Lähteenä Livedoorin BBS, todennäköisesti alun perin copypastaa 2chanista. Lisäsin animaatiostudiot ja esitysvuodet.

Luvut ovat kaikkien sarjan julkaisujen myyntilukujen keskiarvoja, DVD-boksien yksittäiset levyt laskettuna omiksi julkaisuikseen. Eri tuotantokaudet lasketaan omiksi sarjoikseen, kuten näkyy. Asteriski tarkoittaa että sarjan julkaisu oli vielä kesken kun tämä lista tehtiin toukokuussa 2010.

Muita kirjoituksia:

1. Viimeiset dinosaurukset
2. Harjoituksia luetun ymmärtämisessä
3. Animesovitukset ja kustantamojen tilinpäätökset

Olisi tietysti naiivia olettaa, että kaikki tämä on seurausta vain siitä, että japanilaisetkin ovat nykyään alkaneet warettaa – itse asiassa sekä Shueishan mangalehtien että -tankobonien myynti on noussut. Mutta kustannusala on isoa bisnestä, ja sillä on muitakin tulonlähteitä jotka voivat kokea ongelmia. Esimerkiksi lisensointi.

Kiehtovaa kyllä, samaan aikaan Kadokawa ilmoitti tehneensä 1,4 miljardia jeniä (n. 13 miljoonaa euroa) voittoa. Tätä on hauska verrata Kadokawan ständillä jossain nimeltämainitsemattomassa tapahtumassa joskus alkuvuodesta esiteltyihin piirasdiagrammeihin siitä, mihin mikäkin osuus TV-anime nykyään perustuu…

Näemmä se fiilis siitä että ranobeista sovitettua animea on nykyään aivan hitosti ei ole ollut ihan tuulesta temmattu – ja se on näemmä näkynyt myös Kadokawan tuotoissa. Kiintoisaa kyllä lisääntynyt ranobejen animesovitusten määrä ei näytä olleen pois niinkään mangojen animesovituksista vaan originaaliteoksista, mikä on vähän sääli.

Muita kirjoituksia:

1. Anime ja kuinka se tehdään

Tämä on Chu-Bra:n ensimmäinen Blu-Ray -julkaisu. Se sisältää kolme jaksoa ja maksaa 65 euroa.

Juuri niin kuin otsikossa sanotaan. Lähteenä 2ch-pasteblogi Kyoo mo Yarareyaku.

“Merkittävyys” on tässä mainittuna pelkästään taloudellista merkittävyyttä – esimerkeiksi on todennäköisesti tarkoituksella poimittu sekä “hyviä” että “huonoja” sarjoja. Kannattaa muistaa että kuvaukset ovat lähinnä postaajan omia mielipiteitä, mutta esimerkit tekevät tästä hyvin mielenkiintoisen ja perspektiiviä antavan listan.

alle 500 kpl
Mainos- tai muuten rahoitetut sarjat joissa DVD-myynti ei alun alkaenkaan ollut tavoitteena: joko lähes tai kokonaan merkityksettömiä sarjoja.
Esimerkkejä: NHK:n anime, lastensarjat, maksukanavien (mm. WOWOW) sarjat, Nippon TV:n myöhäisillan sarjat, Gonzon sarjat, I.G:n originaalisarjat, jne

500 – 800 kpl
Enimmäkseen merkityksettömiä sarjoja. Tämän alueen sarjat eivät yleensä ole onnistuneet herättämään huomiota, ja niitä pidetään epämääräisenä ja uhanalaisena lajina.
Esimerkkejä: Gin’iro no Olynssis, Hyakko, Hero Tales, Shikabane Hime, Akikan!, jne

800 – 1200 kpl
Merkityksettömän ja huomionarvoisen rajalla. Viikosta riippuen tällainen sarja saattaa päätyä listoille, jos on onnekas. Yleensä kuitenkaan ei.
Esimerkkejä: Yozakura Quartet, Blassreiter, Simoun, Kaze no Stigma, Nabari no Ou, jne

1200 – 1800 kpl
Riittävän huomionarvoisia ollakseen olematta merkityksettömiä. Niiden surkea myynti nostaa ne usein listoille, mutta niin alapäähän että ne herättävät lähinnä sääliä.
Esimerkkejä: Ghost Slayers Ayashi, Galaxy Angel Rune, Kimikiss, Our Home’s Fox Deity, Kyoran Kazoku Nikki, jne

1800 – 2300 kpl
Ranobepohjaiset animet putoavat usein tähän kategoriaan. Saattavat tuottaa voittoa, mutta vain jos niitä myydään Kadokawan tasoisella hinnoittelulla.
Esimerkkejä: Rental Magica, Goshusho-sama Ninomiya-kun, Kurenai, Shinkyoku Sokai Polyphonica, Zegapain, jne.

2300 – 3000 kpl
Tähän kategoriaan kuuluu paljon sarjoja. Marginaalisesti menestyviä sarjoja, joista moni ei myynyt niin hyvin kuin niiden fanikanta antaisi olettaa.
Esimerkkejä: Manabi Straight!, true tears #1, Sketchbook, Gun X Sword, Yami to Boshi to Hon no Tabibito, jne

3000 – 4000 kpl
Voittoatuottavuuden raja. Monet sanovat tämän verran myyviä sarjoja kohtuullisesti pärjääviksi, mutta monen tämän verran myyvän sarjan sanotaan myös feilanneen.
Esimerkkejä: Denno Coil, Soul Eater, School Days, Linebarrels of Iron, Super Robot Swars OG, jne

4000 – 5000 kpl
Sarjoja jotka ovat saaneet kohtuullisesti huomiota ja myyneet kohtuullisesti. Joissain tapauksissa tällaisten sarjojen myyntiluvuista saatetaan iskeä vitsiä, mutta epäonnistumisina niitä pidetään harvemmin. Tulevaisuudenlupauksia.
Esimerkkejä: Seto no Hanayome, Bamboo Blade Garei -Zero-, Higurashi no Naku Koro Ni, Planetes, jne

5000 – 7000 kpl
Tässä vaiheessa myynti alkaa näyttää vahvalta ja toinen tuotantokausi todennäköiseltä. Tuottajat alkavat saada ylistystä.
Esimerkkejä: Ichigo Mashimaro, Rozen Maiden, Hidamari Sketch, Zero no Tsukaima, Darker than Black, jne

7000 – 9000 kpl
Vaikuttava myynti; yleisön suosikkeja joita voi alkaa jo sanoa hiteiksi.
Esimerkkejä: Spice and Wolf, Full Metal Panic Fumoffu, Nodame Cantabile, My-Otome, Keroro Gunso, jne

9000 – 11 000 kpl
Viisinumeroisten myyntilukujen alku. Myöhäisillan animea joka myy tämän verran voi kutsua huoletta isoksi hitiksi.
Esimerkkejä: Toradora!, Shakugan no Shana, Natsume Yuujinchoo, Pani Poni Dash!, Sookyuu no Fafner, jne

11 000 – 15 000 kpl
Korkein kasti kapean kohdeyleisön otakusarjoille. Ylistyksen arvoisia sarjoja.
Esimerkkejä: Minami-ke, s-CRY-ed, Da Capo, Strike Witches, Eureka Seven, jne

15 000 – 20 000 kpl
Tällaisia sarjoja ostavat jo nekin ihmiset jotka eivät normaalisti osta DVD:itä. Erinomaisia sarjoja täynnä pioneerihenkeä.
Esimerkkejä: Gintama, Death Note, Ookiku Furikabutte, Aria the Animation, Negima, jne

