Tengen Toppa Gurren Lagann on tällä hetkellä Kupolin viikon teos. Tätä aasinsiltana käyttäen voin laittaa tänne tämän esseeni, joka toimitti Otaku 1/2008:n pääarvostelun virkaa. Jaan sen kolmeen osaan, koska netissä kaikilla on aina kiire eikä kukaan jaksa lukea nälkävuoden pituisia kirjoituksia.

Kokeilin tätä kirjoittaessani hieman uutta tekniikkaa; kirjoitin sitä nimittäin samanaikaisesti sarjaa katsoessani (tietysti kaikki spoilerit ja muiden arvostelujen juonikuvaukset etukäteen lukien, jotta sain aluksi valmiin runkosuunnitelman). Työ vaati keskimääräistä enemmän viilaamista katsomisen edetessä, mutta olen lopputulokseen varsin tyytyväinen. Oman tyylinsä hiominen on loputtomiin jatkuva prosessi…

Muokkaus: Sattumoisin myös Japan Pop arvosteli sarjan uusimmassa numerossaan. Valittu “minä olen tämän sarjan yläpuolella” -käsittelytapa on eittämättä mielenkiintoinen.

- – - -

Tännepäin, tännepäin, te moenvihaajat! Saavatko söpönhöpsöt tavaramerkkiäännähdykset joka lauseen perässä selkäpiinne karmimaan? Oletteko osallistuneet /a/:ssa luckystarinvihaukseen? Onko enin osa nykyanimesta mielestänne mätää otakumössöä? Onko perinteinen miehekkyys mielestänne animen ainoa oikea arvo? Jos vastaus on kyllä, tietänette todennäköisesti jo kaiken nyt käsittelyssä olevasta sarjasta – mutta lukenette tämän jutun siitä huolimatta, eikös?

Sitähän minäkin.

Minullakin oli omat epäilykseni, kun Tengen Toppa Gurren Lagann julkistettiin kesäkuussa 2006. Gainax? TV-sarja? Mechoja? Isotissinen sinkopimu? Projektin päälle tuntui olevan kirjoitettu “epäonnistuminen” niin monin eri perusteluin, että promojulistetta tuskin edes näkyi sen kaiken alta – vaikka sen ohjaajana olikin Dead Leaves -mies Hiroyuki Imaishi. Koko muu maailmankaikkeus vaikutti olevan samaa mieltä; kukaan ei aluksi edes fansubannut sarjan paria ensimmäistä jaksoa.

Onneksi olin väärässä. Mutta aloitetaanpa alusta. (Spoilerrific!)

Lue lisää »

Avainsanat: Captain Harlock, Fist of the North Star, Gainax, Gurren Lagann, Hideaki Anno, Japan Pop, Joel Autio

Moyoco Annon kahdeksanosainen Sugar Sugar Rune kertoo kahdesta nuoresta noitatytöstä, jotka kokevat kulttuurishokkeja päädyttyään meidän maailmaamme. Tarinan motiivina on rakkaus, ja piirtojälki on totta vie tukahduttavan sokerista. Ja siihen yhtäläisyydet massashoujoon loppuvatkin.

Voisin tavanomaiseen tapaan kuluttaa kolmasosan tästä tekstistä suomalaisen laitoksen ongelmakohtien ruotimiseen, mutta tällä kertaa en taida tehdä niin. Ei siksi etteikö puutteita ja vikoja löytyisi (samanlaiset ranskankielisiä loitsuja selittävät loppuliitteet kuin Del Reyllä olisivat olleet kiva lisä, ja eikös Duke ole punamusta eikä punavalkea?) vaan koska – toisin kuin Yotsuba&!n tapauksessa – minulla tulee olemaan muutenkin tarpeeksi työtä teidän vakuuttamisessanne siitä, että kyseessä on yksi parhaista koskaan lukemistani ja ehkä jopa paras toistaiseksi suomeksi julkaistu manga.

Lue lisää »

Avainsanat: Del Rey, markettimanga, Moyoco Anno, Sangatsu Manga, Studio Pierrot, Sugar Sugar Rune

Arvostelukappalepino pienenee hitaasti mutta varmasti! Nämä omakustanteet ovat lojuneet sen pohjalla vähän turhan kauan. Muutakin on tullut vastaan, mutta omakustanneantologioiden arvosteleminen on aina vähän… kinkkistä. Pahoittelen siis, etteivät tässä ole kaikki coneista mukaan kahmimani hengentuotteet.

Toivon silti vilpittömästi, että ihmiset julkaisivat lisää omakustanteita! Voin kokemuksesta sanoa, että se on paitsi hauskaa ja hyödyllistä (kustantajat eivät selaa nettigallerioita, muistattehan) myös hillittömän palkitsevaa touhua.

Lue lisää »

Avainsanat: Emma Kantanen, Maura Manninen, Päivi Niinikangas

(Arvosteluun liittymättä toivoisin, että mahdollisimman moni lukisi Vehin parannusehdotukset Animeunionin verkkopuolen suhteen. Asia on tärkeä ja ajankohtainen, ja näistä aiheista löytyy aivan liian vähän julkista keskustelua – minkä lisäksi kyseisten ehdotusten toteuttaminen keventäisi Animeunionin organisaatiota huomattavasti demokraattisempaan, merkityksellisempään ja ennen kaikkea toimivampaan suuntaan; sellaiseen, jollainen sen piti alun perin ollakin.)

Heikki Valkaman Vartijat -projektin historia on pitkä ja värikäs – niin pitkä, että Watchmenin suomenkielinen julkaisukin oli sen nimen keksimisen aikoihin vielä haave. Sarjan kuvittajaksi alun perin kaavailtu piirtäjä vetäytyi projektista koska piti juonta kliseisenä ja hahmoja yksiulotteisina, minkä lisäksi häntä arvelutti projektin epävarmuus; sen budjettia hierottiin koko kesä 2006, ja jossain vaiheessa näytti jo siltä ettei sellaista saataisi lainkaan. Hän vetäytyi projektista lopulta aikataulusyistä.

Matalammat standardit omaava piirtäjä löytyi, kun asianomaiset törmäsivät arvosteluun Elli Puukankaan Shunkashuutou 1 -omakustanteesta Kvaakissa. En tiedä millainen budjetti projektille loppujen lopuksi saatiin aikaan, mutta kovin mittava se ei ilmeisesti ole: Puukangas joutui käymään koulun ohella myös töissä sarjakuvaa tehdessään, mikä valitettavasti näkyy jäljessä.

