Sovittamisen vaikeus

Viime postauksen pohdintaa teoksen tarkoitetusta kohdeyleisöstä voi toki laajentaa muihinkin suuntiin. Onko esimerkiksi sellainen alkuteoksen animesovitus jonka ymmärtääkseen on tunnettava alkuteos automaattisesti surkea? (Sivuhuomio: Nova, arkistot takaisin ennen kuin katoat!) Kenties - esimerkiksi Harry Potter -leffat ovat saaneet kohtuullisen haaleita arvosteluja, eivätkä kaikki fanitkaan niistä pidä. Mutta toisaalta niiden läpileikkausmaisuus tekee niistä vain huonoja yksittäisiä teoksia, ei niinkään huonoja franchisen osia - ja jos kaikki ovat jo kuitenkin lukeneet alkuteoksen, mitä väliä sillä on millainen teos olisi yksittäin tulkittuna? Vertauksia voisi tehdä vaikkapa .hack-franchiseen ja siihen miten ymmärrettävä se on yksittäisinä teoksina.

Toki kyseessä olisi melko huono vertaus, koska Harry Potterin ja NovaJinxin rageaman Uminekon tapauksessa kyseessä on kuitenkin sovitus eikä itsenäinen tuoteperheen osa. Ja totta on myös, että sovituksen pitäisi pystyä seisomaan myös omilla jaloillaan. Jotkut sovituksien tekijät osaavat tämän hyvin; esimerkiksi Kyoto Animation oli ennen loputtoman elokuun tapausta lähes yksimielisesti sekä alkuteoksen fanien että uusien katsojien arvostama sovitusten tekijä. Esimerkiksi Haruhin ensimmäiseen tuotantokauteen ja sen openingiin upotettiin aiemmin mainitsemiani pikku detaljeja, jotka saivat alkuteoksen fanit hyrisemään tyytyväisyydestä kuitenkaan uusia katsojia häiritsemättä tai mitään spoilaamatta.

KyoAni onnistui jopa Clannadin sovittamisessa sekä alkuteoksen faneja miellyttävään että siihen tutustumattomille katsojille ymmärrettävään muotoon, mikä sen kerronnan pikku omalaatuisuudet huomioon ottaen oli varsinainen uroteko.

Ja siinä missä Haruhin openingissa oli jokunen silmäniskuviittaus alkuteoksen faneille on Clannadin opening tungettu niitä täyteen. Se on tyyliltään äärimmäisen tyypillinen visual noveliin perustuvan animen opening hahmoesittelyineen, moeruumiinkielineen (joiden saralla K-ON! toisaalta ylittää sen kirkkaasti), nopeine sivuhenkilövinjetteineen ja tunnelmanluonteineen. Toisin kuin moni muu visual novel- ja erogeadaptaatio se ei myöskään spoilaa puolta sarjan sisällöstä openingillaan: alkuteosta tuntemattomalle esimerkiksi lavalla seisova Nagisa, lumeen tuupertunut pikku-Nagisa, angstinen Kyou, pyörätuoli sekä Tomoyon kirsikkapuut ja karhupuku eivät sano yhtään mitään ennen kuin ne tulevat vastaan itse sarjassa, joten ne eivät niin ollen myöskään voi spoilata siitä mitään. Tästä näkökulmasta katsoen esimerkiksi Tayutama epäonnistuu samaa yrittäessään katastrofaalisesti; se on ikävää, mutta homma nyt vain on niin että alkuteoksia pelaamattomat gaijinit eivät todellakaan ole näiden sarjojen ensisijaista kohdeyleisöä.

Metkan Clannadin openingista tekee kuitenkin se, että kaikki ennen sarjan nimeä näytettävä kuvasto siinä - lumeen hautautuneen tytön vierellä istuva robotti, kukkaniityn halki juokseva Ushio - on itse asiassa materiaalia ihan tarinan lopusta, After Storysta, joka animessa muodostaa toisen tuotantokauden (jolla on tietysti sitten uusi opening). Tuo niiden välissä oleva muutaman sekunnin mittainen välähdys Fuukosta löytämästä nukkuvan Ushion puun juurelta on itse asiassa koko hiton sarjan viimeinen kohtaus. Tällainen on mahdollista, kun koko alkuteos on jo valmis - toisin kuin vaikkapa Haruhin tapauksessa.

Tällainen menee jo selvästi sen ohi, että tarjottaisiin lisäarvoa alkuteoksen faneille - se on jo henkilökohtaista kosiskelua. Se on sitä, että animentekijät tökkivät katsojaa kyynärpäällä kylkeen ja sanovat "hei mekin ollaan nörttejä, mekin ollaan pelattu tän 70 tunnin visual novelin jokainen reitti läpi viiteen kertaan ennen kuin alettiin tekemään siitä animea." Se on merkki siitä, että tekijöillä on henkilökohtainen suhde teokseen jota he ovat sovittamassa.

Olen varma että itse kullakin tulee mieleen muitakin esimerkkejä.

They were only two, on the planet

Minori julkaisi tässä hiljan promovideon uudesta erogestään eden*, joka julkaistaan 18. syyskuuta.

Niin Equality Nown pornonbannauskampanja kuin erogeteollisuuden sisäinen kukkahattupelkokin jatkuvat edelleen, joten minorin nettisivut blokkaavat edelleen ulkomaiset IP-osoitteet. Muiden firmojen kohdalla tilanne on sama - Yuzusoft ei ole vaivautunut laittamaan edelleenkään ilmoille edes mitään ilmoitusta siinä missä VisualArts on korvannut aiemman viestinsä "PLEASE PLAY THE GAME OF YOUR COUNTRY IF YOU PRAY FOR THE WORLD PEACE! :-)" hieman hillitymmällä pahoittelulla.

Mutta meidän gaijinpaholaisten onneksi minori on sentään upannut videonsa YouTubeen. Shinkai tosiaan tykkää tuosta kameranpyörätysefektistä nykyään... Mutta hoippuvien 3D-mallien päälle piirretyt hahmot ovat enää muisto vain. Ja kuinka moni enää edes muistaa Voices of the Distant Starin vielä sitäkin haparoivampaa hahmoanimaatiota?

Naamanvääntely auttaa tunnelmaanpääsyssä

Sattuneesta syystä olen tullut katsoneeksi viime aikoina rekkalasteittain afureko-videoita ja vastaavia. Tässä esiintyvät Hikaru Midorikawa, monitoiminainen Romi Paku, nättipoika Mamoru Miyano, Jun Fukuyama ja Koichi Yamadera.

(Viimeksi mainittu näyttää häiritsevän paljon Tommy Tabermannilta. o_O)

Cutin alla muutama video lisää.

Pienten vihaisten tsunderetyttöjen ja pienten vihaisten alkemistien pikkuveljien erikoisosaaja Rie Kugimiya:

KyoAni-fanipoikien märkä uni Aya Hirano:

Herkkien, hämmentyneiden tai muuten vain pihalla olevien roolien taitaja Mamiko Noto (tässä Monsterin nauhoituksissa):

Sukupuolisen tasa-arvon nimissä voisi tietysti linkata myös tämän kaksiosaisen 2x2 Shinobudenin näyttelijöiden haastattelun, jonka kirkkaimpana tähtenä loistaa luonnollisesti Onsokumarua esittänyt Norio Wakamoto. Sen ensimmäinen osa löytyisi Youtubestakin, mutta ilman tekstityksiä - joten ottakaa sen sijaan tämä.

USA:n ja Ranskan mangamarkkinat

Kun jopa yaoinkustantajat joutuvat miettimään julkaisupäätöksiään kahdesti tiedät, että jotain on vialla. (Kuvassa legendan maineen saavuttanut "RED HOT YOWEE" -mies.)

