Vierauden kaipuu

Ei se nyt ihan näin mene. Onneksi.

Kun aletaan puhua mangan aitoudesta ja länsimaisesta mangasta keskustelu kulkee yleensä aina suunnilleen samaa rataa.

Elitistinyyppä A huutaa naama punaisena että vain japanilainen manga on mangaa; ekumeniaspede B heittelee takaisin määritelmäpyyntöjä siitä millaista sarjakuvaa piirtäisi vaikkapa japanilainen mutta lännessä kasvanut tekijä tai länsimainen mutta Japanissa kasvanut tekijä; pseudomanganpiirtäjä C sanoo väliin että ainakin hän itse käyttää mieluiten vain sanaa "sarjakuva", ja että on hassua että niin moni elitistinyyppä kuitenkin piirtelee itsekin mangatyylisiä hahmoja; kustantaja D sanoo että eikös nyt kaikkea voisi sanoa mangaksi kun sehän kuitenkin tarkoittaa lähinnä tiettyä tapaa myydä ja kuluttaa sarjakuvaa; kustantaja E nokittaa että eivät he ainakaan ole mitään omaa tuotantoaan ikinä mangaksi sanoneet, ainoastaan mangavaikutteiseksi... ja niin edelleen. Jossain vaiheessa joku ehkä linkittää keskusteluun tietoja länsimaisista piirtäjistä mangapiirtäjien avustajina, ja keskustelun toinen osapuoli alkaa hekottaa että näihin teoksiin pitäisi sitten varmaan lätkäistä varoitustarra "saattaa sisältää länsimaisen ihmisen kädenjälkeä", heh heh.

Suurin ongelma tässä keskustelussa on se, että kaikki osapuolet puhuvat eri asioista. Elitistinyyppä puhuu niistä tarinoista ja hahmoista joita rakastaa ja joiden kaltaisia hänen ei ole onnistunut löytämään länsimaisista yritelmistä; ekumeniaspedelle on aivan sama miksi sarjakuvaa kutsutaan koska hän lukee sarjakuvaa siksi että se on sarjakuvaa; sarjakuvantekijä ei haluaisi leimautua "mangapiirtäjäksi"; kustantajilla on eri julkaisuohjelmat ja motiivit määritelmiensä takana. Mangan määritelmiä on yhtä monta kuin väittelijääkin.

Kodanshan julkistettua ensimmäisen kansainvälisen mangakilpailunsa tulokset palaute ei ollut erityisen imartelevaa: siitä kävi selväksi, että kustantamo oli odottanut ulkomaisilta tekijöiltä jotain uutta ja mielenkiintoista eikä pilkuntarkasti perinteisen mangan ulkonäköä, kliseitä ja tropeita mahdollisimman tarkkaan jäljittelevää kamaa. Miksi se sellaista olisikaan halunnut, kun sillä on jo eteinen täynnä japanilaisia tekemässä sitä? Tämän vuoksi kisan nimi muutettiin "Morning International Comic Contestiksi", ja sen etusivulla on siellä nykyään näkyvä disclaimeri.

When I read all the submitted works, what surprised me was that the submissions we received are not as diverse as works for other Japanese manga competitions, even though this is an international competition. Manga includes everything such as superhero comics and European comics etc. Even if the style of the work looks different from manga, it is manga as long as the creator thinks it is manga. Even if the content is unusual for manga, it is manga as long as the readers think it is. In Japan, manga has developed that way.

Eijiro Shimada, päätuomari

Japanilaisten määritelmä mangasta onkin luonnollisesti löysempi kuin kenenkään länsimaisen - mikä on ihan luonnollista, sillä hehän katsovat asiaa sisäpuolelta ja käyvät omaa keskusteluaan vieläpä japaniksi. He ovat tottuneet siihen että manga ei ole määrittelevä termi - vaikkapa bande dessinéen tai Japanissa amerikkalaisesta sarjakuvasta käytetyn termin "amekomi" tapaan - vaan yleistermi, jolla ei ole mitään erityistä arvolatausta. Länsimaiseen käyttöön tällainen ajattelutapa ei sovi, koska me emme puhu japania ja meille manga nimenomaan on määrittelevä termi, puhuimme sitten suomea tai englantia.

Kooji Yasuen ja Hiroshi Higuchin Ekkusuman (1994), yksi Marvelin monista yrityksistä valloittaa Japani 90-luvulla. Franchisestaan huolimatta tämä nimenomainen teos on tehty japanilaiselle yleisölle, joten se on mangaa.

Selkein ja toistaiseksi yksiselitteisin määritelmä länsimaisten harrastajien käyttöön lieneekin mm. Vehin käyttämä "manga on sarjakuvaa, joka on tehty japanilaiselle kohdeyleisölle." Mikäli globalisaatio jatkuu tätä vauhtia sekään ei toki välttämättä enää muutaman vuoden kuluttua päde, mutta toistaiseksi se toimii hyvin ainakin fandomin sisäisessä käytössä - lähinnä sen takia että keskimääräinen länsimainen otaku on kiinnostunut mangasta ja animesta hyvin suureksi osaksi sen vierauden takia.

Sittemmin Otaku USA -lehden päätoimittajaksi ryhtynyt Patrick Macias kirjoitti Japanissa vuonna 2005 julkaistun kirjansa Otaku in USA - Love & Misunderstanding! The History of adopted Anime in America! esipuheessa näin:

Every one of these foreign otaku has a different story to tell: what their first anime or manga or exposure to Japanese culture was. But it’s my feeling what motivates them is almost always the same. The global otaku is fundamentally dissatisfied with his, or her, own surroundings and, like Luke Skywalker in Star Wars, is looking off to the horizon in search of freedom and adventure. Japan is A New Hope.

I know just how they feel. American culture has become like Tatooine, repressive and conservative: a hostile environment to dreamers and people looking for alternatives. By contrast, Anime and manga shows Americans how to move beyond our social limitations: how to get past the old games of the jock and the cheerleader, how fluid sexuality and gender can be, and how there can be more to the range of human experience than just antiquated notions of “good versus evil.” And so, American otaku look to Japan for guidance and knowledge.

- -

Pop culture, no matter where it comes from, may look like disposable garbage most of the time. But when it ignites a burning fire within the human imagination, first in an individual and then spreading to a group, it has an immense power for change. Maybe it seems strange to you that Americans would be so willing to embrace a culture so unlike their own. But I guarantee, if you spent a few years bored out of your mind in Sacramento or an even more backwater US city, you might begin to see the light and maybe even find yourself taking a train over to Nakano Broadway or Akihabara.

Länsimainen ja japanilainen otaku ovat tässä kiehtovalla tavalla yhtä aikaa erilaisia ja samanlaisia - kuin esimerkki konvergentista evoluutiosta. Siinä missä länsimaiset otakut ovat perinteisesti olleet omaan kulttuuriinsa tuskastuneita taivaanrantaantuijottelijoita ovat japanilaiset otakut puolestaan yleensä olleet tuskastuneita omaan elämäänsä ja suunnanneet katseensa sisään- ja taaksepäin, vetäytyen 2D-maailman lohtuun tosimaailman realiteettien ahdistaessa. Molemmat kuluttavat samoja hyödykkeitä, mutta taustalla on perinpojainen motiiviero. Siksi harrastajakunnat näyttävät erilaisilta myös pärstäkertoimen suhteen.

Tämä kuva on vanha. Sen näkee jo siitäkin, että tytöillä on pyjamat päällä.

Kun Kodansha heinäkuussa 2007 julkisti aikeensa alkaa julkaista Fred Gallagherin Megatokyoa japaniksi alkoi jälleen yksi kädenvääntö siitä mikä on mangaa ja mikä ei. Tässä kohdeyleisömääritelmä osoittaa toimivuutensa: sen mukaan japaniksi julkaiseminen ei tee Megatokyosta sen enempää mangaa kuin Asterixistakaan (Futabasha, 1974). Kodansha sai lopulta toukokuussa 2009 Megatokyon ensimmäisen osan julkaistua, mutta se ei tee siitä sen enempää japanilaiselle yleisölle tehtyä kuin se oli ennen sitäkään. Tekijän kansallisuudella ei ole väliä, ainoastaan ensisijaisella kohdeyleisöllä: korealaisen Boichin Koreassa julkaistut työt ovat manwhaa, Japanissa julkaistut - kuten raavaan miehenkin itkemään saava, Kodanshan Morningissa julkaistu one-shot Hotel - taas mangaa.

Kourallinen länsimaalaisia on työskennellyt mangakoiden avustajina; Jeremy Mauneu avusti Tetsuo Haraa Fist of the Blue Skyssa, Jamie Lano puolestaan avustaa parhaillaan Takashi Konomia New Prince of Tennisissä. Muutama länsimainen tekijä on voittanut Japanissa järjestetyn kansainvälisen mangakilpailun, Madeleine Rosca etunenässä. Kodansha julkaisi Paul Popen töitä satunnaisesti vuosien 1995 ja 2000 välillä, kunnes korvasi hänet japanilaisella tekijällä jolla oli samantapainen piirrosjälki.

Tämän sukupolven aikana on ollut kuitenkin vain yksi länsimainen sarjakuvantekijä, jonka sarjaa on julkaistu japanilaisessa mangalehdessä japanilaisten mangasarjojen rinnalla luku kerrallaan, alun perinkin japanilaiselle yleisölle suunniteltuna ja tehtynä. Hän on amerikkalainen Felipe Smith, jonka manga Peepo Choo (ピポチュ) on ilmestynyt Morningin sisarlehti Morning 2:ssa kesäkuusta 2008.

"This cover will not happen in the States."

Smithin debyytti oli Tokyopopin Rising Stars of Manga, Volume 3:ssa julkaistu one-shot Manga, joka ansaitsi hänelle Tokyopopin perinteisen kolmen kirjan sopimuksen. 2005-2007 julkaistu MBQ ei kuitenkaan saavuttanut kovin kummoista suosiota, ja sitä lienee lähes mahdoton löytää näiltä leveyksiltä. Se kuitenkin herätti kustannusagentti Yukari Shiinan huomion ja sai hänet uskomaan, että Smithin Tatsuya Egawa -vaikutteiselle ja kumartelemattomalle tyylille voisi olla markkinoita Japanissa.

Kaikeksi onneksi Smith päätti olla pitämättä Shiinan lähettämää sähköpostia pilailuna, joten kesällä 2007 he tapasivat San Diego Comic Conissa Kodanshan kustannustoimittajan kanssa. Vielä samana vuonna Smith oli Japanissa neuvottelemassa siitä millaista sarjaa hän voisi alkaa tekemään - ja hänen ensimmäinen työnsä oli tehdä suunnitelemansa 40-sivuinen kuvakäsikirjoitus uusiksi kahdessa päivässä. "Tulet vielä kusemaan verta tämän työn vuoksi", kustannustoimittaja oli sanonut hänelle.

Smith painoi töitä läpi yön, ja sai viimeiset sivut valmiiksi vasta palattuaan toimittajan toimistoon. Tämä nyökkäsi, hymähti hyväksyvästi ja toivotti hänet tervetulleeksi remmiin. Smith muutti Japaniin, ja Peepo Choo aloitti ilmestymisensä seuraavana kesänä.

