Ei aprillipilaa tällä kertaa, valitan. Mutta sen sijaan jotain, joka voisi hyvin olla.

Tämä tammikuusta asti jatkunut ketju nimittäin (osittaisena kopiona täällä, jos satut lukemaan tätä yhdeksän jälkeen), joka nousi pinnalle jälleen Tampere Kupliin jälkipyykeissä. Kyseisen festivaalin jälkeen kuumaksi puheenaiheeksi on noussut nuoremman polven conikäyttäytyminen, joka on viime aikoina yltynyt huomattavasti pahemmaksi kuin se vielä viime vuonna oli – ja joka kyllä minustakin on hiton paljon tärkeämpi asia käsiteltäväksi kuin joku hiton “conikiusaaminen.”

Lue lisää »

Avainsanat: BL ja yaoi, cosplay

30 prosenttia 15–29-vuotiaista suomalaisista on kiinnostunut japanilaisesta populaarikulttuurista, uutisoi Helsingin Sanomat viime viikolla. YLE kertoi samasta aiheesta hieman paremmin taustoittaen mutta samalla vähän epätarkemmin. Digitoday päätti nostaa otsikkoonsa harrastuksen internetaspektin laillisuuksineen ja laittomuuksineen, Nelonen puolestaan teki aiheesta kokonaisen uutisvideon – mihinkäs muuhunkaan kuin yaoihin keskittyen! (Harvinaisen asiallisia vastauksia kyllä, pakko myöntää. Tuollaista kun näkisi skenevaikuttajienkin haastatteluissa…)

Asia on tapetilla tamperelaisen Katja Valaskiven tutkimuksen (PDF) Pokemonin perilliset – japanilainen populaarikulttuuri Suomessa (sic) takia, joka on pituudestaan huolimatta varsin metkaa tekstiä ja joka kannattaa lukea jos siitäkin syystä, että se on ehdottomasti laajin länsimaisesta ja etenkin suomalaisesta japanilaisen populaarikulttuurin harrastamisesta Suomessa tehty tutkimus ikinä. Extended_feline toimi sen tutkimusavustajana, joten siinä siteerataan minuakin pariin otteeseen – sivuilla 38, 41, 59 ja 60 tarkkaan ottaen. Niin, ja onpa siellä pieni maininta Otakunkin olemassaolosta.

30 prosenttia on tietysti typerryttävä luku. Kuinkahan monta kymmentä tuhatta ihmistä se tekee?

Animen parittamista milloin scifin, milloin roolipelaamisen kanssa samoihin tapahtumiin perustellaan säännöllisesti sillä, että me kaikkihan olemme kuitenkin loppujen lopuksi yhtä iloista nörttiperhettä ja sovimme vallan näppärästi saman katon alle. Harmi vain, että vilkaisu minkä tahansa animetapahtuman keskimääräiseen kävijään kertoo ihan toista.

Lue lisää »

Avainsanat: BL ja yaoi, cosplay

Tässä kirjoituksessa käyn läpi tapahtumaparin nimeltä Finncon-Animecon olemukseen ja järjestämiseen kuuluvia ongelmia sekä syitä niihin. Ratkaisujen keksimisen jätän tällä kertaa lukijoiden huoleksi…

Tätä conia säät olisivat voineet suosia paremmin, mutta ainakin sillä oli hieno juliste.

Lue lisää »

Suunnilleen vuosi sitten purin hieman ärsyyntymistäni siitä, että suomalaiset animetapahtumat eivät juuri vastanneet omaa käsitystäni siitä millainen olisi optimi tapahtuma. Tai sanotaanko, että ne olivat kaikki harvinaisen kaukana siitä; melkein pelkkiä tekosyitä järjestää cosplaykisoja.

Kuukausia kului ja keskusteluja virisi. Kunniavieraattomuutta perusteltiin sillä että japanilaiset ovat kiireisiä, matkustushaluttomia ja hankalia saada kiinni (“ja eihän kunniavieraan tarvitse välttämättä japanilainen olla, eihän?”), ohjelmattomuutta taas sillä että ohjelmavastaavat eivät ole meedioita jotka maagisesti tietäisivät keitä voisi kysyä pitämään ohjelmaa. Omakin coni tuli laitettua tulille, ja palaute oli ennalta-arvattavista suunnista tulleita kyynisiä kommentteja lukuunottamatta yksipuolisen innostunutta.

