Tavallaan tämä on itse asiassa varsin nostalgista. Blogin pitäminen on ollut äärimmäisen hauskaa näiden parin vuoden ajan – mutta myös lehden tekeminen oli sitä ennen aivan yhtä hauskaa.

Olen pureskellut asiaa tässä nyt muutaman kuukauden. (Siinä siis syy, jos olette ihmetelleet blogin viime kuukausien hiljaisuutta aktiivisemman alkusyksyn jälkeen.) Anime ei ole mitenkään iso lehti, joten en usko että sen tekeminen tulee sanottavasti poikkeamaan Otakun tekemisestä silloin aikoinaan. Tulen edelleen päättämään aiheita, metsästämään kuvia ja pyytelemään juttuja avustajilta – suurimmat erot ovat siinä, että minun ei tarvitse taittaa lehteä itse eikä hoitaa mainosmyyntiä ja asiakaspalvelua. Mikä aina olikin lähinnä hukattua aikaa, joka oli pois hyvän lehden tekemisestä.

Minulla on suhteellisen vapaat kädet tehdä lehdestä omannäköiseni; Otakun vanhoilla lukijoilla saattaa olla melko hyvä kuva siitä, mitä se tarkoittaa. Olen varsin innoissani, suoraan sanoen.

Ja niille jotka ovat lukeneet tätä blogia ja harmittelevat sen kuolemaa – suosittelen suhtautumaan asiaan niin, että blogi tulee siirtymään paperiseen muotoon. Katsotaanpa mitä saan siitä aikaan sellaisena.

Läksiäislahjana saatte tämän listauksen, johon olen koonnut kaikki Anime-lehdessä sen historian aikana käsitellyt teokset ja esitetyt mielipiteet. Tein sen alun perin lähinnä itseäni varten, joten se ei ole aina selkein mahdollinen (esimerkiksi se onko kyseessä manga vai anime käy yleensä ilmi vain julkaisijan nimestä; jos julkaisijaa ei ole mainittu lainkaan, kyseessä on peli). Mutta kenties siitä on tällaisenakin vielä joskus jotain hyötyä jollekin.

Muita kirjoituksia:

1. Cosplayta syyssateessa
2. Anime-lehden uudet tuulet
3. Taistelu alkaa

Sana “Red Line” tuo suurimmalle osalle varmaan mieleen One Piecen. Mutta yhteen kirjoitettuna se on myös Madhousella yli puoli vuosikymmentä tuotannossa olleen anime-elokuvan nimi.

Redline viittaa suurimpaan mahdolliseen kierroslukuun jolla moottori voi toimia aiheuttamatta vaurioita itselleen – ja kuten nimi vihjaa, kyseessä on kilpa-ajoista kertova elokuva. Se mikä kiinnitti mielenkiintoni oli kuitenkin jälleen kerran visuaalinen tyyli; elokuvan on ohjannut Takeshi Koike, jonka olen maininnut kerran aiemminkin. Sääli että hänen kädenjäljestään tehty MAD on näemmä sittemmin poistettu niin Youtubesta kuin Niconicostakin, ja hänen nimellään hakemalla löytää enää lähinnä Redlinen trailereita.

Koike on suurimmalle osalle tuttu todennäköisesti Dead Leavesistä (jossa hän oli yksi pääanimaattoreista) ja Samurai Champloosta (jossa hän OP:n animoimisen lisäksi oli jakson 5 pääanimaattori), mutta itselleni ensimmäinen kosketus hänen kädenjälkeensä oli hänen ohjaamansa Animatrix-pätkä Maailmanennätys (kokonaisuudessaan yllä). Hänen tyylinsä on vielä Hiroyuki Imaishiakin kulmikkaampi ja kovakontrastisempi, ja lisäksi hän käyttää tätä enemmän nopeita, nykiviä liikkeitä ja äärimmäisiä perspektiivejä. Hänen kädenjäljessään näkyy yhtä paljon länsimaisia kuin japanilaisia vaikutteita. Lyhyesti sanottuna: hän jos kuka on animaattori joka ei pelkää sitä että hänen animaationsa näyttäisi animaatiolta.

Redline saa ensi-iltansa vasta 9. lokakuuta. Se on kuitenkin ollut valmiina jo viime vuodesta asti, ja sitä onkin näytetty ahkerasti elokuvafestivaaleilla ympäri maailman. Toistaiseksi kaikki arviot ovat olleet positiivisia, ja etenkin suurinta osaa nykyanimesta vihaavat kyyniset sedät ovat todistettavasti sanoneet “Redline should be the future of anime.” Seiyuuina kuullaan Takuya Kimuraa, Tadanobu Asanoa ja Yuu Aoita, ja Madhousen tuottaja Masao Maruyaman mukaan elokuva on todennäköisesti viimeinen kirjaimellisesti käsinpiirretty anime ikinä.