20 000 – 25 000 kpl
Tuoteperheitä joilla on paljon ja uskollisia tukijoita. Isoja nimiä joilla on suuret fanikannat.
Esimerkkejä: Air, Tengen Toppa Gurren-Lagann, Magical Girl Lyrical Nanoha StrikerS, Clannad, Hetalia, jne

25 000 – 35 000 kpl
Edellisen ja seuraavan kategorian väliin putoavia sarjoja, jotka ovat varmistaneet asemansa vaikutuksellisina ja tasaisen suosion omaavina tuoteperheinä.
Esimerkkejä: Lucky Star, Azumanga Daioh, G.I.T.S. SAC 2nd GIG, Initial D 4th Stage, Fate/stay Night, jne

35 000 – 50 000 kpl
Uusia ykkösiä jotka puhuttavat koko teollisuudenalaa. Tämän ja seuraavan kategorian sarjat sytyttävät uskomattomia flamewareja.
Esimerkkejä: Fullmetal Alchemist, The Melancholy of Haruhi Suzumiya, Code Geass, Macross F, Gundam 00, jne

50 000 – 100 000 kpl
Täysin omassa luokassaan. Uskomattomat myyntiluvut.
Esimerkkejä: Gundam SEED, osa elokuva-animesta (Kara no Kyokai, The Girl Who Leapt Through Time), Bakemonogatari, jne

yli 100 000 kpl
Mainstream-yleisölle tehdyt anime-elokuvat. Teollisuudenalan tähdet.
Esimerkkejä: Ghiblin elokuvat, Evangelion-elokuvat, Zeta Gundam: A New Translation, Final Fantasy VII: Advent Children, The World of Golden Eggs, jne

Muita kirjoituksia:

1. Parhaiten myyneet TV-animet vuosilta 2000-2010
2. Kolmen suurimman mangakustantajan suurimmat ensipainokset vuodelta 2009
3. Anime ja kuinka se tehdään

Mitä Ken Akamatsu teki aikoinaan.

Linkkasin jo aiemmin tähän Teikoku Databankin tutkimukseen. Sen mukaan animestudioiden voitot olivat vuonna 2009 laskussa jo toista vuotta peräkkäin; vuodesta 2005 alkanut nousu oli vain tilapäinen buumi, jonka keskiössä olivat “moetyyliset sarjat”, kuten se niitä kutsuu. Mutta vuoden 2007 jälkeen moesarjoja on tunnetusti tullut vähemmän ja vähemmän joka vuosi, ja se kupla on puhjennut – nykyään animen tuottaminen on entistä vaikeampaa “laittoman striimaamisen, vähentyneiden TV-slottien ja kutistuvan DVD-myynnin” johdosta.

Mangaka Ken Akamatsu kommentoi tutkimusta blogissaan (yksittäiseen postaukseen linkkaaminen ei onnistu, mutta postaus on tämä) seuraavasti:

Certainly, the moe boom is finished, and from last year on I think we’re seeing the following phenomena:

1. Male protagonists are absent
Many anime are now nothing but girls, and the role of the “male character being excited by female characters for viewers to empathise with” has disappeared.

2. Male buying power has reduced
Now women buyers of both anime and manga are predominant. Oricon comic rankings show most of the top titles are women-oriented.

3. Male viewers can now empathise with female characters
The number of male fans who simply don’t view female characters as objects of sexual desire at all is increasing, even in titles like “K-ON!”. No more are they just thinking “I want to be part of that circle,” now they are getting into the characters themselves.

A friend of mine was saying “this will be the year of yuri!” thanks to number 3, but unfortunately I get the feeling the popularity of yuri is not quite that great…

(Käännös Sankakun.)

Joku voisi tähän sanoa, että kenties haaremit ovat tosiaan menneet muodista, mutta onhan moesarjojahan silti nykyään aivan helkkaristi. Tähän väliin ensimmäinen luetunymmärtämisharjoitus: mikä on moesarja?

Mikura Suzuki, vasemmalla Mezzo Fortesta (1998) ja oikealla Mezzo Danger Service Agencysta (2003).
Molemmat hahmodesignit on tehnyt sama mies, Yasuomi Umetsu.

Moe ei ensinnäkään ole hahmosuunnittelutyyli. 2000-luvulla “pehmeät hahmodesignit” (kuten Sdshamshel niitä kutsui) ovat tulleet muotiin, kuten ylläolevasta esimerkistä näkee. Mutta ne eivät kuitenkaan ole moesarjoille eksklusiivinen ominaisuus; pehmeämuotoisia, pyöreäkasvoisia, isosilmäisiä ja pastellivärisiä hahmoja käyttäen on kuluneen kymmenen vuoden aikana kerrottu niin Higurashin kaltaisia jännityssarjoja, To-Love-Run kaltaisia haaremisarjoja kuin Spice & Wolfin kaltaisia roadtrip-sarjojakin.

Näin ollen Strike Witches ei ole moesarja yhtään sen enempää kuin Highschool of the Deadkään; ne ovat molemmat fanservicesarjoja. Ne vain ottavat hyvin erilaisen asenteen ja lähestymistavan siihen, millä tavoin katsojille on paras tarjoilla paljasta pintaa ja alusvaatteita – ja minkälaiset hahmodesignit niitä esittelevillä tytöillä tulee olla. Joskus tuntuu siltä, että “moesarjalle” on käynyt terminä ihan samalla tavalla kuin tsunderellekin: sitä käytetään kattoterminä jota heitellään ympäriinsä aina kun halutaan niputtaa yhteen läjä otakuyleisölle suunnattuja ja pehmeitä hahmodesignejä käyttäviä sarjoja, joista termin heittelijä ei pidä.

Jos halutaan määritellä “moesarja”, niin käytettiinpä sitten modernia tai perinteistä määrittelyä kyseessä on joka tapauksessa oltava sarja, joka pyrkii jollain tavalla herättämään katsojassaan moen tunteita hahmojaan kohtaan (muistutus: erektio ei ole tunne).

Esimerkkejä tällaisista kyyneltenlypsysarjoista ovat sellaiset modernit draamaklassikot kuin Kimi ga Nozomu Eien, Ef, Kanon ja Clannad; mikä tahansa slice-of-life -sarja jossa valikoima söpösti hahmodesignattuja tyttöjä syö kakkuja kaiket päivät ei kelpaa. Saati sitten selkeästi johonkin muuhun genreen kuuluva teos, jossa nyt vaan sattuu olemaan lolihtavia ja isosilmäisiä hahmodesignejä.

Dance in the Vampire Bund, BakaTest, Kiss×Sis ja Kyooran Kazoku Nikki – lolivampyyrejä, kouluhuumoria, insestisiskoja ja skitsohuumoria.
Osa lolia, osa bishoujoa – mutta ei moea.

Esimerkiksi nyt syksyllä alkavista sarjoista ehkä kaksi tai kolme näyttäisi olevan moesarjoja – loput ovat tyttöjen bishisarjoja, poikien fanservicesarjoja, SHAFT-artfagotteilua, tsundereromansseja, shounensarjoja, robottisarjoja, shounenrobottisarjoja ja mitä lie. Ero muutaman vuoden takaiseen tarjontaan on huimaava. Veikkaan, että ihmisillä on vain tapana aina liioitella sen määrää mistä eivät pidä – kenties siksi, että kun jostain ei pidä ei osaa tehdä eroa yhden moehahmodesigntyyliä käyttävän sarjan ja toisen sellaisen välille.

