Mitä Ken Akamatsu teki aikoinaan.

Linkkasin jo aiemmin tähän Teikoku Databankin tutkimukseen. Sen mukaan animestudioiden voitot olivat vuonna 2009 laskussa jo toista vuotta peräkkäin; vuodesta 2005 alkanut nousu oli vain tilapäinen buumi, jonka keskiössä olivat “moetyyliset sarjat”, kuten se niitä kutsuu. Mutta vuoden 2007 jälkeen moesarjoja on tunnetusti tullut vähemmän ja vähemmän joka vuosi, ja se kupla on puhjennut – nykyään animen tuottaminen on entistä vaikeampaa “laittoman striimaamisen, vähentyneiden TV-slottien ja kutistuvan DVD-myynnin” johdosta.

Mangaka Ken Akamatsu kommentoi tutkimusta blogissaan (yksittäiseen postaukseen linkkaaminen ei onnistu, mutta postaus on tämä) seuraavasti:

Certainly, the moe boom is finished, and from last year on I think we’re seeing the following phenomena:

1. Male protagonists are absent
Many anime are now nothing but girls, and the role of the “male character being excited by female characters for viewers to empathise with” has disappeared.

2. Male buying power has reduced
Now women buyers of both anime and manga are predominant. Oricon comic rankings show most of the top titles are women-oriented.

3. Male viewers can now empathise with female characters
The number of male fans who simply don’t view female characters as objects of sexual desire at all is increasing, even in titles like “K-ON!”. No more are they just thinking “I want to be part of that circle,” now they are getting into the characters themselves.

A friend of mine was saying “this will be the year of yuri!” thanks to number 3, but unfortunately I get the feeling the popularity of yuri is not quite that great…

(Käännös Sankakun.)

Joku voisi tähän sanoa, että kenties haaremit ovat tosiaan menneet muodista, mutta onhan moesarjojahan silti nykyään aivan helkkaristi. Tähän väliin ensimmäinen luetunymmärtämisharjoitus: mikä on moesarja?

Mikura Suzuki, vasemmalla Mezzo Fortesta (1998) ja oikealla Mezzo Danger Service Agencysta (2003).
Molemmat hahmodesignit on tehnyt sama mies, Yasuomi Umetsu.

Moe ei ensinnäkään ole hahmosuunnittelutyyli. 2000-luvulla “pehmeät hahmodesignit” (kuten Sdshamshel niitä kutsui) ovat tulleet muotiin, kuten ylläolevasta esimerkistä näkee. Mutta ne eivät kuitenkaan ole moesarjoille eksklusiivinen ominaisuus; pehmeämuotoisia, pyöreäkasvoisia, isosilmäisiä ja pastellivärisiä hahmoja käyttäen on kuluneen kymmenen vuoden aikana kerrottu niin Higurashin kaltaisia jännityssarjoja, To-Love-Run kaltaisia haaremisarjoja kuin Spice & Wolfin kaltaisia roadtrip-sarjojakin.

Näin ollen Strike Witches ei ole moesarja yhtään sen enempää kuin Highschool of the Deadkään; ne ovat molemmat fanservicesarjoja. Ne vain ottavat hyvin erilaisen asenteen ja lähestymistavan siihen, millä tavoin katsojille on paras tarjoilla paljasta pintaa ja alusvaatteita – ja minkälaiset hahmodesignit niitä esittelevillä tytöillä tulee olla. Joskus tuntuu siltä, että “moesarjalle” on käynyt terminä ihan samalla tavalla kuin tsunderellekin: sitä käytetään kattoterminä jota heitellään ympäriinsä aina kun halutaan niputtaa yhteen läjä otakuyleisölle suunnattuja ja pehmeitä hahmodesignejä käyttäviä sarjoja, joista termin heittelijä ei pidä.

Jos halutaan määritellä “moesarja”, niin käytettiinpä sitten modernia tai perinteistä määrittelyä kyseessä on joka tapauksessa oltava sarja, joka pyrkii jollain tavalla herättämään katsojassaan moen tunteita hahmojaan kohtaan (muistutus: erektio ei ole tunne).

Esimerkkejä tällaisista kyyneltenlypsysarjoista ovat sellaiset modernit draamaklassikot kuin Kimi ga Nozomu Eien, Ef, Kanon ja Clannad; mikä tahansa slice-of-life -sarja jossa valikoima söpösti hahmodesignattuja tyttöjä syö kakkuja kaiket päivät ei kelpaa. Saati sitten selkeästi johonkin muuhun genreen kuuluva teos, jossa nyt vaan sattuu olemaan lolihtavia ja isosilmäisiä hahmodesignejä.

Dance in the Vampire Bund, BakaTest, Kiss×Sis ja Kyooran Kazoku Nikki – lolivampyyrejä, kouluhuumoria, insestisiskoja ja skitsohuumoria.
Osa lolia, osa bishoujoa – mutta ei moea.

Esimerkiksi nyt syksyllä alkavista sarjoista ehkä kaksi tai kolme näyttäisi olevan moesarjoja – loput ovat tyttöjen bishisarjoja, poikien fanservicesarjoja, SHAFT-artfagotteilua, tsundereromansseja, shounensarjoja, robottisarjoja, shounenrobottisarjoja ja mitä lie. Ero muutaman vuoden takaiseen tarjontaan on huimaava. Veikkaan, että ihmisillä on vain tapana aina liioitella sen määrää mistä eivät pidä – kenties siksi, että kun jostain ei pidä ei osaa tehdä eroa yhden moehahmodesigntyyliä käyttävän sarjan ja toisen sellaisen välille.

Mutta entäpä sitten animestudioiden vähenevät tuotot – onko nyt moe nyt lopultakin tappanut animen? Gainaxin Hiroyuki Yamaga tuumi ANN:n haastattelussa, että animetuotantojen vähentynyt määrä on osittain sen oma vika:

Right now, I’m looking at Fanime and I see more and more fans. So personally, I think the fandom isn’t going downhill, but definitely since ten years ago there’s been a decrease in titles and a lot of companies have gone bankrupt. But that’s because ten years ago we were making too many, and because of the overload, fans got bored. And when fans get bored they won’t buy stuff, and companies go down. But I think in five years it will have normalized. I think animation companies will be thinking more about quality than quantity, and anime will be on the rise again.

Moesta hän puolestaan kommentoi, että sitä on vaikea tehdä hyvin niin että se menestyisi: ja tämänhän me vähenevästä moesarjojen määrästä näemmekin. Ainoa rutosti myyvä sarja on K-ON, loput räpiköivät alempana miten taitavat. Mikäli moen välttämättä haluaa laskea hahmodesigntyyliksi eikä sarjan genreksi lisääntyy räpiköijien määrä entisestään.

Jessus kun on kirkas päivä. Eikö vieläkään tee mieli ostaa DVD:itä?

Itse olen hieman skeptinen siitä, tuleeko Yamagan ennustama myynnin nousu kuitenkaan koskaan tapahtumaan. Moe ei “tappanut” animea; se vain tekohengitti jo valmiiksi tyhjää potkaisemassa olevaa teollisuudenhaaraa, DVD- ja Blu-Ray-myyntiä. Nyt kun sekin oljenkorsi on lopulta käytetty joutuu animeteollisuus lopultakin hyväksymään tosiseikat ja ryhtymään vaihtoehtoisten ansaintamallien (lue: digitaalisten levitystapojen) etsintään.

Jos Akamatsun sanoja lukee ottaen huomioon sen mitä hän todennäköisesti itse niillä tarkoittaa on hän kovastikin nykyisen kehityksen kannalla. “Moesarja” ja “haaremisarja” tuntuvat usein olevan vain kaksi eri lähestymistapaa samaan konseptiin: konseptiin, jossa miespuolista päähenkilö piirittää armeijallinen waifuehdokkaita.

