Vuosi sitten syksyllä lueskelin animesovitusuutisen innoittamana Hiro Fujiwaran Kaichoo wa maid-samaa ja aloin pohtia syytä siihen, miksi tyttöjen sarjojen poikahahmot käyttäytyvät säännöllisesti kuin pällit.
Samaa vikaa on tietysti myös poikien sarjojen tyttöhahmoissa, mistä onkin viime kuukausina keskusteltu paljon ja ansiokkaasti. Mutta johtuuko koko ilmiö sitten tekijöiden kykenemättömyydestä käsikirjoittaa luontevasti vastakkaisen sukupuolen edustajia, vai onko kyseessä tietoinen tehokeino?
Ja onhan naispuolisiakin poikien ja miesten sarjojen tekijöitä sitä paitsi läjäpäin.
Saya no Uta on Nitroplusin vuonna 2003 julkaisema eroge; toisin kuin firman uudempi peli Chaos;Head sitä ei ole sovitettu TV-animeksi. Se on melko lyhyt ja suhteellisen simppelirakenteinen sellainen, mutta siitä mainitsemisen arvoisen tekee… noh…
Suomalaisen sensaatiolehdistön osoitettua häkellyttävän hyvää makua ja palattua uusimman ampumavälikohtauksen jälkeen ennenkuulumattomalla vauhdilla uutisoimaan taas kansan jokapäiväisistä sirkushuveista on hyvä muistaa aina välillä, että muualla asiat ovat monin paikoin huonommin – ainakin mitä animeen tulee.
Ja muistattehan toki ystävämme Kanadan? Tietysti muistatte, kukapa sen voisi unohtaakaan.
TVA on quebecilainen sensaatiokanava, jollaisen kaltaisia meillä Suomessa ei onneksi ole; sen linja ja laatu muistuttavat melko paljon jenkkiläistä Foxia (joka meillä tunnettaneen parhaiten mm legendaarisesta Mass Effect -kohusta, PlayStation Pornable -jupakasta ja Hackers on steroids -tapauksesta) joskin ilman sen poliittista sitoutumista. Ja toissa viikolla se lähetti jutun mistäs muustakaan kuin hentaista! Tässä – vain ranskaksi valitettavasti.
Tässä lupaamani Nekocon-luento sellaisena kuin sen lupasin; muutamalla lisäinfon palasella höystettynä ja kahteen palaseen katkaistuna. Jälkimmäinen puolisko ensi kerralla.
Helsingin Sanomat on taas vauhdissa. Yleensä lehden keskustelualue on varsinainen idiotismin leikkikenttä, mutta tällä kertaa sinne ovat onneksi hyökänneet etunenässä sensuurin vastustajat; ikävä vain, että suuren yleisön silmissä tämä kaikki alkaa varmasti hiljalleen muistuttaa sitä että Suomi on täynnä lapsipornon puolustajia… Ja keskustelukin tyrehtyy jo parin sivun kuluttua tavanomaiseksi juupas-eipäs -toistoksi.
So… how much do you think the language has to do with this? I mean, the French have the term “bandes dessinées”, but in english there are only the terms “comics” and “funnies”, that are essentially the reason why the term “graphic novel” had to be invented. So that the people would understand that there’s more than just simple comedy in there.
PG: Yes, in Finnish you don’t have this kind of problem because “sarjakuvat” only means “serial pictures”, and it doesn’t really have any deeper meaning than that. The word itself doesn’t say that it’s funny. So you don’t really need the term graphic novels, but for us it’s a good thing that this came in, because how else could we ever elevate comics?
PS: It does have the prejudice thing against it. As in how we talked about how British comics are kind of laughed at, like they’re only meant to make jokes. The word graphic novel now in Britain has created its own separate area, because it’s now graphic literature. The British people can now understand it.
PG: You should realize that modesty’s quite a good thing. This term is now being adopted by for example film critics, who have assumed that the graphic novel is going to be science fiction, spectacular, and a bit empty and stressed on explosions and such, and they all describe a bad film being “like a graphic novel”. So still this new term has been twisted and distorted into an another term of derision against comics. And some people also don’t understand that the word “graphic” inclies drawing and think that it inclied explicit, so in a graphic novel nasty material must be shown… these kinds of things.
PS: So in Graphic Novels we took time to talk about this. At the beginning we listed ten things to hate in comics.