Tarina kertoo JP:stä, tötterötukkaisesta hepusta, jonka unelma on voittaa galaksin tappavin laiton ajokisa Redline. Kisat pidetään viiden vuoden välein paikassa, joka paljastetaan turvallisuussyistä joka kerta vasta viime hetkellä. Päästäkseen kisaan hänen on sijoituttava Yellowline-kisassa, mikä vaikuttaa hänelle lastenleikiltä – kunnes hänen autonsa hajoaa mystisesti juuri ennen maaliviivaa.

JP herää sairaalassa, luiden lisäksi murskana myös unelmansa – tai niin hän luulee, kunnes saa kuulla että hän itse asiassa sijoittui kuin sijoittuikin. Myös kisapaikka on paljastettu; Redline tullaan pitämään fasistisessa ja autoritaarisessa sotilasdiktatuuri Roboworldissä. Tämän vuoksi kaksi kisaajaa on jo pudottautunut kisasta – eivätkä syyt ole ideologiset, vaan enemmänkin se että he eivät halua joutua ammutuksi kesken kisan. Roboworldin johto ei nimittäin ole erityisen ilahtunut kisoista, ja aikoo tehdä kaikkensa estääkseen niiden alkamisen; rauhansopimuksia uhmaavia superaseitakin löytyy komeroista. Ei sillä että se JP:n päätä kylmäisi…

Alla oleva hassulla feikkijenkkiaksentilla juonnettu traileri lienee uusin täysimittainen; se julkaistiin vajaa kuukausi sitten. Sen lisäksi elokuvan YouTube-kanavalta löytyy kasapäin lyhyempiä trailereita – joiden musiikkivalinnat ovat tosin vähän mielenkiintoisia, koska elokuvan soundtrack koostuu kuulemma lähinnä teknosta.

ANN:n Tim Maughan kirjoittaa:

Some critics are going to look at the film’s minimal plot and decry it as ‘style over content’, but to do so will be to reveal themselves as not even within driving distance of the point. Redline is animation not only at its best, but also largely animation for animation’s sake – not a story that had to be made in anime form to due to budgetary restrictions, but a story that could only exist in this medium.

Mutta no… vaikka se nyt sitten lopulta olisikin juoneltaan kuraa, niin näyttääpähän sentään kivalta. (Minua on helppo miellyttää.) Katsotaan mitä tulee.

Muita kirjoituksia:

1. L muuttaa maaiLman
2. Rebuild of Evangelion haravoi kassatuloja
3. Nouvelle anime

Niille jotka eivät ole seuranneet uutisia: Kissin Gene Simmonsin poika Nick Simmons on sarjakuvapiirtäjä. Viime viikolla GameFAQsin foorumeilla huomattiin hänen sarjiksensa Incarnaten hahmojen muistuttavan kovasti Bleachin hahmoja, ja sieltä tieto levisi fandomin pariin. LiveJournal-yhteisö Bleachnessin jäsenet alkoivat skannailla vertailukuvia, ja niitä alettiin kerätä tähän postaukseen.

Mitä pidemmälle juttu kieri sitä enemmän samankaltaisuuksia huomattiin: Bleachin itsensä lisäksi Simmonsin huomattiin läpipiirtäneen deviantARTista niin fanitaidetta (alkuperäinen) kuin originaalitaidettakin (alkuperäinen) – jopa sellaisia töitä joita oli merkinnyt favouriteseikseen (alkuperäinen). Sarjan hahmojen huomattiin tuovan hämmästyttävän paljon mieleen paitsi Bleachin myös Hellsingin-mangan että sen animen – juonielementeistä puhumattakaan. Myös yhteyksiä mm. Deadman Wonderlandiin löytyi.

Tällainen paskamyrsky ei tietenkään pysynyt kannen alla kovin pitkään. Parissa päivässä Incarnaten kustantaja Radical Comics ilmoitti lopettavansa sarjan kustantamisen, ja Bleachin kustantaja Viz puolestaan kertoi olevansa niin ikään hoitamassa asiaa. Myös Tite Kubo tweettasi saaneensa paljon viestejä asiasta ulkomaisilta lukijoiltaan, mutta olevansa enemmän ihmeissään siitä että Gene Simmonsin poika on ylipäätään sarjakuvantekijä kuin siitä että tämä on plagioinut häntä…

Simmonsin hylättyyn deviantART-profiiliin on tulvinut toista tuhatta vihaista kommenttia. 4chanin anime- ja mangalauta /a/ muutti nimensä Simmonsia esittäneen Facebook-trollin legendaaristen kommenttien mukaan päivän ajaksi “Detergents & Magmaksi.” Parodiasarjiksiakin löytyy. Ja Simmonsin itse lopulta kommentoitua asiaa syntyi vain lisää ragea, koska kyseessä olivat luonnollisesti PR-heppujen huolellisesti muotoilemat sanankäänteet joissa ei myönnetty mitään ja pahoiteltiinkin vain sitä että “joku kenties saattoi pahoittaa mielensä”:

Like most artists I am inspired by work I admire. There are certain similarities between some of my work and the work of others. This was simply meant as an homage to artists I respect, and I definitely want to apologize to any Manga fans or fellow Manga artists who feel I went too far. My inspirations reflect the fact that certain fundamental imagery is common to all Manga. This is the nature of the medium.

