. YLE kertoi samasta aiheesta hieman paremmin taustoittaen mutta samalla vähän epätarkemmin. Digitoday päätti nostaa otsikkoonsa harrastuksen internetaspektin laillisuuksineen ja laittomuuksineen, Nelonen puolestaan teki aiheesta kokonaisen uutisvideon - mihinkäs muuhunkaan kuin yaoihin keskittyen! (Harvinaisen asiallisia vastauksia kyllä, pakko myöntää. Tuollaista kun näkisi skenevaikuttajienkin haastatteluissa...) Asia on tapetilla tamperelaisen Katja Valaskiven tutkimuksen (PDF) Pokemonin perilliset - japanilainen populaarikulttuuri Suomessa (sic) takia, joka on pituudestaan huolimatta varsin metkaa tekstiä ja joka kannattaa lukea jos siitäkin syystä, että se on ehdottomasti laajin länsimaisesta ja etenkin suomalaisesta japanilaisen populaarikulttuurin harrastamisesta Suomessa tehty tutkimus ikinä. Extended_feline toimi sen tutkimusavustajana, joten siinä siteerataan minuakin pariin otteeseen - sivuilla 38, 41, 59 ja 60 tarkkaan ottaen. Niin, ja onpa siellä pieni maininta Otakunkin olemassaolosta.

30 prosenttia on tietysti typerryttävä luku. Kuinkahan monta kymmentä tuhatta ihmistä se tekee?

Animen parittamista milloin scifin, milloin roolipelaamisen kanssa samoihin tapahtumiin perustellaan säännöllisesti sillä, että me kaikkihan olemme kuitenkin loppujen lopuksi yhtä iloista nörttiperhettä ja sovimme vallan näppärästi saman katon alle. Harmi vain, että vilkaisu minkä tahansa animetapahtuman keskimääräiseen kävijään kertoo ihan toista.

Asiaa kuitenkin selventää tietysti se, mistä mainitsin jo edellisessä kirjoituksessa: anime ja manga eivät loppujen lopuksi ole enimmäkseen mitään erityisen nörttiä kulttuuria, vaan enemmänkin hyvin normaalia populaarikulttuuria. Tämä saattaa tietysti tuntua aika omituiselta ajatukselta mikäli katsoo asiaa näin harrastajan perspektiivistä - cosplay, conit, fanitaide ja fanifiktio ovat kuitenkin aika nörttiä touhua - mutta kannattaa muistaa, että tässä ei puhuta vain meistä harrastajista. (Mikäli luet animeblogeja voinet pitää itseäsi jo melko syvällä tässä touhussa olevana...)

Itsensä harrastajiksi identifioivien ihmisten ulkopuolelta löytyvät ne kymmenettuhannet kasuaalit kuluttajat, jotka säännöllisesti katsovat uusimman jakson Narutoa Crunchyrollista tai ostavat uusimman Inuyashan kaupan lehtihyllyltä, mutta jotka eivät pidä niitä riittävän omistautumisen arvoisina jaksaakseen liittyä mihinkään alan yhdistykseen tai edes rekisteröityäkseen millekään foorumille. He ovat toki potentiaalisia uusia harrastajia - moni meistä varmasti tietää kokemuksesta miten vaivatonta on vajota huomaamattaan yhden tai kahden sarjan fanittamisesta siihen että tajuaa huoneensa varmaankin näyttävän "normaalien ihmisten" silmään varmaan aika oudolta - mutta suurin osa heistä jää sellaisiksi pysyvästi, tai aikanaan "kasvaa ulos" lempisarjoistaan löytämättä uusia tilalle.

Pointti kuitenkin on, että koska anime ja manga eivät ole mitenkään erityistä omistautumista tai vihkiytymistä vaativia harrasteita myös niiden länsimaisten kuluttajien jakautuminen noudattaa normaalia väestöpyramidimallia. Tähän tapaan:

Scififandomista tehtynä tämä kaavio olisi enemmänkin leveällä jalustalla seisova ohuttyvinen torni.

Tämä karkea jaottelu ei ilmene niinkään harrastuneisuuden vuosimääränä tai katsottujen sarjojen lukumääränä, vaan enemmänkin asenteena omaan harrastamiseen. Ihminen voi kokea yhdessä seurassa kuuluvansa yhteen luokkaan ja toisessa seurassa toiseen, ja näitäkin luokkia voi tietysti alkaa pilkkoa pienemmiksi jos haluaa. Mutta monesti on eittämättä totta, että ikä korreloi melko lailla suoraan sen kanssa mihin luokkaan henkilö kuuluu - jokainenhan kuitenkin aloittaa pohjalta, ja iän kasvaessa myös asenne muuttuu.

Kasuaalit kuluttajat ovat edellä mainitun kaltaisia ihmisiä, jotka nauttivat Japanin kulttuurin tuotteista sellaisenaan niitä mitenkään erityisesti harrastamatta. Tämä on täysin normaali tapa kuluttaa viihdettä, olkoonkin että etenkin Japanin animaatiotuotannot ovat viime vuosina siirtyneet entistä enemmän kohti suppeiden kohdeyleisöjen sarjoja ja poispäin mainstreamviihteestä. Siksi tämä ryhmä on myös suurin; siihen kuuluu kymmeniä tuhansia ihmisiä, arviolta ehkä kaksi kolmasosaa koko pyramidista.

Nyypäksi ihminen muuttuu siinä vaiheessa kun hän alkaa tiedostaa harrastavansa japanilaista kulttuuria. Japani alkaa muodostaa ihmisen preferensseissä itseisarvon, minkä takia kutsun tätä vaihetta myös ns. "Nippon sugoi" -vaiheeksi. Tässä vaiheessa harrastajan elinkaarta kritiikkitaso on matala, ja uusista asioista innostuminen on helppoa. Yaoi on parasta maailmassa koska se kyseenalaistaa sukupuolirooleja; anime on parasta maailmassa koska se on aikuisempaa kuin länsimainen animaatio; manga on parasta maailmassa koska siinä on oikeita tarinoita eikä jatkuvaa status quoa; j-rock on parasta maailmassa koska se on niin erilaista kuin länsimainen musiikki. Japani koetaan tärkeäksi osaksi omaa identiteettiä, eikä sitä pelätä näyttää arkielämässäkään.

Ennen pitkää nyypät sitten joko kasvavat ulos harrastuksestaan tai siirtyvät seuraavaan vaiheeseen, nörtiksi. Häveliäisyyden lisääntyessä ja usein myös elämäntilanteen muuttuessa harrastuksen julistaminen omalla ulkonäöllä jää monella vähemmälle, ainakin silloin kuin ei liikuta tapahtumissa tai muualla "omien parissa." Myös tekijät ja kulttuuri teosten takana alkavat kiinnostaa. Kokemuksen mukana tullut kyynisyys voi valitettavasti näkyä myös muihin kuin omiin lempigenreihin kuuluvien teosten haukkumisena ja nyyppien mollaamisena, mutta toisaalta nörteissä on myös harrastajiston suurin potentiaali: heillä riittävästi kokemuspohjaa voidakseen käydä henkeviä, syvällisiä ja kriittisiä keskusteluja harrastamistaan teoksista ja niiden tekijöistä, mutta he ovat vielä riittävän ennakkoluulottomia laajentamaan horisonttejaan. Tämän lisäksi he ovat yleensä kiinnostuneita harrastuksestaan myös metatasolla, joten suurin osa skeneaktiiveista on heitä.

Iän kasvaessa ja elämäntilanteen edelleen muuttuessa nörtti muuttuu joskus vanhemmiten jääräksi. Uudet sarjat eivät enää kiinnosta niin paljon kuin ennen, ja keskusteluissakin kasvava osuus puheesta tuntuu olevan sen päivittelyä miten animessa ei enää ole niitä isoja hikipisaroita eikä chibejä, eikä kukaan enää edes facefaulttaile niin kuin silloin kun minääää olin nuori. Skeneaktiivisuus laskee ja kiinnostus uusien asioiden kokeilemiseen laimenee. Vielä toistaiseksi moni jäärä on vielä saapunut animen pariin aikoinaan scifianimen kautta, mikä saattaa entisestään supistaa preferenssejä.

