Suomalaisen sensaatiolehdistön osoitettua häkellyttävän hyvää makua ja palattua uusimman ampumavälikohtauksen jälkeen ennenkuulumattomalla vauhdilla uutisoimaan taas kansan jokapäiväisistä sirkushuveista on hyvä muistaa aina välillä, että muualla asiat ovat monin paikoin huonommin – ainakin mitä animeen tulee.
Ja muistattehan toki ystävämme Kanadan? Tietysti muistatte, kukapa sen voisi unohtaakaan.
TVA on quebecilainen sensaatiokanava, jollaisen kaltaisia meillä Suomessa ei onneksi ole; sen linja ja laatu muistuttavat melko paljon jenkkiläistä Foxia (joka meillä tunnettaneen parhaiten mm legendaarisesta Mass Effect -kohusta, PlayStation Pornable -jupakasta ja Hackers on steroids -tapauksesta) joskin ilman sen poliittista sitoutumista. Ja toissa viikolla se lähetti jutun mistäs muustakaan kuin hentaista! Tässä – vain ranskaksi valitettavasti.
Uusimman Imagen retroartikkeli tietää kertoa, että Japani (“sushi, manga, rorita-tyyli, Tokion-matkat, J-rock”) oli muotia 2000-luvun alussa – kuten myös t.A.T.u, rannehikinauhat, Pro Sinappi, Krisse, tuunaus ja DJ Esko. Tarkoittaako tämä sitä, että “Japani-buumin” aika on ajanut ohitse?
Kenties ja kenties ei; Japanin harrastaminen on ehkä arkipäiväistynyt (viimeistään edustuksen Salatuissa elämissä ja Idols-karsinnoissa pitäisi kertoa jotain valtavirtaistumisesta, vaikka Big Brother onkin sellaiselta vielä säästynyt – toisin kuin Espanjassa) mutta siitä riittää edelleen jutunaiheeksi jos toiseksikin. Harrastajien oma identiteetti on säilynyt yhtä vahvana kuin kaikkien muidenkin alakulttuurien identiteetit, ja itse asiassa perinteisesti massojen hampaissa riepottelu vain lisää painetta oman imagon ylläpitämiseen ja vahvistamiseen – siihen, että luodaan selkeä ero “meidän” ja “muiden” välille. Parhaimmillaan valtavirtaistuminen siis selkeyttää alakulttuurin identiteettiä ja vahvistaa sen yhtenäisyyttä.
Toivon mukaan tämä tulee ennen pitkää myös näkymään skenessä; esimerkiksi pääsymaksullisten tapahtumien yleistyminen saattaa aiheuttaa sen, että kävijöiltä vaaditaan jonkinasteista panostusta ja kiinnostusta muuhunkin kuin tapahtuman sosiaaliseen aspektiin; faniutta. Mikä on tietysti ehdottoman hyvä asia, koska muuten esimerkiksi conit tulisivat ennen pitkää tukehtumaan omaan hengaajapaljouteensa. Surullinen totuushan on, että Animeconin voisi järjestää vaikka isossa varastohallissa, ja sinne tulisi silti 10 000 ihmistä. (Toisaalta… tiettyjen määritelmien mukaan näinhän toisaalta ollaan ensi vuonna tekemässäkin.)
Ei tämä heppu mikään Taro Aso ole, mutta hyvää jälkeä hän vaikuttaisi tekevän.
Monet eivät varmaankaan usko – hyvästä syystä – jos kerron että Japanin copyright-lainsäädäntö on tällä hetkellä itse asiassa tiukempi kuin Suomen.
Suomen lain mukaan muunnellun tekijänoikeuden alaisen teoksen julkaiseminen tai levitys on kiellettyä mikäli se loukkaa teoksen kirjallista tai taiteellista tai luojan omaperäisyyttä, mutta käytännössä raja menee todella korkealla – esimerkiksi Kristian Smedsin Tuntematon sotilas ei sitä ylitä, vaikka siitä nousikin aika lailla kohua. (AMV:iden asema taas on – tiettävästi, koska ennakkotapauksiahan ei luonnollisesti ole – toinen, myös Yhdysvalloissa, vaikka sikäläiset animenjulkaisijat suhtautuvatkin niihin puhtaasti ilmaisena mainoksena ja mm. osallistuvat Animemusicvideos.orgin massiivisiin hostauskuluihin.)
Japanissa taas mikä tahansa toisen teoksen muunteleminen lasketaan automaattisesti loukkaavaksi, joten doojinshit ja MADit ovat yksiselitteisen laittomia – ne kukoistavat vain niiden tuottajien ja oikeuksienhaltijoiden sanattoman yhteisymmärryksen, anmoku no ryookain, voimalla.