I am a big fan of Bleach, as well as other Manga titles. And I am certainly sorry if anyone was offended or upset by what they perceive to be the similarity between my work and the work of artists that I admire and who inspire me.

Mutta se siitä. Simmons tyri (tai kuten Icarus Publishingin Simon Jones sanansa asetti: jos aikoo plagioida kannattaa plagioida jotain tuntematonta, ei jotain mitä on myyty 50 miljoonaa kappaletta) ja ihmiset raivosivat, mutta ensi viikolla kukaan tuskin kuitenkaan enää jaksaa jauhaa asiasta.

Tapauksen ristiaallokossa on kuitenkin noussut pintaan myös muita puheenaiheita – kiintoisimpana Deb Aokin esille nostama keskustelu siitä ovatko fanit tekopyhiä, kun raivoavat Simmonsille tekijänoikeusrikoksesta vaikka itse latailevat Bleachiä piuhat punaisina. (Tai nykyään tietty “lukevat netistä”, mutta kuitenkin.) Ja sitä paitsi, kyllähän tuhannet muutkin myyvät fanitaidettaan coneissa ja laskuttavat kympin per printti! Japanilaisten doojinkulttuurista puhumattakaan. Yhdellä laidalla tätä keskustelua Simmons leimataan nykyaikojen “kaikki mulle heti” -fanien perikuvaksi, toisaalla taas vihjaillaan että koko keskustelu on mangajulkaisijoiden ja -bloggaajien välinen salaliitto skanlaatioiden paheksunnan lisäämiseksi.

Ilmaiseksi lukeminen olisi kokonaan oma keskustelunsa (joskin lyhyesti sitäkin vastaan voisi argumentoida sanomalla, että niinhän se homma menee Japanissakin – valtava määrä ihmisiä lukee sarjaa lehdestä jota myydään tappiolla, mutta vain murto-osa ostaa pokkarin joista rahat sitten tulevat takaisin). Tällä kertaa ajattelin kuitenkin kirjoittaa fanitaiteesta.

Tämä toimii esimerkkinä mielenkiintoisesta kulttuurierosta, tai kenties pitäisi sanoa sukupolvierosta. Minun, ja nykyään melko monen muunkin, mielestä hahmolla itsellään ei tulisi olla mitään erityistä tekijänoikeutta – ainoastaan teoksella itsellään. (Original character plz don’t steal, jne.) Suomen lainsäädäntö sanoo itse asiassa samaa, sillä hahmoja tekijänoikeus suojaa vain hyvin löyhästi. Tämän vuoksi kuka tahansa saa Suomessa piirrellä fanitaidetta mistä tahansa hahmosta ja myydä siitä printtejä, kirjanmerkkejä tai vaikka halityynyliinoja – tai sarjakuvia. Kunhan on vain itse tuottanut niissä käyttämänsä taiteen, sillä laki suojaa yksittäisiä taideteoksia paljon vahvemmin kuin hahmoja.

Jenkeissä tekijänoikeus suojaa myös hahmoja, mutta sitä sovelletaan yleensä liiketoimintaan – tavallisia kadunmiehiä haastetaan tavaramerkkirikoksista lähinnä pelotteluna tai julkisuusstunttina, koska Yhdysvaltojen lainsäädäntö velvoittaa pitämään huolta tavaramerkistään ettei se “laimene” ja muutu sellaiseksi yleiseksi asiaksi, josta ei voi enää sanoa kuka tuotteen on alun perin tehnyt. (Muistatteko kun “kännykkä” tarkoitti vain Nokian puhelimia?) Tämän vuoksi Suomessa olisi laillista myydä itse piirtämäänsä sarjakuvaa merimiesasuisesta ankasta jonka nimi on Aku, Jenkeissä taas ei. Sama koskee Kaj Stenvallin ankkatauluja.

Ruotsissa on täsmälleen samanlainen tekijänoikeuslainsäädäntö kuin Suomessa, mutta Disney onnistui silti pelottelemaan Aarne Ankan nokkaleikkaukseen.