Odotin rehellisesti, että joku tiedätte-kyllä-mikä komeammilla puitteilla varustettu con olisi tarttunut alkuperäisen kirjoitukseni suoraan tarjoukseeni kunniavieraskontaktista. Mitään sen suuntaista ei kuitenkaan kuulunut, ja mieleeni nousi elävästi kuva conin ohjelmavastaavasta, joka istuu paikoillaan ja odottaa että halukkaat ohjelmanjärjestäjät ottavat häneen yhteyttä.

Ja kun tapahtumapaikkasuunnitelmatkin muuttuivat hulppeampaan suuntaan asia siirtyi lopulta “no tehdäänpä tämäkin sitten itse” -kategoriaan. Joten muutamaa kohteliasta japaninkielistä mailia itse miehen ja hänen managerinsa kanssa myöhemmin olemme tässä pisteessä. Mukava pikku piristys ennen Traconia, sanoisin.

Mutta en viitsi enää tässä vaiheessa tuulettaa itse meidän erinomaisuuttamme tai hieroa sitä kenenkään muun naamaan… Olen tullut nimittäin hiljalleen siihen lopputulokseen, että siitä ei olisi loppujen lopuksi mitään hyötyäkään. Samasta syystä kuin ei konkreettisista parannusehdotuksistakaan – yksinkertaisesti siksi, että joitakuita kiinnostaisi muunlainen tapahtuma ja joitakuita muita ei. Kaikkien merkkien mukaan olemassaolevat tapahtumat ovat jo järjestäjiensä keskiarvon mielestä ihan riittävan optimaalisia.

Joten tästä eteenpäin teot puhukoon enemmän kuin sanat. Tervetuloa Desuconiin; katsotaan sen jälkeen miten suu pannaan.

Risto Kuneliuksen kirjasta Viestinnän vallassa (2003) silmiin osui tämä kappale.

Vuonna 1999 Yleisradion kanavien välittämistä televisio-ohjelmista 13 prosenttia oli peräisin Pohjois-Amerikasta, lähes kokonaan Yhdysvalloista. MTV3:n ohjelmistossa vastaava luku on 38 prosenttia. – - Sama painotus pätee, kun tarkastelee elokuvateollisuutta. Vuonna 1999 yli 63 prosenttia suomalaisten ensi-iltojen lipputuloista meni Yhdysvalloissa tuotetuille filmeille, vaikka vuosi oli kotimaisen elokuvan menestyksen kannalta erinomainen. Mutta mistä stten johtuu yhdysvaltalaisten elokuvien, sarjafilmien ja muiden ohjelmien voittokulku maailmalla? Osaltaan tällaisten suhdelukujen taustalla on juuri talous ja sen mekanismit, joiden kautta “vapaan valinnan” voi kyseenalaistaa.

Oletetaan, että tuntu laadukasta suomalaista ohjelmaa maksaa esimerkiksi 100 000 euroa. Vastaavanlaisen ohjelman tuotantoon pannaan Yhdysvalloissa miljoona euroa, siis kymmenen kertaa enemmän. – - Koska kymmenen kertaa suuremmilla resursseilla tehdyn ohjelman markkinat ovat suuret, Suomen kaltaisille pikkumarkkinoille tämä sama tunti voidaan myydä 10 000 eurolla, siis kymmenen kertaa halvemmalla kuin kotimainen tuotanto maksaisi. Halpa hinnoittelu käy päinsä, koska ohjelma on jo kattanut tuotantokustannuksensa (ainakin suurelta osin) jo kotimarkkinoilla. Se mitä muualta saadaan, on enemmän tai vähemmän lisävoittoa. Lopputulos on, että tiukkojen resurssien kanssa kamppaileva suomalainen televisiokanava on suuren kiusauksen edessä: tuottaako kallista kotimaista vai ostaako halpaa ulkomaista?

Tätä voisi helposti käyttää aasinsiltana siihen miksi suomalaisten animenlataaminen ei ole sen paheksuttavampaa kuin amerikkalaisten hypoteettinen Salkkarien lataaminenkaan – olemattomista tuloista ei voi ottaa mitään pois. Mutta sen sijaan ajattelin käyttää sitä esimerkkinä mangan voittokulusta maailmalla! (Mikä yllätys.)

