Tässä kirjoituksessa käyn läpi tapahtumaparin nimeltä Finncon-Animecon olemukseen ja järjestämiseen kuuluvia ongelmia sekä syitä niihin. Ratkaisujen keksimisen jätän tällä kertaa lukijoiden huoleksi…

Tätä conia säät olisivat voineet suosia paremmin, mutta ainakin sillä oli hieno juliste.

Lue lisää »

Suunnilleen vuosi sitten purin hieman ärsyyntymistäni siitä, että suomalaiset animetapahtumat eivät juuri vastanneet omaa käsitystäni siitä millainen olisi optimi tapahtuma. Tai sanotaanko, että ne olivat kaikki harvinaisen kaukana siitä; melkein pelkkiä tekosyitä järjestää cosplaykisoja.

Kuukausia kului ja keskusteluja virisi. Kunniavieraattomuutta perusteltiin sillä että japanilaiset ovat kiireisiä, matkustushaluttomia ja hankalia saada kiinni (“ja eihän kunniavieraan tarvitse välttämättä japanilainen olla, eihän?”), ohjelmattomuutta taas sillä että ohjelmavastaavat eivät ole meedioita jotka maagisesti tietäisivät keitä voisi kysyä pitämään ohjelmaa. Omakin coni tuli laitettua tulille, ja palaute oli ennalta-arvattavista suunnista tulleita kyynisiä kommentteja lukuunottamatta yksipuolisen innostunutta.

Odotin rehellisesti, että joku tiedätte-kyllä-mikä komeammilla puitteilla varustettu con olisi tarttunut alkuperäisen kirjoitukseni suoraan tarjoukseeni kunniavieraskontaktista. Mitään sen suuntaista ei kuitenkaan kuulunut, ja mieleeni nousi elävästi kuva conin ohjelmavastaavasta, joka istuu paikoillaan ja odottaa että halukkaat ohjelmanjärjestäjät ottavat häneen yhteyttä.

Ja kun tapahtumapaikkasuunnitelmatkin muuttuivat hulppeampaan suuntaan asia siirtyi lopulta “no tehdäänpä tämäkin sitten itse” -kategoriaan. Joten muutamaa kohteliasta japaninkielistä mailia itse miehen ja hänen managerinsa kanssa myöhemmin olemme tässä pisteessä. Mukava pikku piristys ennen Traconia, sanoisin.

Mutta en viitsi enää tässä vaiheessa tuulettaa itse meidän erinomaisuuttamme tai hieroa sitä kenenkään muun naamaan… Olen tullut nimittäin hiljalleen siihen lopputulokseen, että siitä ei olisi loppujen lopuksi mitään hyötyäkään. Samasta syystä kuin ei konkreettisista parannusehdotuksistakaan – yksinkertaisesti siksi, että joitakuita kiinnostaisi muunlainen tapahtuma ja joitakuita muita ei. Kaikkien merkkien mukaan olemassaolevat tapahtumat ovat jo järjestäjiensä keskiarvon mielestä ihan riittävan optimaalisia.

Joten tästä eteenpäin teot puhukoon enemmän kuin sanat. Tervetuloa Desuconiin; katsotaan sen jälkeen miten suu pannaan.

Paremman puutteessa voisin laittaa tänne nämä Vocaloid-musiikkivideot sellaisten iloksi, joilla ei ole tapana lukea Moetronia ja Sankaku Complexia. (Painakaa oikeasta alakulmasta HQ päälle, niin saatte paremman kuvan lisäksi stereoäänet.)

Tämä Rin Kagamine -biisi on nimeltään meltdown, ja se on Xiao-Spheren käsialaa. Se miehitti toissaviikolla ykkössijaa Nico Nicon viikottaisissa Vocaloid-rankingissa, eikä ihme – kiinnittäkää huomiota sanoihinkin.

YouTube, NicoNico, mp3

Ja tietysti jonkun oli jo aivan pakko vetää huppu päähänsä ja tehdä kyseisestä biisistä anonyymi sähköviuluversio. Mahtavaa…

YouTube, NicoNico

Tämä ryo/supercellin pikku Miku Hatsune -helmi sen sijaan on nimeltään World is mine. Siinäkin sanoitukset ovat varsin tärkeässä osassa, mutta omaan kastiinsa videon nostaa sen kuvitus.