Kun ketään kiinnostamattoman tylsän nynnypojan jättää yhtälöstä kokonaan pois haaremi muuttuu slice-of-lifeksi, ja saadaan sarjoja jotka uppoavat niin mies- kuin naispuoliseenkin yleisöön – toisin sanoen niitä tarinoita söpöistä tytöistä syömässä kakkuja. Tai käymässä koulua. Tai piirtelemässä. Tai jotain.

Moea se ei kuitenkaan välttämättä ole – vain slice-of-lifea. Moe on ulkopuolinen, omistuksenhaluinen tunne – kyse ei ole samaistumisesta, vaan suojelijana olemisesta. Ja kuten Akamatsu totesi sellaiset sarjat eivät ole enää muodissa. (Toki ihmiset ovat yksilöitä, joten se mikä ei toiselle ole moesarja voi toiselle sitä ollakin.)

ANN:n Akamatsun kommentteja koskevan uutisen kommenttiketjussa pidetään hieman jännästi Akamatsua katkerana kun tämän haaremisarjat eivät enää myy, ja yrittävän vain työntää päätään pensaaseen tulossa olevan yuritrendin edessä. (Vaikka itse asiassa Erica Friedman kirjoitti juuri Akamatsun kanssa hyvin samansuuntaisia ennusteita: yurin nousu tulee todennäköisesti tapahtumaan hiljalleen, välillä nousten ja välillä laskien.)

Toinen luetunymmärtämisharjoitus tuleekin tässä: tekeekö Ken Akamatsu haaremisarjoja?

Juu, tekihän se sen Love Hinan tosiaan joskus silloin vajaat kymmenkunta vuotta sitten – mutta sen jälkeen se onkin tehnyt vähän jotain muuta. Oletan keskustelun ennen Negiman aloittamista menneen about näin:

Akamatsu: “Nää haaremihommat alkaa olla passé. Nyt on 2000-luku! Seuraavaksi teen tappelumangan, niin kuin tää Oda-heppu Jumpissa.”
Toimittaja: “Etkä muuten tee! Teet uuden haaremisarjan, ja tyttöjä pitää olla ainakin TUPLASTI enemmän.”
Akamatsu: “Pffft… No tässä olis tämmönen konsepti, kelpaako?”
Toimittaja: “Loistava! Ja päähenkilökin on vielä nuorempi ja nynnerömpi kuin edellinen. Tällä mennään.”
Akamatsu: “Hehehe… Odotahan vain…”

Mitä Ken Akamatsu tekee nykyään.

Akamatsu on muutenkin yksi fiksuimpia kommentoijia koko anime- ja mangateollisuudessa. Jo 2008 hän ennusti OAD-formaatin nousun, ja siitä lähtien olenkin saanut naputella uutisia OAD-animeista harva se viikko.

Muita kirjoituksia:

1. Etninen oletusasetus

Yksi viime aikoina seuraamistani ei-animeblogeista on A Newbie’s Guide to Publishing, jossa jännärikirjailija J.A. Konrath kertoo kuinka ansaitsee nykyään tuhansia dollareita myymällä sähköisiä versioita kirjoistaa Kindlelle ja vastaaville e-kirjalaitteille – vilkaisemattakaan yhteenkään kustantajaan päin, mikä ei tietenkään kaikkia ilahduta. Tämä sai minut ajattelemaan animeharrastuskulttuurin murrosta.

Web 2.0:n merkitys harrastajakulttuurille on ollut valtava, ja tulee jatkossa olemaan sitä yhä enemmän. Twitterin kaltaiset sosiaaliset mediat mahdollistavat toisiaan tuntemattomien mutta samasta aiheesta puhuvien ihmisten osallistumisen toistensa keskusteluihin, ja se on tehnyt siitä ensimmäistä kertaa niin mobiilia ja alustariippumatonta, että se voi olla osa päivärutiinia vuorokauden ympäri. Conin kaltaisessa ympäristössä tämän seuraukset voivat olla mullistavat – kuin perinteinen DS:n pictochat kerrottuna sadalla.

Tämä saattaa tietysti kuulostaa ilmeiseltä, mutta samalla tavalla blogit ovat korvanneet fanzinet; ne ovat jopa omaksuneet (joko tarkoituksella tai tahattomasti) printtimediasta tuttuja ominaisuuksia, kuten bloggaajatiimit (toimitukset) ja kategoriat (juttutyypit). Katja Valaskiven Pokemonin perilliset -tutkimus on nykyään jo hivenen vanhentunut, mutta jo pari vuotta sitten näkyi selvästi että “harrastajayhteisöjen järjestäytyminen on muuttunut, eikä yhdistysmuotoisella toiminnalla ole yhtä suurta merkitystä kuin aiemmin.” Tilalle on tullut vapaamuotoisempi toiminta Internetin kautta.

Jos printtimedia tekee kuolemaa kaikkialla maailmassa, animefandomissa se on tehnyt sen jo aikaa sitten – ja on kyseenalaista saiko se koskaan kunnolla edes synnyttyä. Pistettyäni Otakunviran pystyyn kesällä 2007 Vehin sittemmin kuolleen Sutkun innoittamana se oli pelkkä fanzinen sivuprojekti, mutta pian siitä tuli mielekkäämmän tuntuinen projekti kuin itse fanzinesta. Siihen aikaan suomalaisia animeblogeja oli vain kourallinen, mutta kuinkas kävikään?

Nykyään jokainen harrastaja voi asuinpaikastaan huolimatta nähdä, että muutkin ovat kiinnostuneita animen sisällön puimisesta ja analysoimisesta, ja osallistua saman tien itsekin. Palaute ja ideanvaihto ovat välittömiä. Keskustelut ovat julkisia ja kaikkien ohikulkijoiden kommentoitavissa, toisin kuin sähköpostilistoilla tai irkissä – kaikki osaavat käynnistää nettiselaimen ja painaa linkkiä. Keskusteluista syntyy uusia ideoita, yhteisöjä ja jopa tapahtumia paljon herkemmin kuin ennen. Kuka tahansa voi olla mielipidevaikuttaja; merkitystä on vain sillä, miten hyvin osaa sanansa asettaa.

Vuonna 2007 en olisi osannut kuvitellakaan, että tilanne olisi joskus tällainen. Metkaa.

Anime- ja mangaharrastuksen ydin on teosten lukeminen ja ajatuksenvaihto niistä, ja kuten mainittua siinä blogit ovat olleet valtava katalysaattori. Viime aikoina tämän blogin sisältö on kuitenkin ollut liian vähän sitä ja liian paljon metaa, joten olen ajatellut tehdä asialle jotain.

“Tee mangaa” -kategoria on ollut tauolla vähän turhan pitkään, ja sen lisäksi olen tullut lopultakin siihen tulokseen, että “mangaa jota et ole lukenut” -konseptini sopii loppujen lopuksi varsin huonosti luentomuotoiseksi. Blogipostausten yli kun voi aina hypätä, jos tuntee jo käsiteltävän teoksen (ja siinäkin tapauksessa voi olla kiinnostavaa saada esittelymuotoinen toinen näkemys teoksesta jonka jo tuntee), mutta luennolla sekoitus tuttuja ja tuntemattomia teoksia ahdettuna tuntiin tai puoleentoista ei ole oikein parasta mahdollista viihdettä. Lisäksi blogitekstiä lukiessa apuna ovat Wikipedia ja Onemanga, luennolla ollaan puhtaasti luennoitsijan varassa.

Sasamekikoto-postaus saa luvan retconnautua ensimmäiseksi tämän kategorian edustajaksi. Lisää on luvassa toivottavasti lähiviikkoina, vaikka en teollisuusrunkkauksesta aiokaan luopua.

Tämä kirjoitus oli alun perin huomattavasti nykyistä pitempi, mutta päätin jakaa sen kahtia aiheen kahtiajakoisuuden vuoksi. Jälkimmäinen puolisko tulee käsittelemään enemmän fanikulttuuriin tyytymättömyyttä animeen ja etenkin sen kulloiseenkin laatuun. Tyytymättömyyden syyt ovat ne vanhat tutut: fanimassat ovat tyhmiä ja niillä on paska maku; tuotantoyhtiöt juoksevat nykyään vain trendien perässä jeninkuvat silmissä; animaattorit ja ovat laiskoja ja tekevät vain paskaa.

