Gonzon ilmaisanimeista Tower of Druaga ehti juuri loppua, ja Blassreiter on suunnilleen puolessa välissä. Muutama päivä sitten GDH ilmoitti, että sen Strike Witches -sarja tulee lopultakin edistymään sitä yhtä promojaksoa pidemmälle – ja menemään suoraan nettilevitykseen sekin, YouTuben ja CrunchyRollin kautta. Bostia ei tiedotteessa mainita, mikä on tavallaan sääli – olisi ikävää, jos sen bisnesmalli osoittautuisi loppujen lopuksi kannattamattomaksi. No, kuluttajat tuskin kuitenkaan valittavat.

Itse sarja taas… no, FoxJones kuvaili sitä aikoinaan varsin osuvasti. Promojakso oli hyvin promojaksomainen (eli vailla niin päätä kuin häntääkin), ja konsepti on juuri niin kahjo kuin miltä se kuulostaakin – elukankorvaisia mechamusumeja pörräämässä ilmojen halki ja räiskimässä pahiksia ilman housuja. Kenties sarja pääsi lopulta tuotantoon juuri siksi, että mainosrahoitteinen nettilevitys mahdollistaa sen tuottamisen lopulta voitolla – eihän näin pöljään sarjaan kukaan upottaisi rahojaan? Ken tietää.

Promojaksokin kellui kokonaisuudessaan YouTubessa jossain vaiheessa, mutta se on näemmä poistettu sieltä sittemmin. No, tästä vanhasta pätkästäkin saa varsin hyvän käsityksen siitä missä sarjassa tulee olemaan kyse.

Avainsanat: Gonzo, Strike Witches

Eipä tälle PiQ-tagille sitten lopultakaan paljoa käyttöä tullut; lopetushuhut ja epäviralliset uutiset ovat saaneet vahvistuksen. Newtypen seuraajan neljäs numero jää viimeiseksi; työn alla ollutta viidettä numeroa ei julkaista, ja toimitus on jo tyhjä. ADVilla ei mene todellakaan vahvasti; huhuja liikkuu niin konkkaanmenosta kuin pääkilpailija Funimationille myymisestäkin.

Sillä välin mangapuolen viime viikkojen suurin uutinen on ollut Tokyopopin leikkaukset. Spekulaatio on ollut armotonta – jo siksikin että Tokyopop menetti koko otakuväestön viimeisetkin sympatiat (ne vähät, jotka sillä oli jäljellä – sehän ei tunnetusti ole maksanut tekijöilleen käytännössä mitään) juuri tätä ennen julkaisemallaan mangapilottiohjelmalla, jonka kitaan astuvat nuoret tekijät suostuvat käytännössä luopumaan kaikista oikeuksistaan (myös kreditointioikeudesta) omaan työhönsä kertakorvauksella – jonka suuruus pitää vieläpä itse määritellä. Tuskinpa kovin moni tajuaa pyytää asiallisen suuruista summaa…

Tokyopop siis jakautuu kahtia; Tokyopop Inc. tulee jatkamaan sen manganjulkaisupuolta, Tokyopop Media LLC taas uusmediapuolta sekä niitä maailmanmangaleffoja, joita Stu-setä ilmeisesti edelleen toivoo saavansa joskus myytyä jonnekin Hollywoodiin. Toimialojen uudelleenjärjestelyn ohessa firma on myös irtisanonut 39 työntekijää (35-40 prosenttia koko USA:n vahvuudestaan) enimmäkseen tuotantopuolelta, mikä johtuu tietysti suoraan siitä että sen julkaisut tulevat jatkossa putoamaan USA:ssa lähes puolella ja Britanniassakin viidenneksellä. Samaan aikaan on kiinnitetty huomiota siihen, että Tokyopopin nimi ei ole kesän tärkeimpien mangatapahtumien näytteilleasettajien joukossa – PR-toiminta lienee siis myös juustohöylän alla, vaikka markkinointipuoli säästyikin.

Pahat kielet puhuvat, että selittelyistä huolimatta jakaantuminen kahdeksi yhtiöksi on varotoimenpide horisontissa häämöttävän uusmediakuplan puhkeamisen varalta – Tokyopop on investoinut netti- ja kännykkämangoihinsa, flash-animaatioihinsa ja luoja ties mihin suurimman osan ajastaan ja rahoistaan viimeisen parin vuoden ajan, eivätkä ne selvästikään ole kantaneet hedelmää. Kyse olisi siis kansituolien uudelleenjärjestelystä siltä varalta, että osa liiketoiminnasta uppoaa pian – amputaatiosta kuoliouhan takia.