YouTube, NicoNico, mp3

Avainsanat: Vocaloid

Kukaan YouTubea viime päivinä käyttänyt tuskin on voinut välttyä huomaamasta, että se on hiljan siirtynyt tukemaan laajakuvaformaattia. Ja se HD-laatukin (johon pääsee perinteisesti lisäämällä videon osoitteen perään &fmt=22) on nykyään aidosti HD eli 720p… Tällä laadulla voisi jo kohta melkein katsoakin jotain joutumatta kestämään “animea YouTubesta katsoville” tuhahtelevien naurun kohteeksi. HD-videolaatu toimii tosin luonnollisesti vain niissä videoissa jotka on alun alkaenkin ladattu 1280×720:n laadulla, ja h264-koodekin käyttäminen tulee tarkoittamaan melkoisen massiivista muistisyöppöyttä.

Tämän HD-materiaalin embeddaaminen onnistuu myös. YouTuben tarjoamalla oletuskoodilla se ei valitettavasti onnistu, vaan laatu on melko lailla huonompaa, joten optimilopputulos vaatii hieman koodin peukaloimista… toisin sanoen pätkän &ap=%2526fmt%3D22 lisäämisen embeddauskoodin molempien osoitteiden perään. Ja videon leveyttä on toki myös säädettävä, koska standardikooksi tarjotaan edelleen 425×344:ää. 680×500:lla lopputulos on tällainen:

Kokeilkaapa painaa sitä fullscreen-nappia. Jepjep…

Ja tarvitseeko enää muistuttaakaan, että animen tai minkään muunkaan katsominen videosaiteilta tai nettistriimeistä ei ole laitonta, koska siinä ei synny teoskopiota katselijalle kuin korkeintaan selaimen välimuistiin? (Sivuston ylläpitäminen tai striimin lähettäminen sen sijaan voi ollakin, mutta sehän ei ole katsojan vastuulla…) Puhumattakaan siitä, mitä tämä tulee merkitsemään netin ilmaisanimelle.

Suurin osa tuntenee “uncanny valleyn” käsitteen, jonka mukaan ihmisen reaktion positiivisuus notkahtaa rajusti edessä olevan objektin ollessa hyvin ihmisen kaltainen mutta ei kuitenkaan riittävästi käydäkseen aidosta ihmisestä. Tämän takia pehmolelut ovat suloisia mutta nuket tietyissä olosuhteissa karmivia, ja ihmisenmuotoiset robotit koetaan usein pelottavammiksi kuin teollisuusrobotit. Tämä pätee myös alkeelliseen 3D-animaatioon, ellei se ole Itse Valtiaiden tapaan selkeän karrikoitua.

Mielenkiintoista kyllä hieman samantapaisen ilmiön voi havaita myös teoksista pitämisen suhteen; se millä todennäköisyydellä tietty teos miellyttää tiettyä yksilöä on usein karkeasti ottaen verrannollinen siihen miten paljon teos liittyy yksilön henkilökohtaiseen elämään. Tästä saa karkeasti ottaen tällaisen diagrammin:

Toisin sanoen sekä lukijaan henkilökohtaisesti vetoavat aiheet että puhdas fantastisuus vetoavat lukijoihin lähes universaalisti siinä missä fantasiaa ja/tai scifiä arkirealismiin sekoittavat teokset, kuten vaikkapa Michael Swanwickin Rautalohikäärmeen tytär, ovat tuomittuja kulttimaisempaan suosioon. Eksoottisella realismilla – kuten vaikkapa japanilaiseen kulttuuripiiriin sijoittumisella – sen sijaan tuomitsee itsensä hyvin pitkälti pienemmän yleisön kamaksi, olkoonkin että tuo yleisö saattaa olla hyvinkin innokas ja kulutusaltis.

Käyrän kulun tarkka määritteleminen lienee turhaa, koska se on pitkälti veteen piirretty viiva vailla tarkkoja mittareita. Jätin sen oikean pään kuitenkin hieman alemmaksi kuin vasemman, koska scifi ja fantasia purevat nuoreen lukijaan keskimäärin varsin hyvin sen tarkemmasta kohderyhmittelystä riippumatta siinä missä omakohtaisilla kokemuksilla pelaaminen vaatii ainakin jossain määrin tiettyä kohdeyleisörajoittelua – jos ei muuten niin edes sukupuolten välillä.

