Kazusa Takashima: Wild Rock

Siitä miksi naiset lukevat BL:ää on kirjoitettu paljon. Suurta osaa tästä tutkimuksesta kuitenkin värittää se perinteinen epämukavuus, joka länsimaisellä yhteiskunnalla on naisen seksuaalisuutta yleisesti ja miehen asettamista objektin asemaan erityisesti kohtaan – joten hupaisasti usein tullaan siihen johtopäätökseen, että yaoin miehet eivät ole miehiä lainkaan.

Tai kuten Shaenon K. Garrity asian esitti kirjoituksessaan Do we really need to spill this much ink over the question of whether girls like porn?:

Even before reading Boys’ Love, I was more than familiar with all the convoluted arguments explaining how the characters in BL aren’t “really” men, not even fantasy men. Because they look like women. Because they act like women. Because the seme/uke relationship is a coded heterosexual relationship, therefore BL is a coded heterosexual fantasy. Because the seme and uke are both kinda girly, therefore BL is a coded lesbian fantasy. Or a transsexual fantasy. Or an asexual fantasy. Or anything other than girls ogling boys.

Are the guys in BL really “feminine,” anyway, in either appearance or behavior? They’re definitely not macho, musclebound types, not by a long shot—if you’re looking for that, check out some bara manga—but “not a manly man’s man” doesn’t mean “woman” anywhere but in the minds of some men. I wish I could find an old interview I conducted with Donna Barr for PULP magazine, in which I asked her why women liked comics about “feminine” men. She responded that the traits coded as “feminine” in such characters—youthfulness, a slim figure, great hair and skin—are simply attractive traits.

Sillä välin kun kaikki muut olivat tänä viikonloppuna Jyväskylässä nauttimassa Animeconittomasta ja cosplayttomasta Finnconista ja mainostamassa omia tapahtumiaan olen itse ollut kotona lukemassa blogeja ja seuraamassa conin etenemistä Twitterin kautta.

Yksi viime aikoina seuraamistani ei-animeblogeista on A Newbie’s Guide to Publishing, jossa jännärikirjailija J.A. Konrath kertoo kuinka ansaitsee nykyään tuhansia dollareita myymällä sähköisiä versioita kirjoistaa Kindlelle ja vastaaville e-kirjalaitteille – vilkaisemattakaan yhteenkään kustantajaan päin, mikä ei tietenkään kaikkia ilahduta. Tämä sai minut ajattelemaan animeharrastuskulttuurin murrosta.

Kuva: Matsuri Uta

Tässä on kiintoisa tilasto Toranoanan myyntiin ottamista uusista doojinsheista aikavälillä tammikuu-joulukuu 2009. Kannattaa tietysti muistaa että jälleenmyyntiin otetaan lähinnä vain suosituimpien circlejen julkaisut – kermat päältä, jos niin voi sanoa – joten tämä ei missään nimessä anna täysin realistista kuvaa koko Japanin omakustannekentästä.

Niidel peräänkuulutti aikoinaan conien erikoistumista perimmäisenä ajatuksenaan tietysti se, että japaniaiheisia tapahtumia on jo sen verran paljon, että niille kaikille ei vain riitä kävijöitä jos ne kaikki olisivat samanlaisia. Tällaista kehitystä onkin ollut havaittavissa; Tsukicon on tietysti aina ollut jrock-tapahtuma, Tracon on painottunut sisältötarjontaansa sellaiseen johon kävijät voivat omakohtaisesti osallistua, ja viikko sitten pidetty toinen Bakacon oli tällä kertaa lähtenyt CosplayGaalan jalanjäljissä selvälle cosplaytapahtumalinjalle.

Desuconin ideana on ollut painottua puheohjelmaan, etenkin manga- ja animeaiheiseen sellaiseen. Syynä on alusta alkaen ollut paitsi ideologinen – jotta animeharrastamienn pysyisi animen harrastamisena sen oheisilmiöiden sijaan – myös käytännön peruste: tapahtuma pysyy miellyttävämpänä sekä kävijöille että järjestäjille, kun otetaan selkeä kohdeyleisö ja pyritään miellyttämään sitä.