Yhdysvaltain mangamarkkinat törmäsivät lasikattoonsa alkuvuodesta 2005, kuten monet varmasti vielä muistavat - samoihin aikoihin kuin One Piecestä oli tulossa Suomen neljäs markettimanga. Manhwasarjojen julkaisuja lopetettiin kuin seinään, ja suosittujen sarjojen tekijöiden vähemmän suositut teokset jäivät lisensoimatta. Kuluneet kolme flippaamattoman pokkarimangan vuotta olivat olleet ylikuumentuneen kasvun aikaa, ja kustantajat - etenkin trendin aloittanut Tokypop - maksoivat siitä karvaan hinnan tungettuaan markkinat liian täyteen tavaraa jolle ei ollut riittävästi ostajia.

Mutta sen yli päästiin. Del Rey oli debytoinut juuri edellisenä vuonna (tuoden emoyhtiönsä Random Housen massan voimin mangan suomalaisiinkin kirjakauppoihin), ja järkevien bisnesvalintojen tekijät menestyivät. Ennen pitkää manhwasarjojakin - noita mangabisneksen kanarialintuja - alkoi jälleen näkyä. Mutta sitten saapui vuosi 2008, ja pahaenteiset merkit ilmestyivät jo ennen varsinaisen laman puhkeamista. Pikkukustantamoja alkoi kaatuilla; jopa yaoikustantajia, ja se jos mikä on hälyttävä merkki.

Pohjois-Amerikan mangamarkkinat eivät ole lainkaan niin pahassa jamassa kuin sen animemarkkinat: yhtään suurta kustantajaa ei ole kaatunut, kuten Geneonille kävi. Hätää kärsimässä ovat lähinnä pienet kustantamot ja typeriä julkaisupäätöksiä tekevät sellaiset - toisin sanoen Tokyopop maailmanmangoineen, ja sekin näyttäisi olevan hiljalleen pääsemässä jaloilleen. Toisin sanoen ollaan edelleen vuonna 2005 alkaneella tasanteella; markkinat eivät kasva, mutta eivät kutistukaan.

Sillä välin Euroopan mangakulttuurin kakkosmaassa Ranskassa tilanne on aika lailla samantapainen. Du9-sivuston Xavier Guilbert analysoi maan sarjakuvamarkkinoita tähän tapaan:

Ranskalaisen sarjakuvan myyntimäärät ovat tasaisessa ja melko dramaattisessa laskussa, kuten edellisestä taulukosta näkee. Asiaan vaikuttavat monet syyt; perinteisessä sarjakuvamaassa kotimaisia sarjakuvia ovat lukeneet myös monet nuoret ihmiset - paljon suuremmassa määrin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa - joten mangan tultua mukaan kuvioihin se on jossain määrin jopa syönyt kotimaisilta sarjakuvilta lukijoita, toisin kuin Yhdysvalloissa joissa lukijakunnat ovat täysin erit ja mangan suosio on vain edistänyt muidenkin sarjakuvien tilannetta (ks. How Manga Conquered the U.S.). Osansa on ihmisten kulutustottumusten muutoksella, oma pieni osansa laman esikaiuillakin.

Mangamarkkinoillakaan ei mene erityisen aurinkoisesti. Kustantajien mukaan manga on yksi niistä harvoista segmenteistä jotka jatkavat edelleen kasvuaan - mutta se kuinka suurta tämä kasvu on on kokonaan toinen asia.

Kuten edellisestä diagrammista näkee manga käsitti Ranskassa vuonna 2008 sarjakuvien julkaisuista kappalemäärien suhteen 37 %, rahallisesti 26 %. Kasvu on hiljentynyt viime vuosina, noin vuodesta 2006 eteenpäin. Koska julkaisumäärien reaktiot myyntimääriin näkyvät tilastoissa vuoden viipeellä voidaan olettaa, että tasanteelle tultiin myynnin suhteen samaan aikaan kuin Yhdysvalloissakin - vuonna 2005. Sen kasvu on lähes pysähtynyt jopa Naruton suhteen; uusia lukijoita ei tunnu enää juurikaan tulevan.

Markkinat kasvavat edelleen, mutta ne ovat varsin epätasapainoiset: menekki on keskittynyt suosittuihin sarjoihin ja putoaa nopeasti, kun mennään niiden ulkopuolelle. Naruto, Death Note ja Fullmetal Alchemist edustavat kolmestaan lähes 30 % kaikesta mangamyynnistä, kärikikymmenikkö noin puolta siitä. Ykkösenä oleva Naruto myy yksitoista kertaa niin paljon kuin kymmeneksi suosituin sarja, Negima. Vielä suurempia suosittujen sarjojen osuudet ovat yksittäisten kustantamojen suhteen: Naruto, Death Note and Kyo muodostavat 73 % Kanan mangamyynnistä, One Piece, Dragon Ball ja Bleach 65 % Glénat Mangan myynnistä ja Fullmetal Alchemist yksinään 41 % Kurokawan myynnistä. Manga ei siis ole kultakaivos jossa kaikki julkaistu myy järjestään hyvin, kuten ennen vuotta 2005 vielä saattoi ajatella.

Muilla kuin suosituimmilla sarjoilla myös painosmäärät ovat suhteellisen vähäisiä. Naruto johtaa 220 000 kappaleella ja Death Note seuraa perässä 180 000:lla, mutta Fullmetal Alchemistin painosmäärä on enää 90 000 ja One Piecen 72 000. Ainoastaan neljäätoista sarjaa painetaan enemmän kuin 40 000 kappaletta siinä missä Ranskan kotoperäisistä sarjoista tuon rajan ylittäviä löytyy vuosittain noin kahdeksankymmentä.

Julkaisumäärät ovat olleet vuonna 2008 varovaisia sellaistenkin sarjojen suhteen jotka ovat nauttineet aiemmin suurta suosiota (Dragon Ball Z 70 300 kappaleella, Saint Seiya 50 000 kappaleella, Hokuto no Ken 35 000 kappaleella) tai ovat positiivisia arvioita ja ennakkohypeä saaneita (Fairy Tail 70 000 kappaleella).

Edellä oleva diagrammi osoittaa varsin selvästi, että Ranskan mangamarkkinat saturoituivat vuonna 2005 täsmälleen samalla tavalla kuin Yhdysvalloissakin; kustantajat luulivat myynnin kasvun jatkuvan edelleen eksponentiaalisesti ja skaalasivat julkaisumääränsä sen mukaan - mikä johti jyrkkään vastareaktioon leikata julkaisumääriä vuodesta 2006 alkaen, kun edellisen vuoden myynti alittikin odotukset ja varastot täyttyivät myymättömästä mangasta.

Joten jos oletetaan että tätä voidaan käyttää ohjenuorana myös Suomen markkinoiden tilanteen ennustamiseen, niin paljon suppeammat kuin ne ovatkin...

Olenko siis ollut väärässä sen suhteen, että eurooppalainen sarjakuvakulttuuri olisi mangan suhteen erilainen kuin amerikkalainen? Tuleeko manga jäämään Suomessakin samanlaiseksi vähemmistöviihteeksi kuin mitä se Yhdysvalloissa on - jolloin edellisessä kirjoituksessani esittämäni kasuaalien kuluttajien joukko tulee joskus saavuttamaan maksimikokonsa? Tuleeko manga aina olemaan jotain "erityistä" jonka kuluttamiseen liittyy kasuaaleimmillaankin jonkinlainen leima, eikä siitä tulekaan vuosikymmenten saatossa samanlaista integroitua ja luonnollista osaa maan viihdetarjontaa ja kaikkien kasvavien ihmisten lapsuutta kuin se vaikkapa Italiassa on vuosikymmenet ollut?