Lue lisää »

Avainsanat: ADV, CLAMP, Del Rey, Ken Akamatsu, Kodansha, PiQ, Princess Ai, Stuart Levy, Tokyopop, Viz

Sillä välin kun tulin pitäneeksi tämän blogin historian pisimmän päivitystauon (97 tuntia – hävettää…) on tapahtunut yhtä sun toista. Suomeen on mm. rantautunut uusi mangakustantamo, Editorial Ivrea; täysin tutkan alla, jos ei oteta huomioon Anime-lehden mainosta.

Tämä saattaa tietysti tuoda äkkiseltään mieleen eräitä vähemmän mairittelevia vertailukohteita, mutta vaikuttaa siltä että mistään paunailusta ei ole kyse: niin jo kauppoihin iskeytynyttä Takehiko Inouen Vagabondia kuin mitään kustantamon tulevien sarjojen listalla killuvista nimistäkään ei voi haukkua huonoksi. Itse asiassa ne ovat harvinaisen nimekkäitä teoksia; monet sellaisia, joiden suomeksi saamista ei olisi voinut vielä osata toivoakaan. Kunnioitus vain nousee, kun vilkaisee mitä Ivrean katalogista löytyy Argentiinan ja Espanjan puolelta – Vagabondin sisältämän hurmeen ja seksin määrän perusteella kyseessä on kustantamo, jota tämän maan historialliset kukkahattuongelmat eivät huoleta.

Toistaiseksi liikkeellä tuntuu olevan huolestuttavan paljon reissussa rähjääntyneitä ja liimaisia kappaleita, mutta muuten julkaisulaatu on ensiluokkaista; painolaatu on (ehkä pientä vaaleutta lukuun ottamatta) kunnossa, paperi jämäkkää ja kunnollista, ja värisivutkin löytyvät alkuperäisen kaltaisina. Tämä toki näkyy hieman korkeammissa hinnoissa – 8,90 € on toki vielä karvan verran jenkkijulkaisuja halvempaa, mutta saattaa tuntua turhan suolaiselta suomalaiseen hintatasoon tottuneille. Saa nähdä miten käy.

Käännös ilmeisesti espanjasta ja niin ikään espanjankieliset sivupohjat vastaavine ääniefekteineen tosin vähän nyrpistyttävät, ja “kaikki julkaisumme noudattavat aina alkuperäisteoksia, mitään lisäämättä tai pois jättämättä” näyttäisikin olevan vain kohtelias mutta kömpelö tapa ilmoittaa ettei kustantamo harjoita sensuuria. (Ja parempi niin, sillä muuten vaikkapa Baron Gong Battle ja Ikkitousen saattaisivat olla aika tylsää luettavaa.)

Se lienee kuitenkin selvää, että aiemmin lähinnä vain Argentiinassa ja Espanjassa vaikuttaneen eteläamerikkalaisen kustantamon laajentamisessa Suomen kaltaiselle markkina-alueelle ei ole kyse työntämisestä vaan vetämisestä. Se ketä tästä vetämisestä saadaan kiittää selvinnee varmaan lähiaikoina…

   

Avainsanat: Bokura Ga Ita, Ivrea, Love Celeb, MÄR, markettimanga, Vagabond, Zatch Bell!

Blade of the Immortalin numerossa #130 Dark Horse ilmoitti seuraavan numeron olevan sarjan viimeinen kuukausittain julkaistava numero; sarjaa julkaistaan jatkossa enää vain pokkarimuodossa. Hiroaki Samuran kymmenen vuoden ajan jatkunut Blade of the Immortal oli Yhdysvaltain viimeisiä sarjoja, joita julkaistiin edelleen amerikkalaisessa formaatissa – eli luku kerrallaan sarjakuvalehtinä. (Viimeinen, jos Witchbladea ja Sabrina, the Teenage Witchiä ei lasketa. Moni ei niin tee.)

Rapakon tällä puolella suurin osa nuoremmista harrastajista ei todennäköisesti ole koskaan edes kuullut tällaisesta julkaisutavasta. Muinaisilla 80- ja 90-luvuilla se oli kuitenkin manganjulkaisun standardi: sarjakuvan ei arveltu menevän kaupaksi, jos se julkaistaisiin heti aluksi “kalliissa” pokkarimuodossa. Tämän julkaisutavan esitteli Yhdysvaltain markkinoille Eros Comixin ja Dark Horsen kautta mangaa julkaisseen Studio Proteuksen perustaja Toren Smith, joka uskoi viimeiseen asti omiin konservatiivisiin mielipiteisiinsä. Hän ei uskonut esimerkiksi shoujon tai manganpiirto-oppaiden suosioon, ja ennusti Yhdysvaltain markkinoiden romahtavan jos niille tungettaisiin enemmän mangaa kuin mitä niillä sillä hetkellä oli (runsaat satakunta sarjaa).

