Ei tämä heppu mikään Taro Aso ole, mutta hyvää jälkeä hän vaikuttaisi tekevän.
Monet eivät varmaankaan usko – hyvästä syystä – jos kerron että Japanin copyright-lainsäädäntö on tällä hetkellä itse asiassa tiukempi kuin Suomen.
Suomen lain mukaan muunnellun tekijänoikeuden alaisen teoksen julkaiseminen tai levitys on kiellettyä mikäli se loukkaa teoksen kirjallista tai taiteellista tai luojan omaperäisyyttä, mutta käytännössä raja menee todella korkealla – esimerkiksi Kristian Smedsin Tuntematon sotilas ei sitä ylitä, vaikka siitä nousikin aika lailla kohua. (AMV:iden asema taas on – tiettävästi, koska ennakkotapauksiahan ei luonnollisesti ole – toinen, myös Yhdysvalloissa, vaikka sikäläiset animenjulkaisijat suhtautuvatkin niihin puhtaasti ilmaisena mainoksena ja mm. osallistuvat Animemusicvideos.orgin massiivisiin hostauskuluihin.)
Japanissa taas mikä tahansa toisen teoksen muunteleminen lasketaan automaattisesti loukkaavaksi, joten doojinshit ja MADit ovat yksiselitteisen laittomia – ne kukoistavat vain niiden tuottajien ja oikeuksienhaltijoiden sanattoman yhteisymmärryksen, anmoku no ryookain, voimalla.
Aikoinaan puhuttiin lainsäädännöstä joka uhkaisi doojinshitoimintaa antamalla päätäntävallan toimista tekijänoikeusrikkomuksia vastaan ryhtymiseen oikeudenhaltijoiden lisäksi myös viranomaisille. Nyt heiluri näyttäisi kuitenkin olevan liikkumassa toiseen suuntaan: pääministeri Yasuo Fukudan johtama valtion tekijänoikeusyksikkö on aikeissa lisätä Japanin lainsäädäntöön amerikkalaistyylistä reilun käytön. Asiasta kertoo lisää Asahi Shimbun.
The current Japanese Copyright Law, in principle, prohibits any copying of other people’s works or distributing them on the Internet without permission.
Exceptions to the law are copying works for personal use at home or for use in schools.
The planned stipulation will largely follow the one under the U.S. copyright law, which bases fair use on certain factors, including: whether the use of works is intended for commercial purposes; and whether the use of works influences the market of those works.
- -
The current Copyright Law is sweeping in its application. For example, blogs featuring holiday photos of authors posing with anime characters in amusement parks could constitute a violation of the law. That is because the law does not have a specific stipulation that allows such use.
In addition, the creation of parodies based on other people’s works could also be considered a violation.
Those activities could be regarded as legal under the fair use stipulation.
Kyseessä on siis lain korjaamisesta vastaamaan todellisuutta – eivät valokuvat tekijänoikeussuojatuista kohteista, doojinshit tai animemusiikkivideot oikeuksienhaltijoita kiinnosta, paitsi positiivisessa mielessä sinä mainittuna ilmaisena markkinointina. Kunpa tällaista piristävää selväjärkisyyttä löytyisi tältäkin puolen maailmaa…
Samaan aikaan fanituotoksiin ja -käännöksiin aina liberaalisti suhtautunut Kadokawa on lähtenyt seuraamaan Gonzon esimerkkiä netin hyödyntämisen suhteen, joskin hieman hillitymmin: se aikoo alkaa tahkota rahaa käyttäjien YouTubeen lataamista MADeista lisäämällä niiden oheen mainoksia ja jakamalla rahat Youtuben ja videon lataajan kanssa. (Tämä tietysti herättää kysymyksen siitä miten voidaan järkevästi tarkistaa onko videon lataaja todella sen tekijä, mutta kyseessä on kuitenkin vallankumouksellinen konsepti – hakkaa mennen tullet jonkin verran harrastetut AMV:t DVD-ekstroina.)
Me rakastamme sinua, Kadokawa. Voit olla tuotteidesi ristiin viraalimarkkinoiva paha suurkorporaatio, mutta ainakin tiedät mitä ympärilläsi tapahtuu ja kuinka siihen on järkeävää suhtautua.
Tämä engranninkielinen viesti löytyi Highschool of the Deadin ykköspokkarista. Hellyttävää, eikö?