Lue lisää »

Avainsanat: Bakuman, markettimanga, Naruto

Viime postauksessa sivusin japanilaisen ja länsimaisen tarinankerronnan kulttuurieroja. Alkuvuodesta sen sijaan pohdin nimenomaan japanilaisen ja eurooppalaisen sarjakuvan (amerikkalaisen poissulkien) sekä niiden kuluttajien välisiä kulttuurieroja; se saako näin tehdä on tietysti joidenkin mielestä kyseenalaista, mutta kenties olisi hyvä kuulla myös niiden eurooppalaisten sarjakuvakulttuurin kasvattien näkökulmaa asiaan?

Jean-Marie Bouissou kirjoittaa näin:

I followed Pilote to the last issue and Charlie Mensuel through university, but long before then my sisters, who through school had fought with me every Wednesday for the copy of Tintin and Spirou, had stopped finding any series which paid the slightest attention to the concerns of young women. On the other side of the world, the “Year 24 Flower Group” offered to Japanese girls of the same age mangas conceived and drawn by young women for young women. These had an aesthetic of their own, an attention to issues such as rape or unwanted pregnancy, and a female perspective on love and sex. In a highly macho society, where it was hard for girls to imagine a relationship on equal terms with a boy, these artists made good use of devices such as cross-dressing heroines, on the model of the celebrated “Lady Oscar” of Riyoko Ikeda’s Rose of Versailles, or relationships between teenage boys (shonen ai), which let the female reader identify either with the more effeminate or with the more virile. When their readers started working, their publishers invented “OL manga” (office lady manga). When they married they could read “ladies comics”, peppered with rosy romanticism and rather crude shonen ai – a brief escape from the routine of the housewife.

Young Frenchwomen had meanwhile given up on comics. As for the boys, the highbrow culture of Pilote vanished as its readers left university. During the 1980s Pilote, Charlie Mensuel and Hara Kiri / Charlie Hebdo declined and collapsed. Henceforth the publishers concentrated one-size-fits-all series “for children of 7 to 77 years”. Preeminent here were the indestructible Lucky Luke and Asterix: neither fish nor fowl, more than children’s comics but not truly grown-up, peppering childlish scenarios with a lots of humorous hidden meaning for the sake of their adult audience.

Anybody who has also followed this process will understand immediately why manga was destined to become a global product: it had something to offer audiences diverse in age, sex, and taste. Neither French nor American comics could provide such variety. Where are the French cartoonists capable of reviving a famous sextagenarian doctor abandoned at the time of Pilote? One of the sisters who fought with me for Tintin as a girl is now passionate for Syuho Sato’s Say Hello to Black Jack, a gritty view of Japanese hospitals as seen by a young intern.That, at the very least, is a good base to attack the global market.

Mitäpä tuohon nyt sitten enää sanoisi. “Ei millään ole mitään eroa, kaikki on vaan samaa sarjakuvaa, ei saa yrittää mitenkään erottaa tai määrittää, mitään “oikeaa mangaa” ei millään lailla mitenkään missään määrin voi ikinäkoskaan ollakaan nih!!!” kenties? Kaikki liittyy kiehtovalla tavalla kaikkeen.

Kirjoitus kannattaa lukea kuitenkin kokonaan, sillä se sisältää monia muitakin pointteja – kantavana teemanaan sen, että japanilainen kulttuuri sisältää jäykästä stereotypiastaan huolimatta vähemmän teennäistä puritanismia ja rajoittuneisuutta kuin länsimaiset yleensä.

Tämän (ja valtion monopolin puutteen) vuoksi japanilainen TV-viihde on alusta alkaen saanut olla vapaampaa kuin länsimainen, ja sen (ja Comics Coden puutteen) vuoksi myös lastensarjakuvat saavat olla rehellisen vulgaareja – eikä aikuisten sarjakuvien siten tarvitse olla korostetun rajuja ja synkkiä jotta ne tajuaisi aikuisten sarjakuviksi. Puhumattakaan siitä, että jatkuva lehtiensisäinen kilpailu pakottaa mangakat tekemään töistään kohdeyleisöään kiinnostavia ja myyviä välttääkseen potkut, tai saadakseen ylipäätään töitä – ja nämä teokset myös sitten myyvät.