Sarjalla on useampia päähenkilöitä. Chicagolainen 16-vuotias Milton yrittää kovasti piilottaa sen että on valtava otaku ja Peepo Choo -nimisen sarjan (kevyesti verhoiltu parodia Pikachusta) suurin fani - hän jopa työskentelee ilmaiseksi figuureja vastaan. Hänen pomonsa sarjakuvakaupassa on wannabe-naistenmies Jody, jota kukaan ei kuitenkaan ole koskaan nähnyt yhdenkään naisen seurassa, ja jonka vakiotervehdys on "Yo! Miten menee, vitun nörtti?" Samaan aikaan Japanissa elää tokiolainen nuori yakuza Rockstar Morimoto, joka on ihastunut amerikkalaiseen gangstarappiin ja muuhun nykykulttuurin niin paljon että on jopa muuttanut nimensä, vaikka ei osaa tavata yksinkertaisimpiakaan sanoja englanniksi. Tämä joukko päätyy yhteen, kun Rockstarin vain "anikiksi" kutsuttu pomo palkkaa sarjakuvakaupan omistaja Gillin - joka on salaa bondagekamppeisiin pukeutuva palkkamurhaaja - Japaniin hoitelemaan erään hankalan tapauksen, ja tämä joutuu ottamaan Miltonin ja Jodyn mukaansa muka arvonnan voittajina ollakseen herättämättä poliisin epäilyksiä.

Jody, Milton, aniki ja Rockstar

Gillin lähtiessä leikkimään puukkohippaa yakuzojen kanssa Jody ja Milton tutustuvat paikallisiin, kuten Miltonin kanssa välittömästi bondaavaan otakutyttö Mikiin ja tämän ystävään, japanilaiseen seksismiin kyllästyneeseen Reikoon, joka kyynisyydestään ja väkivaltaisuudestaan huolimatta työskentelee uimapukumallina. Juoni on tiiviimpi kuin MBQ:ssa, mutta silti mielenkiintoisella tavalla hajanainen. Seksiä ja väkivaltaa on annosteltu rankalla kädellä.

Siinä missä osittain omaelämäkerrallinen MBQ suomi armotta amerikkalaista sarjakuvakulttuuria tekee Peepo Choo kaksin verroin enemmän: se onnistuu irvailemaan vuoron perään sekä lännelle että idälle. Pseudohomoeroottisten supersankarien keski-ikäiset fanit saavat kuulla Jodylta epämiellyttäviä näkemyksiä harrastuksestaan - ja heti perään myös "Japan is superioria" hokevat nuoremmat nörtit.

Sarjan kantava teema ovatkin sekä idän että lännen asukkien vääristyneet käsitykset, idealisoinnit ja stereotypiat toisistaan: Rockstar on oppinut kaiken mitä tietää Yhdysvalloista Hollywood-leffoista ja MTV:ltä, ja Miltoninkin puhtoiset ennakko-odotukset karisevat varsin pian.

Peepo Choo on siis todellakin - niin piirrosjäljeltään kuin käsikirjoitukseltaankin - sitä vierautta, jota Kodansha aikoinaan kisansa perustaessaan kaipasi. Se sisältää myös länsimaiselle yleisölle tarkoitettuja vitsejä: on vaikea uskoa että kukaan yhdysvaltalaista mangakustannusalaa seuraamaton tajuaisi mitä hauskaa on "Japa-Tastic Entertainmentin" (tutunoloinen logo, eikös?) mukanuorekkaassa toimitusjohtajassa, joka esittää weeaboille rakastavansa Japania ja sen kulttuuria, mutta takahuoneeseen päästyään sytyttää tupakan palavalla Peepo Choo -oheistuotteella.

Englantia puhutaan vaakasuoraan ja vasemmalta oikealle, japania pystysuoraan ja oikealta vasemmalle. Loogista.

Japanilaisten vierauden kaipuu on kuitenkin tunnetusti vähäisempi kuin länsimaisten. Jokainen Iron Wok Jania lukenut muistaa miten säännöllinen teema sarjassa on se, miten hyvin Jan ja hänen kilpakumppaninsa ovat onnistuneet sovittamaan ulkomaisen ruokalajin "japanilaiseen makuun." Jokainen "suomalaisessa saunassa" Japanissa käynyt tietää, ettei se muistuta lainkaan suomalaista saunaa. Jokainen ylipäätään japanilaista nykykulttuuria seurannut tietää miten japanilaisilla on tapana lainata asioita muista kulttuureista ja väännellä niistä oma, lähes tunnistamaton versionsa. Tässä mielessä Peepo Chookin on ensisijaisesti suunnattu japanilaiselle yleisölle, ja tekijän länsimaisuudesta huolimatta japanilaisen kustannustoimittajan kädenjälki näkyy siinä vahvana.

Japanilaisuus alkaa ensimmäisen luvun ensimmäiseltä sivulta - ja sittemmin myös ensimmäisen pokkarin kannesta - jossa sojottavat keskisormet välittävät lännessä täysin erilaista viestiä kuin Japanissa (jonka elekielikulttuurissa ne perinteisesti tarkoittavat enemmänkin haastetta kuin haistattelua). Ja kaikki me länsimaiset myös tiedämme, että teini-ikäisten amerikkalaisotakujen keskuudessa kuuminta hottia oleva sarja tuskin on Pokémonin kaltainen globaalisti menestynyt lastensarja - vaikka japanilaiset saattavatkin luulla muuta. Myöskään Miltonin matkimat Peepo Choo -poseeraukset eivät muistuta mitään länsimaisesta fandomista tuttua, vaan lähinnä oldschool-vitsimangojen poseerauksia (joita Aihara ja Takekuma aikoinaan parodioivat rakastavasti Even a Monkey Can Draw Mangassa, josta seuraava kuva on).

Loppujen lopuksi voisi siis spekuloida, että länsimaisen tekijän olisi aina ollut varsin helppoa tehdä sarja japanilaiseen makuun; heidän olisi vain tarvinnut lakata yrittämästä emuloida mangaa ihan niin kovasti. Ilman kunnollista ohjausta kenenkään sarjakuvantekijän on vaikeaa saada aikaan kiinnostavaa teosta kokonaan erilaiselle lukijakunnalle kuin mihin itse kuuluu: siksi suurin osa länsimaisten tekijöiden mangatyylisistä teoksista on kerronnaltaan niin heikkoja, ja siksi vaikkapa Yoshinori Natsumen Batman: Death Mask käy läpi joka ikisen 30 vuotta vanhan Batman-kliseen.

Vertical on ostanut Peepo Choon pohjoisamerikanjulkaisuoikeudet, ja se alkaa ilmestyä englanniksi kesällä 2010. Kenties länsimaisten tekijöiden länsimaiselle yleisölle tekemät japanilaistyyliset teokset ovat paradoksaalisesti olleet liian länsimaisia miellyttääkseen vierautta kaipaavia lännen otakuja, ja Peepo Choo tulee lopulta tarjoamaan aidosti japanilaisemman tulkinnan länsimaisen tekijän kädenjäljestä? Vai tuleeko Smithin hävyttömyyksiä viljelevä anteeksipyytelemättömyytensä vieraannuttamaan sensuroituun Narutoon tottuneet jenkit? Tiedä häntä.

Tämä on elokuussa postattu video. Vielä ensimmäisen luvun ilmestyessä Smith näytti tältä...

Hallicon

Jokunen vuosi sitten eräät kyyniset sedät vitsailivat sillä, että joku voisi hyvin vain vuokrata jostain ison tehdashallin ja laittaa sen oven päälle kyltin "Animecon". Uhkarohkeimmat naureskelivat, että melkein voisi laittaa parin euron sisäänpääsymaksunkin! Mitään muuta ei tarvitsisi tehdä, eikä kukaan valittaisi. Siihen aikaan se tuntui vielä hauskalta.

Mutta jättäen syrjään sen tosiasian että pari tuhatta ihmistä maksoi kuluneena viikonloppuna ilolla seitsemän euroa siitä että pääsi isoon tyhjään halliin jossa oli myyntipöytiä... Tämänvuotinen Tsukicon oli mielenkiintoinen myös siinä suhteessa että se epäonnistui lähes kaikessa mahdollisessa.

Ihmiset jonottivat tihkusateessa pitkälle iltapäivään, koska lippuja myymässä oli vain pari ihmistä eikä kukaan ollut siitä vastuussa; joku oli hukannut rannekkeita joten sisälle ei voitu ottaa niin paljoa ihmisiä kuin olisi voinut; muotinäytöksen malleja ajettiin kesken vaatteidenvaihdon käytävään koska joku oli unohtanut kertoa että pukuhuoneen täytyy olla tyhjänä bändien kulkiessa sen läpi haastatteluista nimmareita antamaan; osa ohjelmasta peruuntui koska järjestäjien ainoan läppärin omistaja oli lähtenyt illalla kotiin; kesken sunnuntain salista katkaistiin valot useiksi minuuteiksi (kuuleman mukaan "tarkoituksella"); osa myyjistä oli polttanut hihansa pöytien ylibuukkaamisen ja/tai maileihin vastaamattomuuden takia ja jätti kokonaan tulematta; osa ohjelmanjärjestäjistä sai kuulla ovella että joutuu sittenkin maksamaan itsensä sisään, osaa taas käytettiin conin laskuun syömässäkin...

Sitä nyt edes mainitsematta, että conin nettisivuilla lukee edelleen joidenkin aikataulujen selvenevän lähempänä tapahtumaa. Tai sitä, että kävijöille ei ollut lainkaan vettä eikä tuoleja, ja ohjelmaa piti seurata lattialla istuen. (Olettaen että siitä sai edes mitään selvää, koska lavat olivat lähekkäin ja äänentoisto olematonta - silloin kun ääni ei kiertänyt kaiuttimissa.) Kaiken kaikkiaan tilanne oli se, että kukaan ei tiennyt mistään mitään eikä kukaan ottanut vastuuta mistään.

Mutta se siitä - kaikkea tätä on ruodittu jo valmiiksi toisaalla niin Anikissa kuin yhdessä sun toisessakin blogissa, ja tullaan alkuviikon kuluessa varmasti ruotimaan vielä paljon lisää. Loppujen lopuksi voisin kuitenkin heittää villin arvauksen sille, miksi tällä kertaa kävi niin kuin kävi... sellaisen, joka on hyvinkin linjassa sen suhteen mitä kirjoitin Bakaconin jälkeisen postauksen lopussa.

Conilla ei ollut päävastaavaa.

Mitäpä siihen enää voisi sanoa?

Mangaa jota et ole lukenut: Sasameki Koto

Näin syyskauden ollessa alkamassa voisin kertoa teille eräästä lempimangastani, jonka animesovituksen ensimmäisen jakso esitettiin eilen. Kyseinen sarja on Takashi Ikedan Sasameki Koto, joka ilmestyy Media Factoryn Comic Alivessa.

Tässä on 15-vuotias Sumika Murasame, budokaperheen ainoa tytär. Hänellä on isä ja rivi Street Fighterista karanneen näköisiä isoveljiä, jotka toimivat lähinnä koomisina sivuhahmoina. Hän on vakava, 175-senttinen ja hyvä urheilussa. Jonkin aikaa ennen tarinan alkamista hän lopetti karaten harjoittamisen yrityksenä päästä eroon machoimagostaan, huonolla menestyksellä.

Sarjan kantava teema on hänen salainen rakkautensa parhaaseen ystäväänsä Ushio Kazamaan.