PG: Things like “comics are just funnybooks” and “they take no time to read” for example, or speech bubbles. People hate speech bubbles. A lot of people are used to seeing text in a nice kind of type and so on, and we who have been reading comics so much tend to forget that some people haven’t been reading comcis for a long time, maybe ever. And when they look at a spread of comics they think “Where do I begin? All these people shouting at me at once, all these pictures… in which order do I read them?” People say they’re very literate and very sophisticated, but they’re actually not comic literate and don’t know how to read them. So part of the book is about explaining how to read comics. That’s actually what I’m going to speak about today.
Paul Gravett: I think I’ve always been enthusiastic and passionate about comics. And somehow, while my friends at school kind of grew out of them or gave them up or whatever, I seemed to be able to find new things that ? come along that interested me throughout my life. And manga came along with me in the late 70’s, when Barefoot Gen was translated. That was when I started to read, or at least buy, original japanese magazines for the first time. And at the same period I was also discovering European comics and the bigger history of comics from the past, and so my interest has been continuedly sustained, and I see no reason why anybody should grow out of comics. If you simply look around enough you’ll see that if you’ll get bored with Superman, or get bored with children’s comics, you’ll find more stuff to keep you interested.
But that’s a pretty big background… All that there’s really to say that I have a degree in law and I lived for a year and a half in New Mexico, America after graduating. But for me comics weren’t just a passion to consume: I wanted to meet the people who produced them, and eventually I wanted to explain them to people. Because I feel that a lot of people are missing out on the pleasures of the comics.
Lahjapaperista paljastuneen Kashimashin ensimmäisen tankobonin avatessani sain välittömän déjà vun; oli kuin olisin palannut taas vuoteen 2003 lukemaan Sorcerer Huntersia. Satoru Akahorin kirjoitustyylin tunnistaa kilometrien päähän: ensin esitellään päähenkilöt maanista kohellusta olevassa ensimmäisessä luvussa, ja sen jälkeen heitetään lukijan silmille täysin naurettava alkuasetelma. (Voitte katsastaa parikymmentä sivua ensimmäisestä luvusta täältä, niin näette mitä tarkoitan.) Tällä kertaa ei kuitenkaan taistella pahoja velhoja vastaan jumalattaren kokoamassa maagikkotiimissä vaan törmätään alienien avaruusaluksella vuorenhuipulla särkynyttä sydäntään angstaavaan nössöpoikaan. Tämän jälkeen muukalaiset kokoavat hänen ruumiinsa taas uudestaan ja ilmoittavat koko kaupungille, että hänestä tuli nyt sitten vahingossa tyttö, sori vaan mutta asialle ei voi enää tehdä mitään (syystä jota emme nyt viitsi mainita).
Harmillista, etten tullut tutustuneeksi mangaan ennen Hiron arvostelun oikolukemista. Olisin varmasti lisännyt siihen maininnan myös siitä ettei Yukimaru Katsura ole kovin taidokas sarjakuvakertoja; hänen ruutusommittelunsa ovat kaoottisia ja ADHD:n riivaamia, eikä hän jätä sivuilleen kovinkaan paljoa hengitysvaraa. Hänellä ei ollut tarpeeksi viitseliäisyyttä edes piirtämään Hazumulle eri vaatteita nykyisyyteen ja takaumaan. Onneksi tilanne paranee sarjan edetessä, kuten Akahorin käsikirjoituksen fokuskin; viimeksi mainitulla kun on todellakin aina tapana aloittaa sarjansa kevytotteisina hupailuina ja hauduttaa niistä sitten vakava ja melodramaattinen draamakeitos. Käsikirjoittajan ja piirtäjän erillisyyden edutkin näkyvät selvästi; Akahori ei ole kirjoittajana mikään eilisen teeren poika. Kovin monelta kuukausideadlineaan vastaan tappelevalta kirjoittaja/piirtäjältä ei olisi irronnut niin pitkälle suunniteltua ja tyylikästä ratkaisua kuin sarjan aloittavan previkkakohtauksen sijoittamisen varsinaisessa tarinassa juuri siten, että se osuu myöhemmin juuri ensimmäisen tankobonin lopetukseksi.