Nämä luokittelut eivät, kuten sanottu, ole kiveen hakattuja. Huomionarvoisa seikka kuitenkin on, että animen ja mangan helpon omaksuttavuuden ja matalan tutustumiskynnyksen vuoksi uusia harrastajia tulee aina olemaan enemmän kuin vanhempia harrastajia. Tämä ei tietenkään ole ennenkuulumatonta nörtimpienkään harrastusten parissa - "vitun larppaajateinit" ja niin edelleen - mutta animen ja mangan parissa se näkyy erityisen selkeästi. Jos se ei tapahdu nyyppien harrastuksesta uloskasvamisen voimin se tapahtuu harrastajamäärien lineaarisen kasvun myötä: silloin kun entiset nyypät ovat kasvaneet nörteiksi on tilalle versonut entistä suurempi määrä uusia nyyppiä.

Tässä tullaankin sitten siihen ongelmaan, joka minut sai kirjoittamaan tämän postauksen: harrastajarakenteen aiheutettuun vinouttamiseen.

Finncon-Animecon 2008:n Conzine #3. NovaJinx voi varmaan kertoa omat airsoftpiireissä koetut kokemuksensa siitä, miten harrastamisen organisoituessa ja yhdistyksellistyessä riittävän pitkälle aletaan olla kiinnostuneempia harrastuksen julkisivusta kuin itse harrastuksen tilasta...

Jostain syystä suomalaisessa animefandomissa on monin paikoin valloillaan tietynlainen nyyppien suosimisen henki - en nyt ala osoittelemaan sormella ketään tällä kertaa, mutta eivätköhän asianomaiset kuitenkin tunnista tämän piirteen itsessään. Tämä näkyy paitsi siinä että cosplaykisaamisesta halutaan pitää kisaaminen kaukana ja jakaa mieluummin esikoulumaisia "jee, kaikki voittivat" -kunniamainintoja myös siinä miten conien ohjelmatarjonta halutaan suunnata kävijöiden suurimmalle eri nuorimmalle osalle koska "yleisöllehän näitä tapahtumia tehdään", ja jopa siinä miten nettifoorumien keskustelukynnys eli laatuvaatimukset tekstintuoton suhteen pidetään matalana. Osaltaan myös pääsymaksuttoman Animeconin perinne on madaltanut kynnystä harrastajaksi alkamiseen - ja se että "conikiusaaminen" on noussut puheenaiheena tapetille conien puheohjelmia myöten kertoo minusta myös ainakin jotain.

Voisin sanoa että tämä tekee skenestä vähemmän mukavan paikan kaikille muille kuin nyypille (viihdyttämättömien cosplaykisojen joissa 20 aloittelijaa käy sekunnin verran lavalla pyörähtämässä, tapahtumien mielenkiinnottoman ohjelmatarjonnan ja foorumien joissa yritykset syvällisempään keskusteluun hukkuvat "omat pöljät nimet animehahmoille" -ketjujen alle muodossa), mutta se argumentti olisi helposti väiteltävissä kumoon vasta-argumentilla "miksi sinua muka pitäisi palvella sen paremmin kuin nuorempia harrastajia?" Mutta toisaalta - eikö fandomin olisi kuitenkin hyvä tarjota sisältöä kaikille jäsenilleen? Ja tarjoaako tällainen fandom nyypille mitään virikkeitä uppoutua harrastukseensa cosplayta, hengaamista ja FFFightia syvemmälle?

Vastausta ainakaan viimeisimpään kysymykseen on lähes mahdoton antaa, ja varmaan se on monelle täysin merkityksetön - onhan noissakin varmasti monelle tarpeeksi. Mutta kenties tärkein kysymys kuuluukin näin: kuinka kauan skenessä aktiiviset ihmiset jaksavat olla aktiivisia ja järjestää tapahtumia, jos se tuntuu ilmaisen nuorisotyön tekemiseltä josta ei itse saa kuin "häilyvän tunteen siitä että kontribuuttaa skenen hyväksi", kuten Lmmz asian ilmaisi aikoinaan?

Miten Nekocon eroaa esimerkiksi Animeconista. Olennainen osa alleviivattu.

Kirkon ja valtion erottaminen - Finncon-Animecon -dilemma

Tässä kirjoituksessa käyn läpi tapahtumaparin nimeltä Finncon-Animecon olemukseen ja järjestämiseen kuuluvia ongelmia sekä syitä niihin. Ratkaisujen keksimisen jätän tällä kertaa lukijoiden huoleksi...

Tätä conia säät olisivat voineet suosia paremmin, mutta ainakin sillä oli hieno juliste.

Finncon on suomalainen science fiction- ja fantasiatapahtuma, joka järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1986 ja joka järjestetään vuonna 2009 viidennentoista kerran. Kävijöiden keski-ikä on yli 20 vuotta. Animecon puolestaan on suomalainen anime- ja mangatapahtuma, joka järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1999 pieneksi oheistapahtumaksi Finnconin kylkeen ja joka järjestetään vuonna 2009 seitsemännen kerran. Sen kävijöiden keski-ikä on alle 20 vuotta.

Kävijämäärät ja niiden vaikutus julkisuuskuvaan

Ensimmäistä Animeconia ei liiemmälti mainostettu tapahtumakaupunki Turun ulkopuolella, eikä siinä juuri käynyt nimenomaan sitä varten matkaan lähteneitä ulkopaikkakuntalaisia kävijöitä. Finnconin palatessa seuraavan kerran Turkuun vuonna 2003 Animecon järjestettiin uudelleen hieman isommassa mittakaavassa, ja yllättäen se sai huomattavasti edellistä kertaa suuremman suosion. (Törmänen, 2003. Helsingin Sanomat, 2003.)

Jyväskylässä vuonna 2004 Finncon-Animeconissa oli noin 5200 kävijää, joista pelkästään Animeconia varten paikalle saapuneita kävijöitä arveltiin olevan lähemmäs 2000. Helsingissä vuonna 2006 kävijöitä oli noin 9000, joista Animeconin arviolta noin 6000. Jyväskylässä vuonna 2007 kävijöitä oli noin 7000, joista Animeconin arviolta noin 5000. Tampereella vuonna 2008 kävijöitä oli jälleen noin 9000, joista Animeconin arviolta noin 7000. (Turun Sanomat, 2004. Finncon 2009 - Con-historiaa, 2008.) Tarkkojen lukujen arvioimista valitettavasti vaikeuttaa paitsi tapahtumien pääsymaksuttomuus myös jokaisen tapahtuman oma käytäntönsä laskea kävijämäärä.

Vuonna 2009 Finncon-Animecon järjestetään jälleen Helsingissä, ja kävijöitä odotetaan tulevan noin 10 000. (Finncon 2009 - Finncon, 2008.) Näistä todennäköisesti 7000-8000 on Animeconin, ottaen huomioon että Finnconin kävijämäärä on pysynyt tasaisena kolmena-kahtena tuhantena viimeisen parinkymmenen vuoden ajan ja viime vuosina kenties jopa hieman vähentynyt monien scifiharrastajien tympäännyttyä Animeconin kävijöiden ylitsevuotavaan läsnäoloon tapahtumassa.

Viime vuosina Finnconia on alettu mainostaa “Euroopan suurimpana” ja “yhtenä maailman suurimmista” science fiction -tapahtumista. (Finncon 2009 - konseptikuvaus, 2008.) Yli 9000 kävijän tapahtumana se näitä eittämättä onkin, ottaen huomioon että maailman tärkeimmän science fiction -tapahtuman Worldconin titteliä kantavat tapahtumat ovat tällä vuosikymmenellä keränneet noin 4000-6000 kävijän kävijämääriä. Maininnat siitä että “mukana on myös” tai että tapahtuma “järjestetään yhdessä” Animeconin kanssa on kuitenkin yleensä jätetty näistä mainospuheista syrjemmälle tai sivulauseisiin. (Finncon 2006:n lehdistötiedote, 2006; lihavoinnit lisätty.)