Niidel kirjoitti jokin aika sitten siitä miten internetaikana töidensä jakaminen ilmaiseksi voi olla pitemmän päälle kannattavampaa kuin niiden oikeuksien mustasukkainen varjeleminen. Internet on kuitenkin saanut aikaan monia muitakin jänniä asioita tekijänoikeuksille.
Web 2.0 saa ihmiset esimerkiksi tuottamaan jatkuvasti sisältöä toisilleen ilman minkäänlaista korvausta. Vaikkapa motivaattoritaulun väsäävä ja lopputuloksen toisille nimettömille netinkäyttäjille näyttävä Antti Anonyymi ei odota saavansa omasta pienestä työpanoksestaan edes tunnustusta – kaikki toimii käytännössä kuin sanattomasti sovitun Creative Commons -lisenssin varassa. Mutta koska tällainen toiminta ja sivustot joilla sitä harrastetaan ovat Internetin pohjasakkaa ei tätä toimintaa pidetä minkään arvoisena, saati edes merkityksellisenä.
Arvostelukappalepino pienenee hitaasti mutta varmasti! Nämä omakustanteet ovat lojuneet sen pohjalla vähän turhan kauan. Muutakin on tullut vastaan, mutta omakustanneantologioiden arvosteleminen on aina vähän… kinkkistä. Pahoittelen siis, etteivät tässä ole kaikki coneista mukaan kahmimani hengentuotteet.
Toivon silti vilpittömästi, että ihmiset julkaisivat lisää omakustanteita! Voin kokemuksesta sanoa, että se on paitsi hauskaa ja hyödyllistä (kustantajat eivät selaa nettigallerioita, muistattehan) myös hillittömän palkitsevaa touhua.
So… how much do you think the language has to do with this? I mean, the French have the term “bandes dessinées”, but in english there are only the terms “comics” and “funnies”, that are essentially the reason why the term “graphic novel” had to be invented. So that the people would understand that there’s more than just simple comedy in there.
PG: Yes, in Finnish you don’t have this kind of problem because “sarjakuvat” only means “serial pictures”, and it doesn’t really have any deeper meaning than that. The word itself doesn’t say that it’s funny. So you don’t really need the term graphic novels, but for us it’s a good thing that this came in, because how else could we ever elevate comics?
PS: It does have the prejudice thing against it. As in how we talked about how British comics are kind of laughed at, like they’re only meant to make jokes. The word graphic novel now in Britain has created its own separate area, because it’s now graphic literature. The British people can now understand it.
PG: You should realize that modesty’s quite a good thing. This term is now being adopted by for example film critics, who have assumed that the graphic novel is going to be science fiction, spectacular, and a bit empty and stressed on explosions and such, and they all describe a bad film being “like a graphic novel”. So still this new term has been twisted and distorted into an another term of derision against comics. And some people also don’t understand that the word “graphic” inclies drawing and think that it inclied explicit, so in a graphic novel nasty material must be shown… these kinds of things.
PS: So in Graphic Novels we took time to talk about this. At the beginning we listed ten things to hate in comics.
PG: Things like “comics are just funnybooks” and “they take no time to read” for example, or speech bubbles. People hate speech bubbles. A lot of people are used to seeing text in a nice kind of type and so on, and we who have been reading comics so much tend to forget that some people haven’t been reading comcis for a long time, maybe ever. And when they look at a spread of comics they think “Where do I begin? All these people shouting at me at once, all these pictures… in which order do I read them?” People say they’re very literate and very sophisticated, but they’re actually not comic literate and don’t know how to read them. So part of the book is about explaining how to read comics. That’s actually what I’m going to speak about today.
Comic Campusin voittajat julkistettiin joulun alla kaikessa hiljaisuudessa; voittosijoille ylsivät Erwil, Anniina85 ja Noke.
Otakun lukijoille Erwil onkin vanha tuttavuus ainakin loppuvuodesta 2006 ilmestyneen omakustanteensa kautta. Ilmeisesti – tai ainakin toivottavasti – hän on saanut tässä numerossa 3/2006 julkaistussa arvostelussa kritisoimiani ongelmakohtiaan kuriin.