Kyseistä arvostelua lukemattomille voisi mainita, että Kashimashi on hyvin tyypillinen hahmokulttuurin (josta useimmat käyttävät genshikenperäistä termiä “moderni visuaalinen kulttuuri” eli MVC, vaikka itse asiassa korrekti termi olisi sanahirviö “Japanin moderni visuaalinen kulttuuri”) ilmentymä siinä mielessä, että sen eri inkarnaatiot päättyvät eri tavoilla. Animesovituksessa kolmiodraamansa vaivaama Hazumu päätyy yhteen eri tytön kanssa kuin mangassa, ja näihin tyytymättömille tarjolla on vielä lisätvistejä tarjoilevat ranobe ja visual novel.
Jos annat tuoteperheelle pikkusormen, se vie koko käden… selkääntaputtelua kuitenkin Seven Seasille tästä genrenraivauksesta.
Sohjoisen moeseinenromantiikan tasapainottamiseksi oli tietenkin hyvä hankkia myös jotain hieman testosteronipitoisempaa. Lady Snowblood ei ole Kazuo Koiken parhaimmistoa (puhumattakaan siitä että Kazuo Kamimura ei osaisi piirtää liikettä vaikka hänen henkensä riippuisi siitä), mutta vain neliosaisena se on kohtuullisen budjettiystävällinen hyppäys Koiken hilpeään hurmeen, seksin ja mielikuvituksellisen monimutkaisten kostosuunnitelmien maailmaan. Kokonaisuutta ryppää hieman Naomi Kokubon käännös, joka on hyvin yksinkertaisesti kankea vaikka sitä miltä kantilta katsoisi – paljon Dark Horsen yleensä kunniamaininnan arvoista yleislinjaa matalammalla.
Käännöksen suhteen toiseen kammoksuttavaan ääripäähän mentäessä on tietysti pakko mainita myös se, mitä Keith Giffen teki Kooshun Takamin romaaniin perustuvalle Masayuki Taguchin Battle Royalelle (josta on tehty myös samanniminen elokuva, josta kaikki kirjaa tai mangaa lukemattomat pitävät mutta jota kaikki niihin ennen sitä tutustuneet, minä mukaanlukien, vihaavat). Ilmeisesti Giffen ei ollut lukenut kirjaa tai katsonut elokuvaa ennen “käännös”työnsä aloittamista, sillä lopputulos on karmea – “ohjelmasta” on tehty nuorisoa ja kapinahenkeä kurissa pitävän pelotejärjestelmän sijaan tosi-TV:tä, mikä myöhemmässä vaiheessa sarjaa aiheuttaa lukuisia ristiriitaisuuksia tekstin ja kuvituksen välillä. Tämä on erityinen sääli myös siitä syystä, että Giffenin dialoginmuokkaus on kyllä muilta osiltaan erityisen sujuvaa ja kielirikasta; Giffenin suorittamasta bastardisaatiosta saa lukea ajallaan enemmän numerosta 2/2008.
Tokyopopin uudet, useamman tankobonin sisältävät Ultimate Editionit tekevät kuitenkin sekä Battle Royalesta että minulta hyllyyn jääneistä Fruits Basketista ja Sgt. Frogista äärimmäisen optimaalisia tapoja hankkia kyseiset sarjat. Ne ovat paitsi halvempia kuin tankobonit erikseen ostettuina myös kovakantisia ja isoja – esimerkiksi Battle Royalen ensimmäinen osa on yhtä paksu kuin vaikkapa Harry Potter ja Feeniksin kilta, ja kolmisen senttiä sitä korkeampi ja leveämpi. Harmi vain, että Giffenin adaptaatiota ei ole päätetty korjata uusintajulkaisua varten – ja kolmostankobonin sivupohjat ovat edelleen yhtä sumeat kuin ennenkin. Sääli.
Lady Snowbloodin ja Battle Royalen vertaaminen tarjoaa myös mielenkiintoisen ikkunan Japanin sensuurikäytäntöjen lakastumiseen. Siinä missä aikoinaan 70-luvulla julkaistussa Snowbloodissa käytetään sensuurinkiertokikoista klassisinta eli näkymätöntä penistä ei 2000-luvulla tehdyssä Battle Royalessa nähdä sensuurin häivääkään (ellei Tokyopop sitten ole poistattanut sensuuripalkkeja mangakalla itsellään, kuten Eros Comixilla on perinteisesti ollut tapana tehdä.) Tosin Snowbloodin aikoihinkaan peniksenmuotoisten esineiden – fallospatsaiden ja seksilelujen – kuvaamiseen sensuurilainsäädännölläkään ei ollut mitään nokankoputtamista.