Lue lisää »

Avainsanat: Elli Puukangas, Heikki Valkama, Pauliina Högman, Reima Mäkinen, Sangatsu Manga, Vartijat

Oli tarkoitus antaa G-Antille päivän päätteeksi se lehti jossa lopultakin oli tämä uskomattoman pitkään myöhästellyt arvostelu. Tämän suunnitelman kuitenkin torpedoi tehokkaasti uusimman numeron loppuminen, joten se siitä sitten – välitän palautteeni nyt sitten tätä kautta.

Käännöskritiikistä (josta toivottavasti otetaan onkeen seuraavaa sarjaa ajatellen) huolimatta sarja itsessään on tietysti loistava. Japan Popin seuraavassa numerossa olisi tarkoitus olla sarjan jälkilöylyttelyä; katsotaanpa, miten hyvin perustelumme käyvät yksiin.

Lue lisää »

Avainsanat: Azumanga Daioh, J.C. Staff, Japan Pop, Kiyohiko Azuma, Lucky Star, markettimanga, Otaku-palkinto, Punainen jättiläinen, Yotsuba&!

Comic Campusin voittajat julkistettiin joulun alla kaikessa hiljaisuudessa; voittosijoille ylsivät Erwil, Anniina85 ja Noke.

Otakun lukijoille Erwil onkin vanha tuttavuus ainakin loppuvuodesta 2006 ilmestyneen omakustanteensa kautta. Ilmeisesti – tai ainakin toivottavasti – hän on saanut tässä numerossa 3/2006 julkaistussa arvostelussa kritisoimiani ongelmakohtiaan kuriin.

Shunkashuutou 1

Erwil (Elli Puukangas)
Pokkarikoko, n. 150 sivua
Erwil.deviantart.com, Fruitless.eu

Shunkashuutou 1 tarttui mukaan Tracon II:n taidekujalta. 12 euron hinta on omakustanteelle harvinaisen suolainen, mutta onhan pokkarilla toisaalta paksuuttakin yli 140 sivun verran. Itse tehty liimasidonta on varsin luova ratkaisu, joka ei varmasti olisi monelle tullut mieleen ensimmäisenä. Kasassapysyvyys on selvästi yksilöllistä, mutta ainakaan oma kappaleeni ei ole vielä sivujaan menettänyt.

Teoksesta näkee, että tekijä on halunnut saada omakustanteestaan muutenkin mahdollisimman paljon “oikean” tankobonin kaltaisen – aina tekijänoikeusjulistusta, (varsin suppeaa) sanastoa, sisällysluetteloa (josta tosin ei varmaan kauheasti hyötyä ole sivunumeroiden puuttuessa itse teoksesta) sekä “Seis! Aloitit väärästä päästä” -ohjetta myöten. (Eri asia sitten on, kuinka moni pokkarin ostaja sitä oikeasti muka tarvitsee.) Lukusuuntahan on siis tosiaan oikealta vasemmalle, ja teoksesta henkii muutenkin – jo nimensäkin puolesta – vähän turhan paljon juuri se turhanpäiväinen japanilaisuuden ihannointi, jolle valtavirtamedia on viime vuosina oppinut virnuilemaan. Koomisimmillaan tämä ilmenee kohdissa, joissa japanin onomatopoeettisia äännähdyksiä on käytetty sellaisenaan.

Ensimmäisessä pokkarissa ehditään aloittaa useampikin tarina, mutta näin vähäisen materiaalin perusteella niistä on paha sanoa vielä mitään. Jää nähtäväksi, millä tavalla Yumerian moniongelmainen koiravaltakunta sekä ihmisten maailma saadaan sovitettua yhteen. Kovin koherenttia maailmankuvaa tästä kaikesta ei vielä kasaudu, mutta jatkoa on toki luvassa vielä kolmen osan verran.

Piirrosjälki on vaihtelevan tasoista, mutta eläinhahmojen ja etenkin koiraeläinten piirtämisestä tekijällä on keskimääräistä enemmän harjoitusta. Yoshihiro Takahashilta saadut vaikutteet näkyvät vahvoina aina puiden oksilla hyppiviä koiria myöten. Hänen vaikutuksensa näkyy myös hahmosuunnittelussa, vaikka jälki onkin kulmikkaampaa ja karheampaa. Sen parhaita puolia ovat hahmojen ilmeily ja hyvä näppituntuma dynaamiseen sivusommitteluun.

Rastereiden tai tietokoneen sijasta varjostamiseen on käytetty enimmäkseen lyijykynää ja puuvärejä, mikä luo paikoin vähän huolittelemattoman oloisen yleisilmeen. Viivanpaksuuden vaihteleminen saattaisi myös parantaa ratkaisevasti yleisilmeen selkeyttä ja ruutujaon erottumista. Parempien välineiden lisäksi “yhden naisen tuotanto tiimille” voisi jatkossa suositella myös ainakin oikolukijaan turvautumista.

Puutteistaan huolimatta kyseessä ei ole mikään hetken mielijohteesta kasaan lätkitty läystäke; jo sen pituus ja oheistuotteiden (pehmoleluja!) valmistaminen kertovat siitä, että tämä tekijä on valmis upottamaan projektiinsa aikaa ja vaivaa. Ehdoton usko omiin kykyihin ei tietenkään aina ole hyvä asia, mutta toki paikallaan silloin kun kyseessä on näinkin kehityskelpoinen sarjakuvantekijä. Lisäksi työtä pelkäämättömyys ja kykeneminen pitkäjänteiseen tarinankerrontaan ovat Suomen mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden joukossa ehdottomasti harvinaisempia ominaisuuksia kuin olisi hyväksi.

Suden talvi -osuus on teksteittä nähtävänä tekijänsä dA-galleriassa.

Avainsanat: Comic Campus, Elli Puukangas

Tämä arvostelu julkaistiin alkujaan Petit Alice vol. 1:ssä, jota ei saa enää mistään ja jonka vielä olemassaolevat kappaleetkin pitäisi polttaa roviolla. Tämä juttu oli kuitenkin ihan säällinen, joten sen kehdannee pistää tännekin; tätä versiota siitä on hieman korjailtu ja päivitelty.

Lue lisää »

Avainsanat: live-action, Nana, Petit Alice, Studio 4°C, Viz, Yoko Kanno

Sattuneesta syystä Suomessa julkaistavien manga- ja animearvostelujen määrä on viime aikoina melkeinpä tuplaantunut. Voisi siis olla jo korkea aika ottaa esille muutamia omia mielipiteitäni kritiikin kirjoittamisesta.

Viime kuussa esittelin muutamia huonoja Paprikan arvosteluja; niiden ongelmiin kuuluivat mm. pinnallisuus, ennakkoasenteisuus ja yleinen typeryys. Älkää kuitenkaan erehtykö kuvittelemaan, että kaikki negatiivinen olisi minusta automaattisesti huonoa: esimerkiksi Darth Maunon Japan Pop 1:ssä julkaistu arvostelu elokuvasta oli paljon parempi kuin aiemmin mainituista yksikään, vaikka olikin aivan yhtä negatiivinen.