Sumikan luokalle yläasteella kesken lukukauden siirtynyt ja kahdestaan veljensä kanssa asuva Ushio on hieman löyhäpäinen tapaus; takaumassa meille kerrotaan, ettei hän onnistunut pitämään sitä että on tyttöihin päin kallellaan salassa luokkakavereiltaan edes yhtä päivää (mistä syystä nämä itse asiassa alun perin tutustuivatkin). Ei sillä että hän asiasta kauheasti välittäisi; hänellä ei ole tapana murehtia turhia (tai ainakin niin lukijoiden annetaan sarjan alussa ymmärtää), ja sarjan alkupuolella pelkkä söpön tytön näkeminenkin heittääkin hänet väistämättä euforiseen tilaan.

Ushio pitää kuitenkin vain söpöistä tytöistä, ja sekös Sumikaa masentaa. Hän kyhjöttää niin syvällä kaapissa että on puoliksi Narnian puolella, joten hienotunteisuudesta tämän asian suhteen Ushion suunnalta ei ole puhettakaan...

Tarinan alkaessa näillä kahdella on tapana syödä lounasta vain sarjan kiintiöhetero Kiyorin kanssa, mutta hyvin pian he tutustuvat myös samalla luokalla olevaan koulun barrikadipariskuntaan, Tomoeen ja Miyakoon. Sarjan alkupuolisko koostuu enimmäkseen neljännen seinän tökkimisestä, Tomoen pöhköjen päähänpistojen seuraamisesta, Ushion trippailuista söpöjen tyttöjen perään ja Sumikan huonolla menestyksellä etenevistä yrityksistä vuoroin tukahduttaa tunteensa, vuoroin tehdä itsestään söpömpi. Omat pienet juonikaarensa saavat myös isovelikompleksista kärsivällä ärsyttävällä pikkusiskolla riivattu ristiinpukeutuja Akemiya-kun ja doojinkirjoitteleva fujoshi Aoi-san, jonka myötä sarjaan saadaan myös jo hieman draamaakin.

Sarja on äärimmäisen hauska, ja voin suositella sitä varauksetta kaikille jotka pitävät romanttisista komedioista, koska sillä on muitakin laadullisia ansioita kuin vain tyttötyttöjännitteet - hieman samaan tapaan kuin Antique Bakerylla. Sarja on miellyttävä myös graafisesti; tekijä hallitsee kuvakerronnan hyvin, ja hänen tyylinsä noudattelee hyväksi havaittua shoujomaisen seinenin estetiikkaa ollen kuitenkin tunnistettavasti omanlaisensa. Se on myös selkeä ja kohtauksen sitä vaatiessa myös vaihteleva ilman että se vajoaisi Chi-Ranin tai muiden vastaavien sekasotkusuohon.

Aikoinaan tulin peräänkuuluttaneeksi Strawberry Shake Sweet -arvostelussani sitä että keveys on hyväksi mille tahansa genrelle, koska se tekee siitä markkinoitavamman myös laajemmille kohdeyleisöille ja johtaa ennen pitkää genren suosion kasvuun, ja näin on eittämättä sittemmin tapahtunutkin - yurisarjoja löytyy jo vähän joka toisesta vähänkään otakummasta mangalehdestä, ja mukaan mahtuu useampia todellisia helmiä. Kehitystä on siis tapahtumassa, ja animesovituksiakin tipahtelee näemmä nykyään.

Animen käsikirjoittajalla näyttäisi olevan jokunen varsin vaikuttava sulka hatussaan, joten sovittamisen puolella homma tuskin leviää käsiin. Enemmän olen huolissani siitä mitä tullaan animeksi sovittamaan; jaksomäärästä ja netissä esiteltyjen hahmojen määrästä päätellen sarja aiotaan lopettaa joko ennen urheilufestivaalia (lukuun 12) tai välittömästi sen päättymisen jälkeen (lukuun 13). Lukuun 14 asti ei joka tapauksessa voida päätyä, koska saksalaista vaihto-oppilaslolia Lotte-chania ei hahmoprofiilisivulla näy.

Mangan alkupuoli on melko lailla tyylipuhdasta slapstick-komediaa, jossa romantiikka on vain pinnan alla muhivana katalysaattorina, ja Ushion tunteiden syvenemisen suuntan vain vihjaillaan. Se on myös episodirakenteinen, mikä eittämättä tekee siitä helposti animeksi sovitettavan - se vain, että ne osat tarinasta joita ollaan sovittamassa eivät ole niitä joiden takia tämä sarja on hyvä. Tulossa ovat otakusarjoille perinteiset uima-allasjakso, doojinshijakso, trappijakso ja meidopukukokkauskisajakso, ja en voi olla pelkäämättä sitä miten tavanomaisen tylsältä ja juonettomalta koko konsepti tulee näyttämään.

No, ainahan voi toivoa kakkoskautta; mangassa on lukuja jo kolmisenkymmentä, joten materiaali ei ainakaan lopu vielä kesken. Siinä vaiheessa päästäisiinkin sitten jo kunnollisen draaman äärelle - viimeisimmissä luvuissa kun on käynyt ilmi että myös Ushiolla on kuin onkin tunteita Sumikaa kohtaan, mutta hän torjuu ne yläasteella ennen koulunvaihtoaan tapahtuneen ikävän tapauksen vuoksi. Kuinkakohan monta ylä- ja alamäkeä edessä vielä on ennen onnellista loppua...

(Tätä edellistä kohtausta luvusta 17 ei animessa tule olemaan. Nakertaa...)

Sovittamisen vaikeus

Viime postauksen pohdintaa teoksen tarkoitetusta kohdeyleisöstä voi toki laajentaa muihinkin suuntiin. Onko esimerkiksi sellainen alkuteoksen animesovitus jonka ymmärtääkseen on tunnettava alkuteos automaattisesti surkea? (Sivuhuomio: Nova, arkistot takaisin ennen kuin katoat!) Kenties - esimerkiksi Harry Potter -leffat ovat saaneet kohtuullisen haaleita arvosteluja, eivätkä kaikki fanitkaan niistä pidä. Mutta toisaalta niiden läpileikkausmaisuus tekee niistä vain huonoja yksittäisiä teoksia, ei niinkään huonoja franchisen osia - ja jos kaikki ovat jo kuitenkin lukeneet alkuteoksen, mitä väliä sillä on millainen teos olisi yksittäin tulkittuna? Vertauksia voisi tehdä vaikkapa .hack-franchiseen ja siihen miten ymmärrettävä se on yksittäisinä teoksina.

Toki kyseessä olisi melko huono vertaus, koska Harry Potterin ja NovaJinxin rageaman Uminekon tapauksessa kyseessä on kuitenkin sovitus eikä itsenäinen tuoteperheen osa. Ja totta on myös, että sovituksen pitäisi pystyä seisomaan myös omilla jaloillaan. Jotkut sovituksien tekijät osaavat tämän hyvin; esimerkiksi Kyoto Animation oli ennen loputtoman elokuun tapausta lähes yksimielisesti sekä alkuteoksen fanien että uusien katsojien arvostama sovitusten tekijä. Esimerkiksi Haruhin ensimmäiseen tuotantokauteen ja sen openingiin upotettiin aiemmin mainitsemiani pikku detaljeja, jotka saivat alkuteoksen fanit hyrisemään tyytyväisyydestä kuitenkaan uusia katsojia häiritsemättä tai mitään spoilaamatta.

KyoAni onnistui jopa Clannadin sovittamisessa sekä alkuteoksen faneja miellyttävään että siihen tutustumattomille katsojille ymmärrettävään muotoon, mikä sen kerronnan pikku omalaatuisuudet huomioon ottaen oli varsinainen uroteko.

Ja siinä missä Haruhin openingissa oli jokunen silmäniskuviittaus alkuteoksen faneille on Clannadin opening tungettu niitä täyteen. Se on tyyliltään äärimmäisen tyypillinen visual noveliin perustuvan animen opening hahmoesittelyineen, moeruumiinkielineen (joiden saralla K-ON! toisaalta ylittää sen kirkkaasti), nopeine sivuhenkilövinjetteineen ja tunnelmanluonteineen. Toisin kuin moni muu visual novel- ja erogeadaptaatio se ei myöskään spoilaa puolta sarjan sisällöstä openingillaan: alkuteosta tuntemattomalle esimerkiksi lavalla seisova Nagisa, lumeen tuupertunut pikku-Nagisa, angstinen Kyou, pyörätuoli sekä Tomoyon kirsikkapuut ja karhupuku eivät sano yhtään mitään ennen kuin ne tulevat vastaan itse sarjassa, joten ne eivät niin ollen myöskään voi spoilata siitä mitään. Tästä näkökulmasta katsoen esimerkiksi Tayutama epäonnistuu samaa yrittäessään katastrofaalisesti; se on ikävää, mutta homma nyt vain on niin että alkuteoksia pelaamattomat gaijinit eivät todellakaan ole näiden sarjojen ensisijaista kohdeyleisöä.

Metkan Clannadin openingista tekee kuitenkin se, että kaikki ennen sarjan nimeä näytettävä kuvasto siinä - lumeen hautautuneen tytön vierellä istuva robotti, kukkaniityn halki juokseva Ushio - on itse asiassa materiaalia ihan tarinan lopusta, After Storysta, joka animessa muodostaa toisen tuotantokauden (jolla on tietysti sitten uusi opening). Tuo niiden välissä oleva muutaman sekunnin mittainen välähdys Fuukosta löytämästä nukkuvan Ushion puun juurelta on itse asiassa koko hiton sarjan viimeinen kohtaus. Tällainen on mahdollista, kun koko alkuteos on jo valmis - toisin kuin vaikkapa Haruhin tapauksessa.

Tällainen menee jo selvästi sen ohi, että tarjottaisiin lisäarvoa alkuteoksen faneille - se on jo henkilökohtaista kosiskelua. Se on sitä, että animentekijät tökkivät katsojaa kyynärpäällä kylkeen ja sanovat "hei mekin ollaan nörttejä, mekin ollaan pelattu tän 70 tunnin visual novelin jokainen reitti läpi viiteen kertaan ennen kuin alettiin tekemään siitä animea." Se on merkki siitä, että tekijöillä on henkilökohtainen suhde teokseen jota he ovat sovittamassa.

Olen varma että itse kullakin tulee mieleen muitakin esimerkkejä.

ITT: Overrated anime

Olen populisti mitä fiktion arvostamiseen tulee. Lähestyn teoksia yleensä sillä asenteella, että hyvin harva teos on rehellisesti huono; on vain erilaisia teoksia, erilaisia ihmisiä ja joko hyvin tai huonosti yhteensopivia ihmis-teos -pareja. Todella ala-arvoisilla teoksilla on viihdearvonsa kalkkunoina, ja ainoastaan loputtoman keskinkertaisuuden suossa tarpovat teokset joista kukaan ei oikeastaan nauti ovat loppupeleissä oikeasti huonoja. Samaan tapaan "yliarvostettu" on ärsyttävä sana jota viskellään ympäriinsä turhan kevyesti, koska se vihjaa sanojansa pitävän omaa näkökulmaansa objektiivisena: sen sanoja on puheena olevan teoksen laadun suhteen oikeassa, teoksesta pitävät taas väärässä. Siteeraan tässä Yotsuba&-arvosteluani Otakusta 1/2008, koska siinä sivusin tätä asiaa mielestäni varsin onnistuneesti.