Shunkashuutou 1 tarttui mukaan Tracon II:n taidekujalta. 12 euron hinta on omakustanteelle harvinaisen suolainen, mutta onhan pokkarilla toisaalta paksuuttakin yli 140 sivun verran. Itse tehty liimasidonta on varsin luova ratkaisu, joka ei varmasti olisi monelle tullut mieleen ensimmäisenä. Kasassapysyvyys on selvästi yksilöllistä, mutta ainakaan oma kappaleeni ei ole vielä sivujaan menettänyt.
Teoksesta näkee, että tekijä on halunnut saada omakustanteestaan muutenkin mahdollisimman paljon “oikean” tankobonin kaltaisen – aina tekijänoikeusjulistusta, (varsin suppeaa) sanastoa, sisällysluetteloa (josta tosin ei varmaan kauheasti hyötyä ole sivunumeroiden puuttuessa itse teoksesta) sekä “Seis! Aloitit väärästä päästä” -ohjetta myöten. (Eri asia sitten on, kuinka moni pokkarin ostaja sitä oikeasti muka tarvitsee.) Lukusuuntahan on siis tosiaan oikealta vasemmalle, ja teoksesta henkii muutenkin – jo nimensäkin puolesta – vähän turhan paljon juuri se turhanpäiväinen japanilaisuuden ihannointi, jolle valtavirtamedia on viime vuosina oppinut virnuilemaan. Koomisimmillaan tämä ilmenee kohdissa, joissa japanin onomatopoeettisia äännähdyksiä on käytetty sellaisenaan.
Ensimmäisessä pokkarissa ehditään aloittaa useampikin tarina, mutta näin vähäisen materiaalin perusteella niistä on paha sanoa vielä mitään. Jää nähtäväksi, millä tavalla Yumerian moniongelmainen koiravaltakunta sekä ihmisten maailma saadaan sovitettua yhteen. Kovin koherenttia maailmankuvaa tästä kaikesta ei vielä kasaudu, mutta jatkoa on toki luvassa vielä kolmen osan verran.
Piirrosjälki on vaihtelevan tasoista, mutta eläinhahmojen ja etenkin koiraeläinten piirtämisestä tekijällä on keskimääräistä enemmän harjoitusta. Yoshihiro Takahashilta saadut vaikutteet näkyvät vahvoina aina puiden oksilla hyppiviä koiria myöten. Hänen vaikutuksensa näkyy myös hahmosuunnittelussa, vaikka jälki onkin kulmikkaampaa ja karheampaa. Sen parhaita puolia ovat hahmojen ilmeily ja hyvä näppituntuma dynaamiseen sivusommitteluun.
Rastereiden tai tietokoneen sijasta varjostamiseen on käytetty enimmäkseen lyijykynää ja puuvärejä, mikä luo paikoin vähän huolittelemattoman oloisen yleisilmeen. Viivanpaksuuden vaihteleminen saattaisi myös parantaa ratkaisevasti yleisilmeen selkeyttä ja ruutujaon erottumista. Parempien välineiden lisäksi “yhden naisen tuotanto tiimille” voisi jatkossa suositella myös ainakin oikolukijaan turvautumista.
Puutteistaan huolimatta kyseessä ei ole mikään hetken mielijohteesta kasaan lätkitty läystäke; jo sen pituus ja oheistuotteiden (pehmoleluja!) valmistaminen kertovat siitä, että tämä tekijä on valmis upottamaan projektiinsa aikaa ja vaivaa. Ehdoton usko omiin kykyihin ei tietenkään aina ole hyvä asia, mutta toki paikallaan silloin kun kyseessä on näinkin kehityskelpoinen sarjakuvantekijä. Lisäksi työtä pelkäämättömyys ja kykeneminen pitkäjänteiseen tarinankerrontaan ovat Suomen mangavaikutteisten sarjakuvantekijöiden joukossa ehdottomasti harvinaisempia ominaisuuksia kuin olisi hyväksi.
Suden talvi -osuus on teksteittä nähtävänä tekijänsä dA-galleriassa.
Vocaloid2:n ympärillä ympärillä on kuohunut paljon sitten viime näkemän; paitsi että Rin Kagamine on saanut Len-nimisen veljen myös tämän ensimmäinen demobiisi on julkistettu, ja isosisko Miku on saanut oman Nendoroid-figuurinsa. Miku on päässyt laulamaan erään TV-ohjelman tunnarin, ja pian häntä voidaan kuulla myös Nippon Ichin pelissä Tori no Hoshi ~Aerial Planet~. Albumi julkaistaan ensi vuoden puolella, ja animesarja lienee vain ajan kysymys.
