Sana “Red Line” tuo suurimmalle osalle varmaan mieleen One Piecen. Mutta yhteen kirjoitettuna se on myös Madhousella yli puoli vuosikymmentä tuotannossa olleen anime-elokuvan nimi.
Redline viittaa suurimpaan mahdolliseen kierroslukuun jolla moottori voi toimia aiheuttamatta vaurioita itselleen – ja kuten nimi vihjaa, kyseessä on kilpa-ajoista kertova elokuva. Se mikä kiinnitti mielenkiintoni oli kuitenkin jälleen kerran visuaalinen tyyli; elokuvan on ohjannut Takeshi Koike, jonka olen maininnut kerran aiemminkin. Sääli että hänen kädenjäljestään tehty MAD on näemmä sittemmin poistettu niin Youtubesta kuin Niconicostakin, ja hänen nimellään hakemalla löytää enää lähinnä Redlinen trailereita.
Amph julkaisi toissaviikolla ensimmäisen omakustanteensa, Phantomland osa ykkösen. Englanninkielisen, A5-kokoisen ja 60-sivuisen lehden ensimmäiset 18 sivua voi lukea netistä, ja koko julkaisun saa omakseen kympillä postikuluineen. Tiivistelmänä tästä kirjoituksesta voisi sanoa, että sisältö on hyvinkin sen arvoinen.
Kaikki tämä teki Haruhi Suzumiyasta sleeper-hitin, megasuosikin ja ilmiön. Ja kuten kaikki riittävän suositut teokset se sai myös kasapäin halveksujia ja vähättelijöitä, jotka vähemmistöasemastaan huolimatta tuntuvat välillä olevan huomattavasti faneja äänekkäämpiä. Osansa tähän on tietysti perinteisellä “kaikkia suosittuja massailmiöitä täytyy pilkata” -mentaliteetillä, mutta loppujen lopuksimahdollisia syitä on lukuisia.
Antiharuhisteja tuntuisi olevan karkeasti ottaen kolmenlaisia: “Hyi yäk minkä näköinen sarja” -tyyppiä (lopetti katsomisen ensimmäiseen jaksoon), “Eihän tästä tajua mitään” -tyyppiä (viitseliäisyys ei riitä epäkronologiseen seuraamiseen) ja “Onhan se ihan kiva, mutta ei siinä mitään sen kummempaa sisältöä ole” -tyyppiä. Näistä viimeinen on yleisin, rationaalisin ja siten myös onneksi helpoin väittelykumppani. Keskustelut näiden tapausten kanssa ovat antaneet viitteitä seuraavasta:
Lännessä itseään “otakuiksi” sanovista monilla on itse asiassa hyvin mundaani maku viihteen suhteen – otakuja heistä tekee vain se, että animen ja mangan aktiivinen kuluttaminen määrittelee länsimaisen ihmisen sellaiseksi ilmeisen automaattisesti. Niinpä moni heistä ei esimerkiksi pidä moesta, vaikka Japanissa koko sikäläinen hahmokulttuuriotakuus rakentuu nykyään sille. Kun näille miehekkäiden testosteronimättöjen ja korkeaotsaisten unilääkesarjojen ystäville valkenee, että vuosikymmenen parhaaksi mainittu ja joka puolella hypetetty sarja onkin pohjimmiltaan tuota halveksuttavaa moea ei ole ihmekään, että he tuntevat itsensä petetyiksi – puhumattakaan siitä, että nätin kuoren alta ei sitten paljastunutkaan mitään sen ihmeellisempää kuin teknisesti taitava ja käsikirjoituksellisesti kunnianhimoinen muttei kuitenkaan perusasetelmaltaan mitenkään tavaton sarja sen maailmojamullistavan messiassarjan sijaan, jollaisen kuvan sen ympärille kehkeytynyt fanikulttuuri siitä saattaa antaa.
Live a Live oli kirjassa vain latteahko täyteluku, mutta KyoAni teki siitä Haruhin persoonaa valottavan sarjan avainkohdan. Konserttikohtaus on jäljennetty lähes leikkaus leikkaukselta Nobuhiro Yamashitan ylistetystä elokuvasta Linda, Linda, Linda (2005).