Vuonna 2007 ja viimeistään vuonna 2008 scifiharrastajien piiristä alkoi kuitenkin kuulua äänekästä tyytymättömyyttä siihen, että heidän tapahtumansa oli alkanut muistuttaa “ala-asteen välituntia”, jossa ei enää kehtaa kaljapulloakaan vilauttaa niin kuin takavuosina. Samaten närää on herättänyt Animeconin kävijöiden alati paisuva määrä, ja eräässä välissä ehdoteltiinkin jo Animeconin suosituimpien ohjelmanumeroiden poisjättöä kävijämäärien hillitsemiseksi. (Finncon 2008: mitä se oli?, 2008.)

Yhteenvetona voisi arvioida, että Finncon-Animeconin järjestäjät haluavat pitää Animeconin yhdessä Finnconin kanssa sen suoman positiivisen mediahuomion ja lisävärin vuoksi. Finnconin kävijöiden enemmistön mielestä Animecon saisi oletettavasti mieluiten painua hornan tuuttiin; Animeconin kävijöistä taas moni ei välttämättä ole edes tietoinen siitä, että paikalla on myös tapahtuma nimeltä Finncon - saati välitä siitä juuri lainkaan.

Animecon on viime vuosina saanut enemmän mediahuomiota kuin Finncon.

Synergiaedut ja oletetut synergiaedut

Perspektiivin saamiseksi Finncon-Animeconia voisi verrata tamperelaiseen tapahtumaan Traconiin, joka on yhdistetty roolipeli- ja animetapahtuma. Se on järjestetty toistaiseksi neljästi, ja sen kävijämäärät ovat olleet myytyjen pääsylippujen määrän mukaan 1079 (2005), 1813 (2006), 2835 (2008) ja 3598 (2009). (Tracon IV | Yleistä, 2009.) Jokaisena vuonna animeharrastajat ovat muodostaneet ylitsevuotavan enemmistön, ja viime aikoina on jopa alkanut kuulua epäilyksiä siitä ovatko roolipeliharrastajat alkamassa hiljalleen vältellä tapahtumaa koska eivät koe sitä omakseen. (Järvinen, 2009.)

Sinällään Tracon ja Finncon-Animecon muistuttavat siis melko paljon toisiaan: Traconin kävijöistä suurin osa on animeharrastajia ja loput roolipeliharrastajia, Finncon-Animeconin kävijöistä suurin osa animeharrastajia ja loput scifiharrastajia. Mutta siinä missä itseään “kokeellisen conittamisen koetinkiveksi” mainostava Tracon on rakennettu tämän asian tiedostamisen ympärille - sillä on takanaan vakavarainen yhdistys, se on pääsymaksullinen ja sillä on pysyvä tapahtumapaikka - järjestetään Animeconia edelleen samalla tavalla kuin vuonna 2003, kun se oli vain pieni oheistapahtuma Finnconin kyljessä.

Finncon on maksuton tapahtuma, ja näin ollen myös sen kanssa järjestettävän Animeconin on oltava maksuton. Tämä juontaa juurensa vuoden 1986 ensimmäiseen Finnconiin, joka pääsymaksullisena sai vain parisataa kävijää ja oli taloudellinen katastrofi. Seuraavalla kerralla tapahtuma järjestettiin sponsorivarojen ja apurahojen turvin ilmaisena, ja kävijämäärä kohosi kolmeen tuhanteen - ja tätä käytäntöä on jatkettu tästä lähtien. Finnconin periaatteena onkin osaltaan levittää science fictionin ilosanomaa kaiken kansan keskuuteen ja houkutella uusia potentiaalisia harrastajia. (Ykspetäjä, 2008.)

3000-5000 kävijän tapahtumille ilmaisuus sopii. Animetapahtumilla on kuitenkin tapana kasvattaa kävijämääräänsä vuosi vuodelta samalla kun harrastajamäärät kasvavat, joten ennen pitkää tulee vastaan kipuraja jossa apurahat eivät enää riitä riittävän suurien tilojen hankkimiseen. Animecon ja siten myös Finncon on kärsinyt tästä viime vuosina huomattavasti; Helsingin Paasitornissa järjestetty vuoden 2006 con oli ensimmäinen, jonne joutui jonottamaan sisään rakennuksen paloturvarajojen täytyttyä. (Saarinen, 2006.)

Koska Finncon-Animecon on vuosittain kiertävä tapahtuma myös sen järjestäjät vaihtuvat joka kerta, ja jokainen tapahtuma rakennetaan pitkälti puhtaalta pöydältä uudelleen. Enin osa tapahtumien pysyvistä järjestäjistä kokee olevansa järjestämässä enemmän Finnconia kuin Animeconia, ja ne muutamat järjestäjät jotka ovat mukana enemmän Animeconin puolella ovat keskittyneitä vain tiettyihin osiin tapahtumaa.

Animeconin ja Finnconin järjestämistä yhdessä perustellaan usein “synergiaeduilla.” Työvoima-aspektin lisäksi tämä tarkoittaa käytännössä lähinnä sitä, että kukaan animeharrastaja ei haluaisi vaivautua järjestämään itsenäistä Animeconia, mutta toisaalta Finnconin järjestäjät eivät haluaisi luopua Animeconin suomasta positiivisesta mediajulkisuudesta. Valmiit tapahtumat sen sijaan ovat kyllä innokkaasti pitämässä Animeconin nimeä itsellään tai ottamassa sitä itselleen sen takaamien kävijämäärien ja profiilin vuoksi, minkä voi nähdä mm. 28.2. Tampereella pidetyssä Animeunionin kokouksessa esitetystä ehdotuksesta "Tracon-Animeconista."

Profiiliongelma

Animeconilla on oma profiilinsa sen kävijöiden mielissä, mutta se johtuu enemmänkin siitä että sen kävijät ovat välinpitämättömiä Finnconin suhteen kuin siitä että sellaista oltaisiin yritetty aktiivisesti luoda. Tämä profiili on myös hyvin geneerinen ja kasvoton: Animeconilla ei ole pysyvää visuaalista ilmettä, logoa tai maskottia, ja sen nettisivut vaihtuvat vuosi toisensa jälkeen uusiin. Kuvaavaa onkin, että yhdenkään vuoden Animeconin nettisivuilta ei löydy minkäänlaista kuvausta tapahtuman historiasta.

Tämä on ehkä osaltaan johtanut siihen, että Animecon on joka vuosi hyvin perusluonteisen tuntuinen tapahtuma - vaihtuvat järjestäjät ovat joka vuosi suurimmaksi osaksi ensimmäistä kertaa asialla ja keksivät pitkälti pyörän uudestaan joka kerta, eivätkä juuri uskalla tehdä radikaaleja irtiottoja edellisten vuosien kaavoista.

Silloinkin kun näin tehdään - kuten esimerkiksi vuonna 2007 kokeillun suosituimpien ohjelmanumeroiden katsojapaikkojen ennakkovarausjärjestelmän kanssa - kokeilut jäävät yleensä yksittäisiksi, ja seuraavan vuoden järjestäjät eivät joko puutteellisesta tietotaidon eteenpäinvälittämisestä tai mielipide-eroista sen suhteen mikä olisi sopiva menettely johtuen jatka näiden toimintatapojen käyttöä.

Animeconia on useassa yhteydessä sanottu “juurettomaksi” ja “tuuliajolla olevaksi” tapahtumaksi, jonka taustalta ei löydy kiinteää organisaatiota, vetävää voimaa tai päättävää elintä. (Lammi, 2008.) Vuonna 2010 yhteistä Finncon-Animeconia ei esimerkiksi olla järjestämässä yksinkertaisesti siitä syystä, että kyseisen vuoden Finnconin tapahtumakaupunki Jyväskylässä ei ole enää ketään joka haluaisi Animeconia järjestää.