Doojinmusiikkiakin on julkaistu, ja Akibablog raportoi alan liikkeissä nähdyn doojinshejakin jo lokakuussa; tämä on harvinaista, koska enin osa doojinien tekijöistä luonnollisesti tähtää julkaisunsa Comiketiin. (Tämän vuoden talvi-Comiket pidetään 29.-31.12.) Monet näistä näyttäisivät olevan jopa ulkoasultaan (ja varmaan käsikirjoitukseltaankin) parempia kuin se kohkattuvirallinen manga. Ja, kyllä, TMA on tekemässä tästäkin otakuhitistä cosplay-AV:n… ainakin ne ovat lopultakin alkaneet käyttää peruukkeja.
Tässä hiljan Crypton kuitenkin lähetti doojincircle CLOCK☆HEARTSille pyynnön lopettaa näidenkahden valmistamansa dakimakura-tyynynpäällisten myynti – eivätkä ne itse asiassa olleet vielä edes myynnissä; sivustolla otettiin vastaan vasta ennakkotilauksia. 2ch:ssa jotkut ovat intoilleet tämän enteilevän koko Vocaloid-buumin lopun alkua; onhan toki ymmärrettävää että Vocaloidin ostajista enin osa on otakuja, ja että koko Japanin moderni hahmokulttuuri on riippuvainen symbioottisesta suhteestaan fanitoimintaansa. Onko kyseessä siis iso tyhmä firma tallomassa fanituotteita levittäviä harrastajia?
Ei; jo myynnissä oleville erodoojineille Crypton ei ole korvaansa lotkauttanut, ja epäilemättä tulevassa Comiketissa niitä tullaan näkemään satoja lisää. DarkMirage huomauttaa, että siinä missä normaalin, lisensoidun dakimakuranpäällisen hinta roikkuu siinä 9000-10000 jenin (55-60 euron) kieppeillä kaupitteli CLOCK☆HEARTS omiaan jopa 17000 jenin hintaan. On siis erittäin kyseenalaista voidaanko sitä pitää enää doojintoimintana lainkaan; jos julkaisun takana olevat motiivit ovat väärät on myös itse julkaisu eettisesti väärin.
Muihin teoksiin pohjautuvien doojinjulkaisujen tarkoitus on levittää alkuteoksen ilosanomaa ja tarjota jotain, jota varsinainen tuote ei voi tarjota. Niihin tulisi parodia-aspekteista huolimatta sisältyä määritelmällisesti myös omaa taiteellista panosta, eikä niiden pääasiallisen tarkoituksen kuuluisi olla voitolle pääseminen. Tyynynpäällinen jossa on fanitaidekuva ja sadan euron hintalappu ei varmaankaan kovin monen mielestä täytä läheskään kaikkia näitä vaatimuksia, vaan on hyvin yksiselitteisesti piraattituote sanan perinteisessä merkityksessä. Ja nämä jo myynnissä olevat mukit, paidat, laukut ja avainnauhat huomioon ottaen virallisen dakimakuran tuleminen ennen pitkää markkinoille ei ole kovin kaukaa haettu ajatus…
No jaa, täytetään halityynytyhjiö toistaiseksi katsomalla lisää musiikkivideoita. Tämä uusi on varsin nätti; sen on tehnyt joku, joka jopa tietää miten musiikkivideon on tarkoitus toimia.
Muokkaus 28.12: Myös Len sai nyt sitten demobiisinsä. Korvani!
Ennen bloginsa deletoimista ANN:n mangakriitikko Carlo Santosilla oli tapana itkeä säännöllisesti sitä, että mangan kohdeyleisöluokittelut ovat rajoittavia; hänen kirjoitustaan “My penis invalidates my enjoyment of Nodame Cantabile. But only the comic, not the drama” ei löydy enää nykyään mistään, mutta siteerauksia siitä kyllä. Se synnytti aikoinaan jonkin verran keskustelua näilläkin leveyksillä.