Se auttaa kuitenkin ymmärtämään erästä yksinkertaista perusasiaa, joka on hyvä tiedostaa etenkin Yotsuba&!sta puhuttaessa: täydellistä mangasarjaa ei ole olemassa, koska mikään ei voi koskaan miellyttää kaikkia. Täydellinen teos on mahdottomuus; mitä useampia jokin yrittää miellyttää, sitä enemmän kompromisseja se joutuu tekemään. Mikään sarja ei voi liioin koskaan tarjota kaikkea mahdollista, joten aina löytyy joku joka haluaisi viihteeltään jotain muuta.

Kaikki eivät voi pitää kaikesta, ja se tarkoittaa sitä että ei ole olemassa absoluuttista hyvyyttä eikä absoluuttista huonoutta: jos teos yrittää miellyttää kaikkia ja osua kaikkiin suuriimpiin yhteisiin nimittäjiin siitä tulee Code Geassin kaltainen sillisalaatti, joka tarjoaa metkaa viihdettä suurimmalle osalle katsojista mutta tuskin soittelee näiden sielunkieliä tarpeeksi tehokkaasti ollakseen juuri kenenkään lempisarja. Laajaskaalaisuudella menettää mahdollisuuden kulttisuosioon, mutta toisaalta tiukemmin kohdennettu sarja karsii pois suurimman osan niistä katsojista jotka putoavat ensisijaisen kohdeyleisön ulkopuolelle. Se ei silti tarkoita sitä että toinen teos olisi objektiivisesti ajatellen toista huonompi, vaikka niin subjektiivisesti saattaisikin vaikuttaa.

Kaikki eivät kuitenkaan ajattele näin.

Ensi alkuun hieman perspektiiviä. Tässä on lainaus jota Kekko siteerasi Desuconin animejournalismipaneelissa:

Jos ihmiset eivät lainkaan kiistele makuasioista, vaan hyväksyvät kaikenlaisia taideteoksia arvostelematta niitä, niin taiteen kvaliteetti kärsii. Se että ihmisillä on eri konkretisaatiot taideteoksesta, ei merkitse, että ne olisivat yhtä hyviä tai että ihmiset pystyisivät yhtä hyvin arvottamaan taideteoksia. Päinvastoin toisilla ihmisillä on hyvä maku, toisilla huono ja näiden välillä on skaala eriasteisia esteettisiä makuja. Makuasioista on kiisteltävä juuri siksi, että ihmiset oppisivat pitämään hyvistä taideteoksista.

Pellervo Oksala: Ihminen, kulttuuri ja taide - filosofisia yleisopintoja 4 (1978)

Tätä mieltä oltiin 70-luvulla. Nykyaikaisen journalismin ja kritiikin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä; ajattelutapaa jonka mukaan voisi olla olemassa hyviä ja huonoja makuja tai absoluuttisen hyviä teoksia pidetään nykyään elitistisenä ja pystynokkaisena.

Nykyäänkin on kuitenkin olemassa ihmisryhmä joiden mielestä tällaisessa ajattelutavassa ei ole mitään pahaa, ja tämä ihmisryhmä on nörtit. Syitä tähän voi lukea täältä, mutta tiivistettynä ne ovat että nörtit ovat paitsi sekä kuluttajina teoksiin hyvin henkilökohtaisesti suhtautuvia että myös perusluonteeltaan taipuvaisia pitämään omaa älykkyyttään ja makuaan parempana kuin muiden. Juuri nörttien joukossa kulkiessa on todennäköisempää kuin missään muualla kuulla vähättelyä "ja miljoona kärpästä ei voi muka olla koskaan väärässä."

Tämä tekstin inspiraationa oli tämä postaus ja sen synnyttämä keskustelu. One Piece on lännessä tunnetusti mielipiteenjakaja; jotkut vihaavat sitä sen ulkoasun vuoksi, jotkut taas sen käsikirjoituksen vuoksi, mutta joka tapauksessa on selvää että se ei nauti länsimaissa samanlaista absoluuttista kansansuosiota kuin kotimaassaan. Syykin on selvä: siellä se on valtavirtaan kuuluva lastensarja jota seuraavat vain ne jotka siitä pitävät, mutta täällä se kuuluu kategoriaan nimeltä "anime", joten kaikki ne jotka katsovat animea kokevat olevansa velvoitettuja antamaan siitä mielipiteensä jos se nostetaan puheenaiheeksi. Luonnollisesti kuitenkin vain nörtit viitsivät kirjoittaa pitkiä sepustuksia siitä miksi eivät siitä pidä; koska nörteillä on säännönmukaisesti joko liian suuri tai liian pieni ego, ja molemmissa tapauksissa sen pönkittäminen omaa ylemmyydentuntoa kasvattamalla tuntuu houkuttelevalta.

Olen henkilökohtaisesti tavannut ihmisiä, joiden mielestä One Piece on liian lapsellinen ja että siinä huudetaan ja tapellaan liikaa.

Fuzakennassa esitetyt argumentit myötäilevät myös omia kantojani. One Piece on lastensarja, ja jos se ei onnistu viihdyttämään parikymppistä opiskelijaa se ei johdu siitä että se olisi "huono sarja", vaan siitä että se ei yritäkään olla sarja parikymppisille opiskelijoille. (Vaikka se siitä huolimatta onkin kaikkien ikäryhmien ykkössuosikki...) Vastaavasti vaikkapa Monster, Planetes tai Mushishi ovat varmasti monen lapsen mielestä kuolettavan tylsiä, mutta se ei tarkoita sitä että ne olisivat "huonoja sarjoja" - vain sitä etteivät ne ole lastensarjoja. Millainen ihminen vaivautuu inttämään jonkun teoksen olevan huono, objektiivisesti huono, vaikka kirjaimellisesti miljoonat muut ihmiset ympäri maailmaa pitävät siitä ja löytävät siitä jotain joka miellyttää heitä? Vaikka se olisi Japanin suurimman mangalehden suosituin sarja?

Tiedätte vastauksen.

I remember being 8-14 years old. It wasn’t that long ago, really. I didn’t like seeing crying kids and retarded enemies (fuck Bebop and Rocksteady, bring on Shredder and Krang!). Perhaps I’d tolerate them more than I will now, but I always preferred tough good guys and cool bad guys. If I had to choose between Naruto and One Piece when I was eight years old, I’d have taken Naruto without a doubt.

Tähän voi tietysti sanoa kuten Baka-Raptor yllä. Mutta se ei muuta aiemmin mainittua tosiasiaa - on olemassa erilaisia ihmisiä ja erilaisia makuja, eivätkä kaikki 8-14-vuotiaat pojatkaan välttämättä pidä samoista asioista. Ja jos sanoo näin ja väittää edelleen teoksen olevan objektiivisesti huono (sen sijaan että myöntäisi mielipiteensä siitä olevan subjektiivinen) lähtee tielle, jonka päässä odottaa vain yksi mahdollinen perustelu: sen sanoja julistaa omaavansa, ja omanneensa jo lapsena, paremman maun kuin muut - ja että miljoona muuta eri mieltä olevaa ovat vain väärässä olevia kärpäsiä. Suhteellisen 70-lukulaista...

Sdshamshel tiivisti asian näin:

[I]t does bring up a recurring problem in the realm of anime discussion: Those who know little about a show’s content or genre discussing the work from a position of authority. I feel that it’s like criticizing a Power Rangers show for using spandex and rubber suits, or a harem anime for featuring lots of attractive girls.

- -

In summary, if you’re going to give a negative review of Twilight, you can complain about how you think the writing is awful. You can complain about characterization. You can complain about the portrayal of vampires in the story, or even lament the popularity of the suave, handsome vampire. What you can do but should not however, is complain about the fact that there are vampires in Twilight in the first place, because–Surprise!–this series is about vampires.

En sano että enemmistö on aina oikeassa, koska mitään "oikeaa" ei yksinkertaisesti ole olemassa. On olemassa vain yksittäisiä makuja ja samanlaisten makujen omaajien muodostamia ryhmiä - ja koska kaikki eivät ole uniikkeja lumihiutaleita ovat jotkut tällaiset ryhmät suurempia kuin toiset. Joskus yksilön maku korreloi suurimman osan samaan sukupuoli- ja/tai ikäkategoriaan kuuluvien muiden yksilöiden kanssa, toisinaan taas ei. Tällä tavalla saamme yksilöllisiä ihmisiä, jotka kenties lukevat myös sellaisia sarjakuvia joiden lukijakunnasta suurinta osaa heidän ikäisensä ja sukupuolisensa ihmiset eivät muodosta - mikä on kokonaan eri asia kuin "kuin mitä suurin osa heidän ikäisistään ja sukupuolisistaan lukee", kuten hyvin tiedämme.

Tämän takia summittaisiksi markkinointikehyksiksi tarkoitetut japaninkieliset sanat "poika", "tyttö", "mies" ja "nainen" muuttuvat paikkansapitämättömiksi ja jopa ärsyttäviksi jos niitä käytetään ahtaina genreluokitteluina, jollaisiksi ne lännessä ovat muodostuneet - sen sijaan että ne olisivat vain sanoja jotka vihjaavat lähinnä missä päin lehtihyllyä niitä kantavan sarjan ilmestymislehti sijaitsee. Esimerkiksi itse olen lukenut viime viikkoina Yoko Kamion Cat Streetiä hyvällä halulla, vaikka en tiettävästi ole 12-17-vuotias tyttö.

Mutta enpä usko että vaikka se ei omaa venettäni kelluttaisikaan kokisin mitään valtavaa halua julistaa sen surkeutta maailmalle.

Ei näin.

Tunne ihmisesi

Olen viimeksi kuluneiden kuukausien aikana ottanut tavaksi kirjoitella ylös sellaisia hyödyllisiä huomioita tapahtumanjärjestämisestä, joista uskon tuleville sukupolville olevan hyötyä. Ainahan se on mukavampaa jos on edes jonkinlaisia neuvoja olemassa, ja luonnollisesti uudet ihmisetkin lähtevät mukaan paljon mieluummin, kun kaikkea ei tarvitse aloittaa tyhjältä pöydältä eikä pyörää keksiä uudestaan. Varsin suuri osa näistä huomioista koskee henkilöstönhallintaa - johtuneekohan sitten siitä että nörttipiireissä kaikilla on yleensä joko liian suuri tai liian pieni ego, mutta valitettava totuus on että sosiaalisia kitkoja tulee aina ennen pitkää projektissa kuin projektissa. Mielestäni tärkein listaamani asia ei kuitenkaan koske niinkään henkilöiden välisten ristiriitatilanteiden selvittämistä kuin henkilöiden valintaa. Homma menee näin:

  • On kahdenlaisia vastuutehtäviin tarjoutuvia ihmisiä: niitä jotka ovat aidosti kiinnostuneita tekemisestä ja osallistumisesta, ja niitä joiden oma elämänhallinta ei oikein toimi ja jotka pyrkivät kompensoimaan huonoa itsetuntoaan vastuutehtävillä ja titteleillä. Jälkimmäisistä koituu aina ongelmia, mutta näiden kahden erottaminen toisistaan ihmistä paremmin tuntematta on usein hyvin vaikeaa.
  • Karkeasti yleistäen edellinen tarkoittaa sitä, että titteleillä saa houkuteltua titteleistä kiinnostuneita ihmisiä; tekemisellä (hyödyksi olemisella, osallistumisella) saa houkuteltua tekemisestä kiinnostuneita ihmisiä.