Näiden huomioiden valossa on hyvä mainita, että kitka eri harrastajakuntien välillä johtuu pitkälti niiden perusluonteisista eroavaisuuksista, joka heijastuu suoraan tapahtumien kävijöiden ikärakenteeseen ja kävijämääriin. Siinä missä science fiction ja fantasia ovat aina olleet vakavasti harrastettuina enemmän vanhemman ikäpolven hupia eikä roolipelejäkään voi suuren yleisön harrastukseksi väittää on animella ja mangalla kaikki mahdollisuudet olla valtavirtaista kulttuuria, koska se on kotimaassaan valtavirtaiseksi ja kaupalliseksi luotu. Siinä missä scifinlukemisen aloittaakseen on pidettävä nimenomaan scifistä on manganlukemisen kynnyksenä suunnilleen vain sarjakuvanlukutaidon omaaminen - eli lähinnä se, että on joskus pitänyt kädessään Aku Ankkaa.

Tämä näkyy suoraan alan harrastajatapahtumien kävijämäärissä, jotka ovat tasaisesti nousevia siinä missä nörtimpien harrastusten tapahtumien kävijämäärät pysyvät samoina. Esimerkiksi roolipelitapahtuma Ropeconin kävijämäärä on ollut 2000-luvulla tasaiset 3000-4000 kävijää, ja kasvu on ollut hidasta. (Ropecon 2008 | Historia, 2008.)

Kaapelitehdas ja kesä 2009 tulevat - oletko valmis?

Itsenäistymisen esteet ja ongelmat

Niin Finnconin kävijöiden kuin järjestäjienkin joukosta on jo pitkään kuulunut kommentteja, joiden mukaan animeharrastajien olisi hiljalleen hyvä “ottaa tapahtumansa haltuun” ja alkaa huolehtia Animeconin järjestämisestä itse. Tätä on kuitenkin estämässä useampikin seikka.

Länsimaiset animetapahtumat sellaisina kuin ne nykyään ovat olemassa ovat syntyneet Yhdysvalloissa 80-luvulla science fiction -tapahtumien animenkatseluhuoneiden ympärille. Ero näiden ja Finnconin välillä on kuitenkin se, että nämä tapahtumat ovat ja olivat maksullisia ja houkuttelivat tähän aikaan vielä enimmäkseen vanhempia, yli 20-vuotiaita animeharrastajia (joita toki enemmistö heistä siihen aikaan oli jo valmiiksikin). Näin ollen näillä harrastajilla oli intoa ja kiinnostusta lähteä tekemään kokonaan omia tapahtumiaan, kun scifiharrastajien vittuilu "jap crapin" katsomisesta alkoi käydä liian ahdistavaksi.

Finncon-Animecon puolestaan on kasvanut nykyiseen 9000 kävijän mittaansa suureksi osaksi ilmaisuudestaan johtuen niin nopeasti, että enin osa sen kävijöistä on alle 15-vuotiaita ja potentiaalisessa tapahtumanjärjestämisiässä olevat yli 20-vuotiaat tuntevat olonsa koko tapahtumassa tavallaan ulkopuolisiksi. Siinä missä scifitapahtumat ovat harrastajien toisille harrastajille tekemiä tuntuvat animetapahtumat olevan enemmänkin vapaaehtoista nuorisotyötä (Järvinen, 2008.), etenkin kun niiden ohjelmatarjontakin suunnataan kävijöiden enemmistölle järjestäjien omista preferensseistä liiemmin välittämättä. (Reponen, 2009.) Näin ollen intoa lähteä osallistumaan Animeconin tekemiseen ei juuri löydy, etenkin kun tapahtuman profiili on kävijöiden suuntaan geneerinen ja kasvoton.

Lisäksi on huomioitava myös se, että myöskään Yhdysvalloissa yksikään animetapahtuma ei ole suoranaisesti irtautunut yhdestäkään scifitapahtumasta, vaan tilalle on perustettu kokonaan uusia tapahtumia. Tämä lienee merkki ihmisten perusluonteesta olla yleensä kiinnostuneempi kokonaan "omalta" tuntuvan asian tekemisestä kuin "jonkun muun" tekemän asian harteilleen ottamisesta, minkä myös jo mainitusta Tracon-Animecon -ehdotuksesta voi nähdä.

Loppuyhteenvetona tästä kaikesta totean, että minun on vaikea uskoa nykyisenkaltaisen Animeconin elinmahdollisuuksien säilyvän enää kovin pitkään; tapahtuma tulee murtumaan joko taloudellisten tai työvoimallisten realiteettien alle, ellei sen järjestämisrakenteessa tapahdu perustavanlaatuisia muutoksia lähivuosien aikana. Mutta tuskinpa kukaan enää nykyisenkaltaista Finncon-Animeconia alkaa enää vuoden 2011 jälkeen järjestämäänkään - saa nähdä miten käy.

Turku 2011. Viimeinen Finncon-Animecon, viimeinen Animecon vaiko ei kumpikaan?

Omahyväisyyttä

Suunnilleen vuosi sitten purin hieman ärsyyntymistäni siitä, että suomalaiset animetapahtumat eivät juuri vastanneet omaa käsitystäni siitä millainen olisi optimi tapahtuma. Tai sanotaanko, että ne olivat kaikki harvinaisen kaukana siitä; melkein pelkkiä tekosyitä järjestää cosplaykisoja. Kuukausia kului ja keskusteluja virisi. Kunniavieraattomuutta perusteltiin sillä että japanilaiset ovat kiireisiä, matkustushaluttomia ja hankalia saada kiinni ("ja eihän kunniavieraan tarvitse välttämättä japanilainen olla, eihän?"), ohjelmattomuutta taas sillä että ohjelmavastaavat eivät ole meedioita jotka maagisesti tietäisivät keitä voisi kysyä pitämään ohjelmaa. Omakin coni tuli laitettua tulille, ja palaute oli ennalta-arvattavista suunnista tulleita kyynisiä kommentteja lukuunottamatta yksipuolisen innostunutta.

Odotin rehellisesti, että joku tiedätte-kyllä-mikä komeammilla puitteilla varustettu con olisi tarttunut alkuperäisen kirjoitukseni suoraan tarjoukseeni kunniavieraskontaktista. Mitään sen suuntaista ei kuitenkaan kuulunut, ja mieleeni nousi elävästi kuva conin ohjelmavastaavasta, joka istuu paikoillaan ja odottaa että halukkaat ohjelmanjärjestäjät ottavat häneen yhteyttä.

Ja kun tapahtumapaikkasuunnitelmatkin muuttuivat hulppeampaan suuntaan asia siirtyi lopulta "no tehdäänpä tämäkin sitten itse" -kategoriaan. Joten muutamaa kohteliasta japaninkielistä mailia itse miehen ja hänen managerinsa kanssa myöhemmin olemme tässä pisteessä. Mukava pikku piristys ennen Traconia, sanoisin.

Mutta en viitsi enää tässä vaiheessa tuulettaa itse meidän erinomaisuuttamme tai hieroa sitä kenenkään muun naamaan... Olen tullut nimittäin hiljalleen siihen lopputulokseen, että siitä ei olisi loppujen lopuksi mitään hyötyäkään. Samasta syystä kuin ei konkreettisista parannusehdotuksistakaan - yksinkertaisesti siksi, että joitakuita kiinnostaisi muunlainen tapahtuma ja joitakuita muita ei. Kaikkien merkkien mukaan olemassaolevat tapahtumat ovat jo järjestäjiensä keskiarvon mielestä ihan riittävan optimaalisia.

Joten tästä eteenpäin teot puhukoon enemmän kuin sanat. Tervetuloa Desuconiin; katsotaan sen jälkeen miten suu pannaan.