Aiemmin esille otetut pointit ovat edelleen valideja: kohdeyleisöjaottelut ovat olemassa, koska niistä on hyötyä sekä kustantajille että kuluttajille. Japanin kokoisessa maassa näin on pakko tehdä; Suomen kokoisessa ei niinkään, mutta niiden huomiotta jättäminen etenkin kustannusalan alkuvaiheessa olisi sulaa hulluutta. Vanhemman kohdeyleisön shoujon tuominen markkinoille ennen kuin nuoremman yleisön shoujo on saanut tarpeeksi aikaa kasvattaakseen mangaa lukevia tyttöjä olisi hyvin yksiselitteisesti taloudellinen itsemurha. Tämän takia julkaiseminen aloitetaan nuorten poikien nimikkeistä, sitten jatketaan nuorilla tytöillä, siirrytään hiljalleen hieman vanhempiin poikiin ja lopulta vanhempiin tyttöihin; tässä auttaa, jos ensimmäiset sarjat ovat vielä molemmille sukupuolille jotain tarjoilevia Takahashin sarjoja. Suomessa ollaan tällä hetkellä jo pitkällä kolmannessa vaiheessa (Emma, Gunnm, Oh! My Goddess); seuraava looginen aluevaltaus ovat vanhemmat tytöt. Kuka ehtii ensimmäisenä julkaista Nanan – joka on sitäkin parempi ehdokas nyt kun se jatkuu taas?
Huomatkaa kuitenkin, että monet edellä mainituista seinensarjoista houkuttelevat myös tyttölukijoita. Seinenyleisö on jo sen verran vanhaa että lukijoiden preferenssit vaihtelevat laajasti; jotkut pitävät Berserkistä ja Hellsingistä, jotkut Azumanga Daiohista ja Manabi Straightista. Moni suosittu seinenmanga käyttää tehokkaasti hyväkseen shoujomangan puolelta tuttuja kerrontatapoja, jopa siinä määrin että monia seinensarjoja voi äkkiseltään erehtyä luulemaan shoujoksi. Otakun 2/2007 yuriartikkelissaan Jek itse asiassa kuvaili tällaisia sarjoja “pojille sallituksi shoujoksi”; esimerkiksi moeseinenlehti Comic High myy itseään lauseella “Girlish Comics for Boys and Girls.”
Esimerkki Comic High -sarjasta: Milk Morinagan Girl Friends. Se sisältää söpöjä tyttöjä, joten se ei selvästikään ole poikien sarja.
Länsimaissa sarjakuvamarkkinat ovat kategorisesti pienemmät, joten sarjakuvia ei ole totuttu jaottelemaan kohderyhmittäin – jotkut sarjakuvaharrastajat jopa avoimesti karsastavat sitä. Näin ollen kohdeyleisöjä kuvaavat sanat ymmärretään usein genreiksi yksinkertaisesti siitä syystä, että niistä käytetään vieraskielisiä sanoja. Totuushan kuitenkin on, että “shounen manga” tarkoittaa vain ja ainoastaan “poikien sarjakuvaa” – asia, jota esimerkiksi Wikipediasta joutuu jatkuvasti korjailemaan.
Eivätkä nämä kohdeyleisöt ole staganantteja ja rajoittavia, kuten lännessä usein luullaan. Santosin angstaukset kohdistuvatkin juuri siihen, että lännessä monet pitävät outona sitä että aikuinen mies haluaa lukea sarjaa, jonka päähenkilöinä eivät ole toiset aikuiset miehet. (M.O.T., M.O.T.)
Esimerkiksi shoujomangaa eivät kuitenkaan ole lukeneet vain tytöt vuosikymmeniin; ehkä silloin kun Osamu Tezuka oli juuri keksinyt sen ja sitä tekivät miehet nimenomaan tyttöjä ajatellen, mutta ei enää 70-luvun jälkeen, kun sitä alkoivat tehdä naiset. Shounen piti pintansa pitempään, aina 80-luvun puoliväliin asti.
Vuonna 1984 tuli kuitenkin Dragon Ball ja lisäsi shouneniin – joka aiemmin oli Shonen Jumpin silloisen päätoimittajan Nobuhiko Horien ohjauksessa koostunut lähes pelkästään hienkatkuisista äijäilyistä á la City Hunter ja Fist of the North Star – huumorin. Monet lännessä aliarvioivat ja haukkuvat Dragon Ballia ja pitävät sitä kaiken sen symbolina, mikä mangassa on huonoa, väärin ja kaavamaista, mutta Japanissa tällaista nirppanokkaisuutta ei ole – esimerkiksi sarjan uusintapainoksien mukana julkaistiin jokin aika sitten eräiden hänelle kunnioitustaan osoittavien nykymangakojen fanitaidetta. Sarjasta muodostui niin suosittu, että toimittajat pakottivat Toriyaman jatkamaan sitä kauan sen jälkeenkin kun hän olisi halunnut sen jo lopettaa (minkä varmaan huomaakin).