Aikoinaan puhuttiin lainsäädännöstä joka uhkaisi doojinshitoimintaa antamalla päätäntävallan toimista tekijänoikeusrikkomuksia vastaan ryhtymiseen oikeudenhaltijoiden lisäksi myös viranomaisille. Nyt heiluri näyttäisi kuitenkin olevan liikkumassa toiseen suuntaan: pääministeri Yasuo Fukudan johtama valtion tekijänoikeusyksikkö on aikeissa lisätä Japanin lainsäädäntöön amerikkalaistyylistä reilun käytön. Asiasta kertoo lisää Asahi Shimbun.
The current Japanese Copyright Law, in principle, prohibits any copying of other people’s works or distributing them on the Internet without permission.
Exceptions to the law are copying works for personal use at home or for use in schools.
The planned stipulation will largely follow the one under the U.S. copyright law, which bases fair use on certain factors, including: whether the use of works is intended for commercial purposes; and whether the use of works influences the market of those works.
- -
The current Copyright Law is sweeping in its application. For example, blogs featuring holiday photos of authors posing with anime characters in amusement parks could constitute a violation of the law. That is because the law does not have a specific stipulation that allows such use.
In addition, the creation of parodies based on other people’s works could also be considered a violation.
Those activities could be regarded as legal under the fair use stipulation.
Kyseessä on siis lain korjaamisesta vastaamaan todellisuutta – eivät valokuvat tekijänoikeussuojatuista kohteista, doojinshit tai animemusiikkivideot oikeuksienhaltijoita kiinnosta, paitsi positiivisessa mielessä sinä mainittuna ilmaisena markkinointina. Kunpa tällaista piristävää selväjärkisyyttä löytyisi tältäkin puolen maailmaa…
Samaan aikaan fanituotoksiin ja -käännöksiin aina liberaalisti suhtautunut Kadokawa on lähtenyt seuraamaan Gonzon esimerkkiä netin hyödyntämisen suhteen, joskin hieman hillitymmin: se aikoo alkaa tahkota rahaa käyttäjien YouTubeen lataamista MADeista lisäämällä niiden oheen mainoksia ja jakamalla rahat Youtuben ja videon lataajan kanssa. (Tämä tietysti herättää kysymyksen siitä miten voidaan järkevästi tarkistaa onko videon lataaja todella sen tekijä, mutta kyseessä on kuitenkin vallankumouksellinen konsepti – hakkaa mennen tullet jonkin verran harrastetut AMV:t DVD-ekstroina.)
Me rakastamme sinua, Kadokawa. Voit olla tuotteidesi ristiin viraalimarkkinoiva paha suurkorporaatio, mutta ainakin tiedät mitä ympärilläsi tapahtuu ja kuinka siihen on järkeävää suhtautua.
Tämä engranninkielinen viesti löytyi Highschool of the Deadin ykköspokkarista. Hellyttävää, eikö?
Meidokahvila, hovimestarikahvila, koulupoikakahvila? Wanha. Akihabaran kahvilabisnes on jatkuvassa liikkeessä, ja jo aikoinaan ohi mennen mainitsemani Hibari-Tein konsepti on uusin rikka rokassa.
Omeletille ketsupilla kirjoitettu “moe” tosin ei ehkä ole se kaikkein esteettisin kattaus… metsästän edelleen sen paikan nimeä, josta tämä kupponen on peräisin. Ghibli-museon kahvilasta saa parempaa settiä.
Helsingin Sanomat on taas vauhdissa. Yleensä lehden keskustelualue on varsinainen idiotismin leikkikenttä, mutta tällä kertaa sinne ovat onneksi hyökänneet etunenässä sensuurin vastustajat; ikävä vain, että suuren yleisön silmissä tämä kaikki alkaa varmasti hiljalleen muistuttaa sitä että Suomi on täynnä lapsipornon puolustajia… Ja keskustelukin tyrehtyy jo parin sivun kuluttua tavanomaiseksi juupas-eipäs -toistoksi.
Lastenviihde ei ole Suomessa erityisen arvostettu viihteen laji. Esimerkiksi Rölli ja metsänhenki -elokuvan tuotantokustannuksia kauhisteltiin aikoinaan mediassa moneen otteeseen: miten ihmeessä, ja ennen kaikkea miksi, voidaan käyttää näin paljon rahaa lastenelokuvaan?
