On lopultakin koittanut se synkkä päivä, jolloin Otakunviran kohtaloksi on tullut sairastua taukotautiin. On aika pohtia jatkoa ja säätää tulevaa; tämä sivusto ei Otakun lopettamisen jälkeen voi enää säilyä tällaisenaan, joten blogin on aika siirtyä muualle.
Uusi domain on jo ostettuna ja WordPress-teemakin valittuna, joten voinette olla suhteellisen varmoja siitä ettei tämä tauko ole tappavaa sorttia. Se kestänee kuitenkin vähintään useampia viikkoja ja päättynee viimeistään siinä vaiheessa kun saan irlattua kasaan tarpeeksi vieroitusoireita – tämä on joka tapauksessa aivan liian hauskaa touhua lopetettavaksi kokonaan. Joskus on kuitenkin priorisoitava joitain asioita toisten edelle, ja se joskus on nyt.
Ja Animeconkin on jo viikon päästä; alkaa olla jo aika valmistautua siihen, koska minun olisi tarkoitus puhua niitä näitä myös tässä tapahtumassa. (Tervetuloa kuuntelemaan vain.) Luotettavuusasteeltaan vaihtelevien huhujen ja kuulopuheiden perusteella conista pitäisi myös tulla varsin hollowfieldihtävä – ja kenties jopa hellsingihtävä. Hohoho~
Oli tarkoitus antaa G-Antille päivän päätteeksi se lehti jossa lopultakin oli tämä uskomattoman pitkään myöhästellyt arvostelu. Tämän suunnitelman kuitenkin torpedoi tehokkaasti uusimman numeron loppuminen, joten se siitä sitten – välitän palautteeni nyt sitten tätä kautta.
Viime aikoina Anime News Networkia selanneet tuskin ovat missaneet sen uutta sponsorileiskaa. Nettianimepalveluitaan on Justin Sevakiksen avoimen kirjeen jälkeen rynnännyt julkistamaan tahojostoinenkin, mutta toistaiseksi vain ADV on lähtenyt suorinta tietä; Anime Networkin nettisivuilla pystyy nyt katsomaan mainoksilla rahoitettua animea. Valikoimaan kuuluu mm. Ah My Goddess ja Comic Party Revolution, mutta sen lippulaiva on tietysti Gurren-Lagann (josta tosin aiotaan ennakkotiedoista poiketen näyttää vain kolme ensimmäistä jaksoa – ilmeisestä syystä).
Jaksoja pystyy katsomaan parin viikon ajan, joten länsimaiset kuluttajat ovat (ainakin tulevaisuudessa, kun sarjoja saadaan kokonaisuudessaan ja aikaviive saadaan pienemmäksi) lopultakin käytännössä samalla viivalla kuin japanilaiset (jotka saattoivat katsoa sarjansa telkkarista ennen sen ostamista). Tai no, ainakin pohjoisamerikkalaiset kuluttajat – mutta tämän pikku rajoituksenhan pystyy käden käänteessä ohittamaan proxylla. 0rion testasi ja vaikuttui.
Jätetään (semi)laillinen animenkatsominen kuitenkin joksikin aikaa sikseen ja keskitytään sivuston muuhun sisältöön. ADV ilmoitti elokuussa hankkineensa Kanonin lisenssin, ja ensimmäistä jaksoa streamataan tällä hetkellä ANN:ssa. Sekin on luonnollisesti IP-rajattu, mutta proxyjen kanssa pelleilemättäkin dubbauksesta pääsee näkemään näytteen Anime Networkin etusivulta; jos se ei näy ensimmäisellä kerralla, päivittäkää sivua kunnes se tulee vastaan.
Tai katsokaa se vaihtoehtoisesti tästä.
ADV – tappaa moen sisällä ja puutarhassa. Yleisesti ottaen dubbia on kehuttu, mutta sitä ei käy kieltäminen että Brittney Karbowskin Ayu uguuttaa ihan väärin – puhumattakaan siitä että se kuulostaa ainakin kymmenen vuotta Yui Horien Ayua vanhemmalta! Ja miksei ADV voi opettaa ääninäyttelijöitään lausumaan nimiä oikein? (Olkoonkin, että traileri itsessään ei ole mitenkään kamala.)
Nyt kun narutardit ovat aloittaneet loputtoman puhekielisen valituksensa puhekielen kamaluudesta on ehkä loppujen lopuksi on ihan hyvä, ettei tässä maassa meidän tarvitse sietää muita dubbauksia kuin Pekka Lehtosaaren satunnainen “arigaatto sinulle” -Ghibli aina silloin tällöin. Huh.
Lahjapaperista paljastuneen Kashimashin ensimmäisen tankobonin avatessani sain välittömän déjà vun; oli kuin olisin palannut taas vuoteen 2003 lukemaan Sorcerer Huntersia. Satoru Akahorin kirjoitustyylin tunnistaa kilometrien päähän: ensin esitellään päähenkilöt maanista kohellusta olevassa ensimmäisessä luvussa, ja sen jälkeen heitetään lukijan silmille täysin naurettava alkuasetelma. (Voitte katsastaa parikymmentä sivua ensimmäisestä luvusta täältä, niin näette mitä tarkoitan.) Tällä kertaa ei kuitenkaan taistella pahoja velhoja vastaan jumalattaren kokoamassa maagikkotiimissä vaan törmätään alienien avaruusaluksella vuorenhuipulla särkynyttä sydäntään angstaavaan nössöpoikaan. Tämän jälkeen muukalaiset kokoavat hänen ruumiinsa taas uudestaan ja ilmoittavat koko kaupungille, että hänestä tuli nyt sitten vahingossa tyttö, sori vaan mutta asialle ei voi enää tehdä mitään (syystä jota emme nyt viitsi mainita).
Harmillista, etten tullut tutustuneