Huumorirajoitteisille tiedoksi, että seuraava teksti on parodiaa. Tarkkanäköisimmät voinevat spekuloida siitä mistä se sitä on.

Desuconin järjestämisestä on vierähtänyt jo lähemmäs kolme viikkoa, ja Otakunvirkakin on viettänyt sen ajan hyvin ansaittua kesälomaa. Conin järjestämisessä on nimittäin melkomoinen määrä työtä – sen verran, että muutama uneton yö ei siihen ihan riitäkään. Niistä viimeisin tuli vietettyä conilauantaina green roomissa AMV-kisan keynote-esitystä pikkutunneille asti viimeistellessä. Siinä ehtii jo sitkeinkin coninjärjestäjä päättää mielessään “ei koskaan enää” useampaan otteeseen…

Niidel peräänkuulutti aikoinaan conien erikoistumista perimmäisenä ajatuksenaan tietysti se, että japaniaiheisia tapahtumia on jo sen verran paljon, että niille kaikille ei vain riitä kävijöitä jos ne kaikki olisivat samanlaisia. Tällaista kehitystä onkin ollut havaittavissa; Tsukicon on tietysti aina ollut jrock-tapahtuma, Tracon on painottunut sisältötarjontaansa sellaiseen johon kävijät voivat omakohtaisesti osallistua, ja viikko sitten pidetty toinen Bakacon oli tällä kertaa lähtenyt CosplayGaalan jalanjäljissä selvälle cosplaytapahtumalinjalle.

Desuconin ideana on ollut painottua puheohjelmaan, etenkin manga- ja animeaiheiseen sellaiseen. Syynä on alusta alkaen ollut paitsi ideologinen – jotta animeharrastamienn pysyisi animen harrastamisena sen oheisilmiöiden sijaan – myös käytännön peruste: tapahtuma pysyy miellyttävämpänä sekä kävijöille että järjestäjille, kun otetaan selkeä kohdeyleisö ja pyritään miellyttämään sitä.

Mutta tietysti eräät ovat alusta alkaen olleet sitä mieltä, että yritti tapahtumasta tehdä miten erilaista hyvänsä kävijät tulevat kuitenkin todennäköisesti näkemään sen melko samanlaisena muihin tapahtumiin verraten. Sellaistakin on kuulunut, että varsinkaan Desuconin tapauksessa toivottua kohderyhmää nyt ei vain yksinkertaisesti riitä tarpeeksi, ja hengaajaernuja tulee silti olemaan.

Kenties, kenties ei.

Kuunnellessani muiden juttuja Conconista ja lukiessani nettiin laitettuja luentoslaideja mieleeni tuli kuitenkin muuan seikka, joka saattaisi hyvinkin osoittaa että kohderyhmäajattelulla on kuin onkin merkitystä.

Turun animeseura – jolle Animecon-nimen hallinta perinteen nojalla kuuluu – on päättänyt myöntää Animecon-nimen käyttöoikeuden vuodeksi 2012 Ippaille, “anime manga cosplay tuotteiden erikoisliikkeelle”. Firma aikoo järjestää Animeconin Helsingissä itsenäisenä tapahtumanaan kesällä 2012.

Ei sillä että olisin sitä mieltä, että kaupalliset motiivit ja kävijöiden kannalta hyvä tapahtuma eivät voisi kulkea käsi kädessä… suurimmat maailmalla järjestettävät tapahtumathan nimenomaan ovat ammattimaisesti järjestettyjä. Niiden ero tähän tilanteeseen on toisaalta se, että ne ovat ammattimaisten tapahtumanjärjestäjien järjestämiä – eivät sellaisen tahon, joka yleensä on ollut tapahtumissa myyjänä. Ei tarvita kummoista päättelykykyä huomaamaan tällaisten tahojen välinen eturistiriita.

Ensi kuussa ollaan pitämässä Tampereella Concon, Suomen ensimmäinen vapaaehtoistapahtumien järjestäjien seminaari. Idea on vallan loistava, sillä se on ainakin minulle selventänyt sitä kuinka erilaisia jo pelkästään animetapahtumienkin järjestäjät ovat mentaliteeteiltaan ja arvopohjiltaan – roolipeli-, scifi- ja lanitapahtumista puhumattakaan.

Yhdeksi keskustelunaiheeksi tapahtuman irkkikanavalla nousi muutama päivä sitten kävijöiden vähäinen pukeutuminen ja se, miten sitä tulisi rajoittaa sekä heidän itsensä että conien turvallisuuden vuoksi. Keskustelun seuraaminen oli varsin silmiä avaavaa.

Vasemmalla oleva cossi on Impstatuksen, oikealla oleva puolestaan Bladon. Molemmat ovat olleet Animeconissa
sallittuja asusteita (joskin Traconissa Bladoa käskettiin vetämään vaatetta päälle). Saa nähdä ovatko jatkossa.

Jokunen vuosi sitten eräät kyyniset sedät vitsailivat sillä, että joku voisi hyvin vain vuokrata jostain ison tehdashallin ja laittaa sen oven päälle kyltin “Animecon”. Uhkarohkeimmat naureskelivat, että melkein voisi laittaa parin euron sisäänpääsymaksunkin! Mitään muuta ei tarvitsisi tehdä, eikä kukaan valittaisi.