Kenelle

Ensimmäinen lukion äidinkielenkursseilla arvosteluista opittu on se, että oikeaoppinen sellainen koostuu kolmesta osasta: esittelystä, kritiikistä ja yhteenvedosta. Esittelyssä esitellään arvosteltava teos lukijalle, kritiikissä ruoditaan sen hyviä ja huonoja puolia ja yhteenvedossa tehdään lopullinen subjektiivinen arvio siitä, onko teos hyvä vai ei.

Hyvin usein tämä on myös ainoa niillä opittu asia. Mikä on sääli, koska se ei ole läheskään koko totuus – eikä aina edes ainoa mahdollinen.

Loppujen lopuksi arvosteluja on monenlaisia, jo pelkästään siinä mielessä kenen luettavaksi ne on tarkoitettu ja keneen ne pyrkivät vaikuttamaan. Suurin osa arvosteluista on tietysti suunnattu kuluttajille, ja sellaisten tärkein tehtävä on kertoa lukijalle onko teos hänen rahojensa arvoinen vai ei. Tämä voidaan tehdä joko latelemalla mielipiteitä suoraan teoksen laadusta – olkoonkin, että se on hieman riskialtista – tai monimutkaisemmin, listaamalla teoksen sisältämiä elementtejä ja niiden suhteita sekä arvioimalla, miten laadukkaita nämä elementit itsessään ovat ja kuka niistä voisi pitää. “Teos XYZ:sta voisivat hyvinkin nauttia slapstickhuumorin, kevyen fanservicen ja itseironisten, överiksivedettyjen haaremiasetelmien ystävät. Se ei ole mitään mitä ei olisi nähty jo aiemmin, mutta edeltäjilleen se ei kalpene missään mielessä”, esimerkiksi.

Toinen arvostelun kohdeyleisö ovat kustantajat, joille on aina hyvä kertoa säännöllisesti miten tämä ja tämä repliikki tulee kääntää tai tämä ja tämä nimi kirjoittaa – tai vähintäänkin valittaa jälkikäteen, jos jossain mättää. Enin osa kotimaisista kustantamoista on kuitenkin onneksi niin valveutuneita, että ottavat vastaan ehdotuksia myös etukäteen. Sen sijaan on yleensä varsin tarpeetonta antaa vinkkejä siitä, mihin suuntaan itse julkaisualaa tulisi kehittää, kuten vaikkapa tämän arvostelun hyvää tarkoittavassa mutta varsin surkuhupaisassa viimeisessä kappaleessa.

Yleensä suomennettujen julkaisujen arvosteluissa tulee käyttää molempia edellämainittuja näkökantoja. Kolmas ja viimeinen arvostelujen kohdeyleisö on marginaalisin, muttei missään mielessä vähiten merkittävä: tekijät nimittäin. Toistaiseksi tekijöitä joille voi antaa palautetta löytyy lähinnä omakustanteiden ja antologioiden takaa, joten niihin onkin tarpeellistä kiinnittää tavallista enemmän huomiota – kannattaa muistaa, että yksikin harkitsematon sana saattaa murskata nuoren tekijän itsetunnon tai ylpistää häntä kohtuuttomasti. Kustantajille annettu palaute saattaa vaikuttaa julkaistavien teosten yksityiskohtiin, mutta tekijöille annettu sellainen voi vaikuttaa koko kotimaiseen sarjakuvakenttään. Harkintaa kannattaa siis käyttää; kriitikolla on myös velvollisuutensa.

Miten yhdellä tavalla…

Mutta mikä sitten tekee arvostelusta hyvän?

Toiseksi tärkein kriitikon tarvitsema asia on auktoriteetti. (Tärkein on tietysti mielipide, mutta sellaisten muodostaminen kuuluu teosten tulkinnan, ei kritiikin puolelle.) Lukijat on saatava uskomaan siihen, mitä kriitikko sanoo – miksi vaivautua kertomaan mielipiteitään teoksesta, jos kukaan ei usko niitä? Auktoriteettia kirjoittajana pystyy kasvattamaan ensisijaisesti kuulostamalla uskottavalta.

Uskottavuuteen taas vaaditaan asiantuntevuutta. Etenkin kun lukijat ovat asianharrastajia on tärkeää näyttää tietävänsä ja ymmärtävänsä vähintään kaiken minkä lukijakin; muussa tapauksessa auktoriteetti on silmänräpäyksessä menetetty, ja lukija alkaa epäillä mitä kaikkea muuta hän tietää itse paremmin kuin kriitikko. Esimerkiksi tällaisesta ei-asiantuntevasta arvostelusta käy vaikkapa tämä, joka sisältää aivan liian monta “käsittääkseni”- ja “kuulemma”-sanaa ollakseen autoritaarinen. Lopullisen naulan arkkuun sisältää jo ensimmäinen kappale, jossa Surfin Joe itsekin toteaa puutteellisen sivistyksensä tässä asiassa. Lukijan usko kriitikon asiantuntevuuteen on syytä pitää mahdollisimman lähellä absoluuttista silloinkin, kun se olisi jopa aiheetonta.

Joidenkin mielipiteiden mukaan teos pitäisi aina arvostella an sich, sellaisenaan ilman taustoitusta. Otakun arvosteluissa olen pyrkinyt välttämään tällaista, koska se sotii räikeästi sitä tapaa vastaan jolla kyseiset teokset joka tapauksessa kulutetaan – se on tapa joka on optimaalinen mundaanille ja tarkemmin määrittelemättömälle yleisölle, vaikkapa sanomalehden lukijoille, mutta ei asioita nimenomaan kontekstissaan katsoville ja lukeville otakuille eikä muunkaanlaisille asianharrastajille. Tällainen taustatiedoitus on pääasiallinen syy siihen, minkä vuoksi esimerkiksi Theron Martinin Haruhi Suzumiya -arvostelu ja Carl Kimlingerin tänään julkaistu Hellsing Ultimate -arvostelu tarjoavat runsaasti pureskeltavaa eivätkä jätä lukijaansa kylmäksi. Julkaisujen laadun sekä teosten staffin ja taustahistorioiden puimiseen on myös käytetty rakkaudesta aiheeseen kielivät määrät viitseliäisyyttä.

