Minulla ei ole enää tapana käsitellä juurikaan ajankohtaisia aiheita, mutta viimeviikkoinen Nick Simmonsin tapaus on moraalin kannalta kiintoisa.

Katsoin So-Ra-No-Wo-Toa, ja tulin ajatelleeksi… jos Haibane Renmei tehtäisiin nyt, sanottaisiinkohan sitäkin tyhjänpäiväiseksi, juonettomaksi moetyttösarjaksi?

Ihmislajille on luontaista se että kokemuksen (=iän) karttuessa osa yksilöistä tulee kyynistymään, ja että näiden yksilöiden ajatusmaailmassa “ennen oli kaikki paremmin” -asenne tulee valtaamaan entistä suuremman prosenttiosuuden. Tämä johtuu osaltaan siitä, että ihmisen preferensseillä on tapana lukkiutua totuttuihin asioihin; osaltaan taas siitä, että lapsena omaksumisaste on korkeampi eikä tyyliseikkoja osaakaan kyseenalaistaa vielä niin paljoa. Jokainen joka on harrastanut animea riittävän kauan tietää omakohtaisesti, että tällaisia ihmisiä löytyy paljon myös tämän harrastuksen parista. (Sivupalkin kysely on tähän aiheeseen relevantti.)

Singaporessa viime viikonloppuna pidetty Anime Festival Asia on 45-50 000 52 000 kävijällään maailman suurin englanninkielinen animetapahtuma. Kävijämäärästään huolimatta se järjestettiin vasta toista kertaa – Suomen verran asukkaita Helsingin kokoisessa maassa vaikuttaa vähemmän yllätyksellisesti kävijämääriin aika kivasti, olkoonkin että se (yhdistettynä nimelliseen kymmenen euron pääsymaksuun) johtaa luonnollisesti myös aika isoon määrään uteliaita sivullisia. Blogosfäärin puolella conin etenemistä ovat seurasivat mm. Darkmirage, The Banzai! Effect sekä tietysti vieraana ollut Danny Choo itse. Myös ANN:n Justin Sevakis palloili paikalla, ainakin perjantaina ennen conia järjestetyssä ammattilaistapahtumassa. Kotimaista näkökulmaa coniin saa tiettävästi vain Novalta.

Riuvan residentti trolli tj_han kirjoitti alkuvuodesta pitkähkön rantin siitä, miksi katsoo tapahtuman olevan tuomittu. Hänen perusteluistaan voidaan olla montaa mieltä, mutta rivien välistä käy kuitenkin selväksi se että tapahtuma on erilainen kuin mikään länsimainen tapahtuma.

Loppujen lopuksi syy siihen on yksinkertainen.

Singapore voi olla englanninkielinen maa, ja se voi tuntua siltä kuin brittiläinen imperiumi olisi vain unohtanut palasen itsestään liian pitkäksi aikaa yksikseen sademetsään ja sen chinatown olisi päässyt kasvamaan vähän ennalta suunniteltua isommaksi. Se on kuitenkin siitä huolimatta osa Aasiaa, ja sen sosiaalinen kulttuuri on siinä määrin aasialaisen käytöskulttuurin kyllästämää, etteivät siellä järjestetyt tapahtumat vain voi olla täysin länsimaisten kaltaisia. (Saati asenteet. Kuinka moni länsimainen bloggaaja ehdottaisi animetapahtuman pelastukseksi cossaajien palkkaamista vähäpukeisiksi ständipimuiksi?)

Pienempi määrä ihmisiä kuin lännessä kehtaa lähteä kaupungille hassusti pukeutuneena, joten on luonnollista että näkyvistä cossaajista suuri osa suhtautuu siihen vakavasti – heidän joukkonsa on pienempi mutta laadukkaampi. Ihmiset ovat varautuneempia, joten spontaania sekoilua näkyy vähemmän. Mukana on enemmän vanhempia ihmisiä, joten nuorisofestivaalimaista tunnelmaa ei pääse syntymään. Länsimainen animetapahtuma on länsimainen ilmiö, aasialainen animetapahtuma puolestaan aasialainen.

Kolikon kääntöpuolella suomalaisen animetapahtuman kävijöitä (saati sitten ernuja) ei saa jonottamaan yhtä siististi, meluamattomasti ja tyynen kärsivästi kuin Comiketin kävijöitä…

Tai kuten tj_han kommenteissa itsekin toteaa:

Kip, there’s a big difference in the mindsets of the crowds. People in Singapore are not going there for multiple days if they aren’t going to see the concerts. We aren’t interested in meeting people because we already meet the same people all year round. Singaporeans just want the official (non doujin!) goods, star sightings and hot girls. They aren’t interested in panels and activities such as competitions, because of the Asian “lose face” mentality. Basically, they’re afraid of embarrassment.