Olin kirjoittanut nämä kohdat jo aikoja sitten, mutta ne tulivat uudestaan mieleeni viime viikonloppuna Bakaconissa.

Tämä on Jelena "Shinkuu" Kiilholma; yksi Traconin IV:n kolmesta animeohjelmavastaavasta, Bakaconin ohjelmavastaava ja Animecon VII:n foorumitiedotusvastaava. Muistakaa hänen nimensä vastaisuuden varalta.

Perjantaina tulin seuranneeksi vierestä, kuinka tapahtuman ohjelmavastaava hengailee ympäriinsä kuvaamassa Idols-julkkista samalla kun muiden järjestäjien puhelimet soivat jatkuvasti tietopimennossa olevien ohjelmanjärjestäjien kysymyksistä. Minkäänlaisia infoja tai aikatauluja ohjelmanjärjestäjät eivät olleet netistä löytyvien lisäksi saaneet, eikä maileihin oltu pariin viikkoon kuulemma vastailtu lainkaan. Luvatuista matkakorvauksistakaan ei oltu tiedotettu, mistä johtuen lauantaina lähti liikkeelle jopa huhu jonka mukaan coni olisi taloudellisissa vaikeuksissa ja että korvauksia ei maksettaisi - sinällään naurettava väite kun ottaa huomioon että Sisälähetysseuran oppilaitos oli lupautunut kattamaan kaikki kyseiset kulut, mutta tietopimennon huomioon ottaen varsin ymmärrettävä sellainen.

Selitykseksi ohjelmavastaava oli kuulemma tarjonnut conin sähköpostijärjestelmän toimimattomuutta. Jännää, että se oli kaikilla muilla toiminut moitteetta.

Osa Bakaconin ohjelmanumeroista jäi näin ollen kokonaan pitämättä, osa korvautui muulla, osa onnistui vain nipinnapin väärien ohjelmatietojen, ilmoittamatta muuttuneiden aikataulujen tai hajonneiden kovalevyjen vuoksi. Osaan tästä ohjelmavastaavalla ei tietenkään ollut osaa eikä arpaa, joten voidaan sanoa Bakaconin vain kohdanneen harvinaisten surkeiden vastoinkäymisten sarjan.

-!- ptjtsubasa [m8uupe00@--D988C8E1.oamk.fi] has joined #piraattipuolue < ptjtsubasa> mites muuten sille Bakaconin luennolle kävi? < ptjtsubasa> kävin vilkaisemassa mutta huone oli tyhjä. < Kivisto> Bakakonista sen verran että jokin siellä päässä kusi < Kivisto> sieltä ei ilmoiteltu takaisin milloin esitelmä mahdollisesti olisi tai missä < ptjtsubasa> kyllähän se lopullisessa ohjelmakartassa ainakin näkyi. < ptjtsubasa> http://bakacon.fi/ohjelma/lauantai < Kivisto> joo nä mä katoin tota vielä pari päivää ennen conia eikä siellä ollut mitään silloin < Kivisto> conin aikana sieltä otettiin sitten yhteyttä ja sanottiin että joku vastaava oli mokannut tai jotain

Sääliksi käy muita, hommansa hoitaneita järjestäjiä. Eikä pelkästään tämän conin vuoksi vaan myös sen vuoksi mitä tämä kaikki aiheuttaa tapahtuman maineelle: ensi vuonna on entistä hankalampaa saada uusia ihmisiä mukaan järjestämään ja etenkin pitämään ohjelmaa, kun ihmiset ovat jo kuulleet juttuja edellisestä tapahtumasta. Erityisen ikävää tämä on siksi että jo tällä kertaa tulonsa peruneita ohjelmanjärjestäjiä (joita oli eräässä vaiheessa aika iso kasa; conin ohjelman kun ei ollut alun perin tarkoitus koostua pelkästä yaoista, harehareyukaista, paraparasta, cosplaysta ja AMV:istä) tulee olemaan aika iso työ maanitella mukaan seuraavalla kerralla - vaikka kuinka vakuuttaisi, että kyvyttömäksi havaittua heikkoa lenkkiä ei päästetä enää conin lähimaillekaan.

Pahinta kaikestahan on, että tällaisen kaaoksen aiheuttaakseen ei tarvitse olla pahantahtoinen tai edes laiska. Riittää, että on täysin vailla pätevyyttä hoitaa omalla vastuullaan olevia asioita - ja liian yksinkertainen tajutakseen sitä. Tämäkin ohjelmavastaava patsasteli kovasti ympäriinsä kyselemässä josko olisi jotain jota hän voisi tehdä - hän ei vain ymmärtänyt, että jos hän ei siinä vaiheessa jo itse tiennyt mitä hänen tulisi tehdä hommat olivat aika huonolla tolalla.

En sano että Shinku olisi välttämättä nimenomaan sen huonomman ääripään edustaja noista kahdesta ylöskirjoittamastani - hänellä on selkeästi innostusta myös itse asioihin, miksi muuten hän olisi suunnilleen joka toisen conin coniteaan itsensä tunkenut. Eri asia sitten tietysti on miten paljon innostus korvaa osaamista kun eteen tulee jotain vaikeaa, tai omistautumista kun eteen tulee jotain tylsää.

Sunnuntain yaoi vs. yuri -paneeli korvautui improvisoidulla Caramelldansen-hetkutuksella. Ilman musiikkia. Taskusoittimen musiikilla.

Mutta joka tapauksessa kyseessä on varsin mittava riski kenen tahansa coninjärjestäjän kannalta: mistä tietää kenelle uskaltaa antaa vastuuta ja kenelle ei, jos työskentelee ei-välttämättä-niin-hyvin-tuntemiensa ihmisten kanssa? Vastuutehtävätarjoukseen vastaaminen myöntävästi ei aina takaa innostusta tehtävän suorittamiseen, eikä innostus takaa kykyjä siitä suoriutumiseen. Tässä maassa on nähty turhankin monta esimerkkiä siitä mitä tapahtuu, kun tekemisestä kiinnostuneet mutta kyvyttömät pääsevät tekemään oman päänsä mukaan ja kohoamaan päättäviin asemiin vain siksi että "vapaaehtoiset eivät kasva puissa."

Helppoa ratkaisua ei luonnollisestikaan ole, mutta vähintään sponsori-, talous- ja ohjelmavastaaviksi tulisi valita yleisesti päteviksi ja luotettaviksi tunnettuja henkilöitä, koska nämä ovat ne vastuualueet joista hyvin pitkälti koko tapahtuman onnistuminen riippuu. (Vaikka, sivumennen sanoen, on tietysti ihan tapauskohtaista miten tärkeänä asiana esimerkiksi tapahtuman sisältöä pitää sen onnistumiselle. Animeconin ohjelmavastaavaksihan on perinteisesti yleensä nakitettu vain "joku", ja ainakaan vuoden 2008 tapaus ei ollut edes itse kärryillä siitä missä mentiin.) Loppujen lopuksi jos henkilöllä ei ole entuudestaan minkäänlaista mainetta, niin hyvää kuin huonoakaan, on ainoa vaihtoehto viettää aikaa yhdessä ja tutustua. Se ei hoidu parissa kuukaudessa eikä välttämättä puolessa vuodessakaan, mutta on ehdottoman välttämätön mikäli uusien ihmisten kanssa aikoo paitsi tulla toimeen myös saada jotakin aikaan.

Tämän vuoksi olenkin kirjoittanut ylös myös seuraavan neuvon:

  • Järjestäjäporukan tulisi viettää aikaa yhdessä myös kokousten ja muiden järjestelytoimien ulkopuolella, ja vastuutehtäviä on riskialtista antaa ihmisille joita kukaan ei tunne kunnolla. Deadlinejen kolkutellessa on ikävää saada selville että yhdellä on puhelinpelko, toisella auktoriteettiongelma, kolmannella päästäisen stressinsietokyky ja neljännellä hajoamassa oleva parisuhde.

Nykyisten avoimemmin ja yhteisöllisemmin järjestettävien conien aikakaudella innokkaita uusia järjestäjiä puskee kuitenkin sisään ovista ja ikkunoista (itse olen ainakin ollut positiivisesti yllättynyt siitä miten hyvin spekulaationi Desuconin yhteisöllisestä luonteesta ovat käyneet toteen), joten on aina olemassa se riski, että mukaan mahtuu joitain mätiä omenoita. Kun toisten henkilöhistoriaa, luonnetta, heikkouksia ja vahvuuksia ei tunne entuudestaan ovat tällaiset tapaukset melko lailla väistämättömiä, joten osaava coninjärjestäjä pyrkii varautumaan tällaisiin tapauksiin miten vain parhaiten taitaa. Sen auttamiseksi olenkin listaani kasaamassa.

Mutta loppujen lopuksi kannattaisi toki pyrkiä sellaiseen tilanteeseen, että pääjärjestäjällä ei ole tapahtumassa hoidettavaan muuta kuin muissa vastuutehtävissä olevat järjestäjät - heidän resurssitarpeistaan huolehtiminen, heidän työnsä etenemisen seuraaminen ja helpottaminen, heidän muistuttamisensa asioista joita he eivät ole ehkä ottaneet huomioon, keskuskommunikaatioväylänä toiminen, yleinen koordinoiminen, tapahtuman kokonaiskuvan näkeminen. Tällöin ongelmatkin huomataan ajoissa eikä tapahtumasta tule tilkkutäkkiä jossa osa toimii ja osa ei, vaan enemmänkin huolella suunniteltu kone, jonka kaikki palaset pelaavat sujuvasti yhteen.

Ei-cossaajat, cosplaytapahtumien maanvaiva

Ei aprillipilaa tällä kertaa, valitan. Mutta sen sijaan jotain, joka voisi hyvin olla.

Tämä tammikuusta asti jatkunut ketju nimittäin (osittaisena kopiona täällä, jos satut lukemaan tätä yhdeksän jälkeen), joka nousi pinnalle jälleen Tampere Kupliin jälkipyykeissä. Kyseisen festivaalin jälkeen kuumaksi puheenaiheeksi on noussut nuoremman polven conikäyttäytyminen, joka on viime aikoina yltynyt huomattavasti pahemmaksi kuin se vielä viime vuonna oli - ja joka kyllä minustakin on hiton paljon tärkeämpi asia käsiteltäväksi kuin joku hiton "conikiusaaminen."

Tuumin edelleen: kuinkahan kauan tapahtumia jaksetaan järjestää hyvä hyvyyttään, jos niiden kävijäkunta ajattelee näin? Epäilemättä sellaisiakin järjestäjiä löytyy. Vaan kuinka paljon, ja kuinka pitkään...?

Kenties pitäisikin kysyä "kuinka kauan tapahtumia jaksetaan järjestää tällaisille kävijöille."

Mutta ajatellaanpa tuota ensimmäisen linkin takaa löytyvää ketjua nyt objektiivisesti. Ylläoleva postaus tiivistää sen aloituksen takana olevan ajatuksen varsin tehokkaasti olennaisimpaan, ja on sitäkin merkityksellisempi kun se on conissa koskaan käymättömän ihmisen kirjoittama.

Mietitään hetki mitä Tiituli83 kirjoituksellaan tarkoittaa. Hänestä ei ole ihmeellistä niinkään se, että jotkut tulevat tapahtumiin ilman cosplaypukua - vaan se, että tapahtumiin tulee myös ihmisiä jotka eivät hänen nähdäkseen ole animesta kiinnostuneita, vaan tulevat vain "seisoskelemaan" ja "viemään tilaa". Mutta mistä hän sen tietää? Ei kai animesta kiinnostuneisuus näy ulospäin?