Yksi asia on kuitenkin varma: Japanin animaatioteollisuus on kohdannut vaikeuksia, ja muitakin kuin taloudellisia. Se mistä kuitenkin vähemmän lännessä puhutaan on työvoimapula, jonka konkreettista vaikutusta animen laatuun ei kovinkaan usein tiedosteta – onhan toki helpompaa vain syyttää animaattoreita laiskoiksi.

Animaattori on kuluttava ja pienipalkkainen ammatti, jossa monikaan ei jaksa paria vuotta pitempään – taidot eivät pääse kehittymään, ja lupaavat ja kunnianhimoisetkin nuoret kyvyt siirtyvät pian muille aloille. Yhä enemmän työtä on 2000-luvulla jouduttu ulkoistamaan Koreaan: ei vain budjettisyistä, vaan siksi että kotimaista työvoimaa ei vain ole. Miksi näin – ja ennen kaikkea miksi näin ei ollut sillä kuuluisalla lamaa edeltävällä 80-luvulla, kun sarjoja tuotettiin enemmän kuin TV:ssä ehdittiin esittää ja tämän vuoksi oli keksittävä OVA-formaatti kysyntään vastaamaan? Palkat kun kuitenkin olivat silloin samat. Production I.G:llä kymmenen vuotta sitten työharjoittelussa olleen Kristian Huitulan mukaan ne olivat vuonna 1999 jopa hieman nykyistä matalammat. (Tai sitten I.G maksaa paskaa palkkaa.)

Japanilaiset ovat kansana tottuneita seuraamaan vanhoja kaavoja, joten järjestelmän sisäistä kritiikkiä kuulee harvoin. Mielenkiintoisen näkemyksen tähän ongelmaan tarjoaa kuitenkin ohjaaja Osamu Yamasaki Japan Animation Creators Associationin nettisivuilta löytyvässä blogissaan, eritoten tässä kirjoituksessa. Referoin sen kiinnostavimmat pointit tähän.

(Huomioikaa ero ohjaajan, jakso-ohjaajan, animaatiopäällikön, pääanimaattorien ja välianimaattorien välillä. Jos ohjaajan (kantoku) ja animaatiopäällikön (sakuga kantoku; kirjaimellisesti “avainanimaatio-ohjaaja” ja englanniksi usein “animation director”) tittelit ovat erilliset vastaa ohjaaja storyboardeista ja käsikirjoituksesta, animaatiopäällikkö puolestaan toteutuksen teknisestä puolesta ja jäljen yhdenmukaisuudesta. Ohjaaja puolestaan jakaa yleensä vastuutaan jakso-ohjaajille, koska yhden jakson tuotanto on pitkä ja hidas prosessi, ja jonkun pitää kuitenkin säilyttää kokonaiskuva koko sarjasta. Kokeneet pää- eli avainanimaattorit, joita yhdellä projektilla voi olla kymmeniä, vastaavat avainfreimien (genga) piirtämisestä. Välianimaattorit puolestaan täyttävät avainfreimien väliin jäävät aukot välifreimeillä (dooga).)

Nykyaikaista animenväritystä Paranoia Agentissa. Bonuksena Halko.

Välianimaattorille maksetaan 200-250 jeniä per piirros, ja yksi välianimaattori piirtää nykyään keskimäärin 500 piirrosta kuussa. 10 prosentin veron jälkeen tästä seuraavat 90 000 – 100 000 jenin (680-750 euron) kuukausitulot. Ottaen huomioon että Tokiossa halvimman mahdollisen luukun kuukausivuokra on keskimäärin 50 000 – 70 000 jeniä (380-530 euroa) ja että pitäisi maksaa vielä ruoka ja eläkemaksutkin on selvää, että tällä palkalla ei elä.

Skaalan toisessa ääripäässä värittäjille maksetaan jonkin verran vähemmän, 180-200 jeniä kuussa. Yksi värittäjä pystyy kuitenkin saamaan valmiiksi jopa 2000 piirrosta kuussa, joten verojen jälkeen tästä seuraa 320 000 – 360 000 jenin (2400-2700 euron) kuukausipalkka. Miksi tämä ero on näin räikeä?

Kyse ei ole siitä että piirroskohtainen palkkataso olisi muuttunut, vaan vain siitä että työmenetelmät ovat muuttuneet ja työtehokkuus sen mukana. Kalvoanimaatiosta on siirrytty digianimaatioon.

Animaatiokalvojen aikana jokaisen värittäjän piti maalata kalvo siveltimin, odottaa maalin kuivumista ja maalata varjot kääntöpuolelle, mikä vaati yhtä suurta työmäärää ja taitavuutta kuin animaattoriltakin. Värittäjä sai tuohon aikaan tehtyä noin 700-1000 piirrosta kuussa. Animaattoreilla puolestaan oli helpompaa: piirrosten ei tarvinnut olla täysin viimeisteltyjä ja huoliteltuja, koska niiden päälle joka tapauksessa maalattiin. Viivojen väliin sai jäädä aukkoja, koska väritystä ei tehty Photarin color fill -työkalulla. Viivapiirros siirrettiin paperilta kalvolle jäljennöskoneella joka poltti sille vain grafiittikynänjäljen, joten luonnostelun saattoi tehdä värikynillä samalle paperille kuin valmiin piirroksenkin. Tämän ansiosta 80-luvun välianimaattorit saattoivat saada valmiiksi hyvinkin 1000 piirrosta kuussa – ja näin värittäjien ja animaattoreiden palkkataso oli suunnilleen sama, noin 1500-1800 euroa kuussa. Pienehkö, mutta elämiseen riittävä.

Nykyään palkattavilta animaattoreilta kysytään heti ensimmäisenä, asuvatko he vielä vanhempiensa luona ja saavatko he vanhemmiltaan rahaa. Näin siksi, että nykyiset palkkatasot eivät vain yksinkertaisesti riitä elämiseen, ja tuottajat tietävät tämän. Tämän vuoksi paljon taitavia nuoria kykyjä jää kuitenkin palkkaamatta, ja jäljelle jäävät vain ne jotka ovat valmiita tekemään töitä 70 000 jenillä kuussa – ja heidän joukossaan on paljon harrastelijoita, otakuja ja vetelehtijöitä. Taitavia, kyvykkäitä ja kunnianhimoisia nuoria animaattoreita palkataan edelleen, mutta heidän määränsä on paljon vähäisempi kuin aikoinaan – ja heistäkin suurin osa lähtee ennen pitkää muualle heitä ympäröivien lorvehtijoiden turhauttamina, paremman palkan ja lyhympien tuntien perässä. He näkevät että videopelifirmoissa he voisivat ansaita 300 000 jenin kuukausipalkkaa, ja antavat järkensä puhua.

Tämä on johtanut huutavaan pulaan kyvykkäistä ja kunnianhimoisista animaattoreista. Keskimääräinen ohjaaja, animaatiopäällikkö tai pääanimaattori on nykyään 40-50-vuotias – mutta nämä samat miehet tekivät töitä ohjaajina, animaatiopäälliköinä ja pääanimaattoreina jo ennen kuin olivat täyttäneet kolmekymmentä. He pitävät Japanin animaatioteollisuutta kasassa, mutta heitä korvaamaan ei ole tulossa ketään.

Suurin osa nykyajan nuorista animaattoreista ei osaa sommitella layoutteja eikä ylipäätään piirtää kunnollista avainanimaatiota, joten jos ohjaaja tai animaatiopäällikkö ei korjaisi heidän työtään se näyttäisi hirveältä. Veteraanit joutuvat piirtämään kaikki avainfreimit, ja nuorille kehdataan antaa tehtäväksi vain kuvien puhtaaksipiirto. Tätä “sekundaariavainanimaatiota” tekevät nuoret animaattorit saattaa pitää itseään pääanimaattoreina, mutta 20 vuotta sitten sitä sanottiin “avainanimaation jäljentämiseksi.” Se oli välianimaattorien työtä, jota tehtiin välifreimien kanssa puurtamisen ohella.