Tästä pääsemme kriitikon parhaaseen aseeseen – perustelemiseen. Kritiikkihän on yksinkertaisimmillaan vain kriitikon omien mielipiteiden ilmaisemista, ja perusteleminen on avainasemassa, jos on tasapainoteltava (positiivisen arvion tapauksessa) perehtyneisyyden ja täyden kritiikittömyyden tai (negatiivisen arvion tapauksessa) laatutietoisuuden ja silmittömän bashaamisen välillä. Ilman kunnollisia perusteluja teokseen korviaan myöten perehtyneenkin kirjoittajan teksti voi vajota pelkäksi löyhäpäiseksi fanitukseksi, jolla ei ole sen enempää journalistista arvoa kuin vaikkapa Newtypen mainosluonteisilla puffausartikkeleilla.

Perusteleminen on se syy, jonka takia tuo aiempi, pieteetillä taustatiedoitettu ja ehdottoman positiivinen Haruhi-arvostelu ei kuulosta pelkältä fanipoika-ihkutukselta. Samasta syystä Manga: The Complete Guiden arvostelut tuntuvat uskottavilta silloinkin, kun niiden kanssa ei ole samaa mieltä: väitteiden vankat perustelut saavat ne kuulostamaan oikeutetuilta. ANN:n paras kriitikko Carlo Santos taas ruotii jokaisessa Right Turn Only!! -palstansa arvostelussa sekä teosten hyviä että huonoja puolia, ja niiden suhdeluvut käyvät hyvin selkeästi ilmi lyhyestä lopputuomiosta – hänen perustelunsa ovat esimerkillisiä. Tästä syystä hän on kuluttajasuuntautunut, mutta koska hän käsittelee teokset aina genrensä muihin edustajiin verrattuna hän onnistuu olemaan myös otakusuuntautunut. Käyttämällä jokaisen nimikkeen esittelynä vain ja ainoastaan sen takakansitekstiä hän lisäksi asettaa jokaisen teoksen samalla viivalle.

Arvostelu on aina henkilökohtainen m
ielipide eikä näin ollen voi ikinä tyydyttää tasapuolisesti kaikkia, mutta kärkevien kommenttien ohessa tarjoillut vertailut ja syyt auttavat ymmärtämään vastakkaisiakin mielipiteitä. Parhaimmillaan arvostelu pystyy tarjoamaan lukijalleen kokonaan uusia näköaloja teokseen ja auttaa tätä saamaan siitä irti enemmän kuin tämä olisi muuten saanut.

…ja miten toisella

Jos asiantuntevuutta ei syystä tai toisesta löydy, asian voi korvata niinkin yksinkertaisella avulla kuin kirjoitustaidolla. Tarjoan esimerkiksi ANN:n Shelf Life -palstan kirjoittaja Bamboo Dongin, joka on ottanut tavakseen tuoda itsensä selkeästi osaksi omia arvostelujaan – kun sama toistuu viikosta toiseen, lukijan ja kirjoittajan välille syntyy tietynlainen side; lukija osaa odottaa, mitä ja millaista sisältöä tietyltä kirjoittajalta on tulossa. Kirjoittajasta muodostuu lukijan mielessä persoona eikä vain kasvoton, mielipiteitä korkeuksistaan jakeleva nimi.

Katsokaapa vaikka tätä taannoista palstaa. Jos ette ole katsoneet Higurashia, tiedätte viimeistään eilisen postaukseni luettuanne siitä enemmän kuin mitä Dong tiesi ennen sarjaan tutustumistaan. Hän arvostelee sarjan ensimmäisen DVD:n an sich, mikä on tämänkaltaisessa jokaviikkoisessa arvostelupalstassa säännöllisesti melkeinpä pakollinen käytäntö; ei kenenkään työkseen mitään arvostelevan voi odottaa kahlaavan teokseen tutustumisen ja siitä kirjoittamisen ohessa läpi läjää Wikipedia-artikkeleita vain voidakseen tarjota teoksesta taustatietoja. Siitä huolimatta hänen teokseen tutustuessaan siitä kasaamansa mielipiteet tulevat selviksi; ne kuulostavat vakuuttavilta paitsi hyvien perustelujen ja kiehtovassa valossa kuvailemisen myös laadukkaan kirjoittamisen takia. Tekstin rytmitys – “This show is really amazing.” – ja sille valittu näkökulma – “tästä en ollut ennen kuullutkaan, mutta tiedättekös että se on aivan mahtava?” – lisäävät lukijan eläytymistä tekstiin ja vahvistavat sitä mielikuvaa, että Dong on kertomassa teoksesta lukijalleen.

Samalla palstalla Dong esittelee GitS: SAC – Solid State Societyn niin mukavien taustatietojen kera, että ne korvaavat hyvin sitä ettei kyseinen arvostelunpätkä ole yhtä dramaattisesti rytmitetty, ja Naruto-OVAn niin irvailevasti, että kaikille tulee varmasti selväksi ettei se ole mitään muuta kuin lisää sitä samaa filleriä. Palstalle valitun, välispiikkejä hyödyntävän rakenteen takia nämä kaikki erilaiset tekstit kuitenkin viihtyvät oikein sulassa sovussa toistensa kanssa.

Kuka tahansa osaa arvostella hyvin teoksen jonka jo tuntee, mutta vain hyvä kriitikko sellaisen johon tutustuu ensimmäistä kertaa.

Joidenkin koulukuntien mukaan arvostelu voi lisäksi olla myös kaunokirjalliseen rinnastettavissa oleva teksti, jota ei lueta vain jotta saataisiin selvillä mitä mieltä kriitikko on teoksesta, vaan myös miten. Tällainen kirjoitustyyli on Dongin lisäksi mm. Kekolla, ja sen kannattajana olen pyrkinyt sellaiseen myös itse.

Median kannalta

Sekä Right Turn Only!!:n että Shelf Lifen arvostelut ovat itsenäisinä teksteinä hyvin lyhyitä. Huomaatte, että laajuus ei ole itseisarvo; vaikka se sallii suppeaa tekstiä kattavamman käsittelyn se on myös johtaa oletusarvoisesti väsyttävämpään luettavaan kuin lyhyys. ANN:n arvostelupalstojen kaltaisille, säännöllisesti ilmestyville ja kuluttajasuunnatuille nettiteksteille tiiviys on etu, koska se varmistaa että ihmiset myös jaksavat lukea niitä. Aiemmin linkkaamani pidemmät arvostelut taas hyödyntävät pituutensa mahdollistamaa kattavuutta antaakseen otakuystävällistä taustoitusta.

Tietysti on otettava huomioon myös julkaisukanava. Internet ja painettu lehti ovat täysin erilaisia medioita: siinä missä ihmiset lehteä lukiessaan jaksavat kahlata läpi pitempiäkin tekstejä on heillä nettiä käyttäessään kuitenkin oletusarvoisesti aina kiire tehdä jotain muuta. Toisaalta lukijat osaavat vaatia verkkomedioilta huomattavasti parempaa ajankohtaisuutta, kenties jopa hypertekstuaalisuutta tekstin sekaan ripoteltujen linkkien muodossa. Myös kuvien käyttö on netissä täysin erilaista kuin painetussa mediassa.