Vai olisiko sittenkin kyse vain ensimmäisestä saturaatiopisteestä - siitä, että kaikki nykyiset lukijat on nyt lopulta saavutettu, ja että uusia lukijoita syntyy tästä eteenpäin vain kasvamalla? Ja että ounastelemani skenaario tulee toteutumaan ennen pitkää sittenkin, mutta liian hitaasti jotta sitä ehtisi muutamassa vuodessa huomata? Luonnollisesta vaiheesta, jossa Suomessakin jo ollaankin koska olemme huomattavasti pienempi kieliryhmä? (Täällähän jokainen uusi julkaisu on syönyt aiempien myyntimääriä jo pitkään.)

Sen selvillesaaminen kestääkin sitten jonkin verran kauemmin...

Vuoden 2008 manganmyyntimäärät

Jep, ykkösenä on edelleen se perinteinen. Aina ja ikuisesti, vaikka lamaa edeltäneeseen kuuden miljoonan myyntiin ei enää ikinä päästäisikään.

Vuosi 2009 on saatu alkamaan kunnialla, ja on aika julkaista mangateollisuuden viralliset myyntiluvut vuodelle 2008! Kaikkia näitä lukuja tarkastellessa kannattaa pitää mielessä, että Japanissa elää 127 miljoonaa ihmistä.

Nämä luvut Japanin 27 eniten myyvästä mangalehdestä perustuvat Makonakon postaamiin Magazine Datan tietoihin; ne edustavat keskiarvoa kunkin lehden numeron julkaisumääristä välillä 1.10.2007 - 30.9.2008. (Typistän tässä painosmäärät ja virallisesti ilmoitetut myyntimäärät samaan sarakkeeseen, koska mangalehtien kohdalla jälkimmäisen tiedot pohjautuvat jälkimmäisiin vain Shonen Championin suhteen.)

Lehti Kustantaja 2008 2007
Shonen Jump Shueisha 2 790 000 2 780 000
Shonen Magazine Kodansha 1 770 000 1 870 000
Monthly Magazine Kodansha 950 000 970 000
Weekly Young Magazine Kodansha 940 000 980 000
Weekly Young Jump Shueisha 940 000 970 000
Ciao Shogakukan 930 000 980 000
Monthly CoroCoro Comic Shogakukan 890 000 930 000
Shonen Sunday Shogakukan 870 000 940 000
Big Comic Original Shogakukan 830 000 860 000
Shonen Champion Akita Shoten 500 000 500 000
Jump Square Shueisha 450 000 uusi
Morning Kodansha 400 000 410 000
Business Jump Shueisha 360 000 370 000
Nakayoshi Kodansha 340 000 400 000
V Jump Shueisha 340 000 270 000
Ribon Shueisha 330 000 380 000
Hana to Yume Hakusensha 260 000 280 000
BE・LOVE Kodansha 190 000 190 000
YOU Shueisha 190 000 190 000
Young Animal Hakusensha 190 000 190 000
Comic Bunch Coamix 180 000 200 000
Cookie Shueisha 180 000 200 000
Gundam Ace Kadokawa Shoten 180 000 180 000
LaLa Hakusensha 170 000 170 000
Kiss Kodansha 160 000 170 000
Afternoon Kodansha 120 000 120 000
Shonen Ace A Kadokawa Shoten 90 000 90 000

Käytännöllisyyden vuoksi järjestin kaikki lehdet levikkijärjestykseen. Värikooditin ne myös kohderyhmien mukaan: punainen tarkoittaa shounenlehteä, pinkki shoujolehteä, vihreä seinenlehteä, oranssi joseilehteä ja vaaleansininen kodomolehteä.

Numerot ovat paljonpuhuvia: mangateollisuuden lama jatkuu edelleen, ja viimeaikaiset maailmantalouden tapahtumat tuskin tulevat tekemään vuoden 2009 tilanteesta sen aurinkoisemman. Lähes kaikkien lehtien myyntiluvut ovat laskeneet - ainoana poikkeuksena osittain peliaiheinen V Jump, jonka 25 % nousu johtunee lehden mukana tulleista Yu-Gi-Oh! -korteista. Toisaalta laskut eivät ole hirvittävän dramaattisia edes tähän parin vuoden takaiseen ja hieman kattavampaan levikkilistaan verrattuna; japanilaiset ovat viihteelleen uskollisia.

Myös japanilaisen mangakulttuurin yleiset piirteet näkyvät tästä selvästi. Shounenmanga myy enemmän kuin shoujomanga, koska tytöt kyllä lukevat poikienkin sarjakuvia mutta pojat vähemmän tyttöjen sarjakuvia. Shueisha, Shogakukan ja Kodansha ovat mangateollisuuden pyhä kolminaisuus, ja niillä jokaisella on oma vahva osaamisalueensa: Shueisha hallitsee 12-17-vuotiaiden tyttöjen ja poikien sarjat, Shogakukan sitä nuoremman kohdeyleisön ja Kodansha vanhemman.

Ihan niin yksinkertaista tämä ei tietenkään ole, koska yksittäisiä poikkeuksia löytyy aina ja samojen kohderyhmien sisälläkin on lehtikohtaisia ikäpainotuksia - esimerkiksi Nanaa julkaiseva Cookie on sen verran vanhemmille teineille suunnattu, että sen voisi sanoa olevan lähempänä joseiyleisön lehteä kuin shoujolehteä. Tuossa vanhemmassa listassa se onkin näemmä listattu joseilehtien joukkoon, CoroCoro Comic puolestaan shounenlehtien.

Tähän soppaan voisi heittää mausteeksi vielä vuoden 2008 tankobonmyyntilukujen kärkikymmenikön. Luvut Oriconista; värikoodit ovat samat.

Manga Tekijä Kappalemäärä Kustantaja
One Piece Eiichiro Oda 5 956 540 Shueisha
Naruto Masashi Kishimoto 4 261 054 Shueisha
20th Century Boys Naoki Urasawa 3 710 054 Shogakukan
Katekyo Hitman Reborn Akira Amano 3 371 618 Shueisha
Bleach Tite Kubo 3 161 825 Shueisha
Nana Ai Yazawa 3 122 146 Shueisha
Soul Eater Atsushi Ookubo 3 076 351 Square Enix
Nodame Cantabile Tomoko Ninomiya 2 799 299 Kodansha
Rookies Masanori Morita 2 765 163 Shueisha
Gintama Hideaki Sorachi 2 390 196 Shueisha

Nämä ovat varsin tasaisia ja yllätyksettömiä lukuja, eikä niistä näe nopeita yksittäisiä buumeja; esimerkiksi joulun alla Hiro Mashiman Fairy Tailin (Kodansha) osa 13 oli viikon myydyin tankobon 166 509 kappaleella.

Soul Eaterin myyntimäärien räjähdysmäinen kasvu edellisvuoteen nähden selittyy milläpä muullakaan kuin hypetetyn TV-animen alkamisella; se että kyseessä on manga jota on julkaistu jo 12 osan verran mutta joka ei ole aiemmin ollut mitenkään erityisen suosittu on epäilemättä johtanut siihen että ihmiset ovat ostaneet useampia osia kerralla. 20th Century Boysin 3,7 miljoonan menekkiä voisi pitää outona tapauksena (koska sarjahan loppui jo vuonna 2006), ellei elokuussa startannutta ison budjetin elokuvatrilogiaa (toinen osa ensi-illassa 31.1.) ja sen myötä otettuja uusintapainoksia otettaisi huomioon. Sama koskee Rookiesia, josta niin ikään otettiin uusintapainoksia viimevuotisen TV-doraman siivittämänä.

Näin mangan maailmassa vuonna 2008! Tulossa on epäilemättä kiintoisa vuosi myös länsimaisen manganjulkaisuteollisuuden suhteen, mutta siitä lisää toisella kerralla.

Kulttuuri ja imperialismi

Risto Kuneliuksen kirjasta Viestinnän vallassa (2003) silmiin osui tämä kappale.