Keitaro Arimalta saatu Tsukuyomi Moon Phasen välifreimi kalvolla (alihankitettu Kiinassa noin vuonna 2004).
Varjot merkataan värittäjiä varten sinisellä, valot ja hilightit punaisella.

Värittäjät, kuvauspäälliköt, äänituottajat ja muu tuotantotiimi valittavat nykyään usein ohjaajan tai animaatiopäällikön puuttuvan liiaksi animaattorien työntekoon ja viivyttävän aikatauluja – mistä seuraa myöhästymisiä ja puutteellisesti animoituja jaksoja. Mutta jos he eivät tekisi näin animaatio olisi kautta linjan nk. QUARITYa, ja hahmot näyttäisivät vääristyneiltä ja epämallisilta (作画崩壊, sakuga hookai). Ja kuka saisi syyt niskoilleen tuotantokomitealta? Ohjaaja ja animaatiopäällikkö. He eivät halua pilata mainettaan ja riskeerata tulevia työmahdollisuuksiaan, joten he uhraavat viikonloppunsa ja yöunensa nuorten animaattorien työnjäljen korjaamiseen.

Surkuhupaisinta kaikessa on, että animaatiopäällikölle maksetaan noin 300 000 jeniä per jakso. Ja koska jakson tuotanto kestää tyypillisesti kuusi viikkoa tästä seuraa vain 200 000 jenin (1500 euron) kuukausipalkka – jopa puolet vähemmän kuin värittäjille, vaikka animaatiopäällikkö olisi 20 vuoden työkokemuksen omaava veteraani!

Yamasaki julkaisi kirjoituksensa toukokuussa 2009, ja sen lopuksi pyytää JAniCAa asettamaan uusia säädöksiä palkoista ja jakamaan tuotantokustannukset uusiksi niin, että kunkin freimin 400 jenistä 300 maksettaisiin animaattorille ja 100 värittäjälle, mikä normalisoisi palkkatasot. Koko teollisuuden ongelmaa kun ei voi korjata pelkästään sillä, että yksi firma korjaisi korvauksiaan… Toivottavasti häntä on kuunneltu.

Myös Wall Street Journal kirjoitti tästä aiheesta viime syksynä. Kainaloon tehdyssä videojutussa vieraillaan Brain’s Basella ja Telecomilla jututtamassa nääntyviä animaattoreita:

Muita kirjoituksia:

1. Animesovitukset ja kustantamojen tilinpäätökset
2. Erogejen äänityskustannukset
3. Kulttuuri ja imperialismi

Areenasta jakso poistuu parin päivän päästä, joten linkataan sen sijaan YouTube-versio.

“Animelapsi” on varsin mielenkiintoinen halventava kattotermi… Melkein yhtä hilpeä kuin “animisti.” Onneksi Finnconin heput eivät pääse kertoilemaan juttuja animefandomista medialle – omia termejään tietysti käyttäen – enää pariin vuoteen.

Muita kirjoituksia:

1. Päällekkäiset fandomit
2. Ständipimujen puutteessa…
3. Tänään TV:ssä

Asia on tapetilla tamperelaisen Katja Valaskiven tutkimuksen (PDF) Pokemonin perilliset – japanilainen populaarikulttuuri Suomessa (sic) takia, joka on pituudestaan huolimatta varsin metkaa tekstiä ja joka kannattaa lukea jos siitäkin syystä, että se on ehdottomasti laajin länsimaisesta ja etenkin suomalaisesta japanilaisen populaarikulttuurin harrastamisesta Suomessa tehty tutkimus ikinä. Extended_feline toimi sen tutkimusavustajana, joten siinä siteerataan minuakin pariin otteeseen – sivuilla 38, 41, 59 ja 60 tarkkaan ottaen. Niin, ja onpa siellä pieni maininta Otakunkin olemassaolosta.

30 prosenttia on tietysti typerryttävä luku. Kuinkahan monta kymmentä tuhatta ihmistä se tekee?

Animen parittamista milloin scifin, milloin roolipelaamisen kanssa samoihin tapahtumiin perustellaan säännöllisesti sillä, että me kaikkihan olemme kuitenkin loppujen lopuksi yhtä iloista nörttiperhettä ja sovimme vallan näppärästi saman katon alle. Harmi vain, että vilkaisu minkä tahansa animetapahtuman keskimääräiseen kävijään kertoo ihan toista.

Asiaa kuitenkin selventää tietysti se, mistä mainitsin jo edellisessä kirjoituksessa: anime ja manga eivät loppujen lopuksi ole enimmäkseen mitään erityisen nörttiä kulttuuria, vaan enemmänkin hyvin normaalia populaarikulttuuria. Tämä saattaa tietysti tuntua aika omituiselta ajatukselta mikäli katsoo asiaa näin harrastajan perspektiivistä – cosplay, conit, fanitaide ja fanifiktio ovat kuitenkin aika nörttiä touhua – mutta kannattaa muistaa, että tässä ei puhuta vain meistä harrastajista. (Mikäli luet animeblogeja voinet pitää itseäsi jo melko syvällä tässä touhussa olevana…)

Itsensä harrastajiksi identifioivien ihmisten ulkopuolelta löytyvät ne kymmenettuhannet kasuaalit kuluttajat, jotka säännöllisesti katsovat uusimman jakson Narutoa Crunchyrollista tai ostavat uusimman Inuyashan kaupan lehtihyllyltä, mutta jotka eivät pidä niitä riittävän omistautumisen arvoisina jaksaakseen liittyä mihinkään alan yhdistykseen tai edes rekisteröityäkseen millekään foorumille. He ovat toki potentiaalisia uusia harrastajia – moni meistä varmasti tietää kokemuksesta miten vaivatonta on vajota huomaamattaan yhden tai kahden sarjan fanittamisesta siihen että tajuaa huoneensa varmaankin näyttävän “normaalien ihmisten” silmään varmaan aika oudolta – mutta suurin osa heistä jää sellaisiksi pysyvästi, tai aikanaan “kasvaa ulos” lempisarjoistaan löytämättä uusia tilalle.

Pointti kuitenkin on, että koska anime ja manga eivät ole mitenkään erityistä omistautumista tai vihkiytymistä vaativia harrasteita myös niiden länsimaisten kuluttajien jakautuminen noudattaa normaalia väestöpyramidimallia. Tähän tapaan:

Scififandomista tehtynä tämä kaavio olisi enemmänkin leveällä jalustalla seisova ohuttyvinen torni.

Tämä karkea jaottelu ei ilmene niinkään harrastuneisuuden vuosimääränä tai katsottujen sarjojen lukumääränä, vaan enemmänkin asenteena omaan harrastamiseen. Ihminen voi kokea yhdessä seurassa kuuluvansa yhteen luokkaan ja toisessa seurassa toiseen, ja näitäkin luokkia voi tietysti alkaa pilkkoa pienemmiksi jos haluaa. Mutta monesti on eittämättä totta, että ikä korreloi melko lailla suoraan sen kanssa mihin luokkaan henkilö kuuluu – jokainenhan kuitenkin aloittaa pohjalta, ja iän kasvaessa myös asenne muuttuu.

Kasuaalit kuluttajat ovat edellä mainitun kaltaisia ihmisiä, jotka nauttivat Japanin kulttuurin tuotteista sellaisenaan niitä mitenkään erityisesti harrastamatta. Tämä on täysin normaali tapa kuluttaa viihdettä, olkoonkin että etenkin Japanin animaatiotuotannot ovat viime vuosina siirtyneet entistä enemmän kohti suppeiden kohdeyleisöjen sarjoja ja poispäin mainstreamviihteestä. Siksi tämä ryhmä on myös suurin; siihen kuuluu kymmeniä tuhansia ihmisiä, arviolta ehkä kaksi kolmasosaa koko pyramidista.