Oli media mikä tahansa kuvien ei kuitenkaan tulisi olla osa arvostelua vain tekstin “kuvittamiseksi.” Niiden on tarkoitus tukea tekstiä: jos arvostelussa sanotaan teoksen piirrosjäljen olevan taustojen osalta huonoa, kuvaksi sopii liittää tällaisesta esimerkki. Parhaimmassa tapauksessa kuva ja teksti muodostavat yhtenäisen, saumattomasti lukijan kanssa kommunikoivan kokonaisuuden – tämän on ymmärtänyt esimerkiksi LiveJournalissaan mangamaailman ylenkatsottuja helmiä esittelevä Vizin mangatoimittaja Shaenon K. Garrity, jonka esittelyistä tämä näkyy ehkä parhaiten Monster-kirjoituksen kohdalla.

“Olipa lyhyt”, te ajattelette nyt. “Eihän se ollut tehnyt mitään muuta kuin skannannut pari sivua kirjasta ja kommentoinut niitä.” Mutta ei, se on paljon tuota monimutkaisempaa. Tuota lyhyttä juttua tehdessäänkin Garrity on joutunut aluksi käsikirjoittamaan sen ja miettimään, mitä haluaa teoksesta sanoa ja missä järjestyksessä. Tämän jälkeen hän on joutunut etsimään mangasta esittämiään mielipiteitä tukevia sivuja, skannaamaan ne ja lataamaan ne nettiin; se on varmasti vaatinut yhteensä useamman tunnin työn. Tietysti Garritylla on puolellaan se, etteivät hänen tekstinsä ole varsinaisesti kuluttajasuunnattuja arvosteluja vaan ainoastaan suositteluja, mutta sen hän osaa tehdä oikein vakuuttavasti: katsokaapa mitä hän kirjoittanut Nanasta, To Terrasta ja Yakitate! Japanista. Tai mitä hilpeitä yksityiskohtia hän ottaa esille Golgo 13:n jenkkijulkaisusta ja sen taustoista…

Tällainen kuvien ja tekstin synkronisaatio on käytännössä tietysti mahdollista lähinnä vain silloin, kun kirjoittaja ja ulkoasun viimeistelijä ovat sama henkilö; netissä ja fanzineissa siis. Mutta silloinkin kun kuvat eivät onnistu tukemaan tekstiä kannattaisi muistaa, että ne ovat ensisijaisesti lukijan huomion ankkureita, joiden avulla hän muodostaa ensimielikuvansa teoksesta median avatessaan. Tätä ei ole valitettavasti usein tajuttu paremmissakaan piireissä, ja niinpä joidenkin lehtiartikkeleiden kuvituksena on joskus ollut puolet sivusta täyttävä murheellisen näköinen thumbnail-kasa.

Lopuksi ottaisin esille vielä sen, että on tärkeää missä laajuudessa teos arvostellaan. Kotimaisissa lehdissä on ollut tapana merkata pienellä jonnekin nurkkaan kuinka monta osaa sarjassa on ja kuinka monta siitä on luettu, mutta eikö sillä samalla julisteta omaa tietämättömyyttä jatkosta? Tällainen teksti on preview eli previkka, ei review eli “uudelleenkatselu”. Eihän pelejäkään arvostella ensimmäisen kolmanneksen perusteella.

Täydellinen perehtyminen olisi ideaalinen vaihtoehto, jonka tärkeyttä alleviivasin mm. uusimmassa Otakussa – toisaalta löytyy gainaxloppujen pelko, toisaalta taas se että teoksen suuhun jättämän jälkimaun arvioiminen on todella heikoilla jäillä liikkumista, jos sitä ei ole vielä edes kokenut. On kuitenkin surullinen fakta että monellakaan kaupalliseen mediaan kirjoittavalla ei ole sellaiseen omistautumiseen varaa; Jason Thompson teki sitä kirjaansa varten epäinhimillisin ponnistuksin. Esimerkiksi ANN:llä on resursseja arvostella jokaisen teoksen jokainen osa erikseen, mutta kuten sanot
tu tämä vaatii käytännössä täysipäiväisiä sisällöntuottajia. Kenties äärimmäinen perehtyminen on jotain, joihin on realistisesti mahdollisuuksia vain ei-kaupallisilla medioilla.

Jos kriitikko kuitenkin on teokseen kokonaan perehtynyt, nousee taas uusi kysymys: kuinka paljon hän saa paljastaa juonesta arviossaan? On tietysti selvää että olisi optimaalista voida arvioida teos paljastaen mahdollisimman vähän, mutta entäpä jos kyse on seikoista, jotka tulevat todennäköisesti vaikuttamaan teoksen lukijan/katsojan siitä nauttimiseen – onko lukijalla oikeus tietää vai oikeus olla tietämättä? Olen yrittänyt herätellä aiheesta keskustelua jo aiemmin, mutta vaikuttaa valitettavasti siltä että siitä eivät ole kiinnostuneet muut kuin ne jotka ovat jo olleet jo turhankin kauan propagandani vaikutuspiirissä.

Kritiikit ovat tekstejä siinä missä muutkin, joten on surullista että ihmiset eivät yleensä ole kovin hanakoita antamaan niistä liiemmälti palautetta saati sitten keskustelemaan niiden kehittämisestä – miten tilanne muuten voisi parantua? Pidän itseäni kuitenkin ensisijaisesti kriitikkona enkä toimittajana, joten tämä asia on minulle varsin lähellä sydäntä.

Avainsanat: Ghost in the Shell, Haruhi Suzumiya, Hellsing, Japan Pop, Jari Lehtinen, Mauno Joukamaa, Monster, Nana, Naruto, Newtype, To Terra, Yakitate! Japan

Paul Gravettin Manga – 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa on loistava teos, jos haluaa tuntea mangan historiaa ja kehitystä tai auttaa ummikkoa ymmärtämään mangaa. Masanao Amanon ja Julius Widemannin Manga Design puolestaan esittelee kolmella kielellä 135 mangakaa nimensä mukaisesti alan kaikista ääripäistä; Mangan mestarit tekee saman suppeammalla kattauksella mutta paljon asiapitoisemmin.

Mutta mistään ei ole toistaiseksi löytynyt kirjaa, joka listaisi nimenomaan mangaa – ja samalla arvostelisi sitä. Ennen kuin nyt.