Suorat kopiot olemassaolevista lisenssituotteista (eli piraattituotteet) ovat tietysti laittomia melkein kaikkialla, mutta vaikka kyseessä ei olisikaan mikään olemassaolevan tuotteen kopio ovat kuvat itse kuitenkin teoksia. Näin ollen tällaisia kuvia vaikkapa myymiinsä t-paitoihin tai pinsseihin lätkivä firma (tai vaikka yksityishenkilökin) syyllistyisi tietysti tekijänoikeusrikokseen. Hivenen ironisesti vaikka kuvat eivät olisikaan alkuperäiseen teokseen kuuluvia – vaan vaikkapa deviantARTista napattua fanitaidetta, jonka piirtäjältä ei ole kysytty lupaa – niiden myyjä syyllistyisi tietysti kuvan piirtäjän oikeuksien rikkomiseen.

Kokonaan toinen asia sitten on teoksen eli kuvan itsensä kopioiminen. Hahmo itse voi olla vain yhtä epämääräinen käsite kuin Platonin ideat, mutta sen manifestaatiot ovat jotain minkä tekemiseen joku on upottanut konkreettista työtä – luonnostelua, piirtämistä. Jonkun toisen työn läpipiirtäminen ja sen myyminen ei ole mitenkään verrattavissa siihen että piirtää jonkun toisen keksimästä hahmosta oman versionsa ja myy sitä, koska edellisessä tapauksessa kyseessä on hahmon “ideasta” ammentava derivatiivinen työ – jälkimmäisessä taas käytännössä sama työ, jota sen läpipiirtäjä yrittää väittää omakseen. Kyse ei siis ole vain taloudellisista vaan myös moraalisista oikeuksista, jotka ovat paljon vakavampi asia.

Sukupolviero on siis siinä, pitääkö näistä asioista eettisesti vääränä molempia vaiko vain toista.

Lukuunottamatta yksityiskohtaa tavaramerkin laimenemisesta japanilaisten ja yhdysvaltalaisten firmojen asenne-ero tekijänoikeusjuttujen suhteen on pääasiassa kulttuurista eikä lainsäädännöstä johtuva, toisin kuin Shaenon K. Garrity täällä aihetta sivuten kirjoittaa. Itse asiassa japanilaiset ovat oikeusrikkomuksista jopa vielä tarkempia niistä kuin länsimaiset – kunhan kyse on tosiaan tekijänoikeuksista eikä derivatiivisista töistä, joita ymmärretään sietää koska firmat tajuavat että ruokkivaa kättä ei ole hyvä purra.

Tai kuten Simon Jones asian sanoo:

Parody doujinshi are derivative work, but there is no confusion over the originator of the characters and ideas, no attempt to hide the source. And there is still an expectation that the expression is original, that what one sees in a doujinshi – the artistry, the craft, the performance – is honest and real. Comic art is indeed a performance, the paper is its stage. Sometimes, one might borrow other characters for his play, but one cannot scratch the name off the director’s chair and replace it with his own.

Jones kertoo samassa postauksessa tapauksesta jossa japanilaiset hyökkäsivät amerikkalaisen piirtäjän töitä läpipiirtäneen toisen japanilaisen kimppuun kuin raivoisa susilauma, ja moni varmasti muistaa ne kohut joita on noussut aina kun paljastuu että joku mangaka on läpipiirtänyt jotain toista mangaa – tai vaikka vain valokuvaakin. Hyvin usein kyseessä on ollut mangakan uran loppu.

Viz ei välttämättä tule haastamaan Simmonsia oikeuteen, joten suurin häviäjä tapauksessa on loppujen lopuksi Radical Publishing. Simmons menetti lähinnä maineensa ja toiveen minkäännäköisestä urasta, Radical puolestaan ison ja konkreettisen kasan rahaa. Incarnaten kolme ensimmäistä numeroa sisältänyt kovakantinen painos oli tarkoitus julkaista 16. maaliskuuta, mikä tarkoittaa käytännössä sitä että Radicalilla on nyt lojumassa jossain iso kasa juuri painosta tulleita alppareita, joita se ei voi myydä. Eikä se ole mikään kovin iso kustantamo.

Kunnian varastaminen on vakava asia.

Muita kirjoituksia:

1. Sielunsyöjä
2. Tokyopopin joutsenlaulu
3. Vierauden kaipuu

25. tammikuuta alkava Katanagatari olisi tuskin kiinnostanut minua kauheasti ilman tämänviikkoisia tapahtumia – sen art direction on toki nättiä ja kivasti valtavirrasta poikkeavaa, mutta sisällöllisesti (kerätään 12 miekkaa kahdessatoista jaksossa) se on kuulostanut vähän putkijuoksulta. Vaikka alkuperäiskäsikirjoitus onkin NisiOisinin käsialaa ovat eräät sanoneet kyseistä ranobesarjaa miehen heikoimmaksi… melko lailla kiireessä kyhätyksi hätäpaskaksi. Kerrotaan, että hän lähti kirjoittamaan kahtatoista kirjaa vuodessa ilman selkeää kokonaiskuvaa sarjasta, mikä näkyy jäljessä. Hahmojen henkilökemioitakin on mainittu laimeiksi, joskin Bakemonogatarin jälkeen varmaan mikä tahansa tuntuu siltä…