Kaaviota ei tietenkään voi lukea yksiselitteisesti, koska teokset ovat monesti hyvin monisyisiä siinä mitä ne käsittelevät. Esimerkiksi Harry Potter yhdistelee tavallisen koululaisen arkea fantasiaan suistumatta maagisen realismin puolelle (kenties sisäoppilaitosmiljöönsä vuoksi?), joten siinä yhdistyvät käyrän molemmat huippukohdat – ilmiön suosio ei ole mikään ihme. Sama pätee myös aika moneen nuorille suunnatuun mangasarjaan, puhumattakaan siitä että niissä on usein mukana myös eksotiikkaa Japanin kulttuurin muodossa. Näiden kahden ilmiön rinnastaminen ja niiden suosion pohtiminen ei vaadikaan kauheasti aivotyötä.

Liian spesifillä kohdeyleisöryhmittelylläkin on tietysti haittansa – nimeltä voisi mainita esimerkiksi tapauksen, jossa muuan nuori lukija kyllästyi Ai Yazawan Nanaan sen jälkeen kun “homma meni kotileikeiksi.” Todennäköisesti lukijan omaan elämäntilanteeseen sopivat rockkonsertit, poikaystävät ja kämppiksen kanssa eläminen – mutta raskaudet ja avoliitot muodostuivat turn-offiksi, koska ne erkaantuivat liian kauaksi hänen omasta arkielämästään. Moni muukin manga on suunnattu nimenomaan tietyssä elämäntilanteessa elävälle kohdeyleisölle; esimerkkejä löytyy.

Käyrän oikeasta reunasta löytyy myös muuan kiehtova mutta looginen kahtiajakautuneisuus, joka on kuitenkin sen verran selkeä että se ei vaadi omaa kaaviotaan: yleensä negatiivisiksi luokitellut asiat aiheuttavat lukijassa usein positiivisen reaktion silloin kun niistä ei ole omakohtaisia kokemuksia (jolloin ne putoavat eksoottisuuden alueelle). Se että ne eivät sitä tee mikäli kokemuksia löytyy ei liene mikään ihme – esimerkiksi perheväkivallan uhri todennäköisesti tarttuu mieluummin johonkin hieman eskapistisempaan kuin teokseen perheväkivallasta.

Mutta kiintoisinta tässä ilmiössä on se, että se pätee myös hyvinkin suppeisiin asioihin – esimerkiksi teoksen hahmojen luonnetyyppeihin. Muistamme kuinka Genshikenissä Sasahara ei halunnut valita erogeissä pikkusiskohahmoja, koska ne toivat hänelle mieleen hänen oman rasittavan pikkusiskonsa – sisaruksettomilla muilla otakuilla ei tällaisia fantasiaa ryppääviä rajoituksia ollut. Samaan tapaan vaikkapa tsunderehahmot harvemmin miellyttävät sellaisia, jotka tuntevat ärhäköitä tyttöjä tosielämässä. Näettehän kaavan?

Avainsanat: Genshiken, Nana

2chan on ääretön ja absoluuttinen; sen anonymiteetti on ensimmäistä kertaa mahdollistanut pidättyväisille japanilaisille murtaa julkisesti ulkokuorensa ja vuodattaa ilmoille todelliset ajatuksensa. 99 % kaikesta sen sisällöstä voi olla sitä itseään, mutta tässä kuohuvassa alkulimakeitoksessa sikiää nerokkuuden siemeniä ja kulttuuria; Densha Otokon legenda niistä menestyksekkäimpänä.

Vajaan kahden vuoden olemassaolonsa aikana myös rekisteröitymisen vaativa videosivusto Nico Nico Douga on saavuttanut samanlaisen merkittävän aseman (tullen viitatuksi niin animesarjassa jos toisessakin, fanituotoksista nyt puhumattakaan), ja kulttuuria syntyy myös siellä; anonyymit kommentit rullaavat ruudun ylitse ja saavat aikaan samanlaisen anarkistisen yhteisöllisyyden tunteen kuin 2chanissa. Kommenttien väriin, nopeuteen ja ajankohtaan voi vaikuttaa, joten jotkut luovat niistä työläitä kuvioita, jopa ASCII-kuvia. Video ei koskaan tule olemaan samanlainen kahdella katsomiskerralla.