Ketjun seuraavalla sivulla hän selventää ajatuksiaan: hänestä cossaaminen ja animesta kiinnostuneisuus yksinkertaisesti kulkevat niin käsi kädessä, että on vaikea kuvitella kenenkään ei-cossaavan olevan kiinnostunut animesta - ja että tokihan kaikki animesta kiinnostuneet cossaavat. Hänen mielestään nämä pukeutumattomat ovat paikalla vain seisoskelemassa, koska mikään puheohjelman (tai ylipäätään tapahtuman muun sisällön kuin cosplayn) kaltainen asia syynä tulla coniin ei ole käynyt hänellä mielessäkään - koska conit eivät tarjoa muuta järjellistä sisältöä kuin cosplayta ja niistä ei ulospäin muuta näykään, koska jopa tapahtumissa toistaiseksi käymättömillä on sellainen käsitys. (Jotkut jopa luulevat cosplayn olevan pakollista.) Kyse on kannanotosta coneissa muuten vain hengaavia vastaan; ainoa ero on, että hän käsittää "muuten vain hengaamisen" täysin eri tavalla kuin asian toinen osapuoli.

Kyse on siis vain erilaisesta maailmankuvasta - maailmankuvasta, joka valitettavan monelle on päässyt syntymään (tai jota on jopa puolivahingossa luotu...) ja jonka mukaan "anime" tarkoittaa lähinnä pukuilua ja yaoita. En taaskaan viitsi osoitella sormella ketään tiettyä henkilöä, mutta kenties tämä antaa vähän ajattelemisen aihetta itse kullekin.

Ironistahan kuitenkin on, että suuri osa näistäkin ihmisistä olisi hyvinkin potentiaalisia tapauksia kiinnostumaan myös animen itsensä harrastamisesta; heitä ei kannata lähteä rajaamaan tapahtumista ulos ikärajoilla tai vastaavilla, koska silloin päätyisimme taas kerran sadan hengen tukahtuneeseen nörttipiiriin. Sen sijaan heille tarjottujen esimerkkien animen harrastamisesta tulisi olla positiivisia - eikä pelkästään luentoja animen ja mangan kliseistä, siitä miten 95 % animesta on paskaa tai muusta vastaavasta.

Ja tämä on loppujen lopuksi Desuconin ja Kehittyvien conien Suomi ry:n tärkein tarkoitus: pelastaa animen ja mangan harrastaminen Suomessa.

Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan ernuja

30 prosenttia 15–29-vuotiaista suomalaisista on kiinnostunut japanilaisesta populaarikulttuurista, uutisoi Helsingin Sanomat viime viikolla. YLE kertoi samasta aiheesta hieman paremmin taustoittaen mutta samalla vähän epätarkemmin. Digitoday päätti nostaa otsikkoonsa harrastuksen internetaspektin laillisuuksineen ja laittomuuksineen, Nelonen puolestaan teki aiheesta kokonaisen uutisvideon - mihinkäs muuhunkaan kuin yaoihin keskittyen! (Harvinaisen asiallisia vastauksia kyllä, pakko myöntää. Tuollaista kun näkisi skenevaikuttajienkin haastatteluissa...) Asia on tapetilla tamperelaisen Katja Valaskiven tutkimuksen (PDF) Pokemonin perilliset - japanilainen populaarikulttuuri Suomessa (sic) takia, joka on pituudestaan huolimatta varsin metkaa tekstiä ja joka kannattaa lukea jos siitäkin syystä, että se on ehdottomasti laajin länsimaisesta ja etenkin suomalaisesta japanilaisen populaarikulttuurin harrastamisesta Suomessa tehty tutkimus ikinä. Extended_feline toimi sen tutkimusavustajana, joten siinä siteerataan minuakin pariin otteeseen - sivuilla 38, 41, 59 ja 60 tarkkaan ottaen. Niin, ja onpa siellä pieni maininta Otakunkin olemassaolosta.

30 prosenttia on tietysti typerryttävä luku. Kuinkahan monta kymmentä tuhatta ihmistä se tekee?

Animen parittamista milloin scifin, milloin roolipelaamisen kanssa samoihin tapahtumiin perustellaan säännöllisesti sillä, että me kaikkihan olemme kuitenkin loppujen lopuksi yhtä iloista nörttiperhettä ja sovimme vallan näppärästi saman katon alle. Harmi vain, että vilkaisu minkä tahansa animetapahtuman keskimääräiseen kävijään kertoo ihan toista.

Asiaa kuitenkin selventää tietysti se, mistä mainitsin jo edellisessä kirjoituksessa: anime ja manga eivät loppujen lopuksi ole enimmäkseen mitään erityisen nörttiä kulttuuria, vaan enemmänkin hyvin normaalia populaarikulttuuria. Tämä saattaa tietysti tuntua aika omituiselta ajatukselta mikäli katsoo asiaa näin harrastajan perspektiivistä - cosplay, conit, fanitaide ja fanifiktio ovat kuitenkin aika nörttiä touhua - mutta kannattaa muistaa, että tässä ei puhuta vain meistä harrastajista. (Mikäli luet animeblogeja voinet pitää itseäsi jo melko syvällä tässä touhussa olevana...)

Itsensä harrastajiksi identifioivien ihmisten ulkopuolelta löytyvät ne kymmenettuhannet kasuaalit kuluttajat, jotka säännöllisesti katsovat uusimman jakson Narutoa Crunchyrollista tai ostavat uusimman Inuyashan kaupan lehtihyllyltä, mutta jotka eivät pidä niitä riittävän omistautumisen arvoisina jaksaakseen liittyä mihinkään alan yhdistykseen tai edes rekisteröityäkseen millekään foorumille. He ovat toki potentiaalisia uusia harrastajia - moni meistä varmasti tietää kokemuksesta miten vaivatonta on vajota huomaamattaan yhden tai kahden sarjan fanittamisesta siihen että tajuaa huoneensa varmaankin näyttävän "normaalien ihmisten" silmään varmaan aika oudolta - mutta suurin osa heistä jää sellaisiksi pysyvästi, tai aikanaan "kasvaa ulos" lempisarjoistaan löytämättä uusia tilalle.

Pointti kuitenkin on, että koska anime ja manga eivät ole mitenkään erityistä omistautumista tai vihkiytymistä vaativia harrasteita myös niiden länsimaisten kuluttajien jakautuminen noudattaa normaalia väestöpyramidimallia. Tähän tapaan:

Scififandomista tehtynä tämä kaavio olisi enemmänkin leveällä jalustalla seisova ohuttyvinen torni.

Tämä karkea jaottelu ei ilmene niinkään harrastuneisuuden vuosimääränä tai katsottujen sarjojen lukumääränä, vaan enemmänkin asenteena omaan harrastamiseen. Ihminen voi kokea yhdessä seurassa kuuluvansa yhteen luokkaan ja toisessa seurassa toiseen, ja näitäkin luokkia voi tietysti alkaa pilkkoa pienemmiksi jos haluaa. Mutta monesti on eittämättä totta, että ikä korreloi melko lailla suoraan sen kanssa mihin luokkaan henkilö kuuluu - jokainenhan kuitenkin aloittaa pohjalta, ja iän kasvaessa myös asenne muuttuu.

Kasuaalit kuluttajat ovat edellä mainitun kaltaisia ihmisiä, jotka nauttivat Japanin kulttuurin tuotteista sellaisenaan niitä mitenkään erityisesti harrastamatta. Tämä on täysin normaali tapa kuluttaa viihdettä, olkoonkin että etenkin Japanin animaatiotuotannot ovat viime vuosina siirtyneet entistä enemmän kohti suppeiden kohdeyleisöjen sarjoja ja poispäin mainstreamviihteestä. Siksi tämä ryhmä on myös suurin; siihen kuuluu kymmeniä tuhansia ihmisiä, arviolta ehkä kaksi kolmasosaa koko pyramidista.

Nyypäksi ihminen muuttuu siinä vaiheessa kun hän alkaa tiedostaa harrastavansa japanilaista kulttuuria. Japani alkaa muodostaa ihmisen preferensseissä itseisarvon, minkä takia kutsun tätä vaihetta myös ns. "Nippon sugoi" -vaiheeksi. Tässä vaiheessa harrastajan elinkaarta kritiikkitaso on matala, ja uusista asioista innostuminen on helppoa. Yaoi on parasta maailmassa koska se kyseenalaistaa sukupuolirooleja; anime on parasta maailmassa koska se on aikuisempaa kuin länsimainen animaatio; manga on parasta maailmassa koska siinä on oikeita tarinoita eikä jatkuvaa status quoa; j-rock on parasta maailmassa koska se on niin erilaista kuin länsimainen musiikki. Japani koetaan tärkeäksi osaksi omaa identiteettiä, eikä sitä pelätä näyttää arkielämässäkään.

Ennen pitkää nyypät sitten joko kasvavat ulos harrastuksestaan tai siirtyvät seuraavaan vaiheeseen, nörtiksi. Häveliäisyyden lisääntyessä ja usein myös elämäntilanteen muuttuessa harrastuksen julistaminen omalla ulkonäöllä jää monella vähemmälle, ainakin silloin kuin ei liikuta tapahtumissa tai muualla "omien parissa." Myös tekijät ja kulttuuri teosten takana alkavat kiinnostaa. Kokemuksen mukana tullut kyynisyys voi valitettavasti näkyä myös muihin kuin omiin lempigenreihin kuuluvien teosten haukkumisena ja nyyppien mollaamisena, mutta toisaalta nörteissä on myös harrastajiston suurin potentiaali: heillä riittävästi kokemuspohjaa voidakseen käydä henkeviä, syvällisiä ja kriittisiä keskusteluja harrastamistaan teoksista ja niiden tekijöistä, mutta he ovat vielä riittävän ennakkoluulottomia laajentamaan horisonttejaan. Tämän lisäksi he ovat yleensä kiinnostuneita harrastuksestaan myös metatasolla, joten suurin osa skeneaktiiveista on heitä.

Iän kasvaessa ja elämäntilanteen edelleen muuttuessa nörtti muuttuu joskus vanhemmiten jääräksi. Uudet sarjat eivät enää kiinnosta niin paljon kuin ennen, ja keskusteluissakin kasvava osuus puheesta tuntuu olevan sen päivittelyä miten animessa ei enää ole niitä isoja hikipisaroita eikä chibejä, eikä kukaan enää edes facefaulttaile niin kuin silloin kun minääää olin nuori. Skeneaktiivisuus laskee ja kiinnostus uusien asioiden kokeilemiseen laimenee. Vielä toistaiseksi moni jäärä on vielä saapunut animen pariin aikoinaan scifianimen kautta, mikä saattaa entisestään supistaa preferenssejä.

Nämä luokittelut eivät, kuten sanottu, ole kiveen hakattuja. Huomionarvoisa seikka kuitenkin on, että animen ja mangan helpon omaksuttavuuden ja matalan tutustumiskynnyksen vuoksi uusia harrastajia tulee aina olemaan enemmän kuin vanhempia harrastajia. Tämä ei tietenkään ole ennenkuulumatonta nörtimpienkään harrastusten parissa - "vitun larppaajateinit" ja niin edelleen - mutta animen ja mangan parissa se näkyy erityisen selkeästi. Jos se ei tapahdu nyyppien harrastuksesta uloskasvamisen voimin se tapahtuu harrastajamäärien lineaarisen kasvun myötä: silloin kun entiset nyypät ovat kasvaneet nörteiksi on tilalle versonut entistä suurempi määrä uusia nyyppiä.