Nyypäksi ihminen muuttuu siinä vaiheessa kun hän alkaa tiedostaa harrastavansa japanilaista kulttuuria. Japani alkaa muodostaa ihmisen preferensseissä itseisarvon, minkä takia kutsun tätä vaihetta myös ns. “Nippon sugoi” -vaiheeksi. Tässä vaiheessa harrastajan elinkaarta kritiikkitaso on matala, ja uusista asioista innostuminen on helppoa. Yaoi on parasta maailmassa koska se kyseenalaistaa sukupuolirooleja; anime on parasta maailmassa koska se on aikuisempaa kuin länsimainen animaatio; manga on parasta maailmassa koska siinä on oikeita tarinoita eikä jatkuvaa status quoa; j-rock on parasta maailmassa koska se on niin erilaista kuin länsimainen musiikki. Japani koetaan tärkeäksi osaksi omaa identiteettiä, eikä sitä pelätä näyttää arkielämässäkään.

Ennen pitkää nyypät sitten joko kasvavat ulos harrastuksestaan tai siirtyvät seuraavaan vaiheeseen, nörtiksi. Häveliäisyyden lisääntyessä ja usein myös elämäntilanteen muuttuessa harrastuksen julistaminen omalla ulkonäöllä jää monella vähemmälle, ainakin silloin kuin ei liikuta tapahtumissa tai muualla “omien parissa.” Myös tekijät ja kulttuuri teosten takana alkavat kiinnostaa. Kokemuksen mukana tullut kyynisyys voi valitettavasti näkyä myös muihin kuin omiin lempigenreihin kuuluvien teosten haukkumisena ja nyyppien mollaamisena, mutta toisaalta nörteissä on myös harrastajiston suurin potentiaali: heillä riittävästi kokemuspohjaa voidakseen käydä henkeviä, syvällisiä ja kriittisiä keskusteluja harrastamistaan teoksista ja niiden tekijöistä, mutta he ovat vielä riittävän ennakkoluulottomia laajentamaan horisonttejaan. Tämän lisäksi he ovat yleensä kiinnostuneita harrastuksestaan myös metatasolla, joten suurin osa skeneaktiiveista on heitä.

Iän kasvaessa ja elämäntilanteen edelleen muuttuessa nörtti muuttuu joskus vanhemmiten jääräksi. Uudet sarjat eivät enää kiinnosta niin paljon kuin ennen, ja keskusteluissakin kasvava osuus puheesta tuntuu olevan sen päivittelyä miten animessa ei enää ole niitä isoja hikipisaroita eikä chibejä, eikä kukaan enää edes facefaulttaile niin kuin silloin kun minääää olin nuori. Skeneaktiivisuus laskee ja kiinnostus uusien asioiden kokeilemiseen laimenee. Vielä toistaiseksi moni jäärä on vielä saapunut animen pariin aikoinaan scifianimen kautta, mikä saattaa entisestään supistaa preferenssejä.

Nämä luokittelut eivät, kuten sanottu, ole kiveen hakattuja. Huomionarvoisa seikka kuitenkin on, että animen ja mangan helpon omaksuttavuuden ja matalan tutustumiskynnyksen vuoksi uusia harrastajia tulee aina olemaan enemmän kuin vanhempia harrastajia. Tämä ei tietenkään ole ennenkuulumatonta nörtimpienkään harrastusten parissa – “vitun larppaajateinit” ja niin edelleen – mutta animen ja mangan parissa se näkyy erityisen selkeästi. Jos se ei tapahdu nyyppien harrastuksesta uloskasvamisen voimin se tapahtuu harrastajamäärien lineaarisen kasvun myötä: silloin kun entiset nyypät ovat kasvaneet nörteiksi on tilalle versonut entistä suurempi määrä uusia nyyppiä.

Tässä tullaankin sitten siihen ongelmaan, joka minut sai kirjoittamaan tämän postauksen: harrastajarakenteen aiheutettuun vinouttamiseen.

Finncon-Animecon 2008:n Conzine #3. NovaJinx voi varmaan kertoa omat airsoftpiireissä koetut kokemuksensa siitä, miten harrastamisen organisoituessa ja yhdistyksellistyessä riittävän pitkälle aletaan olla kiinnostuneempia harrastuksen julkisivusta kuin itse harrastuksen tilasta…

Jostain syystä suomalaisessa animefandomissa on monin paikoin valloillaan tietynlainen nyyppien suosimisen henki – en nyt ala osoittelemaan sormella ketään tällä kertaa, mutta eivätköhän asianomaiset kuitenkin tunnista tämän piirteen itsessään. Tämä näkyy paitsi siinä että cosplaykisaamisesta halutaan pitää kisaaminen kaukana ja jakaa mieluummin esikoulumaisia “jee, kaikki voittivat” -kunniamainintoja myös siinä miten conien ohjelmatarjonta halutaan suunnata kävijöiden suurimmalle eri nuorimmalle osalle koska “yleisöllehän näitä tapahtumia tehdään”, ja jopa siinä miten nettifoorumien keskustelukynnys eli laatuvaatimukset tekstintuoton suhteen pidetään matalana. Osaltaan myös pääsymaksuttoman Animeconin perinne on madaltanut kynnystä harrastajaksi alkamiseen – ja se että “conikiusaaminen” on noussut puheenaiheena tapetille conien puheohjelmia myöten kertoo minusta myös ainakin jotain.

Voisin sanoa että tämä tekee skenestä vähemmän mukavan paikan kaikille muille kuin nyypille (viihdyttämättömien cosplaykisojen joissa 20 aloittelijaa käy sekunnin verran lavalla pyörähtämässä, tapahtumien mielenkiinnottoman ohjelmatarjonnan ja foorumien joissa yritykset syvällisempään keskusteluun hukkuvat “omat pöljät nimet animehahmoille” -ketjujen alle muodossa), mutta se argumentti olisi helposti väiteltävissä kumoon vasta-argumentilla “miksi sinua muka pitäisi palvella sen paremmin kuin nuorempia harrastajia?” Mutta toisaalta – eikö fandomin olisi kuitenkin hyvä tarjota sisältöä kaikille jäsenilleen? Ja tarjoaako tällainen fandom nyypille mitään virikkeitä uppoutua harrastukseensa cosplayta, hengaamista ja FFFightia syvemmälle?

Vastausta ainakaan viimeisimpään kysymykseen on lähes mahdoton antaa, ja varmaan se on monelle täysin merkityksetön – onhan noissakin varmasti monelle tarpeeksi. Mutta kenties tärkein kysymys kuuluukin näin: kuinka kauan skenessä aktiiviset ihmiset jaksavat olla aktiivisia ja järjestää tapahtumia, jos se tuntuu ilmaisen nuorisotyön tekemiseltä josta ei itse saa kuin “häilyvän tunteen siitä että kontribuuttaa skenen hyväksi”, kuten Lmmz asian ilmaisi aikoinaan?

Miten Nekocon eroaa esimerkiksi Animeconista. Olennainen osa alleviivattu.

Muita kirjoituksia:

1. Vastakkainasettelun aika
2. Taistelu alkaa
3. Menneen talven lumia

Patrick Macias kirjoittaa Japan Timesissa Harajukun alueen viimeisimmistä käänteistä, sen historiasta ja huolestaan sen tulevaisuudesta nuorisokulttuurin mekkana.

Sebastian Masuda, owner and creative director of a Harajuku boutique named 6%DOKIDOKI, speaks for many when he says, “What concerns us about big chains coming to Harajuku is that the special atmosphere of this place might be lost. People are interested in Harajuku because it is full of styles that came from the street, along with stores owned by individuals. But when a chain is expanded around the world, it winds up creating the same kind of landscape everywhere you go. People might eventually lose the need to come to Harajuku if they can just get similar goods in their local town.”