Mutta tietysti eräät ovat alusta alkaen olleet sitä mieltä, että yritti tapahtumasta tehdä miten erilaista hyvänsä kävijät tulevat kuitenkin todennäköisesti näkemään sen melko samanlaisena muihin tapahtumiin verraten. Sellaistakin on kuulunut, että varsinkaan Desuconin tapauksessa toivottua kohderyhmää nyt ei vain yksinkertaisesti riitä tarpeeksi, ja hengaajaernuja tulee silti olemaan.

Kenties, kenties ei.

Kuunnellessani muiden juttuja Conconista ja lukiessani nettiin laitettuja luentoslaideja mieleeni tuli kuitenkin muuan seikka, joka saattaisi hyvinkin osoittaa että kohderyhmäajattelulla on kuin onkin merkitystä.

Toinen tapa jolla kielen dynaamisuus aiheuttaa ongelmia on itse tuotettujen teosten korruptoituminen, ja se on suoraa seurausta termien korruptiosta.

Mitä syvemmälle harrastajakuntaan nämä termit juurtuvat sitä enemmän myös tuottajat ovat tietoisia niistä, ja mitä kauemmin niitä käytetään sitä enemmän ne vaikuttavat myös heidän ajatteluunsa. Tämä on normaalia lamarckistista kulttuurievoluutiota – memetiikkaa. Näin ollen termien laajeneminen, laimeneminen ja ylimalkaistuminen vaikuttaa paitsi siihen miten harrastajat harrastuksensa kohteesta keskustelevat myös siihen miten sitä ylipäätään tuotetaan – onhan toki helpompaa pitchata tuottajalle tai kustantajalle ideaa kun on suosittuja buzzwordeja joilla sitä kuvata, kuten olen jo aiemmin toisaalla maininnut. Pahimmassa tapauksessa tekijät itsekin ovat näiden termien kasvattamia, eivätkä osaa enää murtautua ulos aiemmista muoteista kun eivät ole muuta ikinä nähneetkään.

Jargon on tarpeellinen asia.

Se helpottaa kommunikaatiota poistamalla tarpeen määritellä joka keskustelun aluksi ne asiat joista puhutaan. Tästä syystä taidehistoriakin jakaa aiheensa tyylisuuntiin ja aikakausiin; ilman sitä jokainen aihetta käsittelevä kirja olisi tuplasti paksumpi, vuosilukujen ja tyylien kuvailujen virratessa kymenä. Luonnollisesti nämä kaikki termit on yleensä keksitty jälkeenpäin, kuvaamaan menneisyyttä ja helpottamaan sen jäsentelyä: hyvä esimerkki on esimerkiksi se tapa jolla amerikkalaisten sarjakuvien fanit ovat jakaneet harrastuksen kohteensa historian kulta-, hopea-, pronssi- ja nykykauteen. Samaan tapaan esimerkiksi termi tsundere on keksitty vasta vuosia ensimmäisten tsundereiden ilmaantumisen jälkeen – jotta Asuka Langleyn ja Naru Narusegawan kaltaisille hahmoille saataisiin kattotermi, ja keskusteleminen yksinkertaistuisi. (Termin lanseerasi vuonna 2001 julkaistu Kimi ga Nozomu Eien.)

Ongelma tulee kuitenkin siitä, että kielellä on taipumus muuttua. Suuremmissa sosiaalisissa rakenteissa se on kielen normaalia kehitystä ja arvolatausten vaihtelua, mutta kun kyse on jargonista joita aktiivisesti keskustelevat pienet piirit käyttävät se saattaa aiheuttaa ongelmia. Kahdella tavalla, tarkkaan ottaen.

Turun animeseura – jolle Animecon-nimen hallinta perinteen nojalla kuuluu – on päättänyt myöntää Animecon-nimen käyttöoikeuden vuodeksi 2012 Ippaille, “anime manga cosplay tuotteiden erikoisliikkeelle”. Firma aikoo järjestää Animeconin Helsingissä itsenäisenä tapahtumanaan kesällä 2012.