Tässä tullaankin sitten siihen ongelmaan, joka minut sai kirjoittamaan tämän postauksen: harrastajarakenteen aiheutettuun vinouttamiseen.

Finncon-Animecon 2008:n Conzine #3. NovaJinx voi varmaan kertoa omat airsoftpiireissä koetut kokemuksensa siitä, miten harrastamisen organisoituessa ja yhdistyksellistyessä riittävän pitkälle aletaan olla kiinnostuneempia harrastuksen julkisivusta kuin itse harrastuksen tilasta...

Jostain syystä suomalaisessa animefandomissa on monin paikoin valloillaan tietynlainen nyyppien suosimisen henki - en nyt ala osoittelemaan sormella ketään tällä kertaa, mutta eivätköhän asianomaiset kuitenkin tunnista tämän piirteen itsessään. Tämä näkyy paitsi siinä että cosplaykisaamisesta halutaan pitää kisaaminen kaukana ja jakaa mieluummin esikoulumaisia "jee, kaikki voittivat" -kunniamainintoja myös siinä miten conien ohjelmatarjonta halutaan suunnata kävijöiden suurimmalle eri nuorimmalle osalle koska "yleisöllehän näitä tapahtumia tehdään", ja jopa siinä miten nettifoorumien keskustelukynnys eli laatuvaatimukset tekstintuoton suhteen pidetään matalana. Osaltaan myös pääsymaksuttoman Animeconin perinne on madaltanut kynnystä harrastajaksi alkamiseen - ja se että "conikiusaaminen" on noussut puheenaiheena tapetille conien puheohjelmia myöten kertoo minusta myös ainakin jotain.

Voisin sanoa että tämä tekee skenestä vähemmän mukavan paikan kaikille muille kuin nyypille (viihdyttämättömien cosplaykisojen joissa 20 aloittelijaa käy sekunnin verran lavalla pyörähtämässä, tapahtumien mielenkiinnottoman ohjelmatarjonnan ja foorumien joissa yritykset syvällisempään keskusteluun hukkuvat "omat pöljät nimet animehahmoille" -ketjujen alle muodossa), mutta se argumentti olisi helposti väiteltävissä kumoon vasta-argumentilla "miksi sinua muka pitäisi palvella sen paremmin kuin nuorempia harrastajia?" Mutta toisaalta - eikö fandomin olisi kuitenkin hyvä tarjota sisältöä kaikille jäsenilleen? Ja tarjoaako tällainen fandom nyypille mitään virikkeitä uppoutua harrastukseensa cosplayta, hengaamista ja FFFightia syvemmälle?

Vastausta ainakaan viimeisimpään kysymykseen on lähes mahdoton antaa, ja varmaan se on monelle täysin merkityksetön - onhan noissakin varmasti monelle tarpeeksi. Mutta kenties tärkein kysymys kuuluukin näin: kuinka kauan skenessä aktiiviset ihmiset jaksavat olla aktiivisia ja järjestää tapahtumia, jos se tuntuu ilmaisen nuorisotyön tekemiseltä josta ei itse saa kuin "häilyvän tunteen siitä että kontribuuttaa skenen hyväksi", kuten Lmmz asian ilmaisi aikoinaan?

Miten Nekocon eroaa esimerkiksi Animeconista. Olennainen osa alleviivattu.

Kirkon ja valtion erottaminen - Finncon-Animecon -dilemma

Tässä kirjoituksessa käyn läpi tapahtumaparin nimeltä Finncon-Animecon olemukseen ja järjestämiseen kuuluvia ongelmia sekä syitä niihin. Ratkaisujen keksimisen jätän tällä kertaa lukijoiden huoleksi...

Tätä conia säät olisivat voineet suosia paremmin, mutta ainakin sillä oli hieno juliste.

Finncon on suomalainen science fiction- ja fantasiatapahtuma, joka järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1986 ja joka järjestetään vuonna 2009 viidennentoista kerran. Kävijöiden keski-ikä on yli 20 vuotta. Animecon puolestaan on suomalainen anime- ja mangatapahtuma, joka järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1999 pieneksi oheistapahtumaksi Finnconin kylkeen ja joka järjestetään vuonna 2009 seitsemännen kerran. Sen kävijöiden keski-ikä on alle 20 vuotta.

Kävijämäärät ja niiden vaikutus julkisuuskuvaan

Ensimmäistä Animeconia ei liiemmälti mainostettu tapahtumakaupunki Turun ulkopuolella, eikä siinä juuri käynyt nimenomaan sitä varten matkaan lähteneitä ulkopaikkakuntalaisia kävijöitä. Finnconin palatessa seuraavan kerran Turkuun vuonna 2003 Animecon järjestettiin uudelleen hieman isommassa mittakaavassa, ja yllättäen se sai huomattavasti edellistä kertaa suuremman suosion. (Törmänen, 2003. Helsingin Sanomat, 2003.)

Jyväskylässä vuonna 2004 Finncon-Animeconissa oli noin 5200 kävijää, joista pelkästään Animeconia varten paikalle saapuneita kävijöitä arveltiin olevan lähemmäs 2000. Helsingissä vuonna 2006 kävijöitä oli noin 9000, joista Animeconin arviolta noin 6000. Jyväskylässä vuonna 2007 kävijöitä oli noin 7000, joista Animeconin arviolta noin 5000. Tampereella vuonna 2008 kävijöitä oli jälleen noin 9000, joista Animeconin arviolta noin 7000. (Turun Sanomat, 2004. Finncon 2009 - Con-historiaa, 2008.) Tarkkojen lukujen arvioimista valitettavasti vaikeuttaa paitsi tapahtumien pääsymaksuttomuus myös jokaisen tapahtuman oma käytäntönsä laskea kävijämäärä.

Vuonna 2009 Finncon-Animecon järjestetään jälleen Helsingissä, ja kävijöitä odotetaan tulevan noin 10 000. (Finncon 2009 - Finncon, 2008.) Näistä todennäköisesti 7000-8000 on Animeconin, ottaen huomioon että Finnconin kävijämäärä on pysynyt tasaisena kolmena-kahtena tuhantena viimeisen parinkymmenen vuoden ajan ja viime vuosina kenties jopa hieman vähentynyt monien scifiharrastajien tympäännyttyä Animeconin kävijöiden ylitsevuotavaan läsnäoloon tapahtumassa.

Viime vuosina Finnconia on alettu mainostaa “Euroopan suurimpana” ja “yhtenä maailman suurimmista” science fiction -tapahtumista. (Finncon 2009 - konseptikuvaus, 2008.) Yli 9000 kävijän tapahtumana se näitä eittämättä onkin, ottaen huomioon että maailman tärkeimmän science fiction -tapahtuman Worldconin titteliä kantavat tapahtumat ovat tällä vuosikymmenellä keränneet noin 4000-6000 kävijän kävijämääriä. Maininnat siitä että “mukana on myös” tai että tapahtuma “järjestetään yhdessä” Animeconin kanssa on kuitenkin yleensä jätetty näistä mainospuheista syrjemmälle tai sivulauseisiin. (Finncon 2006:n lehdistötiedote, 2006; lihavoinnit lisätty.)

Vuonna 2007 ja viimeistään vuonna 2008 scifiharrastajien piiristä alkoi kuitenkin kuulua äänekästä tyytymättömyyttä siihen, että heidän tapahtumansa oli alkanut muistuttaa “ala-asteen välituntia”, jossa ei enää kehtaa kaljapulloakaan vilauttaa niin kuin takavuosina. Samaten närää on herättänyt Animeconin kävijöiden alati paisuva määrä, ja eräässä välissä ehdoteltiinkin jo Animeconin suosituimpien ohjelmanumeroiden poisjättöä kävijämäärien hillitsemiseksi. (Finncon 2008: mitä se oli?, 2008.)

Yhteenvetona voisi arvioida, että Finncon-Animeconin järjestäjät haluavat pitää Animeconin yhdessä Finnconin kanssa sen suoman positiivisen mediahuomion ja lisävärin vuoksi. Finnconin kävijöiden enemmistön mielestä Animecon saisi oletettavasti mieluiten painua hornan tuuttiin; Animeconin kävijöistä taas moni ei välttämättä ole edes tietoinen siitä, että paikalla on myös tapahtuma nimeltä Finncon - saati välitä siitä juuri lainkaan.

Animecon on viime vuosina saanut enemmän mediahuomiota kuin Finncon.

Synergiaedut ja oletetut synergiaedut

Perspektiivin saamiseksi Finncon-Animeconia voisi verrata tamperelaiseen tapahtumaan Traconiin, joka on yhdistetty roolipeli- ja animetapahtuma. Se on järjestetty toistaiseksi neljästi, ja sen kävijämäärät ovat olleet myytyjen pääsylippujen määrän mukaan 1079 (2005), 1813 (2006), 2835 (2008) ja 3598 (2009). (Tracon IV | Yleistä, 2009.) Jokaisena vuonna animeharrastajat ovat muodostaneet ylitsevuotavan enemmistön, ja viime aikoina on jopa alkanut kuulua epäilyksiä siitä ovatko roolipeliharrastajat alkamassa hiljalleen vältellä tapahtumaa koska eivät koe sitä omakseen. (Järvinen, 2009.)

Sinällään Tracon ja Finncon-Animecon muistuttavat siis melko paljon toisiaan: Traconin kävijöistä suurin osa on animeharrastajia ja loput roolipeliharrastajia, Finncon-Animeconin kävijöistä suurin osa animeharrastajia ja loput scifiharrastajia. Mutta siinä missä itseään “kokeellisen conittamisen koetinkiveksi” mainostava Tracon on rakennettu tämän asian tiedostamisen ympärille - sillä on takanaan vakavarainen yhdistys, se on pääsymaksullinen ja sillä on pysyvä tapahtumapaikka - järjestetään Animeconia edelleen samalla tavalla kuin vuonna 2003, kun se oli vain pieni oheistapahtuma Finnconin kyljessä.

Finncon on maksuton tapahtuma, ja näin ollen myös sen kanssa järjestettävän Animeconin on oltava maksuton. Tämä juontaa juurensa vuoden 1986 ensimmäiseen Finnconiin, joka pääsymaksullisena sai vain parisataa kävijää ja oli taloudellinen katastrofi. Seuraavalla kerralla tapahtuma järjestettiin sponsorivarojen ja apurahojen turvin ilmaisena, ja kävijämäärä kohosi kolmeen tuhanteen - ja tätä käytäntöä on jatkettu tästä lähtien. Finnconin periaatteena onkin osaltaan levittää science fictionin ilosanomaa kaiken kansan keskuuteen ja houkutella uusia potentiaalisia harrastajia. (Ykspetäjä, 2008.)

3000-5000 kävijän tapahtumille ilmaisuus sopii. Animetapahtumilla on kuitenkin tapana kasvattaa kävijämääräänsä vuosi vuodelta samalla kun harrastajamäärät kasvavat, joten ennen pitkää tulee vastaan kipuraja jossa apurahat eivät enää riitä riittävän suurien tilojen hankkimiseen. Animecon ja siten myös Finncon on kärsinyt tästä viime vuosina huomattavasti; Helsingin Paasitornissa järjestetty vuoden 2006 con oli ensimmäinen, jonne joutui jonottamaan sisään rakennuksen paloturvarajojen täytyttyä. (Saarinen, 2006.)