Vuonna 1999 Yleisradion kanavien välittämistä televisio-ohjelmista 13 prosenttia oli peräisin Pohjois-Amerikasta, lähes kokonaan Yhdysvalloista. MTV3:n ohjelmistossa vastaava luku on 38 prosenttia. - - Sama painotus pätee, kun tarkastelee elokuvateollisuutta. Vuonna 1999 yli 63 prosenttia suomalaisten ensi-iltojen lipputuloista meni Yhdysvalloissa tuotetuille filmeille, vaikka vuosi oli kotimaisen elokuvan menestyksen kannalta erinomainen. Mutta mistä stten johtuu yhdysvaltalaisten elokuvien, sarjafilmien ja muiden ohjelmien voittokulku maailmalla? Osaltaan tällaisten suhdelukujen taustalla on juuri talous ja sen mekanismit, joiden kautta "vapaan valinnan" voi kyseenalaistaa.

Oletetaan, että tuntu laadukasta suomalaista ohjelmaa maksaa esimerkiksi 100 000 euroa. Vastaavanlaisen ohjelman tuotantoon pannaan Yhdysvalloissa miljoona euroa, siis kymmenen kertaa enemmän. - - Koska kymmenen kertaa suuremmilla resursseilla tehdyn ohjelman markkinat ovat suuret, Suomen kaltaisille pikkumarkkinoille tämä sama tunti voidaan myydä 10 000 eurolla, siis kymmenen kertaa halvemmalla kuin kotimainen tuotanto maksaisi. Halpa hinnoittelu käy päinsä, koska ohjelma on jo kattanut tuotantokustannuksensa (ainakin suurelta osin) jo kotimarkkinoilla. Se mitä muualta saadaan, on enemmän tai vähemmän lisävoittoa. Lopputulos on, että tiukkojen resurssien kanssa kamppaileva suomalainen televisiokanava on suuren kiusauksen edessä: tuottaako kallista kotimaista vai ostaako halpaa ulkomaista?

Tätä voisi helposti käyttää aasinsiltana siihen miksi suomalaisten animenlataaminen ei ole sen paheksuttavampaa kuin amerikkalaisten hypoteettinen Salkkarien lataaminenkaan - olemattomista tuloista ei voi ottaa mitään pois. Mutta sen sijaan ajattelin käyttää sitä esimerkkinä mangan voittokulusta maailmalla! (Mikä yllätys.)

Jos Bakumaniin on luottaminen (ja miksipä ei olisi, kun otetaan huomioon että se on Shueishalle käytännössä yksi suuri "tee näin jos haluat mangasi meille julkaistavaksi" -mainos) maksaa halvimmankin Shonen Jump -mangan tuottaminen 9000 jeniä eli noin 75 euroa sivulta jo pelkkinä tekijänpalkkoinakin. Siitä voi laskea, että yhden tankobonin eli 160-170 sivun verran sarjakuvaa (lukujen alkulehdet, ekstrasivut ja muut härpäkkeet poislukien) tuottaakseen kustantaja joutuu investoimaan noin 10 000 - 13 000 euroa jo ennen kuin tiedetään tuleeko sarjasta isokin hitti. Ja varsinaisista luvuistahan en toki tiedä mitään, mutta en ihmettelisi josko tuo palkkio saattaisi olla Tosi Isojen Hittien tekijöillä kaksin- tai kolminkertainenkin. Ja paino- ja levityskuluthan ovat sitten kokonaan oma lukunsa.

Pointti kuitenkin oli, että mangateollisuudessa liikkuvat edestakaisin isot rahat - niin isot, että tuollaisia hintoja on järkevää maksaa tekijöille, aloittelijoillekin. Uusia sarjoja aloitettaessa ei ajatella ulkomaisia vaan kotimaisia markkinoita; kaikki lisensointimaksut ulkomaille ovat ylimääräistä voittoa.

Tarkoittaako se sitten sitä, että mangan julkaiseminen olisi länsimaisille kustantajille halvempaa kuin kotimaisen? Ei tietenkään. Suomalaisten sarjakuvantekijöiden palkat eivät ole lähelläkään Shueishan maksamia hintoja; monesti on toisteltu sitä faktaa, että Suomessa ei yksinkertaisesti voi elättää itseään, saati perhettään, tekemällä pelkästään sarjakuvia.

Mutta kannattaa pohtia asiaa tarkemmin. Mangan julkaisuoikeuksien saaminen on kallista, mutta sitä tehdään siitä huolimatta - koska manga myy. Se on muutamassa vuosikymmenessä valloittanut enemmistön Ranskan sarjakuvamarkkinoista, minkä olen jo aiemminkin maininnut joidenkin epäilyistä huolimatta. Association des Critiques et des journalistes de Bande Dessinéen mukaan Ranskan uudet julkaisumäärät jakautuivat vuonna 2007 seuraavasti: 1428 aasialaista sarjakuvajulkaisua, 1338 ranskalaista tai belgialaista, 227 amerikkalaista ja 319 sarjakuvaromaania. Myyntimääristä puhumattakaan; Narutoa oli tutkimuksen tekoaikaan julkaistu vasta seitsemän osaa, mutta pelkästään sen myyntiluvut lähentelivät jo Suomen väkilukua.

Luku on siis lähellä sitä 45 prosenttia, jonka Jean-Marie Bouissou mainitsi aiemmin linkkaamassani artikkelissaan. Kyseisessä artikkelissa on kuitenkin eräs toinenkin mielenkiintoinen huomio; sellainen, joka on ehkä koko tätä asiaa merkittävämpi:

It may be cheaply mass-produced, but manga is also a high-quality consumer good. In this sense, the global success of Shueisha or Kodansha is no different from that of Toyota or Sony.

Ja siinähän se villakoiran ydin loppujen lopuksi on. Halpaa TV-viihdettä voisi importata kotimaisille kanaville muualtakin kuin Amerikasta, mutta jostain syystä se kuitenkin hallitsee länsimaisia tilastoja - koska se on helposti omaksuttavaa. Globalisaatio on saanut aikaan sen että amerikkalaisesta audiovisuaalisesta viihteestä on tullut maailmanlaajuinen normi, jonka parissa kasvetaan; se on peruuttamaton kehityskulku, jonka muuttaminen vaatisi laajempaa mullistusta maailmankaupassa tai jotain muuta vastaavaa. Mangalle on epäilemättä käymässä pitkälti samalla tavalla.

Marx ja Engels ennustivat tällaista kulttuurin globalisaatiota ja kansojen keskinäistä riippuvuussuhdetta kulttuurituotteiden suhteen jo vuonna 1848 Kommunistisessa manifestissaan. Kuneliuksen mukaan taas se että tietynlaisen kulttuurin tuotanto keskittyy niille alueille joissa sitä tuotetaan suurimmilla budjeteilla on siinä mielessä valitettava kehityskulku, että tällaisella massakulttuurilla on yhä vähemmän ja vähemmän tekemistä kuluttajan oman elämän kanssa. Mutta toisaalta - keskivertoshoujomangalla lienee kuitenkin joka tapauksessa enemmän tekemistä sen keskiverron länsimaisen lukijan elämän kanssa kuin Teräsmiehellä, Aku Ankalla tai Asterixilla...

(Otsikko on lainattu Paul Gravettin kirjan Manga - 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa viimeisestä luvusta, joka sivuaa muunmuassa tätä aihetta. Lukekaa ihmeessä.)