Kun se vuonna 1995 lopulta loppui vajosi Japanin mangateollisuus lamaan josta se ei ole vieläkään täysin toipunut, Shonen Jumpin levikki putosi kuudesta ja puolesta kolmeen miljoonaan viikossa, ja kustantajien oli etsittävä uusia, niitä ennen pienuutensa vuoksi kiinnostamattomia ulkomaisia markkinoita. Dragon Ballin tulon jälkeen käytännössä kaikki suositut shounensarjat, Ranma 1/2:sta One Pieceen, ovat sisältäneet ainakin jonkin verran huumoria ja mielikuvituksen lentoa.
Tässä vaiheessa jotkut tietysti hymähtelevät Dragon Ballin merkittävyydelle; eikö nyt ole aivan selvää, että Naruto on nykyään se mikä maailmaa pyörittää? Jälkimmäinenhän voittaa Googlefightingin. Mutta kysymys kuuluukin: ollaanko Narutosta tekemässä Hollywood-elokuvaa? Ja mitä arvelette sille kuuluvan, kun sen loppumisesta on kulunut 12 vuotta? Dragon Ball on pitänyt pintansa uusien hittien rinnallakin; sen klassikkoasemaa ei voi kiistää kukaan. Ja se on määrällisesti maailman myydyin sarjakuva; ei ole sattumaa, että se on yleensä ensimmäinen uudella markkina-alueella julkaistu manga.
Masashi Kishimoto tietää, mistä naruista on vedettävä.
Dragon Ball ei kuitenkaan käynnistänyt shounenin muuttumista molempien sukupuolten viihteeksi yksinään. Prosessi oli hidas ja kesti useita vuosia, ja syy myynnin kasvuun tajuttiin vasta 90-luvun alussa. Samaan aikaan huomattiin, että suosituimmista sarjoista löytyi tietynlaisia kerronnallisia elementtejä: kaksi poikaa ajautuu jatkuvasti tappeluihin eivätkä voi sietää toisiaan, poika A pitää poikaa B tulisieluisesti kilpakumppaninaan vaikka tämä tuskin edes huomioi häntä…
Tämä tuo mieleen amerikkalaisissa sarjakuvissa 60- ja 70-luvuilla vallalla olleen gorillabuumin, mutta toisin kuin amerikkalaiset kollegansa japanilaiset kustantajat tiesivät vallan hyvin mistä suosio johtui: jäljet johtavat – jälleen kerran – 80-luvulla syntyneeseen doojinshikulttuuriin, tarkemmin sanoen yaoihin. Tyttölukijoiden paritushaluisia mielikuvituksia ruokkivat elementit toimivat fanifiktion, fanitaiteen, doojinshien ja luoja ties minkä polttoaineena ja kasvattivat sarjojen suosiota, joten niitä päätettiin lisätä – ja kassakoneet kilisivät.
Näitä elementtejä sanotaan aimaiksi. Nykyään shounensarjoissa on niitä paljon – esimerkiksi Lightin ja L:n kytkeminen toisiinsa käsiraudoilla oli melko varmasti alkujaan sarjan toimittajan idea, ja Gundamin kaltaiset miehekkäät mechamätkeet ovat muuttuneet joksikin ihan muuksi. Tämän tuloksena Shonen Jump on nykyään tyttöjen suosituin mangalehti.
On yleistä, että sarjan kohdeyleisöä hienosäädetään kesken kaiken; esimerkiki Dragon Ball oli alkujaan suunnattu 14-vuotiaille, mutta kun paljastui että siitä pitivätkin eniten 12-vuotiaat päähenkilön ikä “korjattiin” (4. tankobon, sivu 66) ja seksivitsit korvattiin tappeluilla. Toisinaan taas käy niin, että kokonaiset genret siirtyvät kohdeyleisöltä toiselle. Näin kävi taikatyttögenrelle, joka alkoi vuosituhannen vaihteessa siirtyä yhä enemmän ja enemmän otakuyleisön viihteeksi. CLAMP pyyhki pöydän puhtaaksi Cardcaptor Sakuralla ja istutti samalla siemenet otakufanikunnalle; kun otakujen huomattiin katsovan lastensarjoja, niitä alettiin tehdä erityisesti heitä varten. Nykyään käytännössä kaikki taikatyttösarjat ovat myöhäisyön moeviihdettä, ja aika on kypsä jo Moetanin kaltaiselle parodioimisellekin.