Mutta entäpä sitten animestudioiden vähenevät tuotot – onko nyt moe nyt lopultakin tappanut animen? Gainaxin Hiroyuki Yamaga tuumi ANN:n haastattelussa, että animetuotantojen vähentynyt määrä on osittain sen oma vika:

Right now, I’m looking at Fanime and I see more and more fans. So personally, I think the fandom isn’t going downhill, but definitely since ten years ago there’s been a decrease in titles and a lot of companies have gone bankrupt. But that’s because ten years ago we were making too many, and because of the overload, fans got bored. And when fans get bored they won’t buy stuff, and companies go down. But I think in five years it will have normalized. I think animation companies will be thinking more about quality than quantity, and anime will be on the rise again.

Moesta hän puolestaan kommentoi, että sitä on vaikea tehdä hyvin niin että se menestyisi: ja tämänhän me vähenevästä moesarjojen määrästä näemmekin. Ainoa rutosti myyvä sarja on K-ON, loput räpiköivät alempana miten taitavat. Mikäli moen välttämättä haluaa laskea hahmodesigntyyliksi eikä sarjan genreksi lisääntyy räpiköijien määrä entisestään.

Jessus kun on kirkas päivä. Eikö vieläkään tee mieli ostaa DVD:itä?

Itse olen hieman skeptinen siitä, tuleeko Yamagan ennustama myynnin nousu kuitenkaan koskaan tapahtumaan. Moe ei “tappanut” animea; se vain tekohengitti jo valmiiksi tyhjää potkaisemassa olevaa teollisuudenhaaraa, DVD- ja Blu-Ray-myyntiä. Nyt kun sekin oljenkorsi on lopulta käytetty joutuu animeteollisuus lopultakin hyväksymään tosiseikat ja ryhtymään vaihtoehtoisten ansaintamallien (lue: digitaalisten levitystapojen) etsintään.

Jos Akamatsun sanoja lukee ottaen huomioon sen mitä hän todennäköisesti itse niillä tarkoittaa on hän kovastikin nykyisen kehityksen kannalla. “Moesarja” ja “haaremisarja” tuntuvat usein olevan vain kaksi eri lähestymistapaa samaan konseptiin: konseptiin, jossa miespuolista päähenkilö piirittää armeijallinen waifuehdokkaita.

Kun ketään kiinnostamattoman tylsän nynnypojan jättää yhtälöstä kokonaan pois haaremi muuttuu slice-of-lifeksi, ja saadaan sarjoja jotka uppoavat niin mies- kuin naispuoliseenkin yleisöön – toisin sanoen niitä tarinoita söpöistä tytöistä syömässä kakkuja. Tai käymässä koulua. Tai piirtelemässä. Tai jotain.

Moea se ei kuitenkaan välttämättä ole – vain slice-of-lifea. Moe on ulkopuolinen, omistuksenhaluinen tunne – kyse ei ole samaistumisesta, vaan suojelijana olemisesta. Ja kuten Akamatsu totesi sellaiset sarjat eivät ole enää muodissa. (Toki ihmiset ovat yksilöitä, joten se mikä ei toiselle ole moesarja voi toiselle sitä ollakin.)

ANN:n Akamatsun kommentteja koskevan uutisen kommenttiketjussa pidetään hieman jännästi Akamatsua katkerana kun tämän haaremisarjat eivät enää myy, ja yrittävän vain työntää päätään pensaaseen tulossa olevan yuritrendin edessä. (Vaikka itse asiassa Erica Friedman kirjoitti juuri Akamatsun kanssa hyvin samansuuntaisia ennusteita: yurin nousu tulee todennäköisesti tapahtumaan hiljalleen, välillä nousten ja välillä laskien.)

Toinen luetunymmärtämisharjoitus tuleekin tässä: tekeekö Ken Akamatsu haaremisarjoja?

Juu, tekihän se sen Love Hinan tosiaan joskus silloin vajaat kymmenkunta vuotta sitten – mutta sen jälkeen se onkin tehnyt vähän jotain muuta. Oletan keskustelun ennen Negiman aloittamista menneen about näin:

Akamatsu: “Nää haaremihommat alkaa olla passé. Nyt on 2000-luku! Seuraavaksi teen tappelumangan, niin kuin tää Oda-heppu Jumpissa.”
Toimittaja: “Etkä muuten tee! Teet uuden haaremisarjan, ja tyttöjä pitää olla ainakin TUPLASTI enemmän.”
Akamatsu: “Pffft… No tässä olis tämmönen konsepti, kelpaako?”
Toimittaja: “Loistava! Ja päähenkilökin on vielä nuorempi ja nynnerömpi kuin edellinen. Tällä mennään.”
Akamatsu: “Hehehe… Odotahan vain…”

Mitä Ken Akamatsu tekee nykyään.

Akamatsu on muutenkin yksi fiksuimpia kommentoijia koko anime- ja mangateollisuudessa. Jo 2008 hän ennusti OAD-formaatin nousun, ja siitä lähtien olenkin saanut naputella uutisia OAD-animeista harva se viikko.

Muita kirjoituksia:

1. Etninen oletusasetus

Moni teistä varmasti tietää pelin nimeltä Duke Nukem Forever, tai on ainakin kuullut siitä.

Kyseessähän oli jatko-osa yhdelle 90-luvun suosituimmista PC-peleistä, joka kuitenkin lillui kehityslimbossa 12 vuoden ajan – kunnes töpseli lopulta kiskaistiin irti vuonna 2009. Wired julkaisi viime joulukuussa pitkän ja kiehtovan artikkelin aiheesta, joka kannattaa lukea vaikka itse peli ei kiinnostaisikaan.

After a year and a half of work, Duke Nukem 3D was released online in January 1996.

Sales were explosive. The game was addictively fun and crammed with racy humor, including strippers you could tip (at which point they’d flash their pixelated boobs) and mutant pigs dressed in LAPD-like uniforms. Critics went fairly mad with praise. In most games, the world was static, but Duke Nukem players could interact with objects — they could get Duke to play pool or admire himself in a mirror (“Damn, I’m looking good!” he’d say). The title sold about 3.5 million copies, making Miller and Broussard straightforwardly wealthy.

In April 1997, Broussard announced a follow-up: Duke Nukem Forever, which he promised would outdo the original in humor, interactivity, and fun. The firm set no formal deadline, but Miller predicted the game would be out within about a year, “well before” Christmas 1998. “We see Duke Nukem as a franchise that will be around 30 years from now, like James Bond,” Miller told a gaming site. Broussard compared Duke to Nintendo’s Mario — a character that would star in title after title, year after year.

But the cycle that would demolish Duke Nukem was about to begin.

Sisäpiiriläisten haastattelut ja spekulaatio muodostavat kiehtovan ja samalla traagisen kokonaiskuvan pääjehu Broussardista miehenä, joka oli niin oman perfektionisminsa ja ykkösenäpysymishalunsa pauloissa, ettei missään vaiheessa saanut lopetettua työnsä viilausta – eikä sen vuoksi lopultakaan saanut mitään valmiiksi. Pelimoottoria vaihdettiin lukuisia kertoja, koska Broussard halusi pelinsä olevan ehdottomasti uusinta uutta – ja joka kerta kaikki jo tehty työ heitettiin roskikseen ja aloitettiin uudelleen alusta. Joka kerta kun joku julkaisi uuden pelin suunnitelmat menivät uusiksi, koska Broussard halusi välittömästi sulauttaa siitä parhaita paloja omaan peliinsä. Duke Nukem 3D:n menestys oli antanut firmalle niin valtavat rahavarat, ettei Broussard kokenut mitään taloudellisia paineita saada valmista tiettyyn aikarajaan mennessä.