Myös Blade of the Immortal oli Studio Proteuksen heiniä. Koska Samura oli kuitenkin pyytänyt ettei hänen teostaan flipattaisi, Smith leikkautti jokaisen sivun ruudut erilleen ja kasautti ne uudelleen vasemmalta oikealle luettavaan järjestykseen – puhekuplien lukujärjestyksen kammottavasti sekoittava tapa, jota myös Jalava käytti julkaistessaan Hiroshiman pojan ensimmäisen osan vuonna 1985.

Vuonna 1997 Yhdysvaltain sarjakuvakentälle saapui Stuart Levyn luotsaama Mixx Entertainment. Aluksi se ei ollut mitenkään poikkeuksellinen kustantamo: se julkaisi mangaa ensin lehtimuodossa – ei tosin omina lehtinään, vaan MixxZine-antologiassa – ja vasta myöhemmin pokkareina, olkoonkin että MixxZine ja sen myöhempi sisarjulkaisu Smile olivat selkeästi massoille eivätkä sarjakuvaharrastajille suunnattuja. Vuonna 1998 Mixx esitteli markkinoille “Pocket Mangan” – pienikokoiset, vain kahdentoista dollarin hintaiset pokkarit (tuohon aikaan normaalista graphic novelista, niistä joita nykyään sanotaan “vanhoiksi painoksiksi”, sai pulittaa usein jopa 17 dollaria eli 120 markkaa; nykyrahassa 21 euroa). Seuraavana vuonna MixxZine uudelleennimettiin Tokyopopiksi, josta tuli hyvin pian myös koko firman nimi. Ja kun Tokyopop alkoi lopulta julkaista mangaa ilman lehtijulkaisua suoraan pokkarimuodossa, Smith povasi tällaiselle nopeaa loppua.

Muut kustantamot seurasivat kuitenkin esimerkkiä, ja ennen pitkää lehtijulkaisuista luovuttiin yhdellä jos toisellakin taholla. Myös Dark Horse lakkautti Super Manga Blast -antologiansa, mutta kustantaja Mike Richardsonin omistautuneisuuden takia Blade of the Immortal jatkoi entisellään – vaikka möikin vuodesta toiseen vain muuttumattomat 4400 kappaletta.

Vuonna 2002 Tokyopop lopulta räjäytti pankin ottamalla käyttöön “100% Authentic Manga” -käytäntönsä ja alkamalla julkaista mangaa flippaamattomana (alkujaan ilmeisesti Shueishan painostuksesta). Tälle käytännölle Smith ja monet muut tuhahtelivat – eiväthän he olleet vaivautuneet edes kääntämään ääniefektejä; miten kukaan voisi haluta lukea sitä? Viz ja muut kustantamot joutuivat kuitenkin seuraamaan esimerkkiä ainakin julkaisukoon suhteen, koska jo muutenkin puolet halvemmilla ja nyt myös moninkertaisesti nopeatahtisemmilla julkaisuillaan Tokyopop olisi muuten savustanut ne helposti markkinoilta. Tämä oli käytännössä lehtijulkaisemisen viimeinen kuolinisku; kukaan ei halunnut enää maksaa kolmea dollaria 32 sivusta, kun kahdellatoista saattoi saada yli 180 – puhumattakaan siitä, että pokkareita oli huomattavasti mukavampi kerätä kuin lehtiä.

“Mangavallankumous” alkoi, ja Yhdysvaltain mangakulttuuri muuttui. Manga siirtyi nörttihieltä haisevista sarjakuvaliikkeistä kirjakauppojen sarjisosastoille, ja miljoonat uudet manga- ja animeharrastajat tulvivat coneihin. Tytöt alkoivat taas lukea sarjakuvia. Kokonainen uusi sukupolvi sai oman punk-ilmiönsä; jotain, joka oli heidän omaansa ja josta vanhemmat eivät tajunneet mitään. Dark Horse osti Studio Proteuksen vuonna 2004; Smith tekee edelleen töitä Dark Horselle, mutta ei ole ollut julkisuudessa aikoihin.

Kun ostatte seuraavan kerran mangapokkarin maamme sarjakuvaliikkeiden niitä notkuvilta hyllyiltä, muistakaa ketä teidän on siitä kiittäminen. Ilman ennakkoluulotonta täyshörhö Stuart Levyä olisi huomattavasti todennäköisempää, ettei englanninkielinen mangankustantaminen olisi koskaan edennyt juuri Oh! My Goddessia ja muuta massaseineniä pidemmälle.

Avainsanat: Blade of the Immortal, Dark Horse, Eros Comix, Hiroaki Samura, Hiroshiman poika, Jalava, Oh! My Goddess, Shueisha, Stuart Levy, Tokyopop, Viz