On lopultakin koittanut se onnellinen ja aurinkoinen päivä, kun Maaya Sakamoto ja Yoko Kanno ovat palanneet luomaan musiikkia yhdessä. Sitä saatiinkin odottaa melkein puoli vuosikymmentä… Tutustuin tämän parivaljakon muodostamaan pyhään kaksinaisuuteen ensimmäisen kerran kun katsoimme eräässä all-nighterissa Escaflownen; Yakusoku Wa Iranai (kokoversio) piristi yön pikkutunteina kerran toisensa jälkeen ja auttoi karkottamaan torkahtelun synnyttämät nenäaiheiset painajaiset.
Sarja on tässä kuussa alkanut Macross Frontier, ja vaikka se ei kuulukaan välittömiin kiinnostuksenkohteisiini en voi olla kuin rakastamatta sen OP-biisiä. Triangler on Sakamoton laulama ja Kannon säveltämä; sen sanoituksesta on kreditoitu Gabriela Robinia, yhtä Kannon taiteilijanimistä. Kappale on huomattavan erilainen kuin Sakamoton viimeaikaiset työt; Kannon nopeatahtinen sävellystyyli ja hänen tavanomaisen monitulkintaiset lyriikkansa antavat sille aivan omanlaisensa ilmeen. Toivottavasti naisten yhteistyö jatkuu tällä kertaa pitkään.
Näin hyväkäytöksistä on suomalainen jrockyleisö. Paikalle ei ilmestytä tunteja etukäteen notkumaan ja pelottelemaan kaupassakävijöitä ja ohikulkijoita, paikallisia ei häiritä metelöimällä, kanssajonottajia ei tuupita vaan käyttäydytään rauhallisesti ja hillitysti kun jonottamiskiellon aikaraja umpeutuu…
W00t, Slayersin neljäs kausi. (Miten niin muka “monta viikkoa jälkijunassa?” Länsimaisen animefandomin perusteosten jatkuminen ei ole aikaan sidottu uutinen…)
Takashi Watanabe ohjaa jälleen, Megumi Hayashibara on tietysti Lina vaikka castia ei vielä virallisesti olekaan paljastettu… Laatu ei näytä J.C. Staffin normaalia TV-laatua kummemmalta, mutta ainakaan hahmodesignejä ei ole nykyaikaistettu pilalle. Esitysajasta ei vielä ole tietoa, mutta joka tapauksessa höpsöstä D&D -sähellyksestä saadaan nauttia puolen vuoden ajan; luvassa on kaksi kuria eli 26 jaksoa. Kaiken maailman Ragnarökeillä tämä sarja pyyhkii lattiaa.
…Tai no, MADhan tämä käytännössä on. Kuroganella on selvästi huono maku; nämä JAM Projectin remixithän ovat oikein hauskoja. Ja Yutaka Yamamoton komedianohjaustaidot voivat olla kyseenalaiset, mutta pirunmoinen koreografi hän on. (Mitäköhän KyoAni järjestää Haruhin katoamisen OPiksi ja EDiksi ilman häntä? Jännittää.)
Ainakin tämä kelpaa sellaisten ihmisten käännyttämiseen, jotka ovat nähneet Lucky Starista vain satunnaisia screencappeja ja lykänneet sen syrjään “halvasti animoituna.” Jokainen tarpeeksi animaatiota nähnyt tietää että “halvan” ja “tyylitellyn” välillä on hiuksenhieno ero, mutta kyllä sen näkee – viimeistään freimimääristä.
Kurikinton Foxista oli puhetta englanninkielisessä otakublogosfäärissä siinä runsas vuosi sitten. On kuitenkin täysin mahdollista, että joku täkäläinen ei hänen anteliaasti omilla riffeillä ryyditettyjä kitarasovituksiaan ole vielä kuullut – mutta se puutehan on helposti korvattavissa.
Mutta siitä huolimatta minun on myönnettävä, että tässä tapauksessa on yritystä. Ja ainakin se saa vanhalta konsolinörtiltä rutkasti nostalgiapisteitä.
Muokkaus 9.1.2008: Voi luoja – nyt siitä on täyspitkä versio.
No, lastenelokuvahan siitä on tarkoitus tulla. Pidetään peukkuja sen puolesta, että se tarkoittaa paluuta Totoron kaltaiseen selkeään juonenkuljetukseen…