Broussardilla oli kykyä nähdä minne peliala oli menossa, mutta häneltä puuttui pysyvä kokonaiskuva ja visio siitä mitä hän olisi halunnut oman pelinsä olevan – ja kun projekti lopulta saapui tiensä päähän, se ei ollut juuri muuta kuin kasa vaikuttavia tekniikkademoja ja viiden pelitunnin verran testitasoja. Hiljattain on kuulunut huhuja joiden mukaan peli olisi siirtymässä toisen firman kehitettäväksi, mutta tämän tekstin aiheena ei itse asiassa ole itse peli vaan Broussard.

Broussard oli taiteilija, ei projektipäällikkö. Tämä tuo mieleeni monet animestudiot, jotka ovat samalla tavalla sellaisten ihmisten johtamia jotka eivät välttämättä ole hyviä bisnesmiehiä – osasyy sille miksi Japanin animaatioteollisuus on siinä jamassa jossa se on. (Samaisen Teikoku Databankin tutkimuksen mukaan muut syyt ovat laiton striimaus, vähentyneet TV-slotit ja pienenevät DVD-myynnit.)

Kuten muistanemme suurin osa animaatiostudioista on pieniä tai keskisuuria yrityksiä, ei Madhousen, Production I.G:n tai Gonzo-vainaan (jonka ruumiista tosin puskee ahkerasti uusia taimia) kaltaisia isoja firmoja. Näin ollen niiden johtohenkilökuntakin on yleensä suureksi osaksi ihmisiä, jotka ovat alalla ensisijaisesti koska rakastavat animaatiota.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että he olisivat Broussardin tapaan hyviä taiteilijoita mutta huonoja projektipäälliköitä. Löytyy kuitenkin yksi studio jonka johto tuntuu olevan Broussardin kaltaisissa käsissä, ja se on SHAFT.

SHAFTin kootut tekosyyt.

Projektit venyvät, aikataulut kusevat, nettisivuille ilmestyy “kiireellinen: palkataan animaattoreita” -ilmoituksia. Monet uskovat SHAFTin aikatauluongelmien johtuvan budjettiongelmista, mutta henkilökohtaisesti uskon sen olevan täysin tähän liittymätön seikka.

Kaikki nimittäin viittaa siihen, että SHAFTin johdolla on täysin samanlaisia ongelmia kuin Broussardilla. 2ch kertoo – blogipostauksessa, jonka olen sittemmin valitettavasti hukannut – erään SHAFTille keikkaa heittäneeksi animaattoriksi itseään sanovan anonyymin suulla, että “se nyt vain ilmeisesti on sellainen firma.” Syyn ei välttämättä tarvitse olla studion pääohjaaja Akiyuki Shinbossa; tuskin se liittyy yksittäiseen ihmiseen. Kyse on varmasti useiden syiden summasta, todellakin yrityksen yleisestä kulttuurista.

Nämä ovat eniten myyneiden yksittäisten julkaisujen kokonaismyyntejä – ja todennäköisesti sarjan 6. DVD/BD tulee vielä myymään tätäkin
enemmän. Siitä kuinka paljon myyntiä on “paljon” ja kuinka “vähän” voisin kirjoittaa joskus enemmänkin.

Bakemonogatarin taloudellinen menestys tuntuu vain vahvistavan käsitystä tästä. Tiedän että sarjan tuotantokomitealtaan saama budjetti ei luonnollisestikaan ole välttämättä suorassa suhteessa sen taloudelliseen menestykseen, koska kyseessähän on jo etukäteen päätettävä summa – mutta tuntuu äärimmäisen kummalliselta, että maailmanhistorian nopeimmin muovikiekkoja myynyt TV-anime ei saisi riittävästi rahaa jotta sen tuotanto pysyisi aikataulussa.

Esimerkiksi Maria Holic ei kärsinyt minkäänlaisista aikatauluongelmista, eikä sen jaksoja liioin julkaistu puutteellisesti animoituna. Yuri on kenties nosteessa, mutta on vaikea kuvitella sen budjetin olleen mitenkään merkittävästi Bakemonogataria suurempi. Sama pätee Katanagatariin, joka on Bakemonogatarin tapaan NisiOisiNin ranobesarjaan perustuva anime – ja josta White Fox on saanut aikaan varsin näyttävän ja aikatauluissaan pysyvän. (Mitä nyt seiskajaksolla näemmä oli jakso-ohjaajana/animaatiopäällikkönä/pääanimaattorina joku Motoki Tanaka, jolla on vähän jännä tyyli.)

Budjettiongelmia uskottavampi selitys onkin siis se, että joku SHAFTilla yksinkertaisesti käyttää resursseja huonosti – olivat ne sitten työvoima- tai taloudellisia sellaisia. Kokeellisen animaation käyttö ja taidefagottius puolestaan taas ovat todennäköisesti seurausta siitä että firmassa on töissä liikaa taiteilijan asenteella työhönsä suhtautuvia tyyppejä muuallakin kuin johtopaikoilla – ei niinkään siitä etteikö firmalla olisi varaa animoida sarjojaan “kunnolla.”

Anime on tuote, mutta samalla siihen voi suhtautua myös taiteena – aivan niin kuin vaikkapa peleihinkin. Tästäkin voisin kirjoitella joskus lisääkin.

Käytän Koe de Oshigoto! -mangan marraskuussa alkavaa animesovitusta tekosyynä luetellakseni erinäisiä lukuja erogeseiyuubisneksestä.

Tuskin siitä mitenkään erityisen loistavaa sovitusta tulee, mutta ainakin voitte tutustua alkuteokseen. Tarinahan kertoo siis 16-vuotiaasta Kannasta, jonka tämän isosisko värvää erogefirmaansa ääninäyttelijäksi. Seiyuun tärkein ominaisuus on osata eläytyä rooliinsa, ja luonnollisesti käy pian ilmi että Kanna on siinä – krhm – luonnonlahjakkuus.

Ecchiydestään huolimatta manga on hyvin opettavainen; en esimerkiksi aiemmin tiennyt että VN:t äänitetään yleensä soolona eikä radioteatterityyliin, kuten animedialogi. Seuraavat tiedot ovat kuitenkin muualta.

Seiyuuiden korvaukset

• Agentuurin päättämä halpa seiyuu: 90 ¥ (0,80 €) / sana
• Normiseiyuu: 100 ¥ (0,90 €) / sana
• Kuuluisa seiyuu: 130 ¥ (1,15 €) / sana

Jos seiyuu on ylityöllistetty: +30 ¥ (0,25 €) / sana
Raiskauskohtauksiin vastahakoisen seiyuun suostutteleminen: +20 – 50 ¥ (0,18 – 0,45 €) / sana
Jos kaikki seiyuut ovat samasta agentuurista: -10 – 20 ¥ (0,09 – 0,18 €) / sana

Vaikka seiyuulla olisi 5000-sanainenkin rooli ei sanakohtainen palkkio yleensä laske. Sen sijaan mikäli kyseessä on vain noin satasanainen tai pienempi rooli ei kukaan seiyuu välttämättä matkakulujen ja vastaavien vuoksi näe roolin ottamista kannattavana, joten tuotantofirma saattaa pyytää tällaisissa tapauksissa rooliin ehdolla olevaa seiyuuta tekemään roolin esimerkiksi 20 000 jenin (180 euron) könttäkorvauksesta sanakohtaisen korvauksen sijaan.