Poteroita ja niistä ammuskelua

Viime postauksessa sivusin japanilaisen ja länsimaisen tarinankerronnan kulttuurieroja. Alkuvuodesta sen sijaan pohdin nimenomaan japanilaisen ja eurooppalaisen sarjakuvan (amerikkalaisen poissulkien) sekä niiden kuluttajien välisiä kulttuurieroja; se saako näin tehdä on tietysti joidenkin mielestä kyseenalaista, mutta kenties olisi hyvä kuulla myös niiden eurooppalaisten sarjakuvakulttuurin kasvattien näkökulmaa asiaan? Jean-Marie Bouissou kirjoittaa näin:

I followed Pilote to the last issue and Charlie Mensuel through university, but long before then my sisters, who through school had fought with me every Wednesday for the copy of Tintin and Spirou, had stopped finding any series which paid the slightest attention to the concerns of young women. On the other side of the world, the "Year 24 Flower Group" offered to Japanese girls of the same age mangas conceived and drawn by young women for young women. These had an aesthetic of their own, an attention to issues such as rape or unwanted pregnancy, and a female perspective on love and sex. In a highly macho society, where it was hard for girls to imagine a relationship on equal terms with a boy, these artists made good use of devices such as cross-dressing heroines, on the model of the celebrated "Lady Oscar" of Riyoko Ikeda's Rose of Versailles, or relationships between teenage boys (shonen ai), which let the female reader identify either with the more effeminate or with the more virile. When their readers started working, their publishers invented "OL manga" (office lady manga). When they married they could read "ladies comics", peppered with rosy romanticism and rather crude shonen ai – a brief escape from the routine of the housewife.

Young Frenchwomen had meanwhile given up on comics. As for the boys, the highbrow culture of Pilote vanished as its readers left university. During the 1980s Pilote, Charlie Mensuel and Hara Kiri / Charlie Hebdo declined and collapsed. Henceforth the publishers concentrated one-size-fits-all series "for children of 7 to 77 years". Preeminent here were the indestructible Lucky Luke and Asterix: neither fish nor fowl, more than children's comics but not truly grown-up, peppering childlish scenarios with a lots of humorous hidden meaning for the sake of their adult audience.

Anybody who has also followed this process will understand immediately why manga was destined to become a global product: it had something to offer audiences diverse in age, sex, and taste. Neither French nor American comics could provide such variety. Where are the French cartoonists capable of reviving a famous sextagenarian doctor abandoned at the time of Pilote? One of the sisters who fought with me for Tintin as a girl is now passionate for Syuho Sato's Say Hello to Black Jack, a gritty view of Japanese hospitals as seen by a young intern.That, at the very least, is a good base to attack the global market.

Mitäpä tuohon nyt sitten enää sanoisi. "Ei millään ole mitään eroa, kaikki on vaan samaa sarjakuvaa, ei saa yrittää mitenkään erottaa tai määrittää, mitään "oikeaa mangaa" ei millään lailla mitenkään missään määrin voi ikinäkoskaan ollakaan nih!!!" kenties? Kaikki liittyy kiehtovalla tavalla kaikkeen.

Kirjoitus kannattaa lukea kuitenkin kokonaan, sillä se sisältää monia muitakin pointteja - kantavana teemanaan sen, että japanilainen kulttuuri sisältää jäykästä stereotypiastaan huolimatta vähemmän teennäistä puritanismia ja rajoittuneisuutta kuin länsimaiset yleensä.

Tämän (ja valtion monopolin puutteen) vuoksi japanilainen TV-viihde on alusta alkaen saanut olla vapaampaa kuin länsimainen, ja sen (ja Comics Coden puutteen) vuoksi myös lastensarjakuvat saavat olla rehellisen vulgaareja - eikä aikuisten sarjakuvien siten tarvitse olla korostetun rajuja ja synkkiä jotta ne tajuaisi aikuisten sarjakuviksi. Puhumattakaan siitä, että jatkuva lehtiensisäinen kilpailu pakottaa mangakat tekemään töistään kohdeyleisöään kiinnostavia ja myyviä välttääkseen potkut, tai saadakseen ylipäätään töitä - ja nämä teokset myös sitten myyvät.

Systematic pre-publication in serial form and the continuing control of popularity via dokusha kado – feedback forms inserted into the weeklies, allowing readers to rank each series – obliges mangaka to "stick" in the imagination of their readers. This readership is predominantly teenage – and there is no question that teenagers of every country are much more interested in a thousand and one ways of making out and losing their virginity than in the pun-filled adventures of Asterix.

Täällä lännessäkin.

Mangaa amerikkalaiselle yleisölle

Anikin sivistyneen keskustelun alue Arcadia oli hyvä mutta lyhytikäiseksi jäänyt yritys nostaa foorumin tasoa. Valitettavasti se kompastui omaan nokkeluuteensa; ihmiset lähtivät lähestymään sitä väärältä kannalta ja yrittivät hieman teennäisestikin lisätä viesteihinsä sisältöä ja pituutta, mistä syystä sinne kirjoittamisen kynnys nousi lopulta vähän turhankin korkeaksi ja ketään ei lopulta enää kiinnostanut. Oireellisintahan kaikessa oli loppujen lopuksi kuitenkin se, että "pintaa syvemmältä" keskustelemiseen ylipäätään tarvittiin erillinen rajattu alue. Sillä välin Kvaakin manga-alueella on viimeiset pari vuotta ollut tasaisen hiljaista, mutta keskustelu saavuttaa ajoittain varsin mielenkiintoisiakin sfäärejä - jo siitäkin syystä että aikuisten ihmisten prosenttiosuus keskustelijoista on suurempi. Viime aikojen kiinnostavin keskustelu keriytyi parin Suomessa kasvaneen sarjakuvantekijän, parin Suomessa kasvaneen sarjakuvanlukijan ja yhden Japanissa kasvaneen sarjakuvanlukijan välille siitä, mitä sanan "manga" sopii tarkoittaa. Saisiko sitä käyttää fumettin ja beedeen kaltaisena alkuperämaata leimaavana sanana ollenkaan, vai onko sillä niin selkeästi tunnistettava muotokielensä että se pitäisi ymmärtää tietynkaltaista sarjakuvaa merkitseväksi termiksi?

Vahvin argumentti jälkimmäisen kannan puolesta tuntuu olevan se, että japanilaisen japanilaiselle yleisölle tekemää sarjakuvaa ja länsimaisen länsimaiselle yleisölle tekevää japanilaistyylistä sarjakuvaa on mahdoton erottaa toisistaan - mitä itse sanoisin varsin kyseenalaiseksi väitteeksi, koska vaikutteet johtavat niiden ottajassa hyvin harvoin täysin alkuperäisen kaltaiseen lopputulokseen. Esimerkiksessä klassisessa W.I.T.C.H.-tapauksessa italialaisten piirtäjien mangalukemistoistaan saamat vaikutteet näkyvät lähinnä käsikirjoituksessa ja hahmosuunnittelussa, eivät niinkään sarjakuvakerronnassa tai sivusommittelussa itsessään. Silloinkin kun länsimainen tekijä pyrkii tietoisesti rakentamaan teostaan myös näiltä osin esikuviaan vastaaviksi eron näkee yleensä ainakin taustojen ja harmaasävyjen käytössä.

Mutta entäs sitten kun piirtäjänä on aidosti japanilaisessa sarjakuvantekokulttuurissa koulittu ihminen, mutta käsikirjoittajana länsimainen?

Del Reyn julkaiseman Surt Limin ja Hirofumi Sugimoton Kasumin kohdalla näin on - se on sarja, jolla on amerikkalainen käsikirjoittaja mutta japanilainen piirtäjä. (Vähän niin kuin sillä yhdellä toisella sarjakuvalla, jonka spinoffeja Tokyopop puskee edelleen ulos vaikka firman muita projekteja lakkautetaan ja työntekijöitä irtisanotaan kaksin käsin, ja joka ei ansaitse enää tulla mainituksi nimeltä.)