Kulttuuri ja imperialismi

Risto Kuneliuksen kirjasta Viestinnän vallassa (2003) silmiin osui tämä kappale.

Vuonna 1999 Yleisradion kanavien välittämistä televisio-ohjelmista 13 prosenttia oli peräisin Pohjois-Amerikasta, lähes kokonaan Yhdysvalloista. MTV3:n ohjelmistossa vastaava luku on 38 prosenttia. - - Sama painotus pätee, kun tarkastelee elokuvateollisuutta. Vuonna 1999 yli 63 prosenttia suomalaisten ensi-iltojen lipputuloista meni Yhdysvalloissa tuotetuille filmeille, vaikka vuosi oli kotimaisen elokuvan menestyksen kannalta erinomainen. Mutta mistä stten johtuu yhdysvaltalaisten elokuvien, sarjafilmien ja muiden ohjelmien voittokulku maailmalla? Osaltaan tällaisten suhdelukujen taustalla on juuri talous ja sen mekanismit, joiden kautta "vapaan valinnan" voi kyseenalaistaa.

Oletetaan, että tuntu laadukasta suomalaista ohjelmaa maksaa esimerkiksi 100 000 euroa. Vastaavanlaisen ohjelman tuotantoon pannaan Yhdysvalloissa miljoona euroa, siis kymmenen kertaa enemmän. - - Koska kymmenen kertaa suuremmilla resursseilla tehdyn ohjelman markkinat ovat suuret, Suomen kaltaisille pikkumarkkinoille tämä sama tunti voidaan myydä 10 000 eurolla, siis kymmenen kertaa halvemmalla kuin kotimainen tuotanto maksaisi. Halpa hinnoittelu käy päinsä, koska ohjelma on jo kattanut tuotantokustannuksensa (ainakin suurelta osin) jo kotimarkkinoilla. Se mitä muualta saadaan, on enemmän tai vähemmän lisävoittoa. Lopputulos on, että tiukkojen resurssien kanssa kamppaileva suomalainen televisiokanava on suuren kiusauksen edessä: tuottaako kallista kotimaista vai ostaako halpaa ulkomaista?

Tätä voisi helposti käyttää aasinsiltana siihen miksi suomalaisten animenlataaminen ei ole sen paheksuttavampaa kuin amerikkalaisten hypoteettinen Salkkarien lataaminenkaan - olemattomista tuloista ei voi ottaa mitään pois. Mutta sen sijaan ajattelin käyttää sitä esimerkkinä mangan voittokulusta maailmalla! (Mikä yllätys.)

Jos Bakumaniin on luottaminen (ja miksipä ei olisi, kun otetaan huomioon että se on Shueishalle käytännössä yksi suuri "tee näin jos haluat mangasi meille julkaistavaksi" -mainos) maksaa halvimmankin Shonen Jump -mangan tuottaminen 9000 jeniä eli noin 75 euroa sivulta jo pelkkinä tekijänpalkkoinakin. Siitä voi laskea, että yhden tankobonin eli 160-170 sivun verran sarjakuvaa (lukujen alkulehdet, ekstrasivut ja muut härpäkkeet poislukien) tuottaakseen kustantaja joutuu investoimaan noin 10 000 - 13 000 euroa jo ennen kuin tiedetään tuleeko sarjasta isokin hitti. Ja varsinaisista luvuistahan en toki tiedä mitään, mutta en ihmettelisi josko tuo palkkio saattaisi olla Tosi Isojen Hittien tekijöillä kaksin- tai kolminkertainenkin. Ja paino- ja levityskuluthan ovat sitten kokonaan oma lukunsa.

Pointti kuitenkin oli, että mangateollisuudessa liikkuvat edestakaisin isot rahat - niin isot, että tuollaisia hintoja on järkevää maksaa tekijöille, aloittelijoillekin. Uusia sarjoja aloitettaessa ei ajatella ulkomaisia vaan kotimaisia markkinoita; kaikki lisensointimaksut ulkomaille ovat ylimääräistä voittoa.

Tarkoittaako se sitten sitä, että mangan julkaiseminen olisi länsimaisille kustantajille halvempaa kuin kotimaisen? Ei tietenkään. Suomalaisten sarjakuvantekijöiden palkat eivät ole lähelläkään Shueishan maksamia hintoja; monesti on toisteltu sitä faktaa, että Suomessa ei yksinkertaisesti voi elättää itseään, saati perhettään, tekemällä pelkästään sarjakuvia.

Mutta kannattaa pohtia asiaa tarkemmin. Mangan julkaisuoikeuksien saaminen on kallista, mutta sitä tehdään siitä huolimatta - koska manga myy. Se on muutamassa vuosikymmenessä valloittanut enemmistön Ranskan sarjakuvamarkkinoista, minkä olen jo aiemminkin maininnut joidenkin epäilyistä huolimatta. Association des Critiques et des journalistes de Bande Dessinéen mukaan Ranskan uudet julkaisumäärät jakautuivat vuonna 2007 seuraavasti: 1428 aasialaista sarjakuvajulkaisua, 1338 ranskalaista tai belgialaista, 227 amerikkalaista ja 319 sarjakuvaromaania. Myyntimääristä puhumattakaan; Narutoa oli tutkimuksen tekoaikaan julkaistu vasta seitsemän osaa, mutta pelkästään sen myyntiluvut lähentelivät jo Suomen väkilukua.

Luku on siis lähellä sitä 45 prosenttia, jonka Jean-Marie Bouissou mainitsi aiemmin linkkaamassani artikkelissaan. Kyseisessä artikkelissa on kuitenkin eräs toinenkin mielenkiintoinen huomio; sellainen, joka on ehkä koko tätä asiaa merkittävämpi:

It may be cheaply mass-produced, but manga is also a high-quality consumer good. In this sense, the global success of Shueisha or Kodansha is no different from that of Toyota or Sony.

Ja siinähän se villakoiran ydin loppujen lopuksi on. Halpaa TV-viihdettä voisi importata kotimaisille kanaville muualtakin kuin Amerikasta, mutta jostain syystä se kuitenkin hallitsee länsimaisia tilastoja - koska se on helposti omaksuttavaa. Globalisaatio on saanut aikaan sen että amerikkalaisesta audiovisuaalisesta viihteestä on tullut maailmanlaajuinen normi, jonka parissa kasvetaan; se on peruuttamaton kehityskulku, jonka muuttaminen vaatisi laajempaa mullistusta maailmankaupassa tai jotain muuta vastaavaa. Mangalle on epäilemättä käymässä pitkälti samalla tavalla.

Marx ja Engels ennustivat tällaista kulttuurin globalisaatiota ja kansojen keskinäistä riippuvuussuhdetta kulttuurituotteiden suhteen jo vuonna 1848 Kommunistisessa manifestissaan. Kuneliuksen mukaan taas se että tietynlaisen kulttuurin tuotanto keskittyy niille alueille joissa sitä tuotetaan suurimmilla budjeteilla on siinä mielessä valitettava kehityskulku, että tällaisella massakulttuurilla on yhä vähemmän ja vähemmän tekemistä kuluttajan oman elämän kanssa. Mutta toisaalta - keskivertoshoujomangalla lienee kuitenkin joka tapauksessa enemmän tekemistä sen keskiverron länsimaisen lukijan elämän kanssa kuin Teräsmiehellä, Aku Ankalla tai Asterixilla...

(Otsikko on lainattu Paul Gravettin kirjan Manga - 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa viimeisestä luvusta, joka sivuaa muunmuassa tätä aihetta. Lukekaa ihmeessä.)