Suomessa ollaan toisaalta myös erikoisasemassa moneen muuhun maahan nähden. Täällä, toisin kuin Ruotsin tai Yhdysvaltojen kaltaisissa heikompien sarjakuvakulttuurien maissa, luetaan nimittäin myös muun kuin “oman” kohdeyleisön sarjoja. Tämä johtunee siitä, että manga ei meillä yleensä ole otakun ensimmäinen kosketus sarjakuvaan; Aku Ankkoja, Asterixeja ja Lucky Lukeja on luettu pienestä pitäen, joten ihmisten maku on liberaalimpi eikä niin selkeästi kohderyhmäajattelun kaltaiseen muottiin kasvatettu.
Eri asia on sitten, millaiseksi tilanne kehittyy siinä vaiheessa kun nykyään mangalla kasvatettavat vaahtosammuttimet vanhenevat. Mutta se on sen ajan murhe.
Jason Thompsonin kirjoittama mangamuotoinen artikkeli oli se mistä puhuttiin eniten, mutta tietenkään ei saa unohtaa myös Wiredin varsinaistamanga-artikkelia, jolle tuo mangamuotoinen USA-ekstra on vain sylijuttu.
Kustannusalan nyanssien penkomisineen, eri tapahtumisissa ravaamisineen ja Mandaraken perustajan sekä Ageha Ookawan haastatteluineen se on hyvin perusteellinen reportaasi mangateollisuuden ja doojinshikulttuurin symbioosista, olkoonkin että se viettää hyvän aikaa äimistellen jälkimmäisen häpeilemättömiä tekijänoikeusrikkomuksia. Toisaalta se selvittää myös syyt ja seuraukset kaiken tämän takana. On kiehtovaa, miten japanilaisen hahmokulttuurin synnyttämä osallistuva harrastaminen on suodattunut lähes sellaisenaan myös länteen – kenties syynä on yksinkertaisesti vain materiaalin puhuttelevuus?
About.com julkaisi äskettäin Thompsonin haastattelun, joka on kirjoittajan kursiivipakkomielteestä huolimatta hyvin mielenkiintoista luettavaa. Kirjansa lisäksi Thompson kertoo siinä esimerkiksi siitä miten Viz sai oikeudet Shonen Jumpin nimeen (myymällä puolet itsestään Shueishalle), japanilaisen ja amerikkalaisen sarjakuvan ja julkaisukulttuurien eroista, lempimangoistaan, siitä miksi One Piece on hyvä manga (koska Odan tyyli on omaperäinen, koska se on niitä harvoja shounenmättöjä joissa on oikeasti etenevä juoni, ja koska se ei ota itseään vakavasti – tiesin!), siitä kuinka hän olisi voinut päästä toimittaharjoittelijaksi Shueishalle mutta päätti olla menemättä, ja siitä mitä hän aikoo tehdä nyt suurprojektinsa valmistumisensa jälkeen.
Aihetta vaihtaen, Takashi Hashiguchi on aloittamassa uuden sarjan. Kulttistatuksen saavuttanut Yakitate! Japan oli erinomainen esimerkki siitä kuinka kamppailushounenia voidaan rakentaa muillekin puitteille kuin mätölle ja urheilulle, mutta on Saijoo no Meii tulee sijoittumaan lastenlääkäripuitteisiin. Odotamme uutuutta… kiinnostuneina.
Wired julkaisi Jason Thompsonin kirjoittaman ja Atsuhisa Okuran piirtämän kymmensivuisen sarjakuvamuotoisen artikkelin siitä, kuinka manga valloitti Yhdysvallat. Sääli, että Wired on tehnyt sekä netistä luettavien sivujen että ladattavan PDF:n esille asettamisen mahdollisimman typerästi – pikkuisen isompi koko, eikä tuota suurennuslasikikkailuakaan olisi tarvittu…
Artikkeli itsessään on kuitenkin paitsi hyvin ja vaihtelevasti piirretty myös todella asiantunteva – Thompsonhan nyt sattuneesta syystä vain on asian suhteen tällä hetkellä koko maailman asiantuntevin henkilö. Se esittelee mangan maihinnousun Yhdysvaltoihin aina Sailor Moonista Pokémoniin ja Dragon Ball Z:aan, sivuaa muutamia aiheita joista kirjoitin toissa viikolla, ja haastattelee erinäisiä merkittäviä nimiä skenessä Stuart Levy mukaanlukien.