Ei sillä että olisin sitä mieltä, että kaupalliset motiivit ja kävijöiden kannalta hyvä tapahtuma eivät voisi kulkea käsi kädessä… suurimmat maailmalla järjestettävät tapahtumathan nimenomaan ovat ammattimaisesti järjestettyjä. Niiden ero tähän tilanteeseen on toisaalta se, että ne ovat ammattimaisten tapahtumanjärjestäjien järjestämiä – eivät sellaisen tahon, joka yleensä on ollut tapahtumissa myyjänä. Ei tarvita kummoista päättelykykyä huomaamaan tällaisten tahojen välinen eturistiriita.

Puolisentoista vuotta sitten Nova tutustui ensimmäistä kertaa suomalaiseen animeblogosfääriin ja tuli siihen tulokseen, että hänen aiemmin ehdottelemansa ajatus suomalaisesta animeblogiaggregaatista tuskin tulisi auttamaan niin kauan kuin blogien määrä oli niin vähäinen kuin oli. Tällaiset aggregaattisivustot, kuten Anime Nano ja Animeblogger.netin Antenna, toimivat kätevinä kokoomasivustoina jotka auttavat vähemmän tunnettuja ja uusia blogeja saamaan tunnetumpien siivellä lisää lukijoita – täsmälleen samanlainen toimintaperiaate kuin mangalehdillä, itse asiassa. Englanninkielisen blogiskenen pageview-keskeisessä maailmassa niillä on jopa niin suuri merkitys, että aggregaattien ylläpitäjien kanssa ei uskalleta hankkiutua riitoihin listoilta poistamisen pelon vuoksi.

Aikaa on kuitenkin kulunut aika tavalla, ja skenekin on muuttunut jonkin verran. Niin kuin sivupalkin venymisestä näkyy blogeja on tullut aika tavalla lisää, ja vuoden 2008 jäljiltä eloon jääneiden voisi varmaan hyvällä omallatunnolla sanoa tulleen jäädäkseen. Viime aikoina on myös syntynyt uusia blogeja, etenkin cosplayaiheisia. Aggregaattiaiheen tultua pari päivää sitten uudelleen puheeksi päättivät Jakoavain ja AKX tarttua tuumasta toimeen ja kehittää lopultakin jotain järkevää käyttöä muinoin ostetulle Ani.mu -domainille. Ja kuten sivupalkkia seuranneet varmaan ovatkin jo huomanneet löytyy listoilta myös tämä blogi.

Sivun funktionaalisuus ja ulkoasu ovat vielä työn alla, mutta kukapa tietää millaiseksi sitä vielä voi kehittää. Ja jos hyvin käy kenties se myös innostaa entistä enemmän ihmisiä bloggaamaan? Suurin osa aloittajista tietysti menettää kiinnostuksensa ennen pitkää, mutta eihän se mikään häpeä ole. Fandom koostuu kuitenkin vuorovaikutuksesta ja keskustelusta, ja mitä enemmän osallistujia sen parempi.

Oletko sinä ikinä pohtinut blogin perustamista?

Minulla ei ole enää tapana käsitellä juurikaan ajankohtaisia aiheita, mutta viimeviikkoinen Nick Simmonsin tapaus on moraalin kannalta kiintoisa.

Katsoin So-Ra-No-Wo-Toa, ja tulin ajatelleeksi… jos Haibane Renmei tehtäisiin nyt, sanottaisiinkohan sitäkin tyhjänpäiväiseksi, juonettomaksi moetyttösarjaksi?

Ihmislajille on luontaista se että kokemuksen (=iän) karttuessa osa yksilöistä tulee kyynistymään, ja että näiden yksilöiden ajatusmaailmassa “ennen oli kaikki paremmin” -asenne tulee valtaamaan entistä suuremman prosenttiosuuden. Tämä johtuu osaltaan siitä, että ihmisen preferensseillä on tapana lukkiutua totuttuihin asioihin; osaltaan taas siitä, että lapsena omaksumisaste on korkeampi eikä tyyliseikkoja osaakaan kyseenalaistaa vielä niin paljoa. Jokainen joka on harrastanut animea riittävän kauan tietää omakohtaisesti, että tällaisia ihmisiä löytyy paljon myös tämän harrastuksen parista. (Sivupalkin kysely on tähän aiheeseen relevantti.)