Tämän nimeltämainitsemattoman kammotuksen tapaan Kasumi on käsikirjoittajansa hengentuote, jolle hän lähti etsimään kuvittajaa (olkoonkin että miellyttävällä tavalla kotikutoisemmin konstein); voitte lukea lisää heidän haastattelustaan Manga.about.comissa. Lyhyesti kerrattuna tarina menee näin: hyvin vähän englantia osaava yokohamalainen Sugimoto hyppäsi mukaan hyvin vähän japania osaavan kalifornialaisen Limin kelkkaan tokiolaisen kääntäjän välityksellä, ja he alkoivat tehdä yhteistyötä ja myivät teoksensa Del Reylle.

16-vuotias, taikatemppuja harrastava Kasumi on muuttamassa yksinhuoltajaisänsä kanssa uuteen kaupunkiin, kun hän kohtaa metsässä mystisen valon jonka ansiosta hän menettää tajuntansa. Hänen ainoaksi ystäväkseen jää pian otakunörtti Yuuta, sillä hänen uusi koulunsa Seiranin lukio osoittautuu rikkaiden pentujen eliittiopistoksi, jossa hän joutuu välittömästi silmätikuksi pirteydellään ja ystävällisyydellään - sekä päädyttyään istumaan koulun komistuksen viereen ja muiden luullessa hänen yrittävän tätä, kun hän auttaa toista tyttöä toimittamaan rakkauskirjeen. Pian paljastuu, että mystinen valo antoi Kasumille kyvyn muuttua näkymättömäksi pidättämällä hengitystään - ja että hänen koulussaan on muitakin valon kohdanneita oppilaita. Ei mitään erityisen uutta auringon alla, eihän?

Sugimoto on aiemmin tehnyt sarjoja enimmäkseen shounenyleisölle, joten Kasumi ei ole ulkoasultaan täysin shoujotyylin konventioita noudattava - etenkin ruudutus tuntuu paikoin siltä, että Sugimoto yrittää pyrkiä puoliväkisin "shoujomaiseen" ulkoasuun vaikka tarina onkin huomattavasti tavallista koulusarjaa toimintapainotteisempi. Näin ollen se on eräänlainen mielenkiintoinen hybridi, joka itse asiassa sattumalta muistuttaa jonkin verran länsimaisten mangavaikutteisten tekijöiden genre- ja kohderyhmäsokkoja töitä. Tästä huolimatta se on kuitenkin kymmenen vuoden ammattitaidolla piirrettyä, ja näyttää ja tuntuu epäilemättä mangalta - tai japanilaiselta, jos nyt halutaan alkaa nillittää.

Samaa voisi sanoa käsikirjoituksesta. Jotkut arvostelijat ovat jopa katsoneet tarpeelliseksi huomauttaa että sen miljöö on hieman väkinäisenkin japanilainen - esikoissarjaansa tekevä Lim tuntuu liisteröivän ympäriinsä koulumangan kliseitä ehkä vähän liiankin suurella ennakkoluulottomuudella. Samaan tapaan dialogissa ympäriinsä vellova kohteliaisuuspäätteiden meri (ja jopa pari "kääntämättä" jätettyä haita ja onegaita) tuntuu hieman hupsulta, kun ottaa huomioon kyseessä olevan alkujaankin englanniksi kirjoitetun teoksen. Lukusuuntakin on luonnollisesti oikealta vasemmalle. Suunnilleen ainoa sen alkuperästä kielivä seikka ovat saumattomasti taiteen päälle istuvat länsimaiset ääniefektit.

Ja nyt tullaan siihen hauskaan kohtaan.

Perhaps it’s not fair, but the device of the ruling clique bullying the new kid bothers me more in an American manga than a Japanese one. American high schools do have their own pecking order, but the students don’t refer to their classmates as “commoners” or feel the need to punish them for sitting in the wrong seat or sending a note to the wrong guy. In fact, it’s hard to imagine American teenagers tolerating a self-selected club that enforces such rigid rules.

MangaBlog

Mikäkö tässä sitten on niin jännää? Tietysti se, että huolellisesti rakennetusta japanilaisesta miljööstä ja asetelmasta huolimatta Lim on loppujen lopuksi luonut kuitenkin hyvin amerikkalaisen juonikuvion. Amerikkalaisissa teinileffoissa sosiaalisessa arvoasteikossa ylhäällä olevat ovat pahiksia, joita vastaan kiusatut nörtit ja luuserit yhdistävät voimansa - japanilaisesta viihteestä vastaavaa herravihaa ei löydy. Nämä asenne-erot kummunnevat maiden kulttuuritaustoista; Japani on feodaalihistoriainen valtio jonka kulttuuri on perustunut luokkayhteiskunnalle, Yhdysvallat taas itsenäistynyt siirtomaa, jonka perusajatuksena on ainakin periaatteellinen pyrkimys tasa-arvoon.

Avasitpa minkä tahansa vaikkapa kouluun sijoittuvan mangan et tule todennäköisesti löytämään sieltä yhtään sellaista kingit-vastaan-luuserit -asetelmaa kuin angloamerikkalaisesta viihteestä, harvemmin edes titanicmaista kultahäkissä eläjän kaipuuta alaluokan vapaampaan elämään; korkea sosiaalinen status on kohdalle osuessaan siunaus, ei vitsaus. Esimerkistä käy vaikkapa yksi lempimangoistani, Milk Morinagan Girl Friends, jossa luokan hiljainen tyttö kohoaa puolivahingossa korkealle ikätovereidensa sosiaalisiin ympyröihin - joita kuvataan lukijalle vailla minkäänlaista negatiivista pohjavirettä. Tai vaikkapa Ouran High School Host Club, jossa varakkaista ja tavallisen kansan arjesta mitään tajuamattomista yläluokkaisista tehdään kyllä pilaa - mutta ehdottoman hyväntahtoisesti ja heillekin arvonsa antaen.

Arcadiassa ainoa oma, tulta alleen ottamattomaksi jäänyt keskustelunavaukseni jätti ilmaan avoimen kysymyksen siitä, millä tavoin mangaa voisi muokata enemmän länsimaista yleisöä miellyttävämmäksi. Ja kenties juuri tässä mielessä Kasumi on merkittävä teos: sen henkilöhahmot voivat olla yksiulotteisia ja sen juonenkäänteet kliseisiä ja hyperaktiivisia, mutta länsimaistyylisen narratiivin sekoittaminen japanilaiseen sarjakuvakerrontaan on silti jotain mitä pidän ehdottomasti potentiaalisena kokeiluna. Tämä teos on vielä laadultaan kyseenalainen ja mainittua lipsahdusta huolimatta kerronnaltaan korostetun japanilainen eksotiikannälkäisille jenkkiotakuille kelvatakseen, mutta mistäpä sen tietää mitä aika ja pähkähullujen ihmisten kokeiluprojektit saavat vielä aikaan?

Jaa ilmaiseksi, myy ennätysmääriä

Oriconin listauksen mukaan Strike Witchesin ensimmäinen DVD on myynyt lähemmäs 11 000 kappaletta sen jälkeen kuin se julkaistiin syyskuun 26. päivä. Yli 10 000 myytyä DVD:tä pidetään nykyään animen suhteen poikkeuksellisen menestyneen sarjan rajana.