- -

I’ve never been to an American con and always marvel at how tens of thousands of people line up to get in. I’m sure there are fundamental differences in what people expect though. What exactly do Americans do at cons? Because in Singapore, even in the older conventions, there are two main types of people – the participants aka cosplayers, and the gawkers which make up 90% of the crowd.

Viimeinen lause on helppo uskoa, kun katsoo vaikkapa nutcase23:n kuvia. Singaporelaiset ovat epäonnekkaita väliinputoajia – aasialaisia mutta eivät japanilaisia, limbossa vailla kunnollista maahantuontiteollisuutta Japanista mutta myös vailla länsimaistyylistä fanikulttuuria. Ei käy kateeksi.

Ei se nyt ihan näin mene. Onneksi.

Kun aletaan puhua mangan aitoudesta ja länsimaisesta mangasta keskustelu kulkee yleensä aina suunnilleen samaa rataa.

Elitistinyyppä A huutaa naama punaisena että vain japanilainen manga on mangaa; ekumeniaspede B heittelee takaisin määritelmäpyyntöjä siitä millaista sarjakuvaa piirtäisi vaikkapa japanilainen mutta lännessä kasvanut tekijä tai länsimainen mutta Japanissa kasvanut tekijä; pseudomanganpiirtäjä C sanoo väliin että ainakin hän itse käyttää mieluiten vain sanaa “sarjakuva”, ja että on hassua että niin moni elitistinyyppä kuitenkin piirtelee itsekin mangatyylisiä hahmoja; kustantaja D sanoo että eikös nyt kaikkea voisi sanoa mangaksi kun sehän kuitenkin tarkoittaa lähinnä tiettyä tapaa myydä ja kuluttaa sarjakuvaa; kustantaja E nokittaa että eivät he ainakaan ole mitään omaa tuotantoaan ikinä mangaksi sanoneet, ainoastaan mangavaikutteiseksi… ja niin edelleen. Jossain vaiheessa joku ehkä linkittää keskusteluun tietoja länsimaisista piirtäjistä mangapiirtäjien avustajina, ja keskustelun toinen osapuoli alkaa hekottaa että näihin teoksiin pitäisi sitten varmaan lätkäistä varoitustarra “saattaa sisältää länsimaisen ihmisen kädenjälkeä”, heh heh.

Suurin ongelma tässä keskustelussa on se, että kaikki osapuolet puhuvat eri asioista. Elitistinyyppä puhuu niistä tarinoista ja hahmoista joita rakastaa ja joiden kaltaisia hänen ei ole onnistunut löytämään länsimaisista yritelmistä; ekumeniaspedelle on aivan sama miksi sarjakuvaa kutsutaan koska hän lukee sarjakuvaa siksi että se on sarjakuvaa; sarjakuvantekijä ei haluaisi leimautua “mangapiirtäjäksi”; kustantajilla on eri julkaisuohjelmat ja motiivit määritelmiensä takana. Mangan määritelmiä on yhtä monta kuin väittelijääkin.

Viime postauksen pohdintaa teoksen tarkoitetusta kohdeyleisöstä voi toki laajentaa muihinkin suuntiin. Onko esimerkiksi sellainen alkuteoksen animesovitus jonka ymmärtääkseen on tunnettava alkuteos automaattisesti surkea? (Sivuhuomio: Nova, arkistot takaisin ennen kuin katoat!) Kenties – esimerkiksi Harry Potter -leffat ovat saaneet kohtuullisen haaleita arvosteluja, eivätkä kaikki fanitkaan niistä pidä. Mutta toisaalta niiden läpileikkausmaisuus tekee niistä vain huonoja yksittäisiä teoksia, ei niinkään huonoja franchisen osia – ja jos kaikki ovat jo kuitenkin lukeneet alkuteoksen, mitä väliä sillä on millainen teos olisi yksittäin tulkittuna? Vertauksia voisi tehdä vaikkapa .hack-franchiseen ja siihen miten ymmärrettävä se on yksittäisinä teoksina.

Olen populisti mitä fiktion arvostamiseen tulee. Lähestyn teoksia yleensä sillä asenteella, että hyvin harva teos on rehellisesti huono; on vain erilaisia teoksia, erilaisia ihmisiä ja joko hyvin tai huonosti yhteensopivia ihmis-teos -pareja. Todella ala-arvoisilla teoksilla on viihdearvonsa kalkkunoina, ja ainoastaan loputtoman keskinkertaisuuden suossa tarpovat teokset joista kukaan ei oikeastaan nauti ovat loppupeleissä oikeasti huonoja. Samaan tapaan “yliarvostettu” on ärsyttävä sana jota viskellään ympäriinsä turhan kevyesti, koska se vihjaa sanojansa pitävän omaa näkökulmaansa objektiivisena: sen sanoja on puheena olevan teoksen laadun suhteen oikeassa, teoksesta pitävät taas väärässä.