Viime maanantaina animestudio White Foxin erään työntekijän FTP-kansion salasana “koresawa” postattiin 2chaniin, ja sen sisältämä kama levisi tietysti salamavauhtia peruuttamattomasti ympäri maailman – etenkään kun salasanaa ei vaihdettu ainakaan vuorokauteen. Studio postasi eilen pahoittelun asiasta, ja studion johtaja Gaku Iwasa kertoi serverin tulleen hakkeroiduksi. Tiedä sitten oliko kyseessä oikea tietomurto vai päättikö joku studion työntekijöistä vain huvikseen leikkiä tulella, mutta poliisi kuitenkin tutkii asiaa.

Tässä on yksi torrent kansion kamasta. Se sisälsi viimeistellyn OP-animaation, useita versioita sen OP-biisistä flac-tiedostoina, lopullisen ED-biisin mp3-tiedostona, hahmoluonnoksia (joista osa yllä), kaikkien jaksojen käsikirjoitukset (kymmenestä ensimmäisestä lopulliset, kahdesta viimeisestä alustavat) sekä – mikä mielenkiintoisinta – kahdeksan ensimmäisen jakson ja usean erilaisen OP-animaation version storyboardit.

Eihän tämä sinällään mitään maata mullistavaa ole – animaatiopätkiä nyt on nähty ennenkin, ja kun kyseessä on jo kirjoitettu kirjasarja ei juonikaan mikään salaisuus ole. Se on siitä huolimatta mielenkiintoinen tapaus animaatioharrastajalle, sillä storyboardeja harvemmin vuotaa ennen sarjan alkua, ja sen jälkeenkin sellaisiin käsiksipääseminen vaatii kaivelua. Japanilaisen animaation suunnittelu ei sinällään kauheasti eroa länsimaisesta vastaavasta eikä käytä mitään maagisia tuntemattomia työvaiheita, mutta onhan se kiehtovaa päästä seuraamaan vaihteeksi käsintuherrettuja suunnitelmia ja muistiinpanoja valmiiksi sliipatun lopputuotteen sijaan.

Esimerkiksi tämä toukokuun jaksossa oleva kohtaus jossa Shichika ja Togame lilluvat kylvyssä (1, 2, 3) toimii hyvänä esimerkkinä siitä miten storyboardia on käytetty. Silloin kun tilttauksen tai panoroinnin selventäminen sitä vaatii jäävät valmiit ruudutukset huomiotta, ja kuva leviää riviltä tai palstalta toiselle. Käsinkirjoitetut tekstit jatkuvat sinne minne sattuvat mahtumaan. Liikettä selvennetään rajauksilla ja nuolilla niin että pöljempikin avainanimaattori ymmärtää heti, millainen kuvakulman on tarkoitus olla. Ei tarvitse tuntea animelle ominaisia kerrontatekniikoita edes kovin hyvin, että voi kuvitella päässään täydellisesti millainen kohtaus tulee olemaan valmiina. Tähän kesäkuun jakson lumimyrskykohtaukseen pätee sama juttu.

Teknisen mielenkiintoisuuden lisäksi tuo ensimmäinen kohtaus melkein saa minut uskomaan, että itse sarjassakin saattaisi kenties olla jotain potentiaalia – tuollainen rento ja punastelematon kylpykohtaus kaikkien muiden sarjojen vastaavien jälkeen (oli kyse sitten mistä genrestä vain) tuntuu harvinaisen piristävältä, jopa realistiselta. Tietty voi toki olla että olen vain turhan optimistinen, ja että mainitut laimeat henkilökemiat tarkoittivat juuri tätä…

Katsokaa ensin torrentista löytyvä OP (Fuji TV on lähetellyt sitä koskien ahkerasti poistamispyyntöjä YouTubelle, joten en viitsi linkata tässä mihinkään) ja verratkaa sitä sitten noihin alhaalla olevaan neljään sivuun – ne käsittävät sen ensimmäiset 15 sekuntia. Mielenkiintoista kuinka paljon noinkin nopeasti ohi vilistäviin yksityiskohtiin menee aikaa, eikös? Minä ainakin missasin nuo maahan tökätyt miekat totaalisesti ensimmäisellä katsomiskerralla.

Muita kirjoituksia:

1. Kissojen kokoonajot
2. Lapsille mikä lapsille

Näin syyskauden ollessa alkamassa voisin kertoa teille eräästä lempimangastani, jonka animesovituksen ensimmäisen jakso esitettiin eilen. Kyseinen sarja on Takashi Ikedan Sasameki Koto, joka ilmestyy Media Factoryn Comic Alivessa.