Systematic pre-publication in serial form and the continuing control of popularity via dokusha kado – feedback forms inserted into the weeklies, allowing readers to rank each series – obliges mangaka to “stick” in the imagination of their readers. This readership is predominantly teenage – and there is no question that teenagers of every country are much more interested in a thousand and one ways of making out and losing their virginity than in the pun-filled adventures of Asterix.

Täällä lännessäkin.

Avainsanat: Bakuman, markettimanga

Tänään Tsukicon jatkuu edelleen, ja mitä ilmeisimmin ihmisillä on siellä kivaa. Itse kuitenkin vietän tämän vilkkaan viikonlopun kuitenkin Oulussa, joten ohjelmaan kuului jälleen kerran perinteinen (joskin tällä kertaa vain yksipäiväinen) Animeseminaari.

Sääli.

Lue lisää »

Olen viime päivinä kuunnellut tätä 8.10. julkaistua singleä harvinaisen paljon. Mistäköhän mahtaa johtua…

Audio clip: Adobe Flash Player (version 9 or above) is required to play this audio clip. Download the latest version here. You also need to have JavaScript enabled in your browser.

(Olenko koskaan tullut maininneeksi kuinka rakastan Hiromi Konnon kykyä salamannopeisiin äänialanvaihteluihin?)

* * * * *

Sivumainintana; avasimme tässä hiljan Desuconin lipunmyynnin. Rannekkeensa kannattaa kaikin mokomin ostaa mahdollisimman aikaisin – paitsi että se tulee halvemmaksi myös sisään pääsee nopeammin, koska paikan päällä tulee olemaan useampia lunastuspisteitä kuin myyntipisteitä.

Kaikkein sujuvin vaihtoehto on tietysti varata ranneke ja käydä lunastamassa sen varauskoodilla varauslippu Tsuki- tai Traconista, jolloin Desuconissa pääsee sisään käytännössä jonottamatta; voin nimittäin luvata viivakoodin bliipauttamisen ja rannekkeen ranteeseenlyömisen olevan niin nopea toimenpide, että jonoa ei juuri ehdi syntyä…

Avainsanat: Fist of the North Star, Lucky Star

Uusimman Imagen retroartikkeli tietää kertoa, että Japani (“sushi, manga, rorita-tyyli, Tokion-matkat, J-rock”) oli muotia 2000-luvun alussa – kuten myös t.A.T.u, rannehikinauhat, Pro Sinappi, Krisse, tuunaus ja DJ Esko. Tarkoittaako tämä sitä, että “Japani-buumin” aika on ajanut ohitse?

Kenties ja kenties ei; Japanin harrastaminen on ehkä arkipäiväistynyt (viimeistään edustuksen Salatuissa elämissä ja Idols-karsinnoissa pitäisi kertoa jotain valtavirtaistumisesta, vaikka Big Brother onkin sellaiselta vielä säästynyt – toisin kuin Espanjassa) mutta siitä riittää edelleen jutunaiheeksi jos toiseksikin. Harrastajien oma identiteetti on säilynyt yhtä vahvana kuin kaikkien muidenkin alakulttuurien identiteetit, ja itse asiassa perinteisesti massojen hampaissa riepottelu vain lisää painetta oman imagon ylläpitämiseen ja vahvistamiseen – siihen, että luodaan selkeä ero “meidän” ja “muiden” välille. Parhaimmillaan valtavirtaistuminen siis selkeyttää alakulttuurin identiteettiä ja vahvistaa sen yhtenäisyyttä.

Toivon mukaan tämä tulee ennen pitkää myös näkymään skenessä; esimerkiksi pääsymaksullisten tapahtumien yleistyminen saattaa aiheuttaa sen, että kävijöiltä vaaditaan jonkinasteista panostusta ja kiinnostusta muuhunkin kuin tapahtuman sosiaaliseen aspektiin; faniutta. Mikä on tietysti ehdottoman hyvä asia, koska muuten esimerkiksi conit tulisivat ennen pitkää tukehtumaan omaan hengaajapaljouteensa. Surullinen totuushan on, että Animeconin voisi järjestää vaikka isossa varastohallissa, ja sinne tulisi silti 10 000 ihmistä. (Toisaalta… tiettyjen määritelmien mukaan näinhän toisaalta ollaan ensi vuonna tekemässäkin.)