“Katsojat viihdyttävät toisiaan silloinkin kun videot ovat tylsiä”, sanoo Nico Nicon omistavan Niwango-yhtiön ideamiehekseen palkkaama 2chanin perustaja Hiroyuki Nishimura Wiredin haastettelussa. “Nico Nico Douga on täyttä ajanhukkaa. Mutta ajanhukka on Japanin erikoisala.”

Laiska velttoilija Nishimura – tai “Hiroyuki”, kuten häntä netissä ihailevasti kutsutaan – opetti jäykälle kansalle kuinka rentoutua ja purkaa paineitaan netin kautta. “Amerikkalaisissa elokuvateattereissa ihmiset nauravat ääneen, kun elokuvassa on hauska kohta”, sanoo Niwangon johtokunnan jäsen Tomohito Kinose. “Japanissa sellaista ei näe. Mutta jos penkkien edessä olisi näppäimistöt, kaikki kirjoittaisivat kuin hullut.”

Vaikka enin osa parhaimmistosta kopioidaan lopulta YouTubenkin puolelle on yleensä kuitenkin parasta mennä suoraan alkulähteille, vaikka se vaatiikin aluksi pientä viitseliäisyyttä. Lmmz tulikin sanoneeksi että Japanilla on tällaisissa asioissa miesylivoiman suoma etu puolellaan, mutta veikkaisin että eroja on muitakin; YouTubessa on kuitenkin monin verroin enemmän käyttäjiä, mutta samankaltaisia fanituotoksia, mashuppeja, remixejä eikä viime kädessä myöskään nörttiorkestereita näy läheskään samanlaisessa mittakaavassa. Lienevätkö japanilaiset nörtit vain tottuneempia osallistumaan omaan fandomiinsa kuin länsimaiset – vai pohjaako ero Nico Nicon yhteisölliseen rakenteeseen (videon lataaja voi lisätä videoon pysyvien kommenttien lisäksi mm. äänestyksiä ja automaattisen siirtymän toiseen videoon, ja myös muut kuin videon lataaja voivat muokata sen tageja), joka tekee siitä paljon muutakin kuin vain YouTube-kopion?

Sivustosta avattiin hiljan myös kiinan-, saksan- ja espanjankieliset versiot, mutta näitä kieliä osaamattomille loogisin reitti lienee japaninkielisen sivuston kautta rekisteröityminen. Ohjeita löytyy netistä muutamia, mutta ne kaikki ovat jossain määrin vanhentuneita, joten ajattelin joutessani tehdä omani. Tähän suuntaan siis:

Lue lisää »

Viime postauksessa sivusin japanilaisen ja länsimaisen tarinankerronnan kulttuurieroja. Alkuvuodesta sen sijaan pohdin nimenomaan japanilaisen ja eurooppalaisen sarjakuvan (amerikkalaisen poissulkien) sekä niiden kuluttajien välisiä kulttuurieroja; se saako näin tehdä on tietysti joidenkin mielestä kyseenalaista, mutta kenties olisi hyvä kuulla myös niiden eurooppalaisten sarjakuvakulttuurin kasvattien näkökulmaa asiaan?

Jean-Marie Bouissou kirjoittaa näin:

I followed Pilote to the last issue and Charlie Mensuel through university, but long before then my sisters, who through school had fought with me every Wednesday for the copy of Tintin and Spirou, had stopped finding any series which paid the slightest attention to the concerns of young women. On the other side of the world, the “Year 24 Flower Group” offered to Japanese girls of the same age mangas conceived and drawn by young women for young women. These had an aesthetic of their own, an attention to issues such as rape or unwanted pregnancy, and a female perspective on love and sex. In a highly macho society, where it was hard for girls to imagine a relationship on equal terms with a boy, these artists made good use of devices such as cross-dressing heroines, on the model of the celebrated “Lady Oscar” of Riyoko Ikeda’s Rose of Versailles, or relationships between teenage boys (shonen ai), which let the female reader identify either with the more effeminate or with the more virile. When their readers started working, their publishers invented “OL manga” (office lady manga). When they married they could read “ladies comics”, peppered with rosy romanticism and rather crude shonen ai – a brief escape from the routine of the housewife.