Viime viikon tiistaina julkaistu Manga: The Complete Guide on entisen Vizin mangatoimittajan ja mangaholisti Jason Thompsonin kahden vuoden työn tulos. The Comics Journalin haastattelussa hän sanoo sen alkukipinän olleen aikoinaan halu selittää manga sellaiselle yleisölle joka ei sitä ymmärrä, ja osoittaa ettei se ole vain yksi genre jonka kaikki edustajat näyttävät samalta. Siinä tehtävässä aiemmin mainitut teokset onnistunevat ummikkoystävällisempinä kenties paremmin, mutta The Complete Guiden ansiot piilevätkin aivan muualla. Sen kansikuva laskettelee lööperiä; kirja listaa tosiasiassa yli 1200 teosta, toisin sanoen käytännössä kaiken englanniksi julkaistun mangan.

Kaiken. Alkaen vuonna 1981 pikkuruisena painoksena julkaistuista The Rose of Versaillesin kahdesta ensimmäisestä osasta Ryoichi Ikegamin manga-Hämähäkkimieheen, Kodanshan vanhoihin kaksikielisiin julkaisuihin ja tänä vuonna julkaistuun Aquaan; myös pienkustantamojen nykyään täysin unohduksiin jääneet ja vuosia sitten loppuunmyydyt sarjat. Vaadittua työmäärää ja resursseja uskaltaa vain arvailla; Yhdysvaltain mangahistoria kun on monikertaisesti maan fandomia iäkkäämpi, eikä Suomimanga.netin kaltaista kätevää katalogia yksinkertaisesti ole. Vanhimmista julkaisuista ei aina löytynyt edes julkaisuvuotta, eivätkä silloisissa kustantamoissa työskennelleet ihmisetkään välttämättä ole enää muistaneet mitään.

Voidakseen sekä esitellä jo julkaistut teokset että pysyä uusien julkaisujen perässä Thompson joutui etenemään kolmen (pahimmillaan viiden) sarjan päivätahtia, ja lukemaan noin 8 tuntia ja 20 tankobonia päivässä. Viimeksi kuluneen kymmenen kuukauden ajan hän työsti kirjaansa täysipäiväisesti hädin tuskin kotoaan poistuen, mikä johti lieviin mielenterveysongelmiin. Loppuvaiheessa hän oli kalpea, tutiseva ihmisraunio.

Lopputulos on ilmiömäinen, enkä ole ainoa joka on sitä mieltä. Thompsonin alkuperäinen idea oli järjestää kirja tekijöiden mukaan, mutta kustantamon ehdotuksesta hän muutti sen nykyiselleen; tällaisenaan kirjasta voi etsiä minkä tahansa aakkosellisesti järjestetyistä teoksista äärimmäisen helposti. Esittelyjen väliin on livauteltu relevantteja artikkeleita joissa mainitaan myös englanniksi kääntämättömiä sarjoja, BL- ja eromangateokset on erotettu kirjan loppuun omiksi osioikseen, ja ihan lopusta löytyvät jargonsanasto ja mangakahakemisto.

Kirjan viisisataa sivua ovat täynnä pettävän lyhyen näköisiä mutta uskomattoman infoahdettuja esittelyjä, jotka lisäksi kertovat jokaisesta teoksesta sen nimen, tekijän, alkuperäisen nimen ja sen japanilaisen kirjoitusasun, länsimaisen julkaisijan ja julkaisuvuodet, japanilaisen julkaisijan ja julkaisuvuodet, lehden jossa teos on julkaistu, pituuden, genren ja kohdeyleisön sekä ikäsuosituksen. Jokaiselle teokselle on annettu nollasta neljään tähteä, ja arvosteleminen on äärimmäisen autoritaarista: esimerkiksi se miksi Mobile Suit Gundam SEED Astray saa kaksi ja puoli tähteä mutta Mobile Suit Gundam SEED Astray R vain kaksi perustellaan hyvin selkeästi. Teoksia verrataan toisiin teoksiin säännöllisesti mutta ei itsetarkoituksellisesti: tarkoitus on auttaa lukijaa ymmärtämään teosten hyviä ja huonoja puolia, ja se että se tekee teoksen lukemisesta samanlaista edestakaisin selailua kuin Wikipedian linkkien klikkailu on siihen nähden vain sivuseikka.

Tässä kymmenen genrensä parhautta edustavaa neljän tähden esimerkkiä:

Lopetuksiaan englanniksi vielä odottavien sarjojen, genrensä puolesta Thompsonille vaikeiden tai muuten vain sellaisten tapausten suhteen joissa heidän asiantuntemuksensa ylittää Thompsonin tiedot esittelyjen tekemisessä auttoivat mm. Shaenon K. Garrity, Carl Gustav Horn, Mark Simmons ja Patrick Macias. Kustantaja on Del Rey, ja jälki on laadusta tinkimätöntä myös ulkoasultaan; lisäksi teoksen tietoja luvataan päivittää kustantajan nettisivuilla. Thompson on väläytellyt mahdollisuutta samantapaisesta pseudomangateoksesta tai – luoja varjelkoon – teoksesta, joka listaisi englanniksi kääntämätöntä mangaa. Sitä 99 prosenttia siis.

Tämä kirja maksaa alle 20 euroa. Ostakaa se.

Muokkaus 27.10: Thompson kertoilee LiveJournalissaan kirjansa alkuperäisestä ideoinnista. Alkujaan sen piti tosiaan olla mangakakirja eikä mangakirja; lisäksi sen kannessa piti lukea isolla ANIME, koska “the original proposal for “The Complete Manga Guide” was a boosterism project, a book to get people interested in the mysterious world of manga which at the time was Anime’s Ugly Little Brother.” Ajat ovat kovasti muuttuneet vuodesta 2000.

Avainsanat: Aqua, Cardcaptor Sakura, Cromartie High School, Death Note, Del Rey, Gundam, Jason Thompson, Lone Wolf and Cub, Maison Ikkoku, One Piece, Patrick Macias, Paul Gravett, Phoenix, The Comics Journal, The Rose of Versailles, Tuulen laakson Nausicaa, Viz

Sain erinäisiä kuukausia sitten kahlattua läpi sekä Alexandre Dumas vanhemman Monte-Criston kreivin että sen animesovituksen Gankutsuoun, joka oli ilmestymisvuotensa 2004 puhutuimpia sarjoja. Nyt voin lopultakin sanoa olevani riittävän hyvin asiaan perehtynyt ilmaistakseni mielipiteeni jälkimmäisestä.

Koska Gankutsuou on kuitenkin periaatteessa arvosteltu jo Otakun numerossa 1/2006 tämä ei ole kokonainen arvostelu, ainoastaan muutaman sananen sovitukseen alkuteokseen nähden tehdyistä muutoksista. Spoilereilta ei vältytä, koska kirjoitus on suunnattu lähinnä niille jotka ovat sarjan jo katsoneet – jos haluatte arvostelun, sellainen on esimerkiksi Kupolilla.