Mokaajat ammutaan aamunkoitteessa
Tuotannon laadusta puhuttaessa Kyoto Animation on ehdottomasti nyky-Japanin animaatiostudioiden terävin kärki: välianimointia ei ole ulkoistettu Koreaan, ja yhden sekunnin freimimäärä on kuin kultaisen 80-luvun lamaa edeltäviltä ajoilta. Alkujaan vuonna 1981 perustettu, vuosikymmeniä animaatioalihankkijana toiminut studio nousi otakuyleisön suurempaan tietoisuuteen vuonna 2003 Full Metal Panic? Fumoffulla, jonka pääanimaatiostudiona se toimi ensimmäisenä työnään itsenäisenä yhtiönä. Jo tätä ennenkin sen laadun olivat panneet merkille ne studiot joille se oli tehnyt töitä – mm. Sunrise ja Pierrot – ja niiden tiedetäänkin uudelleenjärjestäneen joidenkin sarjojensa jaksojärjestyksiä saadakseen jonkin tärkeän jakson KyoAnin animoitavaksi.
Vasta päästyään tuottamaan animesarjan kokonaan itse studio kuitenkin räjäytti pankin: Keyn visual noveliin perustuva Air (2005) oli TV-sarjalta niin ennennäkemätöntä jälkeä, että jotkut vitsailivat KyoAnin työntekijöiden myyneen talonsa sen rahoittamiseksi. Sen laadusta kertoo paljon se, että se oli monien mielestä paremmin animoitu kuin Toein samana vuonna tuottama elokuvasovitus samasta tarinasta. KyoAni on kuitenkin jatkanut laadullisesti samalla linjalla siitä lähtien; en tiedä uhrataanko sen ovien takana pikkuvauvoja demoneille vai mitä, mutta osansa asiaan on varmasti ainakin sillä että se ei perinteisesti ole työskennellyt kuin yhden projektin parissa kerrallaan.
(Toisin sanoen ne jotka eivät tykänneet Bamboo Leaf Rhapsodyn animaatiojäljestä saavat syyttää K-ON!:ia. Where’s you god now?)
Tätä kirjoittaessani viimeinen Animecon pariin vuoteen on täydessä käynnissä. Itse jätän tapahtuman tällä kertaa vaihteeksi kokonaan väliin, mutta jotenkin tuntuu siltä että tapahtumaa tullaan muutenkin dokumentoimaan ansiokkaasti – useallasuunnallatunnutaan olevan jo lähtökuopissa.
Sillä välin voisin jatkaa viimeviikkoisella Haruhi-linjalla ja postata tänne parissa osassa Otakussa 3/2007 ilmestyneen juttuni kyseisestä sarjasta – oli tarkoitus tehdä se jo aikaa sitten, ennen toisen kauden alkamista, mutta muut kiireet painoivat päälle ja se tavallaan jäi väliin. Juttu on kirjoitettu 2007 enkä ole muutaman kommentin lisäämistä lukuunottamatta päivittänyt tekstiä julkaisemisen jälkeen, joten monet siinä mainitut asiat ovat tietysti jo vanhentuneita. Perustelut kuitenkin pitänevät vettä edelleen.
Kakkoskausi oli juttua kirjoitettaessa vain kaukana horisontissa siintävä epävarma kajastus, ja sitä on odotettu kuin kuuta nousevaa monta vuotta. Parhaillaan se on kuitenkin venyttämässä Endless Eightiä viisijaksoiseksi, mitä pitäisin jo selvänä merkkinä siitä että sikariportaasta on jaeltu tiukkoja toimintaohjeita (jotka eivät varmaankaan ole olleet ihan kaikkien mieleen tuotannon puolella). Tähän asti Kyoto Animation on tunnettu pilkuntarkoista sovituksistaan, joten se että nyt otettaisiin tällaisia taiteellisia vapauksia ja uhrattaisiin puoli tuotantokautta sivutarinalle joka alkuteoksessa selvitettiin ensimmäisellä kerralla… on vain vaikea uskoa. Kenties tämäkin asia selviää meille tulevina kuukausina.
Mutta se toisesta kaudesta. Palataan takaisin alkuun.
****
Mikä tekee teoksesta suositun? Animesarjoista puhuttaessa arvosteluilla on käytännössä olematon merkitys, sillä nykymaailmassa sana hyvyydestä ja huonoudesta kiertää suusta suuhun paljon niitä nopeammin. Tuotantoarvot ovat yksi tärkeä tekijä: animaatioon uhrattu vaiva ja raha, musiikki ja tunnetut tekijät ovat avainasemassa sarjan suosion synnyttämisessä ja vakauttamisessa. Ne eivät kuitenkaan ole niitä koukkuja, jotka luovat ilmiöitä.