Tässä on 15-vuotias Sumika Murasame, budokaperheen ainoa tytär. Hänellä on isä ja rivi Street Fighterista karanneen näköisiä isoveljiä, jotka toimivat lähinnä koomisina sivuhahmoina. Hän on vakava, 175-senttinen ja hyvä urheilussa. Jonkin aikaa ennen tarinan alkamista hän lopetti karaten harjoittamisen yrityksenä päästä eroon machoimagostaan, huonolla menestyksellä.

Sarjan kantava teema on hänen salainen rakkautensa parhaaseen ystäväänsä Ushio Kazamaan.

Sumikan luokalle yläasteella kesken lukukauden siirtynyt ja kahdestaan veljensä kanssa asuva Ushio on hieman löyhäpäinen tapaus; takaumassa meille kerrotaan, ettei hän onnistunut pitämään sitä että on tyttöihin päin kallellaan salassa luokkakavereiltaan edes yhtä päivää (mistä syystä nämä itse asiassa alun perin tutustuivatkin). Ei sillä että hän asiasta kauheasti välittäisi; hänellä ei ole tapana murehtia turhia (tai ainakin niin lukijoiden annetaan sarjan alussa ymmärtää), ja sarjan alkupuolella pelkkä söpön tytön näkeminenkin heittääkin hänet väistämättä euforiseen tilaan.

Ushio pitää kuitenkin vain söpöistä tytöistä, ja sekös Sumikaa masentaa. Hän kyhjöttää niin syvällä kaapissa että on puoliksi Narnian puolella, joten hienotunteisuudesta tämän asian suhteen Ushion suunnalta ei ole puhettakaan…

Tarinan alkaessa näillä kahdella on tapana syödä lounasta vain sarjan kiintiöhetero Kiyorin kanssa, mutta hyvin pian he tutustuvat myös samalla luokalla olevaan koulun barrikadipariskuntaan, Tomoeen ja Miyakoon. Sarjan alkupuolisko koostuu enimmäkseen neljännen seinän tökkimisestä, Tomoen pöhköjen päähänpistojen seuraamisesta, Ushion trippailuista söpöjen tyttöjen perään ja Sumikan huonolla menestyksellä etenevistä yrityksistä vuoroin tukahduttaa tunteensa, vuoroin tehdä itsestään söpömpi. Omat pienet juonikaarensa saavat myös isovelikompleksista kärsivällä ärsyttävällä pikkusiskolla riivattu ristiinpukeutuja Akemiya-kun ja doojinkirjoitteleva fujoshi Aoi-san, jonka myötä sarjaan saadaan myös jo hieman draamaakin.

Sarja on äärimmäisen hauska, ja voin suositella sitä varauksetta kaikille jotka pitävät romanttisista komedioista, koska sillä on muitakin laadullisia ansioita kuin vain tyttötyttöjännitteet – hieman samaan tapaan kuin Antique Bakerylla. Sarja on miellyttävä myös graafisesti; tekijä hallitsee kuvakerronnan hyvin, ja hänen tyylinsä noudattelee hyväksi havaittua shoujomaisen seinenin estetiikkaa ollen kuitenkin tunnistettavasti omanlaisensa. Se on myös selkeä ja kohtauksen sitä vaatiessa myös vaihteleva ilman että se vajoaisi Chi-Ranin tai muiden vastaavien sekasotkusuohon.

Aikoinaan tulin peräänkuuluttaneeksi Strawberry Shake Sweet -arvostelussani sitä että keveys on hyväksi mille tahansa genrelle, koska se tekee siitä markkinoitavamman myös laajemmille kohdeyleisöille ja johtaa ennen pitkää genren suosion kasvuun, ja näin on eittämättä sittemmin tapahtunutkin – yurisarjoja löytyy jo vähän joka toisesta vähänkään otakummasta mangalehdestä, ja mukaan mahtuu useampia todellisia helmiä. Kehitystä on siis tapahtumassa, ja animesovituksiakin tipahtelee näemmä nykyään.

Animen käsikirjoittajalla näyttäisi olevan jokunen varsin vaikuttava sulka hatussaan, joten sovittamisen puolella homma tuskin leviää käsiin. Enemmän olen huolissani siitä mitä tullaan animeksi sovittamaan; jaksomäärästä ja netissä esiteltyjen hahmojen määrästä päätellen sarja aiotaan lopettaa joko ennen urheilufestivaalia (lukuun 12) tai välittömästi sen päättymisen jälkeen (lukuun 13). Lukuun 14 asti ei joka tapauksessa voida päätyä, koska saksalaista vaihto-oppilaslolia Lotte-chania ei hahmoprofiilisivulla näy.

Mangan alkupuoli on melko lailla tyylipuhdasta slapstick-komediaa, jossa romantiikka on vain pinnan alla muhivana katalysaattorina, ja Ushion tunteiden syvenemisen suuntan vain vihjaillaan. Se on myös episodirakenteinen, mikä eittämättä tekee siitä helposti animeksi sovitettavan – se vain, että ne osat tarinasta joita ollaan sovittamassa eivät ole niitä joiden takia tämä sarja on hyvä. Tulossa ovat otakusarjoille perinteiset uima-allasjakso, doojinshijakso, trappijakso ja meidopukukokkauskisajakso, ja en voi olla pelkäämättä sitä miten tavanomaisen tylsältä ja juonettomalta koko konsepti tulee näyttämään.

No, ainahan voi toivoa kakkoskautta; mangassa on lukuja jo kolmisenkymmentä, joten materiaali ei ainakaan lopu vielä kesken. Siinä vaiheessa päästäisiinkin sitten jo kunnollisen draaman äärelle – viimeisimmissä luvuissa kun on käynyt ilmi että myös Ushiolla on kuin onkin tunteita Sumikaa kohtaan, mutta hän torjuu ne yläasteella ennen koulunvaihtoaan tapahtuneen ikävän tapauksen vuoksi. Kuinkakohan monta ylä- ja alamäkeä edessä vielä on ennen onnellista loppua…

(Tätä edellistä kohtausta luvusta 17 ei animessa tule olemaan. Nakertaa…)

Muita kirjoituksia:

1. Sovittamisen vaikeus
2. Koska realistisempi grafiikka on paremman pelin merkki

Enkä voi väittää olevani pettynyt myöskään siitä että olin väärässä niiden peffakonekiväärien suhteen. Haha.

Muita kirjoituksia:

1. Taistelu alkaa
2. Cosplayta syyssateessa
3. Nouvelle anime

Minori julkaisi tässä hiljan promovideon uudesta erogestään eden*, joka julkaistaan 18. syyskuuta.

Niin Equality Nown pornonbannauskampanja kuin erogeteollisuuden sisäinen kukkahattupelkokin jatkuvat edelleen, joten minorin nettisivut blokkaavat edelleen ulkomaiset IP-osoitteet. Muiden firmojen kohdalla tilanne on sama – Yuzusoft ei ole vaivautunut laittamaan edelleenkään ilmoille edes mitään ilmoitusta siinä missä VisualArts on korvannut aiemman viestinsä “PLEASE PLAY THE GAME OF YOUR COUNTRY IF YOU PRAY FOR THE WORLD PEACE! :-)” hieman hillitymmällä pahoittelulla.

Mutta meidän gaijinpaholaisten onneksi minori on sentään upannut videonsa YouTubeen. Shinkai tosiaan tykkää tuosta kameranpyörätysefektistä nykyään… Mutta hoippuvien 3D-mallien päälle piirretyt hahmot ovat enää muisto vain. Ja kuinka moni enää edes muistaa Voices of the Distant Starin vielä sitäkin haparoivampaa hahmoanimaatiota?

Muita kirjoituksia:

1. Haruhi Suzumiyan hämmennys
2. Kissojen kokoonajot
3. Mutta miksi Dekabutsu eikä Space Dai-Gun ohjaa Cathedral Terraa?

Degeneroidun entisenkaltaiseksi uutisblogiksi hihkuakseni iloisia uutisia mahjongrintamalla. Hideki Oowadan mangan Mudazumo Naki Kaikaku, tunnettu paremmin täälläpäin englanninkielisellä alaotsikollaan The Legend of Koizumi, eilen ilmestyneen toisen tankobonin kansivyötteessä ilmoitettiin mangan saavan animesovituksen hamaassa tulevaisuudessa. Manga ilmestyy Takeshobon Kindai Mahjong -lehdessä, jonka lippulaivasarjan varmasti kaikki tämän blogin lukijat tuntevat ainakin ulkonäöltä.

Voisin hymistellä sitä miten mahjonganimen lisääntynyt määrä viime vuosina on merkki animemarkkinoiden yhä etenevästä kotimaisille markkinoille keskittymisestä… mutta jääköön tällä kertaa väliin. Niille jotka eivät ole tästä sarjasta kuulleet kerrottakoon, että sarja kertoo maailmanpolitiikan ratkomisesta mahjongpöydän ääressä: päähenkilö, entinen pääministeri Junichiro Koizumi pelaa George W. Bushia vastaan yhden F-15:n vaihtaessa omistajaa tuhannen pisteen välein, ja Vladimir Putinia vastaan köyhdytetystä uraanista tehdyillä tiilillä. Kim Jong-il osoittautui huonoksi häviäjäksi ja kosti tappionsa ohjusiskulla, mutta putosi yli laidan ja palasi kyborgina jouduttuaan haiden syömäksi. Koizumin itsensä erikoistaktiikka on puristaa tiiliä niin lujaa että niiden maali karisee ja ne muuttuvat kaikki valkoisiksi lohikäärmeiksi, mikä vaikuttaa pistetilastoihin aika metkasti.

