Tämä kirjoitus oli alun perin huomattavasti nykyistä pitempi, mutta päätin jakaa sen kahtia aiheen kahtiajakoisuuden vuoksi. Jälkimmäinen puolisko tulee käsittelemään enemmän fanikulttuuriin tyytymättömyyttä animeen ja etenkin sen kulloiseenkin laatuun. Tyytymättömyyden syyt ovat ne vanhat tutut: fanimassat ovat tyhmiä ja niillä on paska maku; tuotantoyhtiöt juoksevat nykyään vain trendien perässä jeninkuvat silmissä; animaattorit ja ovat laiskoja ja tekevät vain paskaa.

Yksi asia on kuitenkin varma: Japanin animaatioteollisuus on kohdannut vaikeuksia, ja muitakin kuin taloudellisia. Se mistä kuitenkin vähemmän lännessä puhutaan on työvoimapula, jonka konkreettista vaikutusta animen laatuun ei kovinkaan usein tiedosteta – onhan toki helpompaa vain syyttää animaattoreita laiskoiksi.

Lue lisää »

…Miten niin viisi kuukautta myöhässä? Miten niin puolet siitä on tuota yhtä Haruhi-juttua? Miten niin kannessa on Italia Mondial Classic 2Tone Sunburst?

Legendaarisuutta hipovasta myöhässäolemisesta huolimatta aikataulu oli viimeiseen asti tiukka kuin KOS-MOSin sikspäkki – niin tiukka, että lehti saapuu painosta vasta perinteisesti conia edeltävänä perjantaina ja sen sarjakuva jäi vahingossa kokonaan kreditoimatta. Ja uskoisitteko että tässä numerossa oli alkujaan tarkoitus olla Keitaro Ariman haastattelu, mutta se jäi seuraavaan kertaan koska haastattelija katosi maan päältä (tai ainakin netistä)?

Sisällysluettelo saattaa näyttää tuskallisen lyhyeltä, mutta itse asiassa se johtuu lähinnä vain siitä että yksittäisten juttujen keskipituus on pidentynyt (ja taso on lisäksi noussut). On totta että tällä kertaa jäi pois useampia vakiopalstoja kuin koskaan ennen, mutta se tulee korvaantumaan ensi kerralla – seuraavasta numerosta tulee varmasti lehden historian massiivisin.

Näitä pikku puutteita lukuunottamatta sisältö on sitä tavallista. Hiro kertoo syyt siihen miksi Dream Kissiä ei ole kamalasti maailmalla hehkutettu, niidel selittää miksi .hackiin tutustuminen Hämärän rannerenkaan tarusta alkaen on kuin yrittäisi kiivetä perse edellä puuhun, Laurel selvittää miksi School Rumble on shounendraamaksi poikkeuksellinen ja huomaa D:hen tutustuessaan, ettei mangasovitus ole konseptin inkarnaatioista aina suinkaan se huonoin. Minä sen sijaan kulutan neljä sivua sen puimiseen, miksi Azumanga Daioh on pirun hauska mutta miksen siltikään pidä sen suomennoksesta. Muissa jutuissa esitellään Higurashin yliluonnolliset murhamysteerit, perehdytään raskasotsaisten lolien elämään, luetaan Mangan mestarit, käydään the GazettEn keikalla ja kerrotaan hupaisia pikku anekdootteja miesrooleja esittävistä naisseyuuista kuuluisimmasta.

Tällä kertaa oman aikani yksinkertaisesti söi tuo Haruhi-juttu, josta nyt vain tuli niin pitkä kuin mitä minulla oli aiheesta sanottavana (dissaajat saavat nyrpistellä neniään ihan rauhassa). Olin aloittanut jutun kirjoittamisen jo noin vuosi sitten, mutta halusin saada aiheeseen kunnolla perspektiiviä joten se päätyi julkaistavaksi vasta nyt. Toivottavasti lopputulos on myös lukijoita miellyttävä; yritin ottaa oppia Kekon jutun saamasta negatiivisesta palautteesta, joten tiivistin ihkutukseni jutun alun sijasta sen loppuun ja ruodin sisällöllisiä seikkoja ilmiöpuolta enemmän.