Muita kirjoituksia:

1. Vaihteeksi erilainen lehdistökatsaus

Vuonna 1999 Yleisradion kanavien välittämistä televisio-ohjelmista 13 prosenttia oli peräisin Pohjois-Amerikasta, lähes kokonaan Yhdysvalloista. MTV3:n ohjelmistossa vastaava luku on 38 prosenttia. – - Sama painotus pätee, kun tarkastelee elokuvateollisuutta. Vuonna 1999 yli 63 prosenttia suomalaisten ensi-iltojen lipputuloista meni Yhdysvalloissa tuotetuille filmeille, vaikka vuosi oli kotimaisen elokuvan menestyksen kannalta erinomainen. Mutta mistä stten johtuu yhdysvaltalaisten elokuvien, sarjafilmien ja muiden ohjelmien voittokulku maailmalla? Osaltaan tällaisten suhdelukujen taustalla on juuri talous ja sen mekanismit, joiden kautta “vapaan valinnan” voi kyseenalaistaa.

Oletetaan, että tuntu laadukasta suomalaista ohjelmaa maksaa esimerkiksi 100 000 euroa. Vastaavanlaisen ohjelman tuotantoon pannaan Yhdysvalloissa miljoona euroa, siis kymmenen kertaa enemmän. – - Koska kymmenen kertaa suuremmilla resursseilla tehdyn ohjelman markkinat ovat suuret, Suomen kaltaisille pikkumarkkinoille tämä sama tunti voidaan myydä 10 000 eurolla, siis kymmenen kertaa halvemmalla kuin kotimainen tuotanto maksaisi. Halpa hinnoittelu käy päinsä, koska ohjelma on jo kattanut tuotantokustannuksensa (ainakin suurelta osin) jo kotimarkkinoilla. Se mitä muualta saadaan, on enemmän tai vähemmän lisävoittoa. Lopputulos on, että tiukkojen resurssien kanssa kamppaileva suomalainen televisiokanava on suuren kiusauksen edessä: tuottaako kallista kotimaista vai ostaako halpaa ulkomaista?

Tätä voisi helposti käyttää aasinsiltana siihen miksi suomalaisten animenlataaminen ei ole sen paheksuttavampaa kuin amerikkalaisten hypoteettinen Salkkarien lataaminenkaan – olemattomista tuloista ei voi ottaa mitään pois. Mutta sen sijaan ajattelin käyttää sitä esimerkkinä mangan voittokulusta maailmalla! (Mikä yllätys.)

Jos Bakumaniin on luottaminen (ja miksipä ei olisi, kun otetaan huomioon että se on Shueishalle käytännössä yksi suuri “tee näin jos haluat mangasi meille julkaistavaksi” -mainos) maksaa halvimmankin Shonen Jump -mangan tuottaminen 9000 jeniä eli noin 75 euroa sivulta jo pelkkinä tekijänpalkkoinakin. Siitä voi laskea, että yhden tankobonin eli 160-170 sivun verran sarjakuvaa (lukujen alkulehdet, ekstrasivut ja muut härpäkkeet poislukien) tuottaakseen kustantaja joutuu investoimaan noin 10 000 – 13 000 euroa jo ennen kuin tiedetään tuleeko sarjasta isokin hitti. Ja varsinaisista luvuistahan en toki tiedä mitään, mutta en ihmettelisi josko tuo palkkio saattaisi olla Tosi Isojen Hittien tekijöillä kaksin- tai kolminkertainenkin. Ja paino- ja levityskuluthan ovat sitten kokonaan oma lukunsa.

Pointti kuitenkin oli, että mangateollisuudessa liikkuvat edestakaisin isot rahat – niin isot, että tuollaisia hintoja on järkevää maksaa tekijöille, aloittelijoillekin. Uusia sarjoja aloitettaessa ei ajatella ulkomaisia vaan kotimaisia markkinoita; kaikki lisensointimaksut ulkomaille ovat ylimääräistä voittoa.

Tarkoittaako se sitten sitä, että mangan julkaiseminen olisi länsimaisille kustantajille halvempaa kuin kotimaisen? Ei tietenkään. Suomalaisten sarjakuvantekijöiden palkat eivät ole lähelläkään Shueishan maksamia hintoja; monesti on toisteltu sitä faktaa, että Suomessa ei yksinkertaisesti voi elättää itseään, saati perhettään, tekemällä pelkästään sarjakuvia.

Mutta kannattaa pohtia asiaa tarkemmin. Mangan julkaisuoikeuksien saaminen on kallista, mutta sitä tehdään siitä huolimatta – koska manga myy. Se on muutamassa vuosikymmenessä valloittanut enemmistön Ranskan sarjakuvamarkkinoista, minkä olen jo aiemminkin maininnut joidenkin epäilyistä huolimatta. Association des Critiques et des journalistes de Bande Dessinéen mukaan Ranskan uudet julkaisumäärät jakautuivat vuonna 2007 seuraavasti: 1428 aasialaista sarjakuvajulkaisua, 1338 ranskalaista tai belgialaista, 227 amerikkalaista ja 319 sarjakuvaromaania. Myyntimääristä puhumattakaan; Narutoa oli tutkimuksen tekoaikaan julkaistu vasta seitsemän osaa, mutta pelkästään sen myyntiluvut lähentelivät jo Suomen väkilukua.

Luku on siis lähellä sitä 45 prosenttia, jonka Jean-Marie Bouissou mainitsi aiemmin linkkaamassani artikkelissaan. Kyseisessä artikkelissa on kuitenkin eräs toinenkin mielenkiintoinen huomio; sellainen, joka on ehkä koko tätä asiaa merkittävämpi:

It may be cheaply mass-produced, but manga is also a high-quality consumer good. In this sense, the global success of Shueisha or Kodansha is no different from that of Toyota or Sony.

Ja siinähän se villakoiran ydin loppujen lopuksi on. Halpaa TV-viihdettä voisi importata kotimaisille kanaville muualtakin kuin Amerikasta, mutta jostain syystä se kuitenkin hallitsee länsimaisia tilastoja – koska se on helposti omaksuttavaa. Globalisaatio on saanut aikaan sen että amerikkalaisesta audiovisuaalisesta viihteestä on tullut maailmanlaajuinen normi, jonka parissa kasvetaan; se on peruuttamaton kehityskulku, jonka muuttaminen vaatisi laajempaa mullistusta maailmankaupassa tai jotain muuta vastaavaa. Mangalle on epäilemättä käymässä pitkälti samalla tavalla.

Marx ja Engels ennustivat tällaista kulttuurin globalisaatiota ja kansojen keskinäistä riippuvuussuhdetta kulttuurituotteiden suhteen jo vuonna 1848 Kommunistisessa manifestissaan. Kuneliuksen mukaan taas se että tietynlaisen kulttuurin tuotanto keskittyy niille alueille joissa sitä tuotetaan suurimmilla budjeteilla on siinä mielessä valitettava kehityskulku, että tällaisella massakulttuurilla on yhä vähemmän ja vähemmän tekemistä kuluttajan oman elämän kanssa. Mutta toisaalta – keskivertoshoujomangalla lienee kuitenkin joka tapauksessa enemmän tekemistä sen keskiverron länsimaisen lukijan elämän kanssa kuin Teräsmiehellä, Aku Ankalla tai Asterixilla…

(Otsikko on lainattu Paul Gravettin kirjan Manga – 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa viimeisestä luvusta, joka sivuaa muunmuassa tätä aihetta. Lukekaa ihmeessä.)