Studiomaksut

• Budjettiluokan kotistudio: 3000 – 5000 ¥ (27 – 45 €)
• Keskiverto pieni studio: 6000 – 8000 ¥ (53 – 70 €)
• Keskiverto iso studio: 9000 – 12 000 ¥ (80 – 105 €)

Editointikustannukset

• Itse tehtynä: 0 ¥ (ei suositeltavaa)
• Budjettieditointi: 30 – 50 ¥ (0,25 – 0,45 €) / sana (ei suositeltavaa, koska tähän hintaan tekevät eivät normalisoi ääniä – ne eroget joissa äänet ovat hiljaisella normikohtauksissa ja kovalla seksikohtauksissa on editoitu tällä hinnalla)
• Normieditointi: 60 – 80 ¥ (0,50 – 0,70 €) / sana
• Editointi jossain nimekkäässä paikassa: 90 – 120 ¥ ( 0,80 – 1,00 €) / sana

Dialogin sensurointi

• Itse tehtynä: 0 ¥ (suositeltavaa)
• Muualla tehtynä: 50 ¥ (0,45 €) / sana

Sensurointi saattaa olla halvempaa, jos sen pyytää tekemään editoinnin ohessa. Jos jonkun paikan jolla on oma äänitysstudio pyytää tekemään kaiken ääneen liittyvän tulee kokonaissumma loppujen lopuksi pienemmäksi.

Sensuroitavia sanoja ovat lähinnä “chinko” (kyrpä) ja “manko” (pillu). Niitä ei normaalisti tarvitse sensuroida, ellei joku seiyuuista niin vaadi. Jos niin käy, tuotantoyhtiö saattaa saman tien sensuroida jokaisen seiyuun repliikit yhdenmukaisuuden nimissä.

Erään työntekijän mukaan heidän firmalleen maksaa kaikkiaan 1 500 000 – 1 600 000 jeniä (13 300 – 14 200 euroa) tuottaa 10 000 sanaa dialogia – jos he käyttävät halpoja agentuurin valitsemia seiyuuita. Mikäli he päättävät seiyuut itse, kustannukset nousevat nopeasti noin 500 000 jenillä (4400 eurolla).

Agentuurista riippuen on myös seiyuuita jotka haluavat rojalteina prosenttiosuuden alkuperäisistä palkkioista jos tuotantoyhtiö päättää julkaista ladattavan version, budjettiversion, pornottoman version, konsoliversion tai vastaavaa. Kun erogestä tehdään konsoliversio tai anime rojaltit maksaa yleensä versioinnista vastaava firma; jos alkuperäinen tuotantofirma tekee sen itse, sen täytyy siis maksaa uusien äänien tuottamisen lisäksi myös rojaltit.

Seiyuut saavat eroanimesta korvauksia vain noin 10 000 jeniä (90 €) jaksolta, joten kun eroge sovitetaan eroanimeksi moni seiyuu kieltäytyy näyttelemästä siinä vanhaa rooliaan. Tästä syystä erogepohjaisilla eroanimeilla on yleensä eri seiyuut. Ei-eroanimella on luonnollisesti kovemmat taksat, koska markkinatkin ovat suuremmat.

Seiyuukustannukset ovat kuulemma nousseet dramaattisesti viimeisen 5-6 vuoden aikana; sitä ennen agentuurit eivät laskuttaneet sanakohtaisia palkkioita eivätkä halunneet rojalteja. Joidenkin mukaan kustannukset ovat nyt 150 – 300 % korkeammat kuin aiemmin.

Sarjassamme “teollisuusrunkkausta joka kiinnostaa vain minua”…

Luvut ovat lähteettömiä ja peräisin 2ch:ssa ympäriinsä kelluvasta copypastesta, joten niitä ei välttämättä kannata siteerata missään virallisemmassa yhteydessä – mutta ne vaikuttavat kyllä uutisten valossa varsin uskottavilta. Painosmäärät eivät koskaan ole suoraan myyntimääriä (siitä puhumattakaan että kustantajilla on myös usein tapana liioitella levikkilukujaan), jotn tätä ei voi myöskään suoraan pitää listana “Japanin myydyimmistä mangoista.” Jonkinasteista osviittaa se kyllä siitäkin antaa.

Ylimääräisenä bonuksena vihreä tarkoittaa tällä kertaa sarjaa josta (tai jonka emosarjasta) on animesovitus, punainen taas sellaista josta sellaista ei ole.

Joistain sarjoista puuttuu tieto siitä mitä pokkaria luvut koskevat, mutta ei anneta sen häiritä.

Ensimmäisenä luvuista nousevat esiin One Piecen, Kimi ni Todoken, Fairy Tailin ja etenkin Moyashimonin painosmäärien nousu. One Piecen nousua selittää Odan itsensä käsikirjoittaman kymmenennen elokuvan ensi-ilta, Fairy Tailin ja Kimi ni Todoken vastaavia puolestaan TV-animejen alkaminen. Moyashimon onkin sitten isompi kysymysmerkki – sen animesovitushan esitettiin jo 2007, eikä se sen puhuttu noitaminA-doramakaan alkanut kuin vasta eilen.

Laskevalla puolella sarjoja onkin sitten enemmän, ja lasku tuntuu olevan tasaisen tappavaa – ainoa dramaattisempi putoaja on Initial D, mikä on melko yllättävää niinkin pitkään jatkuneelle ja omistautuneen yleisön sarjalle. XxxHolicin lasku selittynee lukijoiden kyllästymisellä, joten itseäni mietityttää lähinnä tapaus Nodame Cantabile; luulisi, että painosmääriä olisi lähinnä nostettu sarjan loppumista ja tulevia näytelmäelokuvia ajatellen. Ilmeisesti huipulla tuulee sen verran, että Japanin kuumin joseimangakaan ei ole siltä turvassa. Ja ovathan miljoonasarjassa kymmenien tuhansien heittelyt muutenkin yleisiä.

Joka tapauksessa keskiarvo on laskeva. Siinä ei toki ole mitään uutta sinänsä, sillä paperimedian hidas kuoleminenhan on jo vuosia tiedossa ollut, globaali ilmiö; japanissa mangalehtien myynti on ollut laskussa jo kauan ennen viimeisintä lamaakin. Osasyyllisiä ovat Japanissakin hiljalleen yleistyvä mangapiratismi sekä viimeisen viiden vuoden aikana tapahtunut kännykkämangan nousu. Isotkin kustantajat ovat hiljalleen lähteneet leikkiin mukaan, joskin hinnat ovat japanilaiseen tapaan hirveät.

Lopullista vallankumousta odottaessa… Kenties sellainen voisi tapahtua, jos iPad lyö itsensä Japanissa samalla tavalla läpi kuin iPhone teki. Sen jälkeen ainoa este ovatkin enää kustantamot, joiden lautakunnat ovat täynnä nettiä ja muutoksia pelkääviä vanhoja ukkoja – ja Applen sisältörajoitukset. Toivossa on hyvä elää…

Muita kirjoituksia:

1. Vuoden 2008 manganmyyntimäärät
2. Animesovitukset ja kustantamojen tilinpäätökset

Toisaalta tämä johtaa siihen, että japanilaisille animaattoreille on huomattavasti tärkeämpää osata piirtää käytännössä millä tyylillä tahansa. Välianimaattoreille tämä on helppoa, sillä hehän vain piirtävät mallista, mutta pääanimaattorit joutuvat sovittamaan oman tyylinsä hyvin tarkkaan hahmodesigneihin – muuten yleisö alkaa valittaa sakuga hookaista (kuten vaikkapa Gurren Lagannin nelosjakson tapauksessa). Toisaalta kohtausanimaattoreiden käyttö hahmoanimaattoreiden sijasta mahdollistaa sen, että kullekin pääanimaattorille voidaan antaa työstettäväksi kohtauksia jotka vastaavat heidän henkilökohtaisia taitojaan, erikoisalojaan tai mieltymyksyään.