Lämpimäisiä voi sitten tulla selailemaan Traconiin – ja ostamaankin toki, mikäli kiinnostusta riittää. Juttelemaankin saa tulla; lupaan olla purematta.

Helsingin sarjakuvafestivaalit ovat tänä viikonloppuna. Otaku ei ole tapahtumaan osallistunut eikä osallistu tänäkään vuonna, sillä festivaalit ovat perinteisesti olleet varsin huonosti mangaa sietävä tapahtuma; eräänkin kerran muuan töitään kauppaava nuori taiteilija ei ollut koko päivän aikana saanut muuta palautetta kuin “Manga lähtee lapsesta hakkaamalla” -höhöttelyä.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa, tai sitä ollaan ainakin yrittämässä muuttaa. Festivaalien mangaohjelma ei päätä huimaa, ja enintä osaa paikalla olevista otakuista kiinnostaneekin lähinnä Hokuto Manga -antologioiden julistus, mutta tapahtumaan on kuitenkin saatu japanilainen kunniavieras; mangaka Keitaro Arima. Suunnilleen samoihin aikoihin julkistettiin, että Goro Miyazaki saapuisi Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien kunniavieraaksi.

Tämä tuntuu melkeinpä kohtalon ivalta, kun ottaa huomioon että Suomen animetapahtumien ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa japanilainen kunniavieras, yoshitoshi ABe, saatiin maahan vain mielettömällä onnenkantamoisella (hänhän oli muutenkin tulossa Eurooppaan). Asiasta tiedettiin ja tiedotettiin hyvän aikaa etukäteen, ja monet animeyhdistykset ehtivät tehdä häntä tutuksi Animecon III:a edeltävän vuoden aikana näyttämällä videoilloissaan sarjoja, joiden teossa hän on ollut osallisena – esimerkiksi Lainia ja Haibane Renmeitä. Kuluneiden kolmen vuoden aikana tapahtumiin on yritetty järjestää uudestaan japanilaista kunniavierasta, mutta tuloksetta – ja nyt sellaisia on tulossa kaksi vain parin viikon sisällä.

Eikä kummassakaan tapauksessa ole kyseessä edes animangatapahtumasta. Sain välittömästi negatiivista karmaa tuumiessani tämän olevan aika ironista, mutta argumentti seisoo silti. On ymmärrettävää, että nämä festivaalit ovat monin verroin vanhempia kuin suomalaisen animetapahtumanjärjestämisen perinne ja niillä on siten myös paremmat sponsori- ja kontaktiverkot (Arimaankin saatiin yhteys henkilökohtaisen tuttavan avulla) – mutta se pistää silti pohtimaan, minkälainen tilanne voisi olla. Skenen hiljaisuus asiasta kaikilla foorumeilla pistää pohtimaan, kiinnostaako asia edes ketään – 350 lukijaa kahdessa viikossa on uskomattoman vähän.

Reiman esittelykolumnissa kunniavierasasia summataan varsin mainiosti. Arima on valtavirran piirissä käytännössä tuntematon mangaka; hän on juuri sitä kelvotonta, nekololimeidoja piirtelevää otakusukupolvea, jolle vanhan koulukunnan mangakat tuhahtelevat. Sen puolesta hän sopisi paremminkin otakuja tulvivaan animeconiin kuin sarjakuvafestivaaleille bedefiilien sekaan – mutta toisaalta tässä on festivaalien paras mahdollinen mahdollisuus laajentaa profiiliaan. Ja kenties japanilaisista vieraista tosiaan saadaan jatkossa nauttia useamminkin, jos Suomen maine hyvänä vierailumaana leviää?

Toisaalta kunniavieraat eivät loppujen lopuksi ole kuitenkaan itsetarkoitus; hyvä con on useampien asioiden summa, ja kunniavieraat eivät ole missään nimessä listan kärkipäässä. Tilanne paranisi huomattavasti, kunhan edes tämä iäisyyksiä käynnissä ollut kädenvääntö pääsymaksuista saataisiin ensin johonkin lopputulokseen…

Otaku on kuitenkin joka tapauksessa istuttamassa Ariman haastateltavaksi. Katsotaanpa mitä hänestä saa irti Eromanoosta, jos kommunikointikieli on japani.