Animaatiosta

Mainiossa teoksessaan Mangan harmaasävyt Reima Mäkinen kirjoittaa näin: “Näkeminen on tietämistä ja tulkintaa. Niinpä sarjakuvassa on mahdollista käyttää esimerkiksi hahmojen vaatteissa kuviointia, jonka lukija hyväksyy aitona, vaikka se ei mittakaavaltaan sitä olisikaan. Erilaiset sarka-, sametti- ja säkkikangaskuviot ovat tästä hyvä esimerkki. Kangasta täytyy katsoa yleensä melko läheltä ennen kuin sen pintarakenne erottuu. Sarjakuvahahmon vaatteiden neulos voi kuitenkin näkyä mainiosti vaikka hän seisoisi kuvassa 10 metrin päässä.”

Juuri tätä Gonzon Gankutsuouhun soveltama, paljonpuhuttu erikoinen animointiratkaisu on. Liikkumattomat kuvapinnat ovat yksinkertaimmin kuvailtuna vain erilaisia rastereita ja kuviointeja, joita animaattorit ovat asetelleet tavalliseen kalvoanimaatioon jättämiinsä “aukkoihin” (olkoonkin, että nämä kalvot ovat olleet yhtä digitaalisia kuin rasteritkin). Kyseessä on eittämättä mielenkiintoinen tyylillinen kokeilu, mutta loppujen lopuksi siinä ei ole mitään muuta vallankumouksellista kuin se, että sitä ei ole ennemmin animaatioon sovellettu. Syy on selvä: kun kuvat liikkuvat, illuusio haihtuu saman tien. Juuri katsojan tietoisuus tästä ja illuusion rikkominen juuri kuitenkin tekevät ratkaisusta niin kiehtovan.

Lisäksi se auttaa eittämättä viemään katsojan huomiota loitommas siitä, että sarjan animaatio on perinteisten osien kohdalla varsin karkealaatuista: hahmoanimaatio on yksityiskohtia säästelevää, mutkia oikovaa ja paikoin vähäfreimistäkin. Mutta kun sarja muistuttaa muutenkin enimmäkseen 3D-mallinnetuissa kulisseissa tapahtuvaa leikkopaperianimaatiota, niin mikäs siinä. Elämä on valintoja…

Ruusuja ruusutekstuurilla

Juonenkulusta

Gankutsuou ei, kuten kaikki varmaan jo tietävät, ole niinkään sovitus kuin pastissi. Kun 1800-luku vaihdetaan psykedeelisen steampunkahtavaksi 5000-luvuksi, Turkin sota Itäkvadranttien sodaksi, Venetsia Kuuksi ja niin edelleen saadaan varsin kiehtova tapetti, jota vasten Dumas’n romaani voidaan uudelleenmaalata. Tämä on asia joka mainitaan kaikkialla, mutta se ei ole oleellisen tärkeä seikka tarinan sisällön kannalta.

Luigi Vampa rosvoineen vaanii edelleen varomattomia karnivaalivieraita katakombeissa. Kreivi luikertelee edelleen tiensä seurapiireihin ja kylvää samalla eripuraa Villefortin ja Danglarsin perheonniin. Hovimestari Barrois kuolee edelleen juotuaan myrkytetystä mehulasista. Morrelin & Poikien rahtilaiva on edelleen Pharaon, vaikka se onkin avaruusalus eikä kolmimasto. Albertin suuttumus kärjistyy edelleen lopulta kaksintaisteluhaasteeksi, vaikka aseena ovatkin miekkailevat mechat eivätkä pistoolit.

Sen sijaan suurin muutos tarinan rakenteeseen on se, että Dumas’n osittain tositapahtumiin perustuva romaani koostuu itse asiassa kahdesta hyvin erilaisesta osasta. Ensimmäinen, noin kolmanneksen sen pituudesta käsittävä osa kertoo nuoresta miehestä nimeltä Edmond Dantès, petoksesta jonka kohteeksi hän joutuu tunteja ennen naimisiinmenoaan, hänen 14 vuoden vankeudestaan – jonka aikana hän kuulee satumaisesta, löytäjäänsä Monte-Criston autiosaarella odottavasta aarteesta – ja ihmeellisestä paostaan. Toinen taas kertoo Monte-Criston kreivistä, uskomattoman vauraasta miehestä joka saapuu Pariisiin kostaakseen niille kolmelle miehelle joiden ansiosta hänen aiempi elämänsä tuhoutui, hänen suunnittelemastaan valtavasta kostokoneistosta joka lopulta murskaa hänen uhrinsa ja kaataa heidän elämänsä kuin korttitalot, sekä ihmisistä joiden elämät hän sattumalta pistää järjestykseen sotapolkunsa varrella. Näillä kahdella hahmolla on narratologisesti hyvin vähän yhteyksiä, sillä osien välillä kulunut vuosikymmen on muuttanut Dantèsia todella paljon; hänestä on tullut mies, joka elämänsyrjässä pysyäkseen joutui unohtamaan epätoivon, rakkauden ja jopa vihan – ja muistamaan vain koston. “I’m not the man I used to be / and what you see is not what it seems.”

Osien välillä on muutaman luvun pituinen murrososa, jossa seuraamme varjoista toimivaa Dantèsia hänen ottaessaan selvää siitä mitä hänen pettäjilleen ja auttajilleen on tapahtunut hänen vankilavuosiensa aikana. Kertoja ei kuitenkaan nimeä häntä lukijoille vaan pitää hänet etäisenä, ja lopulta hän katoaa kokonaan kuvioista ja seilaa kohti koston viitoittamaa tulevaisuuttaan. Toinen osa alkaa Venetsian karnevaaleista ja pitää aluksi päähenkilöinään Franzia ja Albertia, jotka “sattumalta” sattuvat törmäämään heidän kanssaan samassa hotellissa oleskelevaan Monte-Cristoon.

Animen tuotantoryhmä on tehnyt erittäin viisaan päätöksen aloittaessaan tarinan vasta tästä kohtaa, sillä kaksijakoisuus on eittämättä romaanin suurin yksittäinen puute. Tuntuu itse asiassa aika ihmeelliseltä ettei tällaista ratkaisua ole kukaan ennen tehnyt, vaikka tarinasta on tehty aikojen saatossa kasapäin TV-sovituksia – tarinan jännitys kun säilyy paljon paremmin, kun kreivin tausta ja suunnitelmat pysyvät aluksi mysteereinä ja paljastuvat vasta hiljalleen sarjan edetessä. Samaa palvelee myös Haydéen ja Cavalcantin taustojen pitäminen katsojalta aluksi salassa ja paljastaminen vasta kreivin ansalankojen lauetessa.