YouTubesta löytyy loputtomasti yksittäisten pääanimaattorien töistä tehtyjä MADeja, joten eri animaattorien tyylin oppiminen on helppoa – mitä erilaisimmistakin sarjoista paistaa yleensä jossain määrin läpi kohtauksen pääpiirtäjän henkilökohtainen kädenjälki. Kuka enää viitsii väittää kaiken animen näyttävän samalta?

(Säätäkää resoa isommaksi jos videossa sellainen sellainen optio on, kuvanlaatu kun on parissa videossa melko huono.)

Muita kirjoituksia:

1. Naamanvääntely auttaa tunnelmaanpääsyssä
2. Tilaa! Tilaa!
3. Vaihteeksi erilainen lehdistökatsaus

Niille jotka eivät ole seuranneet uutisia: Kissin Gene Simmonsin poika Nick Simmons on sarjakuvapiirtäjä. Viime viikolla GameFAQsin foorumeilla huomattiin hänen sarjiksensa Incarnaten hahmojen muistuttavan kovasti Bleachin hahmoja, ja sieltä tieto levisi fandomin pariin. LiveJournal-yhteisö Bleachnessin jäsenet alkoivat skannailla vertailukuvia, ja niitä alettiin kerätä tähän postaukseen.

Mitä pidemmälle juttu kieri sitä enemmän samankaltaisuuksia huomattiin: Bleachin itsensä lisäksi Simmonsin huomattiin läpipiirtäneen deviantARTista niin fanitaidetta (alkuperäinen) kuin originaalitaidettakin (alkuperäinen) – jopa sellaisia töitä joita oli merkinnyt favouriteseikseen (alkuperäinen). Sarjan hahmojen huomattiin tuovan hämmästyttävän paljon mieleen paitsi Bleachin myös Hellsingin-mangan että sen animen – juonielementeistä puhumattakaan. Myös yhteyksiä mm. Deadman Wonderlandiin löytyi.

Tällainen paskamyrsky ei tietenkään pysynyt kannen alla kovin pitkään. Parissa päivässä Incarnaten kustantaja Radical Comics ilmoitti lopettavansa sarjan kustantamisen, ja Bleachin kustantaja Viz puolestaan kertoi olevansa niin ikään hoitamassa asiaa. Myös Tite Kubo tweettasi saaneensa paljon viestejä asiasta ulkomaisilta lukijoiltaan, mutta olevansa enemmän ihmeissään siitä että Gene Simmonsin poika on ylipäätään sarjakuvantekijä kuin siitä että tämä on plagioinut häntä…

Simmonsin hylättyyn deviantART-profiiliin on tulvinut toista tuhatta vihaista kommenttia. 4chanin anime- ja mangalauta /a/ muutti nimensä Simmonsia esittäneen Facebook-trollin legendaaristen kommenttien mukaan päivän ajaksi “Detergents & Magmaksi.” Parodiasarjiksiakin löytyy. Ja Simmonsin itse lopulta kommentoitua asiaa syntyi vain lisää ragea, koska kyseessä olivat luonnollisesti PR-heppujen huolellisesti muotoilemat sanankäänteet joissa ei myönnetty mitään ja pahoiteltiinkin vain sitä että “joku kenties saattoi pahoittaa mielensä”:

Like most artists I am inspired by work I admire. There are certain similarities between some of my work and the work of others. This was simply meant as an homage to artists I respect, and I definitely want to apologize to any Manga fans or fellow Manga artists who feel I went too far. My inspirations reflect the fact that certain fundamental imagery is common to all Manga. This is the nature of the medium.

I am a big fan of Bleach, as well as other Manga titles. And I am certainly sorry if anyone was offended or upset by what they perceive to be the similarity between my work and the work of artists that I admire and who inspire me.

Mutta se siitä. Simmons tyri (tai kuten Icarus Publishingin Simon Jones sanansa asetti: jos aikoo plagioida kannattaa plagioida jotain tuntematonta, ei jotain mitä on myyty 50 miljoonaa kappaletta) ja ihmiset raivosivat, mutta ensi viikolla kukaan tuskin kuitenkaan enää jaksaa jauhaa asiasta.

Tapauksen ristiaallokossa on kuitenkin noussut pintaan myös muita puheenaiheita – kiintoisimpana Deb Aokin esille nostama keskustelu siitä ovatko fanit tekopyhiä, kun raivoavat Simmonsille tekijänoikeusrikoksesta vaikka itse latailevat Bleachiä piuhat punaisina. (Tai nykyään tietty “lukevat netistä”, mutta kuitenkin.) Ja sitä paitsi, kyllähän tuhannet muutkin myyvät fanitaidettaan coneissa ja laskuttavat kympin per printti! Japanilaisten doojinkulttuurista puhumattakaan. Yhdellä laidalla tätä keskustelua Simmons leimataan nykyaikojen “kaikki mulle heti” -fanien perikuvaksi, toisaalla taas vihjaillaan että koko keskustelu on mangajulkaisijoiden ja -bloggaajien välinen salaliitto skanlaatioiden paheksunnan lisäämiseksi.

Ilmaiseksi lukeminen olisi kokonaan oma keskustelunsa (joskin lyhyesti sitäkin vastaan voisi argumentoida sanomalla, että niinhän se homma menee Japanissakin – valtava määrä ihmisiä lukee sarjaa lehdestä jota myydään tappiolla, mutta vain murto-osa ostaa pokkarin joista rahat sitten tulevat takaisin). Tällä kertaa ajattelin kuitenkin kirjoittaa fanitaiteesta.

Tämä toimii esimerkkinä mielenkiintoisesta kulttuurierosta, tai kenties pitäisi sanoa sukupolvierosta. Minun, ja nykyään melko monen muunkin, mielestä hahmolla itsellään ei tulisi olla mitään erityistä tekijänoikeutta – ainoastaan teoksella itsellään. (Original character plz don’t steal, jne.) Suomen lainsäädäntö sanoo itse asiassa samaa, sillä hahmoja tekijänoikeus suojaa vain hyvin löyhästi. Tämän vuoksi kuka tahansa saa Suomessa piirrellä fanitaidetta mistä tahansa hahmosta ja myydä siitä printtejä, kirjanmerkkejä tai vaikka halityynyliinoja – tai sarjakuvia. Kunhan on vain itse tuottanut niissä käyttämänsä taiteen, sillä laki suojaa yksittäisiä taideteoksia paljon vahvemmin kuin hahmoja.

Jenkeissä tekijänoikeus suojaa myös hahmoja, mutta sitä sovelletaan yleensä liiketoimintaan – tavallisia kadunmiehiä haastetaan tavaramerkkirikoksista lähinnä pelotteluna tai julkisuusstunttina, koska Yhdysvaltojen lainsäädäntö velvoittaa pitämään huolta tavaramerkistään ettei se “laimene” ja muutu sellaiseksi yleiseksi asiaksi, josta ei voi enää sanoa kuka tuotteen on alun perin tehnyt. (Muistatteko kun “kännykkä” tarkoitti vain Nokian puhelimia?) Tämän vuoksi Suomessa olisi laillista myydä itse piirtämäänsä sarjakuvaa merimiesasuisesta ankasta jonka nimi on Aku, Jenkeissä taas ei. Sama koskee Kaj Stenvallin ankkatauluja.

Ruotsissa on täsmälleen samanlainen tekijänoikeuslainsäädäntö kuin Suomessa, mutta Disney onnistui silti pelottelemaan Aarne Ankan nokkaleikkaukseen.