Esittäisin tämän listan vertailuna, mutta täytyy myöntää etten kuollaksenikaan tajua miten sitä luetaan. 10 961 kappaletta kuitenkin, selvästi... Listaa luetaan näin: *Sijoitus anime-DVD:iden joukossa (*sijoitus kaikkien DVD:iden joukossa) *myyty tällä viikolla **myyty yhteensä **viikkoja listalla

*1(*5) *7,994 **7,994 **1 Toshokan sensou vol.3 *2(*8) *5,721 *28,703 **2 Code Geass R2 volume02 *3(10) *5,062 *14,188 **2 Little Mermaid 3 *4(11) *4,981 **4,981 **1 Koihime Musou hawawa vol.1 *5(16) *3,657 *35,363 **2 Lucky Star OVA *6(17) *3,453 *18,941 **2 Macross Frontier 2 *7(20) *3,030 **3,030 **1 D.Gray-man 2nd stage 08 *8(29) *2,241 *10,961 **2 Strike Witches vol.1

Edellinen yli 10 000 kappaletta myynyt Gonzon sarja oli Vandread vuonna 2001, joten toista tuotantokautta voitaneen pitää käytännössä varmana - mikäli juoni ei sitä jo valmiiksi vihjaillut. Tämä osoittanee myös lopullisesti sen, että animen tulevaisuus on ilmaisuudessa - joskin hieman eri tavalla kuin tulin spekuloineeksi. Tärkeintä on luoda fanikanta, joka on valmiina käyttämään rahaa fanituksensa kohteeseen - oli se sitten oheistuotteita tai (sumuttomia) DVD:itä.

Ja mikä olisikaan parempi tapa saada sarjalle paljon katsojia (ja potentiaalisia faneja) kuin jakaa sitä ilmaiseksi netissä? Taktiikka tuntuu toimivan; marraskuussa pidettävä Strike Witches -doojintapahtuma わたしにできること kaavaili itsestään aluksi 30 circlen laajuista, mutta circlejä kertyi deadlineen mennessä loppujen lopuksi 114. Se ei kenties ole ihan vielä seuraava Reitaisai, mutta aika näyttää...

Anime ja kuinka se tehdään

Ei liene kenellekään epäselvää, että Japanin animaatioteollisuus on murrostilassa. Economist-lehden viimevuotisen artikkelin mukaan parhaaseen katseluaikaan esitettävän animen ja lastenanimen määrä on viime vuosina vähentynyt, ja enin osa animesta tuotetaan nykyään myöhäisillan ohjelmapaikkoja varten. Samalla anime on siirtynyt pois valtakunnallisilta suurilta kanavilta pienemmille paikallisille sekä satelliittikanaville. Vilkaisu Moon Phasen uusien sarjojen listaukseen tukee tätä toteamusta. Miksi näin on? Katsotaanpa.

Japanin talous-, kauppa- ja teollisuusministeriö julkaisi vuonna 2003 analyysin (PDF) animeteollisuuden tilasta ja sen suurimmista ongelmista. Sen myyntiluvut ovat vuosia vanhoja, mutta alla oleva kuva on sen ehkä kiintoisin ja aikaa kestänein osa - tuotantodiagrammi, jossa on selkokielisiä numeroita. (Selkeyden vuoksi olen muuttanut ja pyöristänyt kaikki rahamäärät euroiksi.)

Kuvaaja on yleisluontoinen ja luvut keskiarvoja - vain prime time -anime esitetään sekä valtakunnallisilla että paikallisilla kanavilla, myöhäisillan anime ainoastaan paikallisilla ja satelliittikanavilla. Rahanuolet eivät kuvaa sitä kuka maksaa kellekin vaan sitä kuinka suuri osa sponsorien rahoista virtaa eteenpäin. Ainoastaan Madhousen ja Production I.G:n kaltaiset suurimmat studiot tekevät lähes kaikki tuotannon osa-alueet itse (eivätkä nekään kaikissa tuotannoissaan); muut kontrahtoivat työn toisille studioille tai (etenkin välianimaation suhteen) ulkomaisille alihankkijoille.

Suurin ero japanilaisten ja länsimaisten TV-tuotantojen välillä on se, että Japanissa tuottajat maksavat TV-yhtiöille saadakseen sarjalleen esitysajan eikä toisinpäin. Tämän takia prime time -anime ja myöhäisillan anime ovat budjeteiltaan täysin eri asemissa, joskin eri syystä mistä voisi luulla: vaikka prime time -slotti voikin maksaa kanavasta riippuen mitä tahansa 65 000 ja 650 000 euron väliltä siinä missä myöhäisyön slotti taas voi irrota 2000 - 30 000 eurolla on prime time -animen sponsoreina kuitenkin yleensä "normaaleja" suuryrityksiä joilla riittää rahaa; lelufirmoja, pikaruokaketjuja, autofirmoja, vakuutusyhtiöitä, supermarketteja, elektroniikkavalmistajia ja niin edelleen. Parhaaseen katseluaikaan esitettävän valtavirta-animen tuotannossa TV-kanavalla on usein myös tärkeä osa, monesti jopa alkuperäisenä tilaajana.

Valtavirta-animella ei ole hätäpäivää taloudellisesti, koska niiden sponsorit kattavat käytännössä kaikki tuotanto- ja lähetyskulut; näillä sarjoilla on yleensä jo valmiiksi suuri fanikunta koska ne perustuvat lähes aina jo kannuksensa ansainneisiin suosittuihin mangasarjoihin, ja kaikki DVD:iden ja oheistuotteiden myynnistä tuleva tuotto on melkein puhdasta voittoa. Lisävoittojen toivossa tuotesijoittelu on kuitenkin viime aikoina nostanut suosiotaan mainstreamanimenkin puolella.

Arvaa mikä firma on Code Geassin tärkein sponsori?

Myöhäisillan sarjojen sponsorit taas ovat enemmän kohderyhmätietoisia; näiden sarjojen ohessa mainostetaan DVD:itä, mangaa, animesoundtrackeja ja pelejä. Koska näillä otakuorientoituneilla sponsoreilla ei ole ylimääräistä rahaa tuhlattavaksi ne osallistuvat tuotantoon usein huomattavassakin määrin; tämän vuoksi ne eivät jää pelkiksi sponsoreiksi vaan muodostavat tuotantokomiteoita (製作委員会, seisaku iinkai).

Eräiden yksilöiden suurinta hupia on ilkamoida coneissa sillä kuinka anime on jeninkuvat silmissä tuotettua kaupallista paskaa, joka tästä syystä pyritään tuottamaan mahdollisimman halvalla. Ja tottahan se on; animen tuottaminen on halpaa - ainakin jos vertaa amerikkalaiseen animaatioon. Amerikkalaiset ääninäyttelijät ja tuottajat ovat nimittäin pirun kalliita, joten vaikka suurin osa animaatiosta olisikin ulkoistettu Koreaan (sitä tekevät niin japanilaiset kuin jenkitkin) on yhden Simpsonit-jakson budjetti tarpeeksi rahoittamaan useammankin 13-jaksoisen animesarjan.

Simpsonit on toki erikoistapaus (sen kuluista suurin osa on ääninäytteljöiden palkkoja; sen viisi päänäytteljää Dan Castellaneta, Julie Kavner, Nancy Cartwright, Yeardley Smith ja Hank Azaria saavat uusimman sopimuksensa mukaan 300 000 euroa jaksolta), ja suurin osa amerikkalaisesta animaatiosta tuotetaan toki halvemmalla (NY Timesin mukaan keskimäärin 500 000 eurolla per jakso, joidenkin muiden lähteiden mukaan halvemmallakin) - mutta sekin on silti japanilaisesta näkökulmasta aivan hitosti; ANN:n Justin Sevakis kertoo Kunihiko "Utena" Ikuharan hekotelleen äimistyneenä, kun hänelle kerrottiin että Tehotytöillä oli ollut samansuuruinen jaksokohtainen budjetti kuin Fullmetal Alchemistilla. (Kuten diagrammista näkyy yhden animejakson tuottaminen maksaa yleensä 10-13 miljoonaa jeniä eli 65 000 - 85 000 euroa. Vielä 90-luvulla suurtuotannot saattoivat kuitenkin olla kalliimpiakin - Escaflownen budjetti oli aikoinaan 30 miljoonaa jeniä per jakso. Kuriositeettina: Makoto Shinkai väsäsi yhden miehen urakkansa Hoshi no Koen kokonaisuudessaan 13 000 eurolla, ja sen tuotot olivat 500 000 euroa.)