Young Frenchwomen had meanwhile given up on comics. As for the boys, the highbrow culture of Pilote vanished as its readers left university. During the 1980s Pilote, Charlie Mensuel and Hara Kiri / Charlie Hebdo declined and collapsed. Henceforth the publishers concentrated one-size-fits-all series “for children of 7 to 77 years”. Preeminent here were the indestructible Lucky Luke and Asterix: neither fish nor fowl, more than children’s comics but not truly grown-up, peppering childlish scenarios with a lots of humorous hidden meaning for the sake of their adult audience.

Anybody who has also followed this process will understand immediately why manga was destined to become a global product: it had something to offer audiences diverse in age, sex, and taste. Neither French nor American comics could provide such variety. Where are the French cartoonists capable of reviving a famous sextagenarian doctor abandoned at the time of Pilote? One of the sisters who fought with me for Tintin as a girl is now passionate for Syuho Sato’s Say Hello to Black Jack, a gritty view of Japanese hospitals as seen by a young intern.That, at the very least, is a good base to attack the global market.

Mitäpä tuohon nyt sitten enää sanoisi. “Ei millään ole mitään eroa, kaikki on vaan samaa sarjakuvaa, ei saa yrittää mitenkään erottaa tai määrittää, mitään “oikeaa mangaa” ei millään lailla mitenkään missään määrin voi ikinäkoskaan ollakaan nih!!!” kenties? Kaikki liittyy kiehtovalla tavalla kaikkeen.

Kirjoitus kannattaa lukea kuitenkin kokonaan, sillä se sisältää monia muitakin pointteja – kantavana teemanaan sen, että japanilainen kulttuuri sisältää jäykästä stereotypiastaan huolimatta vähemmän teennäistä puritanismia ja rajoittuneisuutta kuin länsimaiset yleensä.

Tämän (ja valtion monopolin puutteen) vuoksi japanilainen TV-viihde on alusta alkaen saanut olla vapaampaa kuin länsimainen, ja sen (ja Comics Coden puutteen) vuoksi myös lastensarjakuvat saavat olla rehellisen vulgaareja – eikä aikuisten sarjakuvien siten tarvitse olla korostetun rajuja ja synkkiä jotta ne tajuaisi aikuisten sarjakuviksi. Puhumattakaan siitä, että jatkuva lehtiensisäinen kilpailu pakottaa mangakat tekemään töistään kohdeyleisöään kiinnostavia ja myyviä välttääkseen potkut, tai saadakseen ylipäätään töitä – ja nämä teokset myös sitten myyvät.

Systematic pre-publication in serial form and the continuing control of popularity via dokusha kado – feedback forms inserted into the weeklies, allowing readers to rank each series – obliges mangaka to “stick” in the imagination of their readers. This readership is predominantly teenage – and there is no question that teenagers of every country are much more interested in a thousand and one ways of making out and losing their virginity than in the pun-filled adventures of Asterix.

Täällä lännessäkin.

Avainsanat: Bakuman, markettimanga

Nico Nico Dougan jokaveljien tuottamasta kulttuurimäärästä tunnetuin on Nico Nico Medley; lukuisten eri peli- ja animebiisien yhteensulautuma, josta on olemassa lukemattomia eri remiksejä. (Olen itsekin postaillut niistä muutamia.)

Nörttien kekseliäisyys on loputon. Joten ennen pitkää tapahtui myös väistämätön; joukko naamioituneita anonyymejä kasaantui yhteen ja perusti Nico Nico Orchestran. Joka soittaa arvatkaa mitä.

Lue lisää »

Uusimman Imagen retroartikkeli tietää kertoa, että Japani (“sushi, manga, rorita-tyyli, Tokion-matkat, J-rock”) oli muotia 2000-luvun alussa – kuten myös t.A.T.u, rannehikinauhat, Pro Sinappi, Krisse, tuunaus ja DJ Esko. Tarkoittaako tämä sitä, että “Japani-buumin” aika on ajanut ohitse?