Poteroita ja niistä ammuskelua

Viime postauksessa sivusin japanilaisen ja länsimaisen tarinankerronnan kulttuurieroja. Alkuvuodesta sen sijaan pohdin nimenomaan japanilaisen ja eurooppalaisen sarjakuvan (amerikkalaisen poissulkien) sekä niiden kuluttajien välisiä kulttuurieroja; se saako näin tehdä on tietysti joidenkin mielestä kyseenalaista, mutta kenties olisi hyvä kuulla myös niiden eurooppalaisten sarjakuvakulttuurin kasvattien näkökulmaa asiaan? Jean-Marie Bouissou kirjoittaa näin:

I followed Pilote to the last issue and Charlie Mensuel through university, but long before then my sisters, who through school had fought with me every Wednesday for the copy of Tintin and Spirou, had stopped finding any series which paid the slightest attention to the concerns of young women. On the other side of the world, the "Year 24 Flower Group" offered to Japanese girls of the same age mangas conceived and drawn by young women for young women. These had an aesthetic of their own, an attention to issues such as rape or unwanted pregnancy, and a female perspective on love and sex. In a highly macho society, where it was hard for girls to imagine a relationship on equal terms with a boy, these artists made good use of devices such as cross-dressing heroines, on the model of the celebrated "Lady Oscar" of Riyoko Ikeda's Rose of Versailles, or relationships between teenage boys (shonen ai), which let the female reader identify either with the more effeminate or with the more virile. When their readers started working, their publishers invented "OL manga" (office lady manga). When they married they could read "ladies comics", peppered with rosy romanticism and rather crude shonen ai – a brief escape from the routine of the housewife.

Young Frenchwomen had meanwhile given up on comics. As for the boys, the highbrow culture of Pilote vanished as its readers left university. During the 1980s Pilote, Charlie Mensuel and Hara Kiri / Charlie Hebdo declined and collapsed. Henceforth the publishers concentrated one-size-fits-all series "for children of 7 to 77 years". Preeminent here were the indestructible Lucky Luke and Asterix: neither fish nor fowl, more than children's comics but not truly grown-up, peppering childlish scenarios with a lots of humorous hidden meaning for the sake of their adult audience.

Anybody who has also followed this process will understand immediately why manga was destined to become a global product: it had something to offer audiences diverse in age, sex, and taste. Neither French nor American comics could provide such variety. Where are the French cartoonists capable of reviving a famous sextagenarian doctor abandoned at the time of Pilote? One of the sisters who fought with me for Tintin as a girl is now passionate for Syuho Sato's Say Hello to Black Jack, a gritty view of Japanese hospitals as seen by a young intern.That, at the very least, is a good base to attack the global market.

Mitäpä tuohon nyt sitten enää sanoisi. "Ei millään ole mitään eroa, kaikki on vaan samaa sarjakuvaa, ei saa yrittää mitenkään erottaa tai määrittää, mitään "oikeaa mangaa" ei millään lailla mitenkään missään määrin voi ikinäkoskaan ollakaan nih!!!" kenties? Kaikki liittyy kiehtovalla tavalla kaikkeen.

Kirjoitus kannattaa lukea kuitenkin kokonaan, sillä se sisältää monia muitakin pointteja - kantavana teemanaan sen, että japanilainen kulttuuri sisältää jäykästä stereotypiastaan huolimatta vähemmän teennäistä puritanismia ja rajoittuneisuutta kuin länsimaiset yleensä.

Tämän (ja valtion monopolin puutteen) vuoksi japanilainen TV-viihde on alusta alkaen saanut olla vapaampaa kuin länsimainen, ja sen (ja Comics Coden puutteen) vuoksi myös lastensarjakuvat saavat olla rehellisen vulgaareja - eikä aikuisten sarjakuvien siten tarvitse olla korostetun rajuja ja synkkiä jotta ne tajuaisi aikuisten sarjakuviksi. Puhumattakaan siitä, että jatkuva lehtiensisäinen kilpailu pakottaa mangakat tekemään töistään kohdeyleisöään kiinnostavia ja myyviä välttääkseen potkut, tai saadakseen ylipäätään töitä - ja nämä teokset myös sitten myyvät.

Systematic pre-publication in serial form and the continuing control of popularity via dokusha kado – feedback forms inserted into the weeklies, allowing readers to rank each series – obliges mangaka to "stick" in the imagination of their readers. This readership is predominantly teenage – and there is no question that teenagers of every country are much more interested in a thousand and one ways of making out and losing their virginity than in the pun-filled adventures of Asterix.

Täällä lännessäkin.

Kuinka järjestää tungokseton tapahtuma

Tänään Tsukicon jatkuu edelleen, ja mitä ilmeisimmin ihmisillä on siellä kivaa. Itse kuitenkin vietän tämän vilkkaan viikonlopun kuitenkin Oulussa, joten ohjelmaan kuului jälleen kerran perinteinen (joskin tällä kertaa vain yksipäiväinen) Animeseminaari. Sääli.

Seminaari oli aikoinaan, vuonna 2003, Suomen toinen animetapahtuma - ja kaikkiaan kolmas ikinä järjestetty sellainen, jos oikein laskin. Tiedä häntä johtuvatko muistot tapahtuman koosta nykyiseen verrattuna siitä että olin itse pienempi vai siitä että kävijöitä tosiaan oli enemmän, mutta todistusaineiston valossa kallistuisin jälkimmäisen puolelle. (Kävijöitä lienee tuolloin ollut runsaat pari sataa; hieman harhaanjohtava luku 1600 olettaa, että kaikki luentoja kuuntelemassa käyneet olivat joka kerta eri henkilöitä.) 190 hengen sali kuitenkin oli täysi, sen muistan selvästi.

Laskin eilen väkimäärän useaan otteeseen, mutta pääsin parhaimmillaankin vain sataankolmeenkymmeneen järjestäjät ja vänkärit mukaanlukien - sopiva arvio lienee siis 150 tai niillä main. Tämä on toki huomattavasti parempi tulos kuin viime kerralla, jolloin foorumeilla näkyi muutamia pettyneitäkin kommentteja siitä että kirjoittaja "oli kuvitellut animetapahtumien olevan vähän erilaisia."

150 on kuitenkin kohtuullisen hyvä tulos, etenkin nollamarkkinoinnin huomioon ottaen - vuoden 2006 yleisökato selittynee sen ohjelman epämääräisyydellä, joka tuskin houkutteli kovin kauheasti populaa kauempaa. Lienee suureksi osaksi tapahtumien runsaudenpulan syytä, että Seminaarin kävijämäärä on tippunut rajusti viime vuosina - ja etelästä pohjoiseenhan on huomattavasti pitempi matka kuin toiseen suuntaan, kuten kaikki varmasti tietävät.

Yrityksen puutteesta järjestäjiä ei tietenkään voi syyttää. Olosuhteet nyt vain sattuivat olemaan rankan epäonniset: niin kendo, go kuin paraparakin olivat peruuntuneet ruhtinaallisella viikon varoajalla, taidekujalle ilmoittautuneista paikalle saapui lopulta vain yksi, piirtotyöpajan suuntaan näytti suunnistavan kolme henkeä ja yksi ohjelmanjärjestäjä oli sairastunut. Tapahtuma on kuitenkin pitkälti nettisivujensa näköinen; vielä viisitoista minuuttia cosplaykuvauksen alkamisen jälkeenkin haahuiltiin ympäriinsä pohtimassa, mihin kuvauspiste olisi parasta laittaa...

Jos ohjelmaa ei ole, nuoriso järjestää sitä itselleen itse: ylimääräisille taidekujapöydille löytyi nopeasti muuta käyttöä, ja kunnallisvaalien puolesta paikalla ollut lava pääsi toimimaan niin Caramelldansenin kuin FFFightinkin pitopaikkana.

Sääli kuitenkin, että kenelläkään ei tunnu riittävän ambitioita mihinkään isompaan. Esimerkiksi Kemissä on jo tajuttu mikä maaginen vaikutus sanalla "con" on - enkä minä siinä legendaarisessa "akateemisessa kuivakkuudessakaan" mitään erityisen hohdokasta näe. Ainakaan jos se tarkoittaa sitä, että luentoja käy seuraamassa maksimissaan 30 ihmistä, joista puolet on järjestäjiä ja muita puhujia.

