Fanituotokset ovat kiehtova ilmiö. Ne tekevät yksisuuntaisesta kulttuurintuottamisesta Lawrence Lessigin sanoin “read/write-kulttuuria”; ne saattavat synnyttää draamaa tai seksuaalista jännitettä sinne missä sitä ei alkuteoksessa ole, tai jatkaa tarinaa suuntiin joihin alkuteoksen tekijä ei sitä ole halunnut viedä. Tietysti sen luomaa mahdollisuutta käytetään niin idässä kuin lännessäkin enimmäkseen masturbaatiomateriaalin luomiseen, mutta helmiä löytyy aina.
Tämä tuli mieleeni, kun luin alkuvuodesta Takotuboyan juonellisesti mielenkiintoista erodoojinshia Requiem 5 A Dream. Kuten Nova aikoinaan sanoi siinä porno tuntuu paikoin jopa päälleliimatulta ja irralliselta; vaikuttaa siltä että tekijä on halunnut kertoa oman näkemyksensä hahmoista ja niiden eräästä mahdollisesta tulevaisuudesta (joka on kaanonin puitteissa täysin realistinen – joskin tietysti sarjan genren johdosta täysin mahdoton), mutta on joutunut myös varmistamaan että joku ostaakin sitä.
Kaikki fanikulttuurin tuotteet eivät tietenkään synny maailmaan ihan itsestään.
Tässä on kiintoisa tilasto Toranoanan myyntiin ottamista uusista doojinsheista aikavälillä tammikuu-joulukuu 2009. Kannattaa tietysti muistaa että jälleenmyyntiin otetaan lähinnä vain suosituimpien circlejen julkaisut – kermat päältä, jos niin voi sanoa – joten tämä ei missään nimessä anna täysin realistista kuvaa koko Japanin omakustannekentästä.
Amph julkaisi toissaviikolla ensimmäisen omakustanteensa, Phantomland osa ykkösen. Englanninkielisen, A5-kokoisen ja 60-sivuisen lehden ensimmäiset 18 sivua voi lukea netistä, ja koko julkaisun saa omakseen kympillä postikuluineen. Tiivistelmänä tästä kirjoituksesta voisi sanoa, että sisältö on hyvinkin sen arvoinen.
Huolimatta siitä mitä olen aimmin sanonut monilla on varmaan edelleen sellainen käsitys, että Japanissa doojinshinteko on rahakasta puuhaa. Ja tottahan se siinä mielessä onkin, että rahaa virtaa paljon edestakaisin – eri asia sitten vain on kuinka paljon siitä jää käteen.
Hiljattain erään suositun doojincirclen jäsen kirjoitti anonyymisti laskelman heidän toimintansa budjetista. Anonyymiä voi jättää uskomatta jos haluaa, mutta toisaalta… miksi joku näkisi vaivaa huijatakseen noin uskottavan oloisesti? Budjetti menee näin:
Kaksi julkaisua, myyntihinta 500 jeniä (4,30 €), yhteensä 10 000 kappaletta 5 000 000 ¥(42 600 €)
5000 julkaisua myytiin jälleenmyyjille 490 jenillä (4,20 €) kappale
1 320 000 ¥ – (10 ¥ x 5000) = 1 270 000 ¥ (10 800 €)
100 000 jeniä (850 €) menee sekalaisiin menoihin, kuten taksimatkoihin ja julisteen painamiseen. Ja sen jälkeen kun on maksettu parille tyypille circlen edustamisesta ja julkaisujen myymisestä parissa muualla järjestettävässä tapahtumassa jäljellä on noin 1,000,000 jeniä – toisin sanoen suunnilleen 8500 euroa. Jaettuna useamman hengen kesken (emmehän tiedä kuinka monen hengen circlestä on kyse – joskin se että heillä on samansuuruiset matka- ja majoituskulut kuin kuudella apumyyjällä lienee aika hyvä vihje) se on todennäköisesti riittävästi ettei heidän tarvitse käydä kauheasti töissä opiskelujensa ohella (edelleen oletus, mutta eipä noista rahoista varmaan riittävästi pääasialliseksi elannoksikaan olisi)… mutta paljon piirto- ja organisointityötä se vaatii siitä huolimatta. Alkupääomasta puhumattakaan.
Ja kannattaa toki muistaa, että circlejä on kymmeniä tuhansia – jokaista näin hyvin menestynyttä circleä kohden on tuhansia hiki hatussa nollatuloksella tai (yleisimmin) persnetolla ahertavaa circleä; puhumattakaan niistä jotka puurtavat aivan yhtä kovasti, mutta joita arpaonni pöytäpaikan suhteen ei tällä kertaa sattunutkaan suosimaan.