Kenties ja kenties ei; Japanin harrastaminen on ehkä arkipäiväistynyt (viimeistään edustuksen Salatuissa elämissä ja Idols-karsinnoissa pitäisi kertoa jotain valtavirtaistumisesta, vaikka Big Brother onkin sellaiselta vielä säästynyt – toisin kuin Espanjassa) mutta siitä riittää edelleen jutunaiheeksi jos toiseksikin. Harrastajien oma identiteetti on säilynyt yhtä vahvana kuin kaikkien muidenkin alakulttuurien identiteetit, ja itse asiassa perinteisesti massojen hampaissa riepottelu vain lisää painetta oman imagon ylläpitämiseen ja vahvistamiseen – siihen, että luodaan selkeä ero “meidän” ja “muiden” välille. Parhaimmillaan valtavirtaistuminen siis selkeyttää alakulttuurin identiteettiä ja vahvistaa sen yhtenäisyyttä.

Toivon mukaan tämä tulee ennen pitkää myös näkymään skenessä; esimerkiksi pääsymaksullisten tapahtumien yleistyminen saattaa aiheuttaa sen, että kävijöiltä vaaditaan jonkinasteista panostusta ja kiinnostusta muuhunkin kuin tapahtuman sosiaaliseen aspektiin; faniutta. Mikä on tietysti ehdottoman hyvä asia, koska muuten esimerkiksi conit tulisivat ennen pitkää tukehtumaan omaan hengaajapaljouteensa. Surullinen totuushan on, että Animeconin voisi järjestää vaikka isossa varastohallissa, ja sinne tulisi silti 10 000 ihmistä. (Toisaalta… tiettyjen määritelmien mukaan näinhän toisaalta ollaan ensi vuonna tekemässäkin.)

Lue lisää »

Avainsanat: Kyuu Eturautti, markettimanga

Tämän maan animeskene on jännä.

Animeunionista huolimatta – tai kenties juuri siitä johtuen – normaalin pulliaisen vaikuttaminen sen asioihin tuntuu olevan äärimmäisen vaikeaa; Kyuu tulikin tuossa hiljan myöntäneeksi, että virheitä on tosiaan tehty eikä palautetta ole aina otettu huomioon. Olen panetellut häntä aikojen saatossa ehkä liikaakin, mutta – toisin kuin eräät – hän sentään kehtaa myöntää edellämainitut ongelmat (olkoonkin, että vain kahden kesken).

Muu Animeunionin ulkopuolinen skeneaktiivisuus kuin yhdistystoiminta taas on aikojen saatossa leimattu vuoroin rikolliseksi, vuoroin muuten vain epäilyttäväksi. Veh vakuutti kaikki ehdotuksellaan Suomen animemaailman etusivusta, mutta koska ketään ei hotsittanut tarpeeksi häntä pyydettiin lopulta toteuttamaan ehdotuksensa itse – eikä hän ole kuullut asiasta mitään sen jälkeen. Hui onnistui lobbaamaan läpi ehdotuksensa conkuvaamisesta, mutta sitäkään tuskin olisi tapahtunut ellei allekirjoittanut olisi käynyt pasteamassa olennaisia rivejä hänen kirjoituksestaan asianomaisen vastuuhenkilön naamalle. Ja siinäpä ne vaikuttamiset taisivatkin olla.

Sen jälkeen kun aiheutin omilla pikku mielipiteilläni kaikkien muistaman mielenkiintoisen myrskyn vesilasissa minulla on monesti tultu sanomaan “provoaminen on toki hyvä jos haluaa vain huomiota, mutta jos aikoo jatkossa tehdä myös yhteistyötä se ei ole kauhean järkevää.” Tämän yhteistyön tärkeys ei ole minulle koskaan täysin auennut. Onko tässä maassa niin vähän osaavia ihmisiä, että esimerkiksi cosplaykisoja ei ole mahdollista järjestää kuin aina niiden samojen ihmisten voimin? Tai että yhdenkään tapahtuman pitäminen ei onnistuisi ilman “yhteistä lippua,” jonka alle paikalliset animeseurat voisivat kerääntyä, tai niiden yhteistä ääntä jolla ne voisivat ottaa kantaa – eikö mistään muuten tulisi mitään, jos ihmiset ovat vaikkapa kotoisin eri paikkakunnilta?

Ja kaiken tämän yllä leijuu legendaarinen lausahdus “Meitä on valitettavasti vain kahteen junaan – niitä jotka tekee ja niitä jotka valittaa.” Tilanne on sanalla sanoen sietämätön.

Lue lisää »

Avainsanat: maid