Tämän näkökannan tiivisti kenties parhaiten Ilta-Sanomien viimekesäisen Plussa-liitteen Tarmo Poussu tuskastuneen päänpudistelevassa lastussaan, jossa hän haarukoi hyvän lastenelokuvan tuntomerkkejä. Ensin hän luettelee palstan verran Disney-kliseitä – hassut comic relief -sivuhahmot, digianimaation (jolla hän tarkoittanee 3d-animaatiota – “jotta elokuva muistuttaisi pleikkaripelejä, joiden ääreltä skidit on leffaan raahattu”), hetkeksikään taukoamattoman toiminnan (“hidas kohtaus tietää lastenelokuvalle kuolemaa kassaluukulla”) sekä laulut “perheestä, ystävyydestä ja muusta lällystä.” Malliesimerkkinä oli juuri ensi-iltansa saanut Riemukas Robinsonin perhe.
Lastun ohessa oli pieni anekdoottikupla silloin juuri TV:ssä näkyneestä Henkien kätkemästä, joka kuului näin: “Japanilaisen Hayao Miyazakin Oscar-palkittu animaatio olettaa oudosti, että lapset ymmärtäisivät maailmaa yhtä syvällisesti kuin aikuiset.”
Tähän puolihuolimattomaan kommenttiin sisältyy toinen suomalaiseen viihdekulttuuriin sisäänrakennettu ennakko-oletus: “animaatio” tarkoittaa “lastenviihdettä”. Hyvin usein näitä kahta käytetäänkin kuin synonyymeja.
Henkien kätkemä on esitetty Suomen televisiossa useaan otteeseen, viimeksi viime elokuussa. Kaikki sitä käsittelevät TV-lehdet ovat antaneet sille poikkeuksetta erinomaisia arvosanoja – ja yhtä poikkeuksetta luokitelleet sen kuuluvan lajityyppiin nimeltä “animaatio.” Animaation ja lastenelokuvan synonyymius ei ole mikään uusi asia, ja on turha potkia tutkainta vastaan; on yksiselitteistä että lastenviihde on lännessä yleensä animaatiota, ja näin ollen animaatiota pidetään lastenviihteenä. Pohjois-Amerikassa tilanne ei ole juuri sen parempi: ne muutamat amerikkalaiset animaatiot jotka eivät ole lapsille – South Park, Drawn Together, Ren & Stimpy, Simpsonit lukuisine jäljittelijöineen – ovatkin sitten poikkeuksetta satiireja. Itse Valtiaat ja Pasila ovat näin ollen kotimaisessa TV-viihteessä piristävän amerikkalainen tuulahdus, niin kummalliselta kuin sitä tuntuukin sanoa.
Täten Ghibli-elokuvatkin ovat täällä kuitenkin parhaimmillaan “myös aikuisille sopivia lastenleffoja”, eivät niitä koko perheen blockbustereita joita ne Japanissa ovat – Porco Rossosta kirjoittaessaan YLEkin muistaa toitottaa näistä käsityksistään useaan otteeseen, vaikka sitä arvossa pitääkin. Toistaiseksi vain Norppa on viitsinyt mainita, että kyseessä on “enemmänkin aikuiset mielessä” tehty elokuva.
On kuitenkin mukavaa tietää, että on olemassa myös sivistyneemmillä mielipiteillä varustettuja ihmisiä. Jonathan Clements sanoi taannoin, että Miyazaki ei ole animeohjaaja; hän ei tee “japanilaista animaatiota.” Hän on omaa agendaansa toteuttava elokuvaohjaaja, joka nyt vain sattuu tekemään animaatioita. Se on minusta helkkarin osuvasti kiteytetty.
Tänään Turun Sanomissa ilmestynyt artikkeli onnistuu tiivistämään varsin onnistuneesti Naruton (ja shounenmangan yleensäkin) suosion syyt. Itse asiassa samoja syitä voisi melkeinpä soveltaa mangaan ja animeen yleisestikin. Mangalla on enemmän yhteistä Harry Potterin kuin länsimaisen bulkkisarjakuvan kanssa; samanlaisia piirteitä löytyy niin omien maailmojen luomisesta, yhtymäkohdista kohdeyleisön arkeen kuin etenevien juonenkulkujen punomisestakin.
Kyseessä on muutenkin mukavan ennakkoluuloton juttu, kuten genreviihteestä ja sarjakuvista kirjoittavalta Kari Salmiselta voikin odottaa. Itse asiassa ainoa kohta jossa hänen puutteellinen tietämyksensä pääsee pilkahtamaan läpi on kohta, jossa hän väittää ettei Narutoa ole “tunnettu” Suomessa ennen tätä; vaikka kyseessä olisikin vain huolimaton ja merkityseroltaan pieni sanavalinta se tarkoittaa kuitenkin ihan eri asiaa.
Kirjoitukset (RSS)