Saya no Uta on Nitroplusin vuonna 2003 julkaisema eroge; toisin kuin firman uudempi peli Chaos;Head sitä ei ole sovitettu TV-animeksi. Se on melko lyhyt ja suhteellisen simppelirakenteinen sellainen, mutta siitä mainitsemisen arvoisen tekee… noh…
En juuri ostele suomalaisia animejulkaisuja – tai animea ylipäätään. Ehkä siksi että kuulun siihen sukupolveen, jolle animen ostaminen fyysisiksi esineiksi hyllyyn on yhtä pointittoman kuuloista toimintaa kuin sanomalehden tilaaminen kotiin, mutta enimmäkseen siksi että kotimaisten julkaisujen legendaarinen Laatu on pitänyt minut kaukana DVD-hyllyiltä.
Sanovat Hopeanuolen ja Weedin muodostavan Future Filmin animemyynnistä niin ylivoimaisen suuren osan, että muiden sarjojen laadunvalvontaan ei ole intressejä uhrata resursseja – eikä kääntäjäksikään ole tarvetta hankkia ketään legendaaristaHåkan Mäkelää kalliimpaa, mutta kyllä sitä osataan muillakin firmoilla: Sandrew Metronomen julkaiseman Kino’s Journeyn tekstitysten selkeät käännösvirheet (jotka näkyivät mm. ristiriitoina kuvan ja tekstityksen välillä) sekä säännölliset kirjoitusvirheet ja hajonneet ääkköset olivat vieraannuttaneet minut kotimaisten julkaisujen parista pysyvästi.
Huhujen mukaan ainakin hiljan julkaistuissa Hellsing Ultimate -levyissä polttavimmat laatuongelmat olivat kuitenkin hiljalleen karsiutuneet minimiin – ruudulla näkyviä tekstejäkin on kuulemma alettu jo kääntää! – joten kun kerran arvostelukappaletta tarjotaan niin mikäpä ettei. Käsittelyssä on siis tällä viikolla julkaistu kolmen levyn Serial Experiments Lain -boksi.
(Sattumoisin Lainista julkaistiin tänään juttu myös ANN:ssä. Lukekaa ihmeessä, jos sarjan sisältö itsessään kiinnostaisi enemmänkin kuin mitä sitä tässä puin.)
Anikin sivistyneen keskustelun alue Arcadia oli hyvä mutta lyhytikäiseksi jäänyt yritys nostaa foorumin tasoa. Valitettavasti se kompastui omaan nokkeluuteensa; ihmiset lähtivät lähestymään sitä väärältä kannalta ja yrittivät hieman teennäisestikin lisätä viesteihinsä sisältöä ja pituutta, mistä syystä sinne kirjoittamisen kynnys nousi lopulta vähän turhankin korkeaksi ja ketään ei lopulta enää kiinnostanut. Oireellisintahan kaikessa oli loppujen lopuksi kuitenkin se, että “pintaa syvemmältä” keskustelemiseen ylipäätään tarvittiin erillinen rajattu alue.
Sillä välin Kvaakin manga-alueella on viimeiset pari vuotta ollut tasaisen hiljaista, mutta keskustelu saavuttaa ajoittain varsin mielenkiintoisiakin sfäärejä – jo siitäkin syystä että aikuisten ihmisten prosenttiosuus keskustelijoista on suurempi. Viime aikojen kiinnostavin keskustelu keriytyi parin Suomessa kasvaneen sarjakuvantekijän, parin Suomessa kasvaneen sarjakuvanlukijan ja yhden Japanissa kasvaneen sarjakuvanlukijan välille siitä, mitä sanan “manga” sopii tarkoittaa. Saisiko sitä käyttää fumettin ja beedeen kaltaisena alkuperämaata leimaavana sanana ollenkaan, vai onko sillä niin selkeästi tunnistettava muotokielensä että se pitäisi ymmärtää tietynkaltaista sarjakuvaa merkitseväksi termiksi?
Vahvin argumentti jälkimmäisen kannan puolesta tuntuu olevan se, että japanilaisen japanilaiselle yleisölle tekemää sarjakuvaa ja länsimaisen länsimaiselle yleisölle tekevää japanilaistyylistä sarjakuvaa on mahdoton erottaa toisistaan – mitä itse sanoisin varsin kyseenalaiseksi väitteeksi, koska vaikutteet johtavat niiden ottajassa hyvin harvoin täysin alkuperäisen kaltaiseen lopputulokseen. Esimerkiksessä klassisessa W.I.T.C.H.-tapauksessa italialaisten piirtäjien mangalukemistoistaan saamat vaikutteet näkyvät lähinnä käsikirjoituksessa ja hahmosuunnittelussa, eivät niinkään sarjakuvakerronnassa tai sivusommittelussa itsessään. Silloinkin kun länsimainen tekijä pyrkii tietoisesti rakentamaan teostaan myös näiltä osin esikuviaan vastaaviksi eron näkee yleensä ainakin taustojen ja harmaasävyjen käytössä.