         

Nämä kaikki ovat myöhäisillan sarjoja. Lista on pitkä.

Mutta japanilaisillakin budjeteilla animoiminen on verraten kallis tapa tuottaa TV-sarjoja. Tämän vuoksi vain viitisen prosenttia kaikesta Japanin TV-viihteestä on animea, ja siitäkin vain parikymmentä prosenttia (määrä on, kuten sanottu, jatkuvasti vähenemässä) on "normaalia" TV-viihdettä eli prime time -sarjoja tai viikonloppuaamujen lastenohjelmia; jatkuvasti osuuttaan kasvattava muu osa koostuu niistä pienten kanavien myöhäisillan UHF-sarjoista joista lännen otakupiireissä enimmäkseen puhutaan ja joiden pääasiallinen kohderyhmä ovat Japanissa joko a) otakut tai b) nuoriso / nuoret aikuiset. Tähän kategoriaan putoavat melkolailla kaikki paitsi suosituimmat ja valtavirtaisimmat shounen- ja shoujosarjat - Gankutsuousta Mononokeen ja Princess Tutusta Ouraniin. Viimeistään Haruhi Suzumiyan menestystarina pyyhki tiehensä myöhäisillan animen aseman obskuurina kamana, jolla ei synnytetä kaupallisia menestyksiä.

Mutta mikä sitten tähän trendiin on syynä, jos kerran valtavirta-anime on sponsoriensa turvin vakavaraista? Kovalevyllisten DVD-tallenninten ja nettiwaretuksen yleistyttyä valtavirtasarjojen DVD-myynti on on ollut laskussa jo vuosia (ja tämä pätee kaikkeen TV-viihteeseen, ei vain animeen), joten myös niiden tuotot ovat vähentymässä - tuotesijoittelusta huolimattakin alkaa olla tuottavampaa tehdä animea tiivimmälle kohdeyleisölle, joka varmasti ostaa DVD:itä ja oheistuotteita. Koska myöhäisillan animet luottavat näihin tuloihin ne ovat käytännössä verrattavissa OVA-sarjoihin, mutta ne myyvät enemmän DVD:itä koska ne saavat TV-esityksen kautta laajemman fanikunnan - vaikka ne sitten esitettäisiinkin pikkutunneilla.

Muun muassa tämän vuoksi "puhdas" OVA-formaatti on tuotantotapana nykyään käytännössä kuollut, ja käytännössä kaikki nykyään julkaistavat OVAt ovat Hellsingin ja Lucky Starin kaltaisia vankan fanikunnan omaavia establisoituja brändejä. OVA-animeilla ei ole TV-esityskuluja, mutta niiden myyntimäärät ovat yleensä pienempiä kuin TV-sarjojen, joten ne maksavat yleensä noin saman verran kuin TV-sarjojenkin DVD:t. (Kallista se toki on siitä huolimatta, kuten olen kertonut aiemminkin; yksi DVD voi maksaa 6000 jeniä eli noin 40 euroa.)

Tervehtikää animeteollisuuden pelastajaa. (Ihan totta!)

Mutta kuten diagrammista näkyy myöhäisillan animea tuotetaan riskillä - tuotantokomiteoilla on varaa maksaa lähinnä vain TV-slotti, eikä sarjan tuottava animaatiostudio saa niiltä riittävästi rahaa kattaakseen kaikki tuotantokulut. Tämän vuoksi DVD- ja oheistuotemyynnit eivät ole myöhäisillan animelle ylimääräistä bonusta vaan elinehto; ilman niitä sarja tuottaa tappiota. 90-luvulta lähtien tiettyjen sarjojen budjetissa on huomioitu myös Pohjois-Amerikan markkinoilta tulevat lisenssimaksut (jenkkijulkaisijat maksavat lisenssimaksoja yleensä 20 000 - 30 000 euroa per jakso, mutta suosituimmista sarjoista japsit saattavat pyytää viisikin kymmentä), mutta ottaen huomioon sikäläisen animenjulkaisualan viimeaikaisen kuihtumisen sitä tuskin enää tehdään.

Toisaalta tilanne on ajautumassa hiljalleen noidankehään, sillä myös myöhäisillan animen DVD-myynti on laskussa. Tuottajat ovat taistelleet tätä vastaan lisäämällä DVD-julkaisujen arvoa fanien silmissä mm. poistamalla sarjojen DVD-versioista TV-esitystä varten (ja DVD-myynnin lisäämiseksi) lisättyjä sensurointeja, parantamalla TV-deadlineja varten kiireessä tehtyä animaatiojälkeä ja lisäämällä sekaan ekstroja. Uusin kikka on niputtaa DVD samaan pakettiin kuin mangapokkari sarjasta johon se perustuu: japanilaisesta näkökulmasta olisi hirveän työlästä alkaa lukea netistä jotain jota normaalisti saa lähimmästä kirjakaupasta parillasadalla jenillä (saati sitten skannata sitä nettiin), joten kuluttajat eivät viitsi jättää mangapokkaria ostamatta vaikka se kyljessä roikkuvan DVD:n takia maksaisikin 3500 jeniä eli 20 euroa. Onhan se kuitenkin halvempaa kuin OVAn ostaminen.

Ken Akamatsu kirjoitti jokin aika sitten blogissaan, että hiljattain startanneen Negima Ala Alba -OAD:n menestyminen saattaa hyvinkin vaikuttaa siihen, miten animeteollisuus tulee jatkossa toimimaan pakatun median myynnin suhteen - ja viimeisimpien tietojen mukaan se on kuulemma ylittänyt 100 000 myydyn kappaleen rajan (joista 82 000 oli ennakkotilauksia). Ottaen huomioon Akamatsun lupaukset "elokuvan harkitsemisesta jos myynti ylittää 50 000 ja kolmannen tuotantokauden harkitsemisesta jos se ylittää 100 000" voi vain pohtia josko lunnasmalli voisi toimia animentuottamisenkin suhteen.

Häiritseekö liika sumuisuus? Osta DVD! Tai figuuri, ihan sama meille. Kunhan ostat jotakin...

Tätä taustaa vasten katsottuna Gonzon kokeilema malli on harvinaisen järkevä. Miksi turhaan maksaa TV-esityksestä, kun kohdeyleisö on muutenkin nörttejä (Japanissa Internet on aivan viime vuosiin asti ollut lähes kokonaan nörttien temmellyskenttä, ja suurin osa japanilaisista on edelleen tottuneempi käyttämään sitä kännykän kuin tietokoneen kautta) ja tuotto tulee joka tapauksessa oheistuotemyynnistä? Suoraan vain YouTubeen - kun niitä TV-esityskuluja ei ole voi DVD:itäkin myydä halvemmalla. Tai vielä parempaa - saman tien striimauspalveluun jonka osittain omistat. Muut tuotantoyhtiöt ovat kritisoineet Gonzon uusmediabisneksiä viime aikoina rankoin sanankääntein, mutta totuus on että maailma tuntuu muuttuvan tällä hetkellä niitä nopeammin - ja jos dinosaurukset eivät ole valmiita kehittymään, ne tulevat jäämään muiden jalkoihin. Oli Gonzon sarjojen laadusta sitten mitä mieltä tahansa.

"Animaatioteollisuus on kohtaamassa samanlaisen siirtymävaiheen kuin musiikkiteollisuus silloin kun CD-myynti muuttui nettimyynniksi", sanoo Gonzon emoyhtiö GDH:n toimitusjohtaja Shinichiro Ishikawa alussa mainitsemassani Economistin artikkelissa. Niinpä niin.

Muokkaus 22.10: No niin, trendi on alkamassa. Katsotaanpa mitä siitä tulee...