Vocaloid2:n ympärillä ympärillä on kuohunut paljon sitten viime näkemän; paitsi että Rin Kagamine on saanut Len-nimisen veljen myös tämän ensimmäinen demobiisi on julkistettu, ja isosisko Miku on saanut oman Nendoroid-figuurinsa. Miku on päässyt laulamaan erään TV-ohjelman tunnarin, ja pian häntä voidaan kuulla myös Nippon Ichin pelissä Tori no Hoshi ~Aerial Planet~. Albumi julkaistaan ensi vuoden puolella, ja animesarja lienee vain ajan kysymys.
Doojinmusiikkiakin on julkaistu, ja Akibablog raportoi alan liikkeissä nähdyn doojinshejakin jo lokakuussa; tämä on harvinaista, koska enin osa doojinien tekijöistä luonnollisesti tähtää julkaisunsa Comiketiin. (Tämän vuoden talvi-Comiket pidetään 29.-31.12.) Monet näistä näyttäisivät olevan jopa ulkoasultaan (ja varmaan käsikirjoitukseltaankin) parempia kuin se kohkattuvirallinen manga. Ja, kyllä, TMA on tekemässä tästäkin otakuhitistä cosplay-AV:n… ainakin ne ovat lopultakin alkaneet käyttää peruukkeja.
Tässä hiljan Crypton kuitenkin lähetti doojincircle CLOCK☆HEARTSille pyynnön lopettaa näidenkahden valmistamansa dakimakura-tyynynpäällisten myynti – eivätkä ne itse asiassa olleet vielä edes myynnissä; sivustolla otettiin vastaan vasta ennakkotilauksia. 2ch:ssa jotkut ovat intoilleet tämän enteilevän koko Vocaloid-buumin lopun alkua; onhan toki ymmärrettävää että Vocaloidin ostajista enin osa on otakuja, ja että koko Japanin moderni hahmokulttuuri on riippuvainen symbioottisesta suhteestaan fanitoimintaansa. Onko kyseessä siis iso tyhmä firma tallomassa fanituotteita levittäviä harrastajia?
Ei; jo myynnissä oleville erodoojineille Crypton ei ole korvaansa lotkauttanut, ja epäilemättä tulevassa Comiketissa niitä tullaan näkemään satoja lisää. DarkMirage huomauttaa, että siinä missä normaalin, lisensoidun dakimakuranpäällisen hinta roikkuu siinä 9000-10000 jenin (55-60 euron) kieppeillä kaupitteli CLOCK☆HEARTS omiaan jopa 17000 jenin hintaan. On siis erittäin kyseenalaista voidaanko sitä pitää enää doojintoimintana lainkaan; jos julkaisun takana olevat motiivit ovat väärät on myös itse julkaisu eettisesti väärin.
Muihin teoksiin pohjautuvien doojinjulkaisujen tarkoitus on levittää alkuteoksen ilosanomaa ja tarjota jotain, jota varsinainen tuote ei voi tarjota. Niihin tulisi parodia-aspekteista huolimatta sisältyä määritelmällisesti myös omaa taiteellista panosta, eikä niiden pääasiallisen tarkoituksen kuuluisi olla voitolle pääseminen. Tyynynpäällinen jossa on fanitaidekuva ja sadan euron hintalappu ei varmaankaan kovin monen mielestä täytä läheskään kaikkia näitä vaatimuksia, vaan on hyvin yksiselitteisesti piraattituote sanan perinteisessä merkityksessä. Ja nämä jo myynnissä olevat mukit, paidat, laukut ja avainnauhat huomioon ottaen virallisen dakimakuran tuleminen ennen pitkää markkinoille ei ole kovin kaukaa haettu ajatus…
No jaa, täytetään halityynytyhjiö toistaiseksi katsomalla lisää musiikkivideoita. Tämä uusi on varsin nätti; sen on tehnyt joku, joka jopa tietää miten musiikkivideon on tarkoitus toimia.
Muokkaus 28.12: Myös Len sai nyt sitten demobiisinsä. Korvani!
Kirjoitukset (RSS)