Siteeraan tässä Yotsuba&-arvosteluani Otakusta 1/2008, koska siinä sivusin tätä asiaa mielestäni varsin onnistuneesti.

Se auttaa kuitenkin ymmärtämään erästä yksinkertaista perusasiaa, joka on hyvä tiedostaa etenkin Yotsuba&!sta puhuttaessa: täydellistä mangasarjaa ei ole olemassa, koska mikään ei voi koskaan miellyttää kaikkia. Täydellinen teos on mahdottomuus; mitä useampia jokin yrittää miellyttää, sitä enemmän kompromisseja se joutuu tekemään. Mikään sarja ei voi liioin koskaan tarjota kaikkea mahdollista, joten aina löytyy joku joka haluaisi viihteeltään jotain muuta.

Kaikki eivät voi pitää kaikesta, ja se tarkoittaa sitä että ei ole olemassa absoluuttista hyvyyttä eikä absoluuttista huonoutta: jos teos yrittää miellyttää kaikkia ja osua kaikkiin suuriimpiin yhteisiin nimittäjiin siitä tulee Code Geassin kaltainen sillisalaatti, joka tarjoaa metkaa viihdettä suurimmalle osalle katsojista mutta tuskin soittelee näiden sielunkieliä tarpeeksi tehokkaasti ollakseen juuri kenenkään lempisarja. Laajaskaalaisuudella menettää mahdollisuuden kulttisuosioon, mutta toisaalta tiukemmin kohdennettu sarja karsii pois suurimman osan niistä katsojista jotka putoavat ensisijaisen kohdeyleisön ulkopuolelle. Se ei silti tarkoita sitä että toinen teos olisi objektiivisesti ajatellen toista huonompi, vaikka niin subjektiivisesti saattaisikin vaikuttaa.

Kaikki eivät kuitenkaan ajattele näin.

Lue lisää »

Vietän loppuviikon Internetin tavoittamattomissa ja jo muutaman viikon ajan kypsynyt kirjoitus mangan aitouteen ja pseudouteen liittyen jäi viimeistelemättä, joten tämä on vain perinteinen täytepostaus. Jonkinlaiseen säännöllisyyteen sitä kuitenkin pitäisi pyrkiä, kuten Desuconin paneelissa peräänkuulutinkin…

Mutta otsikkoon viitaten, tuleeko kenellekään mieleen kahta sellaista sarjaa joiden fandomit todennäköisesti voisivat olla yhtään vähemmän päällekkäisiä kuin K-ON! ja Hetalia? Siitä huolimatta maailmasta löytyy ainakin yksi ihminen, joka pitää molemmista niin paljon että on viitsinyt kuluttaa useampia päiviä tämän videon tekemiseen.

Se miten paljon hikisten nörttien moe ja tyttö-/naiskatsojiin uppoava söpöilyshoujo loppujen lopuksi eroavat katsojan näkökulmasta toisistaan voisi olla mielenkiintoinen aihe vaikkapa paneelille johonkin coniin. Miksi tytön on noloa myöntää katsovansa moesarjoja? Mitä naispuolinen katsoja saa moesta irti? Tai toisinpäin – uppoaako perusshoujo enää nykypäivän miesnörtteihin, kun moeakin on tarjolla? Ja mihin väliin fujoshit parituksineen sopivat?

Muokkaus 3.8: Viddlerissä ollut video näemmä poistui; tilalle saatte kökkölaatuisen YouTube-version. Alkuperäinen löytyy Niconicosta.

Yksi toissapäiväisen A-studion otsikoista oli hieman levottomuutta herättävä, mutta loppujen lopuksi itse juttu oli kuitenkin varsin neutraali; Animeconista kertovaan loppukevennykseen oli vain lähdetty hakemaan vähän erilaista näkökulmaa kuin se tavallinen äimistely- ja pällistelysellainen, ja se näemmä sattui heijastumaan otsikkoon asti vähän turhankin kärjistetyssä muodossa. Ja lolitamuoti kummastuttaa näemmä toimittajia edelleen nimensä taksonomialla.

Areenasta jakso poistuu parin päivän päästä, joten linkataan sen sijaan YouTube-versio.

“Animelapsi” on varsin mielenkiintoinen halventava kattotermi… Melkein yhtä hilpeä kuin “animisti.” Onneksi Finnconin heput eivät pääse kertoilemaan juttuja animefandomista medialle – omia termejään tietysti käyttäen – enää pariin vuoteen.