Muita kirjoituksia:

1. Poteroita ja niistä ammuskelua
2. Viimeiset dinosaurukset
3. Tokyopopin joutsenlaulu

Mielenkiintoista kyllä hieman samantapaisen ilmiön voi havaita myös teoksista pitämisen suhteen; se millä todennäköisyydellä tietty teos miellyttää tiettyä yksilöä on usein karkeasti ottaen verrannollinen siihen miten paljon teos liittyy yksilön henkilökohtaiseen elämään. Tästä saa karkeasti ottaen tällaisen diagrammin:

Toisin sanoen sekä lukijaan henkilökohtaisesti vetoavat aiheet että puhdas fantastisuus vetoavat lukijoihin lähes universaalisti siinä missä fantasiaa ja/tai scifiä arkirealismiin sekoittavat teokset, kuten vaikkapa Michael Swanwickin Rautalohikäärmeen tytär, ovat tuomittuja kulttimaisempaan suosioon. Eksoottisella realismilla – kuten vaikkapa japanilaiseen kulttuuripiiriin sijoittumisella – sen sijaan tuomitsee itsensä hyvin pitkälti pienemmän yleisön kamaksi, olkoonkin että tuo yleisö saattaa olla hyvinkin innokas ja kulutusaltis.

Käyrän kulun tarkka määritteleminen lienee turhaa, koska se on pitkälti veteen piirretty viiva vailla tarkkoja mittareita. Jätin sen oikean pään kuitenkin hieman alemmaksi kuin vasemman, koska scifi ja fantasia purevat nuoreen lukijaan keskimäärin varsin hyvin sen tarkemmasta kohderyhmittelystä riippumatta siinä missä omakohtaisilla kokemuksilla pelaaminen vaatii ainakin jossain määrin tiettyä kohdeyleisörajoittelua – jos ei muuten niin edes sukupuolten välillä.

Kaaviota ei tietenkään voi lukea yksiselitteisesti, koska teokset ovat monesti hyvin monisyisiä siinä mitä ne käsittelevät. Esimerkiksi Harry Potter yhdistelee tavallisen koululaisen arkea fantasiaan suistumatta maagisen realismin puolelle (kenties sisäoppilaitosmiljöönsä vuoksi?), joten siinä yhdistyvät käyrän molemmat huippukohdat – ilmiön suosio ei ole mikään ihme. Sama pätee myös aika moneen nuorille suunnatuun mangasarjaan, puhumattakaan siitä että niissä on usein mukana myös eksotiikkaa Japanin kulttuurin muodossa. Näiden kahden ilmiön rinnastaminen ja niiden suosion pohtiminen ei vaadikaan kauheasti aivotyötä.

Liian spesifillä kohdeyleisöryhmittelylläkin on tietysti haittansa – nimeltä voisi mainita esimerkiksi tapauksen, jossa muuan nuori lukija kyllästyi Ai Yazawan Nanaan sen jälkeen kun “homma meni kotileikeiksi.” Todennäköisesti lukijan omaan elämäntilanteeseen sopivat rockkonsertit, poikaystävät ja kämppiksen kanssa eläminen – mutta raskaudet ja avoliitot muodostuivat turn-offiksi, koska ne erkaantuivat liian kauaksi hänen omasta arkielämästään. Moni muukin manga on suunnattu nimenomaan tietyssä elämäntilanteessa elävälle kohdeyleisölle; esimerkkejä löytyy.

Käyrän oikeasta reunasta löytyy myös muuan kiehtova mutta looginen kahtiajakautuneisuus, joka on kuitenkin sen verran selkeä että se ei vaadi omaa kaaviotaan: yleensä negatiivisiksi luokitellut asiat aiheuttavat lukijassa usein positiivisen reaktion silloin kun niistä ei ole omakohtaisia kokemuksia (jolloin ne putoavat eksoottisuuden alueelle). Se että ne eivät sitä tee mikäli kokemuksia löytyy ei liene mikään ihme – esimerkiksi perheväkivallan uhri todennäköisesti tarttuu mieluummin johonkin hieman eskapistisempaan kuin teokseen perheväkivallasta.

Mutta kiintoisinta tässä ilmiössä on se, että se pätee myös hyvinkin suppeisiin asioihin – esimerkiksi teoksen hahmojen luonnetyyppeihin. Muistamme kuinka Genshikenissä Sasahara ei halunnut valita erogeissä pikkusiskohahmoja, koska ne toivat hänelle mieleen hänen oman rasittavan pikkusiskonsa – sisaruksettomilla muilla otakuilla ei tällaisia fantasiaa ryppääviä rajoituksia ollut. Samaan tapaan vaikkapa tsunderehahmot harvemmin miellyttävät sellaisia, jotka tuntevat ärhäköitä tyttöjä tosielämässä. Näettehän kaavan?

Muita kirjoituksia:

1. Tarpeellisesta hyödylliseksi, hyödyllisestä haitalliseksi – osa 1
2. Menneen talven lumia
3. Tytöt, miehet ja himoavat katseet

2chan on ääretön ja absoluuttinen; sen anonymiteetti on ensimmäistä kertaa mahdollistanut pidättyväisille japanilaisille murtaa julkisesti ulkokuorensa ja vuodattaa ilmoille todelliset ajatuksensa. 99 % kaikesta sen sisällöstä voi olla sitä itseään, mutta tässä kuohuvassa alkulimakeitoksessa sikiää nerokkuuden siemeniä ja kulttuuria; Densha Otokon legenda niistä menestyksekkäimpänä.

Vajaan kahden vuoden olemassaolonsa aikana myös rekisteröitymisen vaativa videosivusto Nico Nico Douga on saavuttanut samanlaisen merkittävän aseman (tullen viitatuksi niin animesarjassa jos toisessakin, fanituotoksista nyt puhumattakaan), ja kulttuuria syntyy myös siellä; anonyymit kommentit rullaavat ruudun ylitse ja saavat aikaan samanlaisen anarkistisen yhteisöllisyyden tunteen kuin 2chanissa. Kommenttien väriin, nopeuteen ja ajankohtaan voi vaikuttaa, joten jotkut luovat niistä työläitä kuvioita, jopa ASCII-kuvia. Video ei koskaan tule olemaan samanlainen kahdella katsomiskerralla.

“Katsojat viihdyttävät toisiaan silloinkin kun videot ovat tylsiä”, sanoo Nico Nicon omistavan Niwango-yhtiön ideamiehekseen palkkaama 2chanin perustaja Hiroyuki Nishimura Wiredin haastettelussa. “Nico Nico Douga on täyttä ajanhukkaa. Mutta ajanhukka on Japanin erikoisala.”

Laiska velttoilija Nishimura – tai “Hiroyuki”, kuten häntä netissä ihailevasti kutsutaan – opetti jäykälle kansalle kuinka rentoutua ja purkaa paineitaan netin kautta. “Amerikkalaisissa elokuvateattereissa ihmiset nauravat ääneen, kun elokuvassa on hauska kohta”, sanoo Niwangon johtokunnan jäsen Tomohito Kinose. “Japanissa sellaista ei näe. Mutta jos penkkien edessä olisi näppäimistöt, kaikki kirjoittaisivat kuin hullut.”

Vaikka enin osa parhaimmistosta kopioidaan lopulta YouTubenkin puolelle on yleensä kuitenkin parasta mennä suoraan alkulähteille, vaikka se vaatiikin aluksi pientä viitseliäisyyttä. Lmmz tulikin sanoneeksi että Japanilla on tällaisissa asioissa miesylivoiman suoma etu puolellaan, mutta veikkaisin että eroja on muitakin; YouTubessa on kuitenkin monin verroin enemmän käyttäjiä, mutta samankaltaisia fanituotoksia, mashuppeja, remixejä eikä viime kädessä myöskään nörttiorkestereita näy läheskään samanlaisessa mittakaavassa. Lienevätkö japanilaiset nörtit vain tottuneempia osallistumaan omaan fandomiinsa kuin länsimaiset – vai pohjaako ero Nico Nicon yhteisölliseen rakenteeseen (videon lataaja voi lisätä videoon pysyvien kommenttien lisäksi mm. äänestyksiä ja automaattisen siirtymän toiseen videoon, ja myös muut kuin videon lataaja voivat muokata sen tageja), joka tekee siitä paljon muutakin kuin vain YouTube-kopion?