Lue lisää »

Avainsanat: Kyuu Eturautti, markettimanga

Japan Foundationin ja Japanin suurlähetystön vieraana Orioniin saapuu eturivin mangataiteilija ja animeohjaaja Satoshi Kon (s. 1963, Hokkaido). Kon tunnetaan elokuvistaan Perfect Blue, Tokyo Godfathers ja Paprika. – - Kon luennoi 8.11. Orionissa, tapahtumaan on vapaa pääsy.

(KAVA)

Satoshi. Vitun. Kon. Minne saa mennä headdeskaamaan?

Alkaa pahasti vaikuttaa siltä, että ainoita tapahtumia joilla tässä maassa on minkäänlaista kiinnostusta panostaa ohjelmatarjontansa kehittämiseen järjestämällä sitä vahvistamaan anime- ja mangateollisuuden parissa työskenteleviä ihmisiä ovat muut kuin animeaiheiset sellaiset. Ja ihmekös tuo onkaan, kun maan ainoaa sille riittävän infrastruktuurin omaavaa animetapahtumaa ovat perinteisesti järjestäneet scifiharrastajat…

Hyvä on, voidaan sanoa että elokuvafestivaaleilla, Japanin suurlähetystön kanssa yhteistyötä tekevästä valtion laitoksesta puhumattakaan, voi olla parempi budjetti, paremmat kontaktit ja paremmin uskottavuutta tällaiseen kuin harrastajatapahtumalla. Se ei kuitenkaan vastaa kysymykseen “miksi asialle ei sitten tehdä mitään?” Samanlaisia harrastajatapahtumia ne yhdysvaltalaisetkin vastaavat ovat, eikä se niiden kunniavieraiden määrää ole vähentänyt… Ja esimerkiksi Oulun Musiikkivideofestivaalit on (Ilmakitaransoiton MM-kisojen vuoksi) Suomen kansainvälisesti tunnetuin musiikkitapahtuma, jonka budjetti on 200 000 euroa, mediajulkisuus valtaisa ja profiili korkealla, vaikka sitä tehdään vain kolmen ihmisen voimin. Avaintermi on julkisuuskuvan luominen.

Ja on muistettava, että näinkään korkealle ei tarvitse tähdätä; mitään Konia tai Sugiita olisi turha lähteä tavoittelemaan tämänkaltaisella kunniavierashistorialla. Olen jo aiemmin tullut ottaneeksi esille mahdollisuuden esimerkiksi Arina Tanemuran kaltaisen Japanissa suhteellisen tuntemattoman mutta täällä nimekkään tekijän tänne pyytämisestä, joka onnistuisi varmasti helpommin kuin kuuluisa Shonen Jump -mangaka X:n pyytäminen.

Tätäkin vastaan voidaan toki sanoa, että ei se helppoa ole siltikään – tarvitaan hidasta etenemistä virallisia teitä pitkin, byrokratiaa, suhteita ja kumartelua. Mikä ei tietenkään niin ikään myöskään vastaa kysymykseen, miksi niin ei sitten voisi tehdä. Tässä maassa on kuitenkin tehty coneja jo aika monta vuotta…

Tai sitten voisi vain lähteä tyvestä puuhun ja asettaa tähtäimen matalammalle – johonkuhun, joka ei puurra 12 tunnin työpäiviä ja omaa sitovaa kontrahtia tuotantoyhtiölle tai kustantamolle. Tällaisena nimekkäänä jokerikorttina voisi mainita Makoto Shinkain, joka on viettänyt koko tämän vuoden Lontoossa (halvat matkakulut!) pitämässä projektiensa välistä välivuotta (ei kiireinen!) ja opettelemassa englantia (englantia!). Sähköpostiosoitekin löytyy kotisivujen alareunasta – itse asiassa jopa kaksi. (Kannattaa käyttää työosoitetta, koska blogin mukaan hänellä on ollut ongelmia netin kanssa eikä hän ole ehtinyt lukea henkilökohtaista postiaan.)

Kuka tahansa olisi parempi kuin ei ketään. Eikö vain?

Avainsanat: Makoto Shinkai, Satoshi Kon