(Vaikka tietysti voi kyseenalaistaa sen kuinka moni niin nimekäs circle että myy 10 000 kappaletta ja palkkaa feimejä vierasartisteja muka oikeasti myy julkaisuaan, ja vielä 70-sivuista sellaista, nyyppämäisellä 500 jenillä… Huomattavasti todennäköisemmällä 1000 jenin myyntihinnalla käteen jäisi jo 6 270 000 jeniä eli noin 51 000 euroa. Mutta mihinpä Internet joutuisi, jos joku alkaisi kyseenalaistaa anonyymien julistamia tietoja…)
Oriconin listauksen mukaan Strike Witchesin ensimmäinen DVD on myynyt lähemmäs 11 000 kappaletta sen jälkeen kuin se julkaistiin syyskuun 26. päivä. Yli 10 000 myytyä DVD:tä pidetään nykyään animen suhteen poikkeuksellisen menestyneen sarjan rajana.
Esittäisin tämän listan vertailuna, mutta täytyy myöntää etten kuollaksenikaan tajua miten sitä luetaan. 10 961 kappaletta kuitenkin, selvästi… Listaa luetaan näin:
*Sijoitus anime-DVD:iden joukossa (*sijoitus kaikkien DVD:iden joukossa) *myyty tällä viikolla **myyty yhteensä **viikkoja listalla
Edellinen yli 10 000 kappaletta myynyt Gonzon sarja oli Vandread vuonna 2001, joten toista tuotantokautta voitaneen pitää käytännössä varmana – mikäli juoni ei sitä jo valmiiksi vihjaillut. Tämä osoittanee myös lopullisesti sen, että animen tulevaisuus on ilmaisuudessa – joskin hieman eri tavalla kuin tulin spekuloineeksi. Tärkeintä on luoda fanikanta, joka on valmiina käyttämään rahaa fanituksensa kohteeseen – oli se sitten oheistuotteita tai (sumuttomia) DVD:itä.
Ja mikä olisikaan parempi tapa saada sarjalle paljon katsojia (ja potentiaalisia faneja) kuin jakaa sitä ilmaiseksi netissä? Taktiikka tuntuu toimivan; marraskuussa pidettävä Strike Witches -doojintapahtuma わたしにできること kaavaili itsestään aluksi 30 circlen laajuista, mutta circlejä kertyi deadlineen mennessä loppujen lopuksi 114. Se ei kenties ole ihan vielä seuraava Reitaisai, mutta aika näyttää…
MikuMikuDance -animaatio-ohjelman versio 3.0 julkaistiin elokuun loppupuolella. Uutena lisäyksenä siihen saatiin 2chanin Vocaloid-perheeseen synnyttämä harmaahiuksinen Haku Yowane; kaikkien niiden onnettomien vocaloidinkäyttäjien avatar, jotka eivät parhaista yrityksistäkään huolimatta onnistu saamaan Mikua laulamaan kunnolla. Hän on huonoja laulutaitojaan angstaava sakepullonhalailija (moee~), ja videontekijät ovat ottaneet hänet ilolla omakseen – NicoNico on jo täynnä videoita joissa hän esiintyy.
Mutta tämä nimenomainen video tipautti minut silti tuolilta. Tunnistatte varmaan kappaleen ja koreografian…
Huoh. Miksi Japanilla on kunnia maailman hauskimmasta musiikkivideosta, Suomella taas kaikkien aikojen huonoimmasta? Vocaloid-versio ei pärjää alkuperäiselle edes väriskaalan 70-lukulaisuudessa.
Ja tässä luennon toinen puolisko, jossa päästäänkin lopulta itse aiheeseen – eli siihen miten omakustanteen julkaiseminen etenee sitten kun sarjakuva on valmiina kädessä.
Tässä lupaamani Nekocon-luento sellaisena kuin sen lupasin; muutamalla lisäinfon palasella höystettynä ja kahteen palaseen katkaistuna. Jälkimmäinen puolisko ensi kerralla.
Olette todennäköisesti nähneet pätkiä tästä kelluskelemassa ympäriinsä, mutta nyt sen tekijä sai sen lopultakin valmiiksi. Hän on kuulemma työstänyt sitä marraskuusta asti.
Kuten totuttua alkuperäinen video löytyy korkeammalla laadulla Nicovideosta, jonne tekijä latasi sen 10. kesäkuuta ja jossa se nousi samana päivänä päivän katselluimmaksi videoksi. Eikä ihan syyttä; onhan se hieno. Ja nerokkaasti ohjattu.
Ja vielä sanovat, ettei otakuilla muka nykyään ole halua tehdä animaatiota itse kuten wanhoina hyvinä Daicon-aikoina. Mitä siitä, että työväline on nykyään tietokone eikä 8 millin videokamera? Nörtit ovat aina nörttejä.
Kirjoitukset (RSS)