Sivustosta avattiin hiljan myös kiinan-, saksan- ja espanjankieliset versiot, mutta näitä kieliä osaamattomille loogisin reitti lienee japaninkielisen sivuston kautta rekisteröityminen. Ohjeita löytyy netistä muutamia, mutta ne kaikki ovat jossain määrin vanhentuneita, joten ajattelin joutessani tehdä omani. Tähän suuntaan siis:

Rekkauslinkin painamisen jälkeen saat eteesi lomakkeen. Lomake varoittaa käyttämästä rekisteröitymiseen kännykkäsähköpostiosoitetta; Suomessahan sellaisista ei ole kuultukaan, mutta maassa jossa enin osa ihmisistä ei vieläkään omista tietokonetta ja sähköposti on korvannut tekstiviestit jo ajat sitten kyseessä on varsin aiheellinen varoitus.

Provinssilla ja syntymäajalla ei ole juuri väliä. Salasanaksi voi laittaa vain länsimaisia merkkejä, mutta jos tarvitset tätä ohjetta tuskin aioit muita käyttääkään…

Lomakkeen täyttämisen jälkeen saat eteesi normaalin, simppelin kirjaimentunnistustehtävän.

Tämän jälkeen järjestelmä ilmoittaa lähettäneensä sinulle mailia.

Niinpä näkyy! Klikkaa linkkiä 24 tunnin sisällä vahvistaaksesi rekisteröitymisen.

…Ja siinä se.

Käyttäessäsi sivustoa tämän jälkeen ensimmäisen kerran sinut heitetään automaattisesti aloittelijatutoriaalisivustolle. Todennäköisesti haluat laittaa tämän asetuksen pois päältä, joten oikea vaihtoehto on sininen namiska.

Kommentit saa pois päältä videon alapuolella olevasta tipunapista, luuppauksen nuolinapista. Kommentoida voi näiden kontrollien alapuolella olevista kentistä, ja vihreästä namiskasta voi valita kommentin ulkoasun. Kommentti ilmestyy videoon siihen kohtaan, jossa painat lähetä-nappia. Mikäli et anna selaimesi muistaa sisäänkirjautumistasi kannattaa huomioida, että sivustolle kirjaudutaan sisään sähköpostiosoitteella, ei nickillä. Uusilla ilmaisilla accoilla sivuston käyttö ei ennen onnistunut lainkaan kaistankäytön huippuaikaan, iltaseitsemän ja yökahden välillä, mutta tämä rajoitus on sittemmin muutettu videoiden laadun rajoittamiseksi (ja koska kyseinen väli on Suomen ajassa keskipäivän ja iltaseitsemän välillä se tuskin haittaisikaan meitä elämättömiä yökukkujia). Empiiristen kokemusten mukaan sivustolle on ilmestynyt viime aikoina myös videomainoksia, jotka mainostavat mm. hiirimattoja…

Tämän jälkeen voitkin aloittaa sivuston tutkimisen! Etusivun välilehdet tarjoavat erilaisia tageja tutkittavaksi – näin ensi alkuun voisin uskaltaa ehdottaa esimerkiksi anime-tagia. Tai mikäli kärsivällisyys ei tällä istumalla riitä videoiden seulomiseen voit aloittaa vaikkapa näistä seuraavista videoista. Ne eivät ole missään määrin kattava otos – ainoastaan muutama video jotka sattuivat selaimen välimuistista löytymään – mutta jonkinlaisen käsityksen niistäkin saa…

アカギ　もってけ！和了り牌　歌詞付き full ver.
【MAD】バルサ･オブ･ミコス【らき☆すた】
「クラッシュマンで、やらないか」に絵をつけてみた。
アイドルマスター　こはるびより　「エプロンだけは取らないで！」
ランク一位が取れない(心のオールスター)
裏ひぐらし
【LBP】リトルビッグプラネット　『阿部高和』緊急参戦!?【PS3】

Muita kirjoituksia:

1. Darth Vader soittaa patarumpuja
2. Jokaveljien tekeleitä
3. Laatua

Jean-Marie Bouissou kirjoittaa näin:

I followed Pilote to the last issue and Charlie Mensuel through university, but long before then my sisters, who through school had fought with me every Wednesday for the copy of Tintin and Spirou, had stopped finding any series which paid the slightest attention to the concerns of young women. On the other side of the world, the “Year 24 Flower Group” offered to Japanese girls of the same age mangas conceived and drawn by young women for young women. These had an aesthetic of their own, an attention to issues such as rape or unwanted pregnancy, and a female perspective on love and sex. In a highly macho society, where it was hard for girls to imagine a relationship on equal terms with a boy, these artists made good use of devices such as cross-dressing heroines, on the model of the celebrated “Lady Oscar” of Riyoko Ikeda’s Rose of Versailles, or relationships between teenage boys (shonen ai), which let the female reader identify either with the more effeminate or with the more virile. When their readers started working, their publishers invented “OL manga” (office lady manga). When they married they could read “ladies comics”, peppered with rosy romanticism and rather crude shonen ai – a brief escape from the routine of the housewife.

Young Frenchwomen had meanwhile given up on comics. As for the boys, the highbrow culture of Pilote vanished as its readers left university. During the 1980s Pilote, Charlie Mensuel and Hara Kiri / Charlie Hebdo declined and collapsed. Henceforth the publishers concentrated one-size-fits-all series “for children of 7 to 77 years”. Preeminent here were the indestructible Lucky Luke and Asterix: neither fish nor fowl, more than children’s comics but not truly grown-up, peppering childlish scenarios with a lots of humorous hidden meaning for the sake of their adult audience.

Anybody who has also followed this process will understand immediately why manga was destined to become a global product: it had something to offer audiences diverse in age, sex, and taste. Neither French nor American comics could provide such variety. Where are the French cartoonists capable of reviving a famous sextagenarian doctor abandoned at the time of Pilote? One of the sisters who fought with me for Tintin as a girl is now passionate for Syuho Sato’s Say Hello to Black Jack, a gritty view of Japanese hospitals as seen by a young intern.That, at the very least, is a good base to attack the global market.

Mitäpä tuohon nyt sitten enää sanoisi. “Ei millään ole mitään eroa, kaikki on vaan samaa sarjakuvaa, ei saa yrittää mitenkään erottaa tai määrittää, mitään “oikeaa mangaa” ei millään lailla mitenkään missään määrin voi ikinäkoskaan ollakaan nih!!!” kenties? Kaikki liittyy kiehtovalla tavalla kaikkeen.

Kirjoitus kannattaa lukea kuitenkin kokonaan, sillä se sisältää monia muitakin pointteja – kantavana teemanaan sen, että japanilainen kulttuuri sisältää jäykästä stereotypiastaan huolimatta vähemmän teennäistä puritanismia ja rajoittuneisuutta kuin länsimaiset yleensä.

Tämän (ja valtion monopolin puutteen) vuoksi japanilainen TV-viihde on alusta alkaen saanut olla vapaampaa kuin länsimainen, ja sen (ja Comics Coden puutteen) vuoksi myös lastensarjakuvat saavat olla rehellisen vulgaareja – eikä aikuisten sarjakuvien siten tarvitse olla korostetun rajuja ja synkkiä jotta ne tajuaisi aikuisten sarjakuviksi. Puhumattakaan siitä, että jatkuva lehtiensisäinen kilpailu pakottaa mangakat tekemään töistään kohdeyleisöään kiinnostavia ja myyviä välttääkseen potkut, tai saadakseen ylipäätään töitä – ja nämä teokset myös sitten myyvät.

Systematic pre-publication in serial form and the continuing control of popularity via dokusha kado – feedback forms inserted into the weeklies, allowing readers to rank each series – obliges mangaka to “stick” in the imagination of their readers. This readership is predominantly teenage – and there is no question that teenagers of every country are much more interested in a thousand and one ways of making out and losing their virginity than in the pun-filled adventures of Asterix.

Täällä lännessäkin.

Muita kirjoituksia:

1. Paul Gravett: on comics from east and west, I
2. Paul Gravett: on comics from east and west, II
3. Kulttuuri ja imperialismi