Suorat kopiot olemassaolevista lisenssituotteista (eli piraattituotteet) ovat tietysti laittomia melkein kaikkialla, mutta vaikka kyseessä ei olisikaan mikään olemassaolevan tuotteen kopio ovat kuvat itse kuitenkin teoksia. Näin ollen tällaisia kuvia vaikkapa myymiinsä t-paitoihin tai pinsseihin lätkivä firma (tai vaikka yksityishenkilökin) syyllistyisi tietysti tekijänoikeusrikokseen. Hivenen ironisesti vaikka kuvat eivät olisikaan alkuperäiseen teokseen kuuluvia – vaan vaikkapa deviantARTista napattua fanitaidetta, jonka piirtäjältä ei ole kysytty lupaa – niiden myyjä syyllistyisi tietysti kuvan piirtäjän oikeuksien rikkomiseen.

Kokonaan toinen asia sitten on teoksen eli kuvan itsensä kopioiminen. Hahmo itse voi olla vain yhtä epämääräinen käsite kuin Platonin ideat, mutta sen manifestaatiot ovat jotain minkä tekemiseen joku on upottanut konkreettista työtä – luonnostelua, piirtämistä. Jonkun toisen työn läpipiirtäminen ja sen myyminen ei ole mitenkään verrattavissa siihen että piirtää jonkun toisen keksimästä hahmosta oman versionsa ja myy sitä, koska edellisessä tapauksessa kyseessä on hahmon “ideasta” ammentava derivatiivinen työ – jälkimmäisessä taas käytännössä sama työ, jota sen läpipiirtäjä yrittää väittää omakseen. Kyse ei siis ole vain taloudellisista vaan myös moraalisista oikeuksista, jotka ovat paljon vakavampi asia.

Sukupolviero on siis siinä, pitääkö näistä asioista eettisesti vääränä molempia vaiko vain toista.

Lukuunottamatta yksityiskohtaa tavaramerkin laimenemisesta japanilaisten ja yhdysvaltalaisten firmojen asenne-ero tekijänoikeusjuttujen suhteen on pääasiassa kulttuurista eikä lainsäädännöstä johtuva, toisin kuin Shaenon K. Garrity täällä aihetta sivuten kirjoittaa. Itse asiassa japanilaiset ovat oikeusrikkomuksista jopa vielä tarkempia niistä kuin länsimaiset – kunhan kyse on tosiaan tekijänoikeuksista eikä derivatiivisista töistä, joita ymmärretään sietää koska firmat tajuavat että ruokkivaa kättä ei ole hyvä purra.

Tai kuten Simon Jones asian sanoo:

Parody doujinshi are derivative work, but there is no confusion over the originator of the characters and ideas, no attempt to hide the source. And there is still an expectation that the expression is original, that what one sees in a doujinshi – the artistry, the craft, the performance – is honest and real. Comic art is indeed a performance, the paper is its stage. Sometimes, one might borrow other characters for his play, but one cannot scratch the name off the director’s chair and replace it with his own.

Jones kertoo samassa postauksessa tapauksesta jossa japanilaiset hyökkäsivät amerikkalaisen piirtäjän töitä läpipiirtäneen toisen japanilaisen kimppuun kuin raivoisa susilauma, ja moni varmasti muistaa ne kohut joita on noussut aina kun paljastuu että joku mangaka on läpipiirtänyt jotain toista mangaa – tai vaikka vain valokuvaakin. Hyvin usein kyseessä on ollut mangakan uran loppu.

Viz ei välttämättä tule haastamaan Simmonsia oikeuteen, joten suurin häviäjä tapauksessa on loppujen lopuksi Radical Publishing. Simmons menetti lähinnä maineensa ja toiveen minkäännäköisestä urasta, Radical puolestaan ison ja konkreettisen kasan rahaa. Incarnaten kolme ensimmäistä numeroa sisältänyt kovakantinen painos oli tarkoitus julkaista 16. maaliskuuta, mikä tarkoittaa käytännössä sitä että Radicalilla on nyt lojumassa jossain iso kasa juuri painosta tulleita alppareita, joita se ei voi myydä. Eikä se ole mikään kovin iso kustantamo.

Kunnian varastaminen on vakava asia.

Muita kirjoituksia:

1. Sielunsyöjä
2. Tokyopopin joutsenlaulu
3. Vierauden kaipuu

Tämä kirjoitus oli alun perin huomattavasti nykyistä pitempi, mutta päätin jakaa sen kahtia aiheen kahtiajakoisuuden vuoksi. Jälkimmäinen puolisko tulee käsittelemään enemmän fanikulttuuriin tyytymättömyyttä animeen ja etenkin sen kulloiseenkin laatuun. Tyytymättömyyden syyt ovat ne vanhat tutut: fanimassat ovat tyhmiä ja niillä on paska maku; tuotantoyhtiöt juoksevat nykyään vain trendien perässä jeninkuvat silmissä; animaattorit ja ovat laiskoja ja tekevät vain paskaa.

Yksi asia on kuitenkin varma: Japanin animaatioteollisuus on kohdannut vaikeuksia, ja muitakin kuin taloudellisia. Se mistä kuitenkin vähemmän lännessä puhutaan on työvoimapula, jonka konkreettista vaikutusta animen laatuun ei kovinkaan usein tiedosteta – onhan toki helpompaa vain syyttää animaattoreita laiskoiksi.

Animaattori on kuluttava ja pienipalkkainen ammatti, jossa monikaan ei jaksa paria vuotta pitempään – taidot eivät pääse kehittymään, ja lupaavat ja kunnianhimoisetkin nuoret kyvyt siirtyvät pian muille aloille. Yhä enemmän työtä on 2000-luvulla jouduttu ulkoistamaan Koreaan: ei vain budjettisyistä, vaan siksi että kotimaista työvoimaa ei vain ole. Miksi näin – ja ennen kaikkea miksi näin ei ollut sillä kuuluisalla lamaa edeltävällä 80-luvulla, kun sarjoja tuotettiin enemmän kuin TV:ssä ehdittiin esittää ja tämän vuoksi oli keksittävä OVA-formaatti kysyntään vastaamaan? Palkat kun kuitenkin olivat silloin samat. Production I.G:llä kymmenen vuotta sitten työharjoittelussa olleen Kristian Huitulan mukaan ne olivat vuonna 1999 jopa hieman nykyistä matalammat. (Tai sitten I.G maksaa paskaa palkkaa.)

Japanilaiset ovat kansana tottuneita seuraamaan vanhoja kaavoja, joten järjestelmän sisäistä kritiikkiä kuulee harvoin. Mielenkiintoisen näkemyksen tähän ongelmaan tarjoaa kuitenkin ohjaaja Osamu Yamasaki Japan Animation Creators Associationin nettisivuilta löytyvässä blogissaan, eritoten tässä kirjoituksessa. Referoin sen kiinnostavimmat pointit tähän.

(Huomioikaa ero ohjaajan, jakso-ohjaajan, animaatiopäällikön, pääanimaattorien ja välianimaattorien välillä. Jos ohjaajan (kantoku) ja animaatiopäällikön (sakuga kantoku; kirjaimellisesti “avainanimaatio-ohjaaja” ja englanniksi usein “animation director”) tittelit ovat erilliset vastaa ohjaaja storyboardeista ja käsikirjoituksesta, animaatiopäällikkö puolestaan toteutuksen teknisestä puolesta ja jäljen yhdenmukaisuudesta. Ohjaaja puolestaan jakaa yleensä vastuutaan jakso-ohjaajille, koska yhden jakson tuotanto on pitkä ja hidas prosessi, ja jonkun pitää kuitenkin säilyttää kokonaiskuva koko sarjasta. Kokeneet pää- eli avainanimaattorit, joita yhdellä projektilla voi olla kymmeniä, vastaavat avainfreimien (genga) piirtämisestä. Välianimaattorit puolestaan täyttävät avainfreimien väliin jäävät aukot välifreimeillä (dooga).)