Siihen aikaan se tuntui vielä hauskalta.

Mutta jättäen syrjään sen tosiasian että pari tuhatta ihmistä maksoi kuluneena viikonloppuna ilolla seitsemän euroa siitä että pääsi isoon tyhjään halliin jossa oli myyntipöytiä… Tämänvuotinen Tsukicon oli mielenkiintoinen myös siinä suhteessa että se epäonnistui lähes kaikessa mahdollisessa.

Ihmiset jonottivat tihkusateessa pitkälle iltapäivään, koska lippuja myymässä oli vain pari ihmistä eikä kukaan ollut siitä vastuussa; joku oli hukannut rannekkeita joten sisälle ei voitu ottaa niin paljoa ihmisiä kuin olisi voinut; muotinäytöksen malleja ajettiin kesken vaatteidenvaihdon käytävään koska joku oli unohtanut kertoa että pukuhuoneen täytyy olla tyhjänä bändien kulkiessa sen läpi haastatteluista nimmareita antamaan; osa ohjelmasta peruuntui koska järjestäjien ainoan läppärin omistaja oli lähtenyt illalla kotiin; kesken sunnuntain salista katkaistiin valot useiksi minuuteiksi (kuuleman mukaan “tarkoituksella”); osa myyjistä oli polttanut hihansa pöytien ylibuukkaamisen ja/tai maileihin vastaamattomuuden takia ja jätti kokonaan tulematta; osa ohjelmanjärjestäjistä sai kuulla ovella että joutuu sittenkin maksamaan itsensä sisään, osaa taas käytettiin conin laskuun syömässäkin…

Sitä nyt edes mainitsematta, että conin nettisivuilla lukee edelleen joidenkin aikataulujen selvenevän lähempänä tapahtumaa. Tai sitä, että kävijöille ei ollut lainkaan vettä eikä tuoleja, ja ohjelmaa piti seurata lattialla istuen. (Olettaen että siitä sai edes mitään selvää, koska lavat olivat lähekkäin ja äänentoisto olematonta – silloin kun ääni ei kiertänyt kaiuttimissa.) Kaiken kaikkiaan tilanne oli se, että kukaan ei tiennyt mistään mitään eikä kukaan ottanut vastuuta mistään.

Mutta se siitä – kaikkea tätä on ruodittu jo valmiiksi toisaalla niin Anikissa kuin yhdessä sun toisessakin blogissa, ja tullaan alkuviikon kuluessa varmasti ruotimaan vielä paljon lisää. Loppujen lopuksi voisin kuitenkin heittää villin arvauksen sille, miksi tällä kertaa kävi niin kuin kävi… sellaisen, joka on hyvinkin linjassa sen suhteen mitä kirjoitin Bakaconin jälkeisen postauksen lopussa.

Conilla ei ollut päävastaavaa.

Mitäpä siihen enää voisi sanoa?

Yksi toissapäiväisen A-studion otsikoista oli hieman levottomuutta herättävä, mutta loppujen lopuksi itse juttu oli kuitenkin varsin neutraali; Animeconista kertovaan loppukevennykseen oli vain lähdetty hakemaan vähän erilaista näkökulmaa kuin se tavallinen äimistely- ja pällistelysellainen, ja se näemmä sattui heijastumaan otsikkoon asti vähän turhankin kärjistetyssä muodossa. Ja lolitamuoti kummastuttaa näemmä toimittajia edelleen nimensä taksonomialla.

Areenasta jakso poistuu parin päivän päästä, joten linkataan sen sijaan YouTube-versio.

“Animelapsi” on varsin mielenkiintoinen halventava kattotermi… Melkein yhtä hilpeä kuin “animisti.” Onneksi Finnconin heput eivät pääse kertoilemaan juttuja animefandomista medialle – omia termejään tietysti käyttäen – enää pariin vuoteen.

Ei se kyllä oikeasti niin kovaa heittänyt, pfft. Mutta Gundam-viittaus on Gundam-viittaus.

Desuconista on kohta kuukauden päivät. Palautetta on kuulunut paljon, se vähä pettynyt sellainenkin varsin ennalta-arvattavasta suunnasta. Kaikki on siis suunnilleen mennyt juuri niin kuin arvelinkin.

Puolisentoista vuotta sitten (aikaan jolloin edes ensimmäinen idea oman conin pitämisestä ei ollut juolahtanut mieleeni) kirjoitin erään kirjoituksen, josta kuulemma näki että en ole koskaan yhtään tapahtumaa järjestänyt. Nyt kun asia ei enää ole niin luin sen läpi taas uudestaan ajatuksen kanssa, enkä voi sanoa että näkisin siinä edelleenkään yhtään mitään minkä takana en voisi seistä nytkin. Moni siinä esittämäni ajatus ja toimintatapa otettiin käyttöön Desuconissa sellaisenaan tai hieman soveltaen.