Koska Finncon-Animecon on vuosittain kiertävä tapahtuma myös sen järjestäjät vaihtuvat joka kerta, ja jokainen tapahtuma rakennetaan pitkälti puhtaalta pöydältä uudelleen. Enin osa tapahtumien pysyvistä järjestäjistä kokee olevansa järjestämässä enemmän Finnconia kuin Animeconia, ja ne muutamat järjestäjät jotka ovat mukana enemmän Animeconin puolella ovat keskittyneitä vain tiettyihin osiin tapahtumaa.

Animeconin ja Finnconin järjestämistä yhdessä perustellaan usein “synergiaeduilla.” Työvoima-aspektin lisäksi tämä tarkoittaa käytännössä lähinnä sitä, että kukaan animeharrastaja ei haluaisi vaivautua järjestämään itsenäistä Animeconia, mutta toisaalta Finnconin järjestäjät eivät haluaisi luopua Animeconin suomasta positiivisesta mediajulkisuudesta. Valmiit tapahtumat sen sijaan ovat kyllä innokkaasti pitämässä Animeconin nimeä itsellään tai ottamassa sitä itselleen sen takaamien kävijämäärien ja profiilin vuoksi, minkä voi nähdä mm. 28.2. Tampereella pidetyssä Animeunionin kokouksessa esitetystä ehdotuksesta "Tracon-Animeconista."

Profiiliongelma

Animeconilla on oma profiilinsa sen kävijöiden mielissä, mutta se johtuu enemmänkin siitä että sen kävijät ovat välinpitämättömiä Finnconin suhteen kuin siitä että sellaista oltaisiin yritetty aktiivisesti luoda. Tämä profiili on myös hyvin geneerinen ja kasvoton: Animeconilla ei ole pysyvää visuaalista ilmettä, logoa tai maskottia, ja sen nettisivut vaihtuvat vuosi toisensa jälkeen uusiin. Kuvaavaa onkin, että yhdenkään vuoden Animeconin nettisivuilta ei löydy minkäänlaista kuvausta tapahtuman historiasta.

Tämä on ehkä osaltaan johtanut siihen, että Animecon on joka vuosi hyvin perusluonteisen tuntuinen tapahtuma - vaihtuvat järjestäjät ovat joka vuosi suurimmaksi osaksi ensimmäistä kertaa asialla ja keksivät pitkälti pyörän uudestaan joka kerta, eivätkä juuri uskalla tehdä radikaaleja irtiottoja edellisten vuosien kaavoista.

Silloinkin kun näin tehdään - kuten esimerkiksi vuonna 2007 kokeillun suosituimpien ohjelmanumeroiden katsojapaikkojen ennakkovarausjärjestelmän kanssa - kokeilut jäävät yleensä yksittäisiksi, ja seuraavan vuoden järjestäjät eivät joko puutteellisesta tietotaidon eteenpäinvälittämisestä tai mielipide-eroista sen suhteen mikä olisi sopiva menettely johtuen jatka näiden toimintatapojen käyttöä.

Animeconia on useassa yhteydessä sanottu “juurettomaksi” ja “tuuliajolla olevaksi” tapahtumaksi, jonka taustalta ei löydy kiinteää organisaatiota, vetävää voimaa tai päättävää elintä. (Lammi, 2008.) Vuonna 2010 yhteistä Finncon-Animeconia ei esimerkiksi olla järjestämässä yksinkertaisesti siitä syystä, että kyseisen vuoden Finnconin tapahtumakaupunki Jyväskylässä ei ole enää ketään joka haluaisi Animeconia järjestää.

Näiden huomioiden valossa on hyvä mainita, että kitka eri harrastajakuntien välillä johtuu pitkälti niiden perusluonteisista eroavaisuuksista, joka heijastuu suoraan tapahtumien kävijöiden ikärakenteeseen ja kävijämääriin. Siinä missä science fiction ja fantasia ovat aina olleet vakavasti harrastettuina enemmän vanhemman ikäpolven hupia eikä roolipelejäkään voi suuren yleisön harrastukseksi väittää on animella ja mangalla kaikki mahdollisuudet olla valtavirtaista kulttuuria, koska se on kotimaassaan valtavirtaiseksi ja kaupalliseksi luotu. Siinä missä scifinlukemisen aloittaakseen on pidettävä nimenomaan scifistä on manganlukemisen kynnyksenä suunnilleen vain sarjakuvanlukutaidon omaaminen - eli lähinnä se, että on joskus pitänyt kädessään Aku Ankkaa.

Tämä näkyy suoraan alan harrastajatapahtumien kävijämäärissä, jotka ovat tasaisesti nousevia siinä missä nörtimpien harrastusten tapahtumien kävijämäärät pysyvät samoina. Esimerkiksi roolipelitapahtuma Ropeconin kävijämäärä on ollut 2000-luvulla tasaiset 3000-4000 kävijää, ja kasvu on ollut hidasta. (Ropecon 2008 | Historia, 2008.)

Kaapelitehdas ja kesä 2009 tulevat - oletko valmis?

Itsenäistymisen esteet ja ongelmat

Niin Finnconin kävijöiden kuin järjestäjienkin joukosta on jo pitkään kuulunut kommentteja, joiden mukaan animeharrastajien olisi hiljalleen hyvä “ottaa tapahtumansa haltuun” ja alkaa huolehtia Animeconin järjestämisestä itse. Tätä on kuitenkin estämässä useampikin seikka.

Länsimaiset animetapahtumat sellaisina kuin ne nykyään ovat olemassa ovat syntyneet Yhdysvalloissa 80-luvulla science fiction -tapahtumien animenkatseluhuoneiden ympärille. Ero näiden ja Finnconin välillä on kuitenkin se, että nämä tapahtumat ovat ja olivat maksullisia ja houkuttelivat tähän aikaan vielä enimmäkseen vanhempia, yli 20-vuotiaita animeharrastajia (joita toki enemmistö heistä siihen aikaan oli jo valmiiksikin). Näin ollen näillä harrastajilla oli intoa ja kiinnostusta lähteä tekemään kokonaan omia tapahtumiaan, kun scifiharrastajien vittuilu "jap crapin" katsomisesta alkoi käydä liian ahdistavaksi.

Finncon-Animecon puolestaan on kasvanut nykyiseen 9000 kävijän mittaansa suureksi osaksi ilmaisuudestaan johtuen niin nopeasti, että enin osa sen kävijöistä on alle 15-vuotiaita ja potentiaalisessa tapahtumanjärjestämisiässä olevat yli 20-vuotiaat tuntevat olonsa koko tapahtumassa tavallaan ulkopuolisiksi. Siinä missä scifitapahtumat ovat harrastajien toisille harrastajille tekemiä tuntuvat animetapahtumat olevan enemmänkin vapaaehtoista nuorisotyötä (Järvinen, 2008.), etenkin kun niiden ohjelmatarjontakin suunnataan kävijöiden enemmistölle järjestäjien omista preferensseistä liiemmin välittämättä. (Reponen, 2009.) Näin ollen intoa lähteä osallistumaan Animeconin tekemiseen ei juuri löydy, etenkin kun tapahtuman profiili on kävijöiden suuntaan geneerinen ja kasvoton.

Lisäksi on huomioitava myös se, että myöskään Yhdysvalloissa yksikään animetapahtuma ei ole suoranaisesti irtautunut yhdestäkään scifitapahtumasta, vaan tilalle on perustettu kokonaan uusia tapahtumia. Tämä lienee merkki ihmisten perusluonteesta olla yleensä kiinnostuneempi kokonaan "omalta" tuntuvan asian tekemisestä kuin "jonkun muun" tekemän asian harteilleen ottamisesta, minkä myös jo mainitusta Tracon-Animecon -ehdotuksesta voi nähdä.

Loppuyhteenvetona tästä kaikesta totean, että minun on vaikea uskoa nykyisenkaltaisen Animeconin elinmahdollisuuksien säilyvän enää kovin pitkään; tapahtuma tulee murtumaan joko taloudellisten tai työvoimallisten realiteettien alle, ellei sen järjestämisrakenteessa tapahdu perustavanlaatuisia muutoksia lähivuosien aikana. Mutta tuskinpa kukaan enää nykyisenkaltaista Finncon-Animeconia alkaa enää vuoden 2011 jälkeen järjestämäänkään - saa nähdä miten käy.

Turku 2011. Viimeinen Finncon-Animecon, viimeinen Animecon vaiko ei kumpikaan?

Omahyväisyyttä

Suunnilleen vuosi sitten purin hieman ärsyyntymistäni siitä, että suomalaiset animetapahtumat eivät juuri vastanneet omaa käsitystäni siitä millainen olisi optimi tapahtuma. Tai sanotaanko, että ne olivat kaikki harvinaisen kaukana siitä; melkein pelkkiä tekosyitä järjestää cosplaykisoja. Kuukausia kului ja keskusteluja virisi. Kunniavieraattomuutta perusteltiin sillä että japanilaiset ovat kiireisiä, matkustushaluttomia ja hankalia saada kiinni ("ja eihän kunniavieraan tarvitse välttämättä japanilainen olla, eihän?"), ohjelmattomuutta taas sillä että ohjelmavastaavat eivät ole meedioita jotka maagisesti tietäisivät keitä voisi kysyä pitämään ohjelmaa. Omakin coni tuli laitettua tulille, ja palaute oli ennalta-arvattavista suunnista tulleita kyynisiä kommentteja lukuunottamatta yksipuolisen innostunutta.

Odotin rehellisesti, että joku tiedätte-kyllä-mikä komeammilla puitteilla varustettu con olisi tarttunut alkuperäisen kirjoitukseni suoraan tarjoukseeni kunniavieraskontaktista. Mitään sen suuntaista ei kuitenkaan kuulunut, ja mieleeni nousi elävästi kuva conin ohjelmavastaavasta, joka istuu paikoillaan ja odottaa että halukkaat ohjelmanjärjestäjät ottavat häneen yhteyttä.

Ja kun tapahtumapaikkasuunnitelmatkin muuttuivat hulppeampaan suuntaan asia siirtyi lopulta "no tehdäänpä tämäkin sitten itse" -kategoriaan. Joten muutamaa kohteliasta japaninkielistä mailia itse miehen ja hänen managerinsa kanssa myöhemmin olemme tässä pisteessä. Mukava pikku piristys ennen Traconia, sanoisin.

Mutta en viitsi enää tässä vaiheessa tuulettaa itse meidän erinomaisuuttamme tai hieroa sitä kenenkään muun naamaan... Olen tullut nimittäin hiljalleen siihen lopputulokseen, että siitä ei olisi loppujen lopuksi mitään hyötyäkään. Samasta syystä kuin ei konkreettisista parannusehdotuksistakaan - yksinkertaisesti siksi, että joitakuita kiinnostaisi muunlainen tapahtuma ja joitakuita muita ei. Kaikkien merkkien mukaan olemassaolevat tapahtumat ovat jo järjestäjiensä keskiarvon mielestä ihan riittävan optimaalisia.

Joten tästä eteenpäin teot puhukoon enemmän kuin sanat. Tervetuloa Desuconiin; katsotaan sen jälkeen miten suu pannaan.