Artikkeli mainitsee myös Taro Ason perustaman “mangan Nobelin”, Kansainvälisten Mangapalkintojen, rohkaisupalkinnon voittaneen Madeleine RoscanHollow Fieldsin, jonka julkaisemista jokin maamme lukuisista pseudomangaan erikoistuneista kustantamoista voisi harkita – loputtomien Tokyopop-pakettidiilien ja Seven Seasin jämänimikkeiden sijaan. (Se oli ainoa minkäänlaista tunnustusta voittanut länsimaisen tekijän työ.)
Seven Seasin käytönnön mukaan netistä pääsee lukemaan puolet ensimmäisestä pokkarista. Tämä on miellyttävän anarkistinen ratkaisu toteuttaa näytesivut; eihän se ole loppujen lopuksi sen kummempaa kuin mangan lukeminen kaupassa ennen ostopäätöksen tekemistä.
Muokkaus 27.10: Variety haastattelee Stuart Levyä kahdessaosassa; mielenkiintoista luettavaa Tokyopopin menestyksekkäästä historiasta ja mammuttitautisista tulevaisuudensuunnitelmista.
Muistanette vielä viimekuisen sensuurijupakan – Nice Boat ja niin edelleen? Tapahtumat jatkuvat edelleen.
School Daysin myötä myös murhamysteerisarja Higurashi no Naku Koro ni Kai laitettiin usealla kanavalla jäähylle ilmeisistä syistä. Kyseinen sarjahan on siis siitä mielenkiintoinen, että yliluonnollisista syistä sen aikajana kiertää painajaismaista luuppia – ja tapahtumat päättyvät aina huonosti ja verisesti. Jokaisella kerralla tämä tapahtuu eri tavalla, ja katsojalle annettu käsitys “totuudesta” ja syyllisestä muuttuu jatkuvasti. Kiehtovan hitaasti paljastuu myös lopullinen totuus tämän kaiken takana.
Alkujaan Higurashi oli visual noveleja tuottavan entisen doojinsoft-circle 07th Expansionin tuottama yhdeksän huippumenestyneen visual novelin sarja, joka on sovitettu kaksikautiseksi, Studio DEENin tuottamaksi animesarjaksi; 2006 esitetyksi Higurashi no Naku Koro niksi ja tämänvuotiseksi Higurashi no Naku Koro ni Kaiksi. Koska sarja tullaan joka tapauksessa esittelemään numerossa 3/2007 en viitsi nyt esitellä sitä tämän tarkemmin; voitte lukea olennaisuuksia vaikkapa emigranttiystävämme NovaJinxin blogista.
24-jaksoinen Nikai pyörii tällä hetkellä Japanin TV:ssä. Ensi keskiviikkona esitettävästä jaksosta 12 eteenpäin jokainen jakso tulee kuitenkin olemaan katsottavissa myös netissä Animate TV:n sivuilla. Sekä Animate että viralliset sivut mainitsevat syyksi nimenomaan usean kanavan ilmoittamat esittämisen peruuttamiset. Jokainen jakso tulee olemaan netissä viikon; katsominen vaatii Windowsin, Internet Explorerin ja tietysti japanilaisen IP:n.
Kiintoisaa tästä tekee se, että näin tehtiin vaikka AT-X ja Sun TV (ja 13. jaksoon asti myös TV Saitama) esittävät sarjaa edelleen. Ratkaisun takana lienee yksinkertaisesti halu saada sarja mahdollisimman monen fanin silmille; DVD-myyntiin se tuskin vaikuttanee pätkän vertaa.
Länsimaiselle loppukäyttäjälle tällä ei tietenkään ole vaikutusta suuntaan jos toiseenkaan, hankki hän sarjansa sitten mitä kautta tahansa. (Laillista kautta hankkimisen mahdollisuus lienee joka tapauksessa epävarma Geneonin markkinoiltavetäytymisen vuoksi, ellei sitten myös Higurashille löydy uutta levittäjää.)
Kirjoitukset (RSS)