Olen viimeksi kuluneiden kuukausien aikana ottanut tavaksi kirjoitella ylös sellaisia hyödyllisiä huomioita tapahtumanjärjestämisestä, joista uskon tuleville sukupolville olevan hyötyä. Ainahan se on mukavampaa jos on edes jonkinlaisia neuvoja olemassa, ja luonnollisesti uudet ihmisetkin lähtevät mukaan paljon mieluummin, kun kaikkea ei tarvitse aloittaa tyhjältä pöydältä eikä pyörää keksiä uudestaan.

Varsin suuri osa näistä huomioista koskee henkilöstönhallintaa – johtuneekohan sitten siitä että nörttipiireissä kaikilla on yleensä joko liian suuri tai liian pieni ego, mutta valitettava totuus on että sosiaalisia kitkoja tulee aina ennen pitkää projektissa kuin projektissa. Mielestäni tärkein listaamani asia ei kuitenkaan koske niinkään henkilöiden välisten ristiriitatilanteiden selvittämistä kuin henkilöiden valintaa. Homma menee näin:

• On kahdenlaisia vastuutehtäviin tarjoutuvia ihmisiä: niitä jotka ovat aidosti kiinnostuneita tekemisestä ja osallistumisesta, ja niitä joiden oma elämänhallinta ei oikein toimi ja jotka pyrkivät kompensoimaan huonoa itsetuntoaan vastuutehtävillä ja titteleillä. Jälkimmäisistä koituu aina ongelmia, mutta näiden kahden erottaminen toisistaan ihmistä paremmin tuntematta on usein hyvin vaikeaa.
• Karkeasti yleistäen edellinen tarkoittaa sitä, että titteleillä saa houkuteltua titteleistä kiinnostuneita ihmisiä; tekemisellä (hyödyksi olemisella, osallistumisella) saa houkuteltua tekemisestä kiinnostuneita ihmisiä.

Olin kirjoittanut nämä kohdat jo aikoja sitten, mutta ne tulivat uudestaan mieleeni viime viikonloppuna Bakaconissa.

Tämä on Jelena “Shinkuu” Kiilholma; yksi Traconin IV:n kolmesta animeohjelmavastaavasta, Bakaconin ohjelmavastaava ja Animecon VII:n foorumitiedotusvastaava. Muistakaa hänen nimensä vastaisuuden varalta.

Lue lisää »

Ei aprillipilaa tällä kertaa, valitan. Mutta sen sijaan jotain, joka voisi hyvin olla.

Tämä tammikuusta asti jatkunut ketju nimittäin (osittaisena kopiona täällä, jos satut lukemaan tätä yhdeksän jälkeen), joka nousi pinnalle jälleen Tampere Kupliin jälkipyykeissä. Kyseisen festivaalin jälkeen kuumaksi puheenaiheeksi on noussut nuoremman polven conikäyttäytyminen, joka on viime aikoina yltynyt huomattavasti pahemmaksi kuin se vielä viime vuonna oli – ja joka kyllä minustakin on hiton paljon tärkeämpi asia käsiteltäväksi kuin joku hiton “conikiusaaminen.”

30 prosenttia 15–29-vuotiaista suomalaisista on kiinnostunut japanilaisesta populaarikulttuurista, uutisoi Helsingin Sanomat viime viikolla. YLE kertoi samasta aiheesta hieman paremmin taustoittaen mutta samalla vähän epätarkemmin. Digitoday päätti nostaa otsikkoonsa harrastuksen internetaspektin laillisuuksineen ja laittomuuksineen, Nelonen puolestaan teki aiheesta kokonaisen uutisvideon – mihinkäs muuhunkaan kuin yaoihin keskittyen! (Harvinaisen asiallisia vastauksia kyllä, pakko myöntää. Tuollaista kun näkisi skenevaikuttajienkin haastatteluissa…)

Asia on tapetilla tamperelaisen Katja Valaskiven tutkimuksen (PDF) Pokemonin perilliset – japanilainen populaarikulttuuri Suomessa (sic) takia, joka on pituudestaan huolimatta varsin metkaa tekstiä ja joka kannattaa lukea jos siitäkin syystä, että se on ehdottomasti laajin länsimaisesta ja etenkin suomalaisesta japanilaisen populaarikulttuurin harrastamisesta Suomessa tehty tutkimus ikinä. Extended_feline toimi sen tutkimusavustajana, joten siinä siteerataan minuakin pariin otteeseen – sivuilla 38, 41, 59 ja 60 tarkkaan ottaen. Niin, ja onpa siellä pieni maininta Otakunkin olemassaolosta.

30 prosenttia on tietysti typerryttävä luku. Kuinkahan monta kymmentä tuhatta ihmistä se tekee?

Animen parittamista milloin scifin, milloin roolipelaamisen kanssa samoihin tapahtumiin perustellaan säännöllisesti sillä, että me kaikkihan olemme kuitenkin loppujen lopuksi yhtä iloista nörttiperhettä ja sovimme vallan näppärästi saman katon alle. Harmi vain, että vilkaisu minkä tahansa animetapahtuman keskimääräiseen kävijään kertoo ihan toista.

Lue lisää »