Mutta kenties olen vähän puolueellinen ottamaan kantaa tällaisiin asioihin - eihän tapahtuman kävijämäärä ole sidoksissa sen laatuun, eikä edes puheohjelmaa kuuntelemaan tulevien määrään. Ja onhan viidennes koko tapahtuman kävijämäärästä loistava osanottajamäärä mille puheohjelmalle tahansa! Mutta olisi se vain mukavampaa, jos animetapahtumassa voitaisiin kuitenkin käsitellä hiukkasen enemmän sitä animeakin... muultakin kuin sen historian kannalta, siis. Ehkä se vetäisi pitemmän päälle vähän enemmän väkeäkin, ja sitä myötä myös ohjelmaa katsomaan tulevia.

Tietysti voidaan kysyä miksei allekirjoittanutta näkynyt ohjelmaa pitämässä (tälläkään kertaa). Noh... ei ole tultu pyytämään. Minusta jokaisen tapahtuman ohjelmasisällön kuitenkin tulisi olla ennen kaikkea sen järjestäjien eikä kävijöiden vastuulla - ja eihän kukaan nyt itseään vapaaehtoisesti ja pyytämättä ole lisänakkeihin tunkemassa, eihän?

Muokkaus 20.10: No jaa, toisaalla ohjelman taso sen sijaan hipoi laarinpohjia vaikka se viihteellisempää olikin. Ääripäästä toiseen...

Lucky Star OVA main theme

Olen viime päivinä kuunnellut tätä 8.10. julkaistua singleä harvinaisen paljon. Mistäköhän mahtaa johtua...

[audio:http://otakunvirka.fi/audio/Ai_wo_Torimodose!!.mp3|loader=0x5bbbec|bg=0xEEEEEE|leftbg=0xDDDDDD]

(Olenko koskaan tullut maininneeksi kuinka rakastan Hiromi Konnon kykyä salamannopeisiin äänialanvaihteluihin?)

* * * * *

Sivumainintana; avasimme tässä hiljan Desuconin lipunmyynnin. Rannekkeensa kannattaa kaikin mokomin ostaa mahdollisimman aikaisin - paitsi että se tulee halvemmaksi myös sisään pääsee nopeammin, koska paikan päällä tulee olemaan useampia lunastuspisteitä kuin myyntipisteitä.

Kaikkein sujuvin vaihtoehto on tietysti varata ranneke ja käydä lunastamassa sen varauskoodilla varauslippu Tsuki- tai Traconista, jolloin Desuconissa pääsee sisään käytännössä jonottamatta; voin nimittäin luvata viivakoodin bliipauttamisen ja rannekkeen ranteeseenlyömisen olevan niin nopea toimenpide, että jonoa ei juuri ehdi syntyä...

Menneen talven lumia

Uusimman Imagen retroartikkeli tietää kertoa, että Japani ("sushi, manga, rorita-tyyli, Tokion-matkat, J-rock") oli muotia 2000-luvun alussa - kuten myös t.A.T.u, rannehikinauhat, Pro Sinappi, Krisse, tuunaus ja DJ Esko. Tarkoittaako tämä sitä, että "Japani-buumin" aika on ajanut ohitse? Kenties ja kenties ei; Japanin harrastaminen on ehkä arkipäiväistynyt (viimeistään edustuksen Salatuissa elämissä ja Idols-karsinnoissa pitäisi kertoa jotain valtavirtaistumisesta, vaikka Big Brother onkin sellaiselta vielä säästynyt - toisin kuin Espanjassa) mutta siitä riittää edelleen jutunaiheeksi jos toiseksikin. Harrastajien oma identiteetti on säilynyt yhtä vahvana kuin kaikkien muidenkin alakulttuurien identiteetit, ja itse asiassa perinteisesti massojen hampaissa riepottelu vain lisää painetta oman imagon ylläpitämiseen ja vahvistamiseen - siihen, että luodaan selkeä ero "meidän" ja "muiden" välille. Parhaimmillaan valtavirtaistuminen siis selkeyttää alakulttuurin identiteettiä ja vahvistaa sen yhtenäisyyttä.

Toivon mukaan tämä tulee ennen pitkää myös näkymään skenessä; esimerkiksi pääsymaksullisten tapahtumien yleistyminen saattaa aiheuttaa sen, että kävijöiltä vaaditaan jonkinasteista panostusta ja kiinnostusta muuhunkin kuin tapahtuman sosiaaliseen aspektiin; faniutta. Mikä on tietysti ehdottoman hyvä asia, koska muuten esimerkiksi conit tulisivat ennen pitkää tukehtumaan omaan hengaajapaljouteensa. Surullinen totuushan on, että Animeconin voisi järjestää vaikka isossa varastohallissa, ja sinne tulisi silti 10 000 ihmistä. (Toisaalta... tiettyjen määritelmien mukaan näinhän toisaalta ollaan ensi vuonna tekemässäkin.)

Mutta tästä huolimatta tuntuu itse asiassa siltä, että japaniharrastaminen elää parhaillaan jonkinasteista renessanssia. Käytön puutteessa lahoamassa olleita vanhoja rakenteita ollaan hiljalleen raivaamassa pois uusien tieltä suunnalla jos toisellakin, ja jästipäisimmätkin lienevät jo hiljalleen tajunneet että negatiivista palautetta voi antaa muustakin syystä kuin valittamisen ilosta (kuten esimerkiksi siitä, että on vaikkapa huolestunut fandominsa tilasta). Keskustelua fandomista ja sen tilasta tunnutaan tänä vuonna käytäneen monin verroin enemmän kuin koko kuluneena vuosikymmenenä yhteensä - ja niin ikävältä kuin se monista jostain syystä tuntuukin on minusta kuitenkin ihan selkeä fakta, että osallistumista ja palautetta tarvitaan jatkuvasti yhteisön jokaiselta portaalta. Sellainenkin maailmanihme on nähty, että kuuluisa kermapersenuoriso on yllättäen alkanut aktivoitua ja tarjoutua vapaaehtoiseksi osallistumaan conien järjestämiseen - kunhan asiasta oli ensin lopultakin käynnistetty julkista keskustelua paikkaan jossa koko fandom pystyi yhdessä siihen osallistumaan. On aika koomista, että tämänkin aloitteen piti lopulta tulla nimenomaan scifistien taholta.

Fandomin itse itselleen järjestämien tapahtumien yleistyessä niitä tekijöitä ja aktiivejakaan ei ehkä tarvitse kaivella kivien alta (parhaimmassa tapauksessa varsin kyseenalaisin mainoslausein), kun homma toimii porukoitumisen ja kiinnostuneisuuden avulla. Eli juuri niin kuin luonnollisen fandomin pitääkin; ei perusteta "yhteistyökokouksia" ja niille postituslistoja ja yritetä houkutella porukkaa mukaan niihin toisilta paikkakunnilta, vaan yksinkertaisesti siten että henkilö A tuntee henkilön B, joka puolestaan tuntee henkilön C. Ja niin edespäin.

Tämä on minusta äärimmäisen terve kehityssuunta, jo ihan vain siksikin että se tulee toivottavasti ennen pitkää johtamaan skenen tervehtymiseen siitä epäsymmetrisestä kummajaisesta, jollainen se on pari viime vuotta ollut. Esimerkiksi Mangotarhaa lukiessa tulee nimittäin väkisinkin ajatelleeksi, että vanhemman polven harrastajilla on kummallisella tavalla vinoutunut käsitys fandomista; vaikka kovasti sanotaankin ihmisten olevan mukana toiminnassa omasta tahdostaan eikä velvollisuudentunnosta (ihan vain siksi että joku olisi voinut saada jostain sellaisen harhakäsityksen...) fanitoiminta määritellään silti nakeiksi; hoidettaviksi vastuuasioiksi. Minua kummastuttaa etenkin ilmaus "asiat jotka on pakko tehdä"; kuka ihme sellaisia tekemään pakottaa, jos kiinnostusta ei löydy sen vertaa että niitä ei voi ajatella muuna kuin välttämättömänä pahana? Miksi asettua vastuutehtäviin, jos asian hyvät puolet eivät paina kupissa enempää kuin huonot?