Nykyaikaista animenväritystä Paranoia Agentissa. Bonuksena Halko.

Välianimaattorille maksetaan 200-250 jeniä per piirros, ja yksi välianimaattori piirtää nykyään keskimäärin 500 piirrosta kuussa. 10 prosentin veron jälkeen tästä seuraavat 90 000 – 100 000 jenin (680-750 euron) kuukausitulot. Ottaen huomioon että Tokiossa halvimman mahdollisen luukun kuukausivuokra on keskimäärin 50 000 – 70 000 jeniä (380-530 euroa) ja että pitäisi maksaa vielä ruoka ja eläkemaksutkin on selvää, että tällä palkalla ei elä.

Skaalan toisessa ääripäässä värittäjille maksetaan jonkin verran vähemmän, 180-200 jeniä kuussa. Yksi värittäjä pystyy kuitenkin saamaan valmiiksi jopa 2000 piirrosta kuussa, joten verojen jälkeen tästä seuraa 320 000 – 360 000 jenin (2400-2700 euron) kuukausipalkka. Miksi tämä ero on näin räikeä?

Kyse ei ole siitä että piirroskohtainen palkkataso olisi muuttunut, vaan vain siitä että työmenetelmät ovat muuttuneet ja työtehokkuus sen mukana. Kalvoanimaatiosta on siirrytty digianimaatioon.

Animaatiokalvojen aikana jokaisen värittäjän piti maalata kalvo siveltimin, odottaa maalin kuivumista ja maalata varjot kääntöpuolelle, mikä vaati yhtä suurta työmäärää ja taitavuutta kuin animaattoriltakin. Värittäjä sai tuohon aikaan tehtyä noin 700-1000 piirrosta kuussa. Animaattoreilla puolestaan oli helpompaa: piirrosten ei tarvinnut olla täysin viimeisteltyjä ja huoliteltuja, koska niiden päälle joka tapauksessa maalattiin. Viivojen väliin sai jäädä aukkoja, koska väritystä ei tehty Photarin color fill -työkalulla. Viivapiirros siirrettiin paperilta kalvolle jäljennöskoneella joka poltti sille vain grafiittikynänjäljen, joten luonnostelun saattoi tehdä värikynillä samalle paperille kuin valmiin piirroksenkin. Tämän ansiosta 80-luvun välianimaattorit saattoivat saada valmiiksi hyvinkin 1000 piirrosta kuussa – ja näin värittäjien ja animaattoreiden palkkataso oli suunnilleen sama, noin 1500-1800 euroa kuussa. Pienehkö, mutta elämiseen riittävä.

Nykyään palkattavilta animaattoreilta kysytään heti ensimmäisenä, asuvatko he vielä vanhempiensa luona ja saavatko he vanhemmiltaan rahaa. Näin siksi, että nykyiset palkkatasot eivät vain yksinkertaisesti riitä elämiseen, ja tuottajat tietävät tämän. Tämän vuoksi paljon taitavia nuoria kykyjä jää kuitenkin palkkaamatta, ja jäljelle jäävät vain ne jotka ovat valmiita tekemään töitä 70 000 jenillä kuussa – ja heidän joukossaan on paljon harrastelijoita, otakuja ja vetelehtijöitä. Taitavia, kyvykkäitä ja kunnianhimoisia nuoria animaattoreita palkataan edelleen, mutta heidän määränsä on paljon vähäisempi kuin aikoinaan – ja heistäkin suurin osa lähtee ennen pitkää muualle heitä ympäröivien lorvehtijoiden turhauttamina, paremman palkan ja lyhympien tuntien perässä. He näkevät että videopelifirmoissa he voisivat ansaita 300 000 jenin kuukausipalkkaa, ja antavat järkensä puhua.

Tämä on johtanut huutavaan pulaan kyvykkäistä ja kunnianhimoisista animaattoreista. Keskimääräinen ohjaaja, animaatiopäällikkö tai pääanimaattori on nykyään 40-50-vuotias – mutta nämä samat miehet tekivät töitä ohjaajina, animaatiopäälliköinä ja pääanimaattoreina jo ennen kuin olivat täyttäneet kolmekymmentä. He pitävät Japanin animaatioteollisuutta kasassa, mutta heitä korvaamaan ei ole tulossa ketään.

Suurin osa nykyajan nuorista animaattoreista ei osaa sommitella layoutteja eikä ylipäätään piirtää kunnollista avainanimaatiota, joten jos ohjaaja tai animaatiopäällikkö ei korjaisi heidän työtään se näyttäisi hirveältä. Veteraanit joutuvat piirtämään kaikki avainfreimit, ja nuorille kehdataan antaa tehtäväksi vain kuvien puhtaaksipiirto. Tätä “sekundaariavainanimaatiota” tekevät nuoret animaattorit saattaa pitää itseään pääanimaattoreina, mutta 20 vuotta sitten sitä sanottiin “avainanimaation jäljentämiseksi.” Se oli välianimaattorien työtä, jota tehtiin välifreimien kanssa puurtamisen ohella.

Keitaro Arimalta saatu Tsukuyomi Moon Phasen välifreimi kalvolla (alihankitettu Kiinassa noin vuonna 2004).
Varjot merkataan värittäjiä varten sinisellä, valot ja hilightit punaisella.

Värittäjät, kuvauspäälliköt, äänituottajat ja muu tuotantotiimi valittavat nykyään usein ohjaajan tai animaatiopäällikön puuttuvan liiaksi animaattorien työntekoon ja viivyttävän aikatauluja – mistä seuraa myöhästymisiä ja puutteellisesti animoituja jaksoja. Mutta jos he eivät tekisi näin animaatio olisi kautta linjan nk. QUARITYa, ja hahmot näyttäisivät vääristyneiltä ja epämallisilta (作画崩壊, sakuga hookai). Ja kuka saisi syyt niskoilleen tuotantokomitealta? Ohjaaja ja animaatiopäällikkö. He eivät halua pilata mainettaan ja riskeerata tulevia työmahdollisuuksiaan, joten he uhraavat viikonloppunsa ja yöunensa nuorten animaattorien työnjäljen korjaamiseen.

Surkuhupaisinta kaikessa on, että animaatiopäällikölle maksetaan noin 300 000 jeniä per jakso. Ja koska jakson tuotanto kestää tyypillisesti kuusi viikkoa tästä seuraa vain 200 000 jenin (1500 euron) kuukausipalkka – jopa puolet vähemmän kuin värittäjille, vaikka animaatiopäällikkö olisi 20 vuoden työkokemuksen omaava veteraani!

Yamasaki julkaisi kirjoituksensa toukokuussa 2009, ja sen lopuksi pyytää JAniCAa asettamaan uusia säädöksiä palkoista ja jakamaan tuotantokustannukset uusiksi niin, että kunkin freimin 400 jenistä 300 maksettaisiin animaattorille ja 100 värittäjälle, mikä normalisoisi palkkatasot. Koko teollisuuden ongelmaa kun ei voi korjata pelkästään sillä, että yksi firma korjaisi korvauksiaan… Toivottavasti häntä on kuunneltu.

Myös Wall Street Journal kirjoitti tästä aiheesta viime syksynä. Kainaloon tehdyssä videojutussa vieraillaan Brain’s Basella ja Telecomilla jututtamassa nääntyviä animaattoreita:

Muita kirjoituksia:

1. Animesovitukset ja kustantamojen tilinpäätökset
2. Erogejen äänityskustannukset
3. Kulttuuri ja imperialismi