Romaanin kerronta on suorasukaista, ja kreivin suunnitelmat ovat enimmäkseen selvästi lukijan nähtävillä. Tarinan pituuden takia näin on pakkokin, koska Dumas’n liikoja selittelemättömän kerronnan vuoksi lukijat olisivat ehtineet jo autuaasti unohtaa mysteerit siinä vaiheessa kun saavutaan niiden ratkaisujen äärelle. (Romaanihan tosiaan julkaistiin alkujaan jatkokertomuksensa sanomalehdessä.)

Peppo

Tapahtumista

Dumas kirjoitti Monte-Criston kreivin suosionsa ja vaurautensa huipulla, riettaalla 1840-luvulla, ja Shakespearen tapaan hän osasi pippuroida keitoksiaan fanserviceksi laskettavalla aineksella joka pitää yleisön mielenkiintoa yllä. Sattumalta juuri nämä asiat sattuvat olemaan kuuminta hottia myös näin kahden vuosisadan jälkeenkin, joten Gonzo on paisutellut niitä kuin pullataikinaa. Kreivi välkyttelee kulmahampaitaan minkä ehtii; Peppon – jolla alkuperäisessä romaanissa ei ollut kuin hyvin pieni, puherooliton osa Albertin huijaamisessa – trappiarvot on nostettu maksimiin, ja hänestä on tehty juoneen vain vähän osallistuva mutta silti oleellinen katalysaattorihahmo; Albertin kreiviä kohden kokema kiinnostus kärjistyy fanityttöjen riemuksi lähes rakkaudentunnustukseksi. Tämä on aimaita jos mikä!

Tuumakin lähemmäs, ja sarja menisi yaoiksi

Ennen sarjan alkua siitä esitetyn trailerin perusteella juoneen kaavailtiin alun perin myös niin ikään alkuteoksessa vihjailtua Eugénien ja hänen ystävättärensä Louisen suhdetta, mutta jossain vaiheessa sekin sivujuoni ilmeisesti virtaviivaistettiin tiehensä Louise mukanaan – sääli. Voisin esittää jopa ajatuksen siitä, oliko Cavalcanti alun perin sarjan käsikirjoituksessa mukana lainkaan; trailerissa häntä ei näy, ja Eugénien varhainen hahmodesign oli suuresti Cavalcantia muistuttava, tyttömäisempi ja kapinallisempi – samanlainen kuin alkuteoksen miehistä kiinnostumaton ja sitoutumishaluton Eugénie. Kenties “Eugénien kärsimysten Cavalcantin ahdisteltavana” arveltiin kiehtovan yleisöä enemmän kuin “Eugénien ja Louisen skandaalinkäryisen yurisuhteen” – joten Louise sai kenkää, Cavalcanti palautettiin tarinaan Eugénien hahmodesignillä varustettuna ja Eugéniestä tehtiin lyhyttukkainen nyhverö, jonka funktio tarinassa on soittaa pianoa ja angstata omaa voimattomuuttaan.

Koska tarinassa tällaisenaan olisi aivan liian vähän romantiikkaa on Albertin ja Eugénien välille sytytelty asiaankuulumattomia lapsuudenystäväromanssin kipinöitä. Samalla on tehty myös Caderoussen roolin pienentämisen ja Cavalcantin valeisän poistamisen kaltaisia mutkien oikomisia.

Haydée kolistelemassa Morcerfin kaappiluurankoja

Lisäksi juoneen on tehty pieniä sen dramaattisuutta lisääviä virityksiä: esimerkiksi Haydéen todistus ei pilaa Morcerfilta vain tämän asemaa puolueessaan, vaan myös presidenttiehdokkuuden. Danglarsin kohtalo on huomattavasti karumpi kuin alkuteoksessa. Maanpetos, josta Dantèsia syytettiin, on muutettu Napoleonin valtaanpaluun avustamisesta prinssin salamurhayritykseksi. Nämä ovat hyvän maun rajoissa olevia, ymmärrettäviä nykyaikaistuksia.

Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä kauemmaksi se kuitenkin alkaa hoiperrella alkuteoksensa kehyksistä: se säilyttää muutamia samoja elementtejä, mutta kehittää niitä täysin eri suuntiin (tai, kreivin viimeisen viestin tapauksessa, päätyy niihin täysin eri kautta). Villefort pääsee kreivin jäljille, ja vaikka hän musertuukin hänen suunnitelmansa alle se tapahtuu paljon hajanaisemmin kuin alkuteoksessa, jotta sarjan ensimmäisellä kurilla olisi kunnollinen huipennus. Tapahtumien staattisen seuraamisen sijaan saamme seurata Franzin salapoliisintyötä hänen metsästäessään totuutta Edmond Dantèsin ja salaperäisen Gankutsuoun takana. Sympatian jakamisen sijaan kreivi esitetään kostonhimoisena hirviönä. Mielipiteeni muutosten hyväksyttävyydestä alkoi hiljalleen horjua viimeistään kaksintaistelun lopputuloksen ja Mercedeksen poislähtöehdotuksen hylkäämisen myötä; tämän jälkeen tarina lähtee lopullisesti kokonaan omille urilleen. Se lakkaa olemasta Monte-Criston kreivin pastissi ja muuttuu pelkästään Gankutsuouksi; siinä missä alkuteoksen loppu on onnellinen on Gankutsuoun lopetus oopperamaisen traaginen ja haikea. Kreivin satumaisen omaisuuden salaisuus ja itse yliluonnollisen Gankutsuoun luonne eivät lopultakaan paljastu.

Tämäkin tähtäily päättyi alkuteoksessa erilaiseen lopputulokseen

Kaiken tämän jälkeenkin on myönnettävä, että omana teoksenaan Gankutsuou seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Alkuteokseen ensin tutustuneena tarkastelen sarjaa väistämättä ensisijaisesti sovituksena, mutta siltikään en pysty olemaan vaikuttumatta animen toimivuudesta. Tällaisenaan juonenkuljetus on vahvaa, dramaattista ja katsojaa tehokkaasti johdattelevaa, ja epäilemättä alkuteokseen vasta animen jälkeen tutustuvan on helppo pitää jälkimmäistä kerronnaltaan huomattavasti paranneltuna. Kun sarjan toteutus on myös graafisesti kunnianhimoinen, ääninäyttelyltään tasalaatuinen ja soundtrackiltaan tyylikäs – ja sen keskushenkilö japanilaisen animaation traagisin ja karismaattisin antisankari vuosiin – ei lopputulosta voi pitää kuin onnistuneena.

Avainsanat: Gankutsuou, Gonzo, Reima Mäkinen