Lisäksi kannattaa huomata, että on vaikea kuvitella miten tämä jaottelu pätisi mihinkään muuhun kuin metaharrastamiseen; yhdistysten pyörittämiseen, conien ja kisojen järjestämiseen ja sensellaiseen. Se mitä minä ymmärrän "fanitoiminnalla" - faniuden ja harrastuneisuuden toteuttaminen cosplayaamalla, fanitaidetta ja muita teoksia luomalla, omien suosikkiensa ilosanomaa levittämillä sekä etenkin vaihtamalla ajatuksia muiden harrastajien kanssa niin netissä kuin irlinkin puolella - jää kokonaan tämän ajattelutavan ulkopuolelle.

Sanotaanko vaikka näin: minulle vaikkapa tämän blogin pitäminen on harrastamista eikä metaharrastamista, koska luen keskustelemisen harrastukseni kohteista fanitoiminnaksi. Conin järjestäminen taas on eittämättä metaharrastamista, koska siihen liittyy useita sellaisia asioita jotka eivät liity itse harrastukseeni mitenkään vaikka kontributoivatkin conin valmistumisen puolesta. Valmis con on fanitoimintaa, conin tekeminen puolestaan ei - mutta se ei tarkoita, etteikö metaharrastaminenkin voisi olla hauskaa ja ettäkö sitä kannattaisi mainostaa "elämänsä uhraamisena" yhteisen hyvän vuoksi. Jokaista Desuconin järjestämisen aiheuttamaa pientä harmaata hiusta kohden on ollut kymmenen riemukasta hetkeä täynnä onnistumisen iloa, enkä vaihtaisi niitä pois mistään hinnasta. En koe että vähemmän hauskatkaan asiat conin järjestämisessä kuuluisivat "pakko tehdä" -kategoriaan, koska haluan tehdä ne siitä huolimatta. Niin yksinkertaista se on.

Mainittu piilovelvollisuuksilla ryyditetty ajattelutapa manifestoituu kuitenkin välillä mielenkiintoisilla tavoilla. Kyuu sanoi minulle jokin aika sitten sanoneensa aikoinaan Tampere kupliita vuoden 2007 tärkeimmäksi cosplaytapahtumaksi, koska sen saama mediahuomio oli ollut ennennäkemätöntä - olikohan se nyt ensimmäinen kerta kun cosplay oli päässyt siinä määrin esille valtakunnalliseen mediaan; muistattehan sen Aamulehti.fi:n äänestyksen. Mikä on tietysti ihan kunnioitettava saavutus sinänsä - mutta en tiedä pitäisinkö sitä nimenomaan merkkinä itse kilpailun tärkeydestä. Tai tapahtumankaan.

Itse nimittäin suorittaisin mieluiten ja pitäisin tärkeimpänä sellaista metaharrastamista, joka tuottaa suoraa hyötyä harrastajayhteisölle - vaikkapa järjestämällä tapahtuman, jolla olisi hieman enemmänkin tarjottavaa meille harrastajille. (Ja jos fandomin nuorempaa puolta saadaan samalla aktivoitua osallistumaan myös muuhun toimintaan kuin hengaamiseen, niin sen parempi.) Juuri tämän vuoksi minun on hieman hankala nähdä cosplayviikoissa ja muissa julkisuustempauksissa liiemmin järkeä - ei minun ensisijainen tavoitteeni ainakaan ole, että harrastukseni pääsisi uutisten loppukevennykseksi.

Tämän kaiken saavuttaminen vaatii tietysti vielä jonkin verran lisää työtä niin jo käynnissä olevien kuin vielä julkistamattomienkin projektien parissa. Mutta odottakaapa vain.

Satoshi Kon Helsingissä

Japan Foundationin ja Japanin suurlähetystön vieraana Orioniin saapuu eturivin mangataiteilija ja animeohjaaja Satoshi Kon (s. 1963, Hokkaido). Kon tunnetaan elokuvistaan Perfect Blue, Tokyo Godfathers ja Paprika. - - Kon luennoi 8.11. Orionissa, tapahtumaan on vapaa pääsy.

(KAVA)

Satoshi. Vitun. Kon. Minne saa mennä headdeskaamaan?

Alkaa pahasti vaikuttaa siltä, että ainoita tapahtumia joilla tässä maassa on minkäänlaista kiinnostusta panostaa ohjelmatarjontansa kehittämiseen järjestämällä sitä vahvistamaan anime- ja mangateollisuuden parissa työskenteleviä ihmisiä ovat muut kuin animeaiheiset sellaiset. Ja ihmekös tuo onkaan, kun maan ainoaa sille riittävän infrastruktuurin omaavaa animetapahtumaa ovat perinteisesti järjestäneet scifiharrastajat...

Hyvä on, voidaan sanoa että elokuvafestivaaleilla, Japanin suurlähetystön kanssa yhteistyötä tekevästä valtion laitoksesta puhumattakaan, voi olla parempi budjetti, paremmat kontaktit ja paremmin uskottavuutta tällaiseen kuin harrastajatapahtumalla. Se ei kuitenkaan vastaa kysymykseen "miksi asialle ei sitten tehdä mitään?" Samanlaisia harrastajatapahtumia ne yhdysvaltalaisetkin vastaavat ovat, eikä se niiden kunniavieraiden määrää ole vähentänyt... Ja esimerkiksi Oulun Musiikkivideofestivaalit on (Ilmakitaransoiton MM-kisojen vuoksi) Suomen kansainvälisesti tunnetuin musiikkitapahtuma, jonka budjetti on 200 000 euroa, mediajulkisuus valtaisa ja profiili korkealla, vaikka sitä tehdään vain kolmen ihmisen voimin. Avaintermi on julkisuuskuvan luominen.

Ja on muistettava, että näinkään korkealle ei tarvitse tähdätä; mitään Konia tai Sugiita olisi turha lähteä tavoittelemaan tämänkaltaisella kunniavierashistorialla. Olen jo aiemmin tullut ottaneeksi esille mahdollisuuden esimerkiksi Arina Tanemuran kaltaisen Japanissa suhteellisen tuntemattoman mutta täällä nimekkään tekijän tänne pyytämisestä, joka onnistuisi varmasti helpommin kuin kuuluisa Shonen Jump -mangaka X:n pyytäminen.

Tätäkin vastaan voidaan toki sanoa, että ei se helppoa ole siltikään - tarvitaan hidasta etenemistä virallisia teitä pitkin, byrokratiaa, suhteita ja kumartelua. Mikä ei tietenkään niin ikään myöskään vastaa kysymykseen, miksi niin ei sitten voisi tehdä. Tässä maassa on kuitenkin tehty coneja jo aika monta vuotta...

Tai sitten voisi vain lähteä tyvestä puuhun ja asettaa tähtäimen matalammalle - johonkuhun, joka ei puurra 12 tunnin työpäiviä ja omaa sitovaa kontrahtia tuotantoyhtiölle tai kustantamolle. Tällaisena nimekkäänä jokerikorttina voisi mainita Makoto Shinkain, joka on viettänyt koko tämän vuoden Lontoossa (halvat matkakulut!) pitämässä projektiensa välistä välivuotta (ei kiireinen!) ja opettelemassa englantia (englantia!). Sähköpostiosoitekin löytyy kotisivujen alareunasta - itse asiassa jopa kaksi. (Kannattaa käyttää työosoitetta, koska blogin mukaan hänellä on ollut ongelmia netin kanssa eikä hän ole ehtinyt lukea henkilökohtaista postiaan.)

Kuka tahansa olisi parempi kuin ei ketään. Eikö vain?