Kun jopa yaoinkustantajat joutuvat miettimään julkaisupäätöksiään kahdesti tiedät, että jotain on vialla.
(Kuvassa legendan maineen saavuttanut “RED HOT YOWEE” -mies.)

Yhdysvaltain mangamarkkinat törmäsivät lasikattoonsa alkuvuodesta 2005, kuten monet varmasti vielä muistavat – samoihin aikoihin kuin One Piecestä oli tulossa Suomen neljäs markettimanga. Manhwasarjojen julkaisuja lopetettiin kuin seinään, ja suosittujen sarjojen tekijöiden vähemmän suositut teokset jäivät lisensoimatta. Kuluneet kolme flippaamattoman pokkarimangan vuotta olivat olleet ylikuumentuneen kasvun aikaa, ja kustantajat – etenkin trendin aloittanut Tokypop – maksoivat siitä karvaan hinnan tungettuaan markkinat liian täyteen tavaraa jolle ei ollut riittävästi ostajia.

Mutta sen yli päästiin. Del Rey oli debytoinut juuri edellisenä vuonna (tuoden emoyhtiönsä Random Housen massan voimin mangan suomalaisiinkin kirjakauppoihin), ja järkevien bisnesvalintojen tekijät menestyivät. Ennen pitkää manhwasarjojakin – noita mangabisneksen kanarialintuja – alkoi jälleen näkyä. Mutta sitten saapui vuosi 2008, ja pahaenteiset merkit ilmestyivät jo ennen varsinaisen laman puhkeamista. Pikkukustantamoja alkoi kaatuilla; jopa yaoikustantajia, ja se jos mikä on hälyttävä merkki.

Pohjois-Amerikan mangamarkkinat eivät ole lainkaan niin pahassa jamassa kuin sen animemarkkinat: yhtään suurta kustantajaa ei ole kaatunut, kuten Geneonille kävi. Hätää kärsimässä ovat lähinnä pienet kustantamot ja typeriä julkaisupäätöksiä tekevät sellaiset – toisin sanoen Tokyopop maailmanmangoineen, ja sekin näyttäisi olevan hiljalleen pääsemässä jaloilleen. Toisin sanoen ollaan edelleen vuonna 2005 alkaneella tasanteella; markkinat eivät kasva, mutta eivät kutistukaan.

Sillä välin Euroopan mangakulttuurin kakkosmaassa Ranskassa tilanne on aika lailla samantapainen. Du9-sivuston Xavier Guilbert analysoi maan sarjakuvamarkkinoita tähän tapaan:

30 prosenttia 15–29-vuotiaista suomalaisista on kiinnostunut japanilaisesta populaarikulttuurista, uutisoi Helsingin Sanomat viime viikolla. YLE kertoi samasta aiheesta hieman paremmin taustoittaen mutta samalla vähän epätarkemmin. Digitoday päätti nostaa otsikkoonsa harrastuksen internetaspektin laillisuuksineen ja laittomuuksineen, Nelonen puolestaan teki aiheesta kokonaisen uutisvideon – mihinkäs muuhunkaan kuin yaoihin keskittyen! (Harvinaisen asiallisia vastauksia kyllä, pakko myöntää. Tuollaista kun näkisi skenevaikuttajienkin haastatteluissa…)

Asia on tapetilla tamperelaisen Katja Valaskiven tutkimuksen (PDF) Pokemonin perilliset – japanilainen populaarikulttuuri Suomessa (sic) takia, joka on pituudestaan huolimatta varsin metkaa tekstiä ja joka kannattaa lukea jos siitäkin syystä, että se on ehdottomasti laajin länsimaisesta ja etenkin suomalaisesta japanilaisen populaarikulttuurin harrastamisesta Suomessa tehty tutkimus ikinä. Extended_feline toimi sen tutkimusavustajana, joten siinä siteerataan minuakin pariin otteeseen – sivuilla 38, 41, 59 ja 60 tarkkaan ottaen. Niin, ja onpa siellä pieni maininta Otakunkin olemassaolosta.

30 prosenttia on tietysti typerryttävä luku. Kuinkahan monta kymmentä tuhatta ihmistä se tekee?

Animen parittamista milloin scifin, milloin roolipelaamisen kanssa samoihin tapahtumiin perustellaan säännöllisesti sillä, että me kaikkihan olemme kuitenkin loppujen lopuksi yhtä iloista nörttiperhettä ja sovimme vallan näppärästi saman katon alle. Harmi vain, että vilkaisu minkä tahansa animetapahtuman keskimääräiseen kävijään kertoo ihan toista.

Lue lisää »