Hieman eri maata kuin Saki, toisin sanoen.

Veikkauksia animaatiostudiosta otetaan vastaan… älä petä minua, Madhouse.

Tällä hetkellä meneillään olevassa juonikaaressa Koizumin, Putinin, George H. W. Bushin, Julia Tymoshenkon ja paavi Benedictus XVI:n muodostama joukkue on pelaamassa maailman kohtalosta Kuun pinnalle Neljännen valtakunnan perustaneita natseja ja henkiin palannutta Hitleriä vastaan. Jepjep.

Toivottavasti ne eivät pilaa tätä.

             

Mainichi Shimbun kertoo Kazuo Umezun voittaneen oikeudessa keskiviikkona! Hänen kichijojilaiset naapurinsahan olivat haastaneet hänet oikeuteen, koska heidän mielestään hänen erikoinen talonsa “tuhoaa maiseman.” Tylsimykset.

Tuomari Minoru Hatakeyaman mielestä talo ei kuitenkaan ollut niin kamala kuin mitä naapurit sanoivat. “Sen värityksen voi toki sanoa pistävän ympräillä asuvien silmään, mutta ei sen voi sanoa tuhoavan maisemaa”, hän sanoi syytteen hylkäämisen jälkeen.

72-vuotias eksentrikko Umezu itse näytti varsin tyytyväiseltä oikeussali-istunnon jälkeen – tyylilleen uskollisesti pukuun ja punavalkoraidalliseen kravattiin pukeutuneena. “On kuin kevät olisi tullut aikaisin”, hän sanoi. “Uskon että aika parantaa asiat (naapureiden suhteen).”

Tässä aiempi uutisvideo niille, joille tapaus ei ole tuttu. Kuinkakohan helppoa Umezun kämppä olisi löytää, jos matkustaisi Musashinoon? Tekisi melkein mieli lähteä pyhiinvaellukselle…

Muita kirjoituksia:

1. Lucky Star OVA main theme
2. Shunkashuutou
3. Taro Asosta Japanin pääministeri

Viime sunnuntaina alkanut Rideback perustuu Tetsuro Kasaharan seinenmangaan, joka ilmestyy Shogakukanin Ikkissä – lehdessä, joka tunnetaan mm. Bokuranon, Noramimin ja Sexy Voice and Robon kotina. Nom nom.

Eletään vallankumouksellisen maailmanhallitus GGP:n yhdistämää mutta poliittisten jännitteiden kiristämää 2020-lukua. 19-vuotiaan Rin Ogatan balettiura päättyi kohtalokkaaseen loukkaantumiseen, mutta nyt hän on päässyt jo sen yli ja on aloittamassa yliopisto-opintojaan. Jouduttuaan sateen yllättämäksi hän päätyy sattumalta tekemisiin paikallisen rideback-kerhon kanssa ja löytää väärinkäsityksen johdosta itsensä hotrodinpunaisen Type L Fuegon satulasta.

Niin Rinin kuin karskien prätkäjätkienkin yllätykseksi pyöräjalkainen tottelee tanssijan elkeitä yllättävän tyylikkäästi – tuleeko kenellekään muulle mieleen Air Master? Harmi vain että Fuegoa juuri virittänyt nörtti unohti kiinnittää erään pikku kontrollikaapelin eivätkä sen jarrut toimi, ja toinen kerhon jäsenistä joutuu ajamaan Rinin avuksi. Ensimmäinen jakso päättyy törmäykseen ja ilmalentoon, mutta mangan perusteella Rin tulee vielä ennen koeajonsa päättymistä synnyttäneeksi hallituksenvastaisen vastarintaliikkeen (virkavaltaa “vastustamalla”), ja poliittiset rattaat alkavat kääntyä. Jakson alun ja OP:n perusteella näitä elementtejä tuskin aiotaan heittää ainakaan kokonaan kaivoon…

Animen ulkoasu on miellyttävän aikuismainen, luvassa olevat teemat samaten – ja tuotantoarvot ovat korkeat jopa Madhousen omalla asteikolla. Se vaikuttaa kaiken kaikkiaan oikein lupaavalta tuttavuudelta, joka tuskin tulee pettämään kenenkään odotuksia vaikka onkin Atsushi Takahashin esikoisohjaus. Eräät muut ovat jo hukuttaneet netin screencappeihin, joten minä jätän teille vain tämän trailerin.

Muita kirjoituksia:

1. Japanissa soijahomekin on söpöä
2. Kun hahmokulttuurin lonkerot sekoittuvat
3. Huumekyttiä