Mutta entäs sitten kun piirtäjänä on aidosti japanilaisessa sarjakuvantekokulttuurissa koulittu ihminen, mutta käsikirjoittajana länsimainen?
(Sarjan historiaan liittyen – ANN julkaisi hiljan artikkelin aiheesta. Kiinnostavaa luettavaa suppeahkosta “Gainaxin omien teosten vaikutus Gurren Laganniin” -näkökulmasta huolimatta.)
40 prosenttia
Gurren Lagannista ei tietenkään voi puhua ilman sen ulkoasua, jossa erottuu selkeänä Imaishin hyperkineettinen, perspektiivejä liioitteleva tyyli. Se on kuitenkin myös mieltäylentävän monipuolinen ja hyödyntää Gainaxin kantapään kautta kehittyneitä taitoja vaihtoehtoiseen animaatiotyöskentelyyn. Mitä enemmän spiraalivoimaa kohtauksessa kuohuu, sitä karkeammaksi sen viivatyöskentely muuttuu. Simonin velloessa irvihampaisen surun kourissa värit ovat pestyn näköisiä, lähes pelkkiä harmaan sävyjä. Eyecatcheiksi Imaishi on piirtänyt Dead Leaves -tyylisiä kulmikkaita, kovavarjoisia pin-upeja. Hyytävä Antispiraali on pelkkä välkkyvin valkoisin viivoin animoitu musta siluetti tiilitekstuurilla.
Laadultaan sarja on normaalia TV-animaatiota, mutta naurettavan korkeabudjettista sellaista. Toiminnaltaan väljemmissä kohtauksissa saattaa näkyä koomisten tyylinvaihdosten kuoriin piilotettua liu’utusanimaatiota, niin kaukaa kuvattuja dialogikohtaksia etteivät suun liikkeet näy, liikkumattomia väkijoukkoja ja muuta mutkien oikomista, mutta toimintakohtauksiin on panostettu rutosti. Sarjan molempia huippukohtauksia – jaksoja 15 ja 27 – varten laitettiin syrjään ylimääräinen siivu budjetista; tuotantoblogin mukaan edellisessä oli yli 22 000 avainfreimiä (kaksi kertaa enemmän kuin puolen tunnin TV-jaksoissa yleensä), ja luotettavaksi tiedetyn (=juonisynopsiksia postanneen) 2ch-sisäpiiriläisen mukaan 40 % sarjan budjetista käytettiin viimeiseen viiteen jaksoon. Fanime 2007:n Gainax-paneelissa toimitusjohtaja Yamaga kertoi sarjasta suunnitellun alun perin vuoden pituista, mutta että studio oli päätynyt 27 jakson pituuteen sen laadun säilyttämiseksi.
Gurren-danin muotimaku on häpeilemättömän mauton. Ja jotkut muka yrittävät ottaa tämän sarjan tosissaan…
“Aniki on kuollut. Hän ei ole enää täällä. Mutta minun selässäni, minun sydämessäni, hän elää edelleen!”
Myönnän hätkähtäneeni. Mieleeni palasivat kaikki mahdolliset mentorien kuolemat Gandalfista Ben Kenobiin – ja sitten tapa, jolla ensimmäinen jakso oli alkanut. Mieleeni alkoi hiipiä kuin varkain ajatus “saattaisiko Gainax tällä kertaa jopa tietää mitä se oli tekemässä?” Vasta tässä vaiheessa tajusin katsoa krediittilistaa tarkemmin ja huomasin, että pääkirjoittajan pallilla istuvaa Kazuki Nakashimaa tituleerattiin näytelmäkirjoittajaksi. Hetken googlauksen jälkeen sain selville, että siinä missä moni muu käsikirjoittaja on nykyään alentunut tekemään spesifejä sarjoja vähemmistöyleisöille on Nakashiman ylpeä tavoite edelleen tehdä viihdettä massoille – jotain, johon kaikki voisivat samaistua.
Jatkossa seurasin sarjaa entistä kiinnostuneempana. Mielipiteitä polarisoivasta vaikutuksestaan huolimatta kyseessä oli niin huolella rakennettu juonielementti, että aloin epäillä omia epäilyjäni. Voisiko olla, että Gainax oli lopultakin palannut entisille raiteilleen – löytänyt lopultakin tuon tasapainon viihdyttävyyden ja laadun välillä, joka sille tuntuu olevan niin kovin vaikea ylläpitää?
Gurren-Lagann ja muut gunmenit toimivat päättäväisyydellä ja sisulla samaan tapaan kuin Getter Robo aikoinaan getter-säteillään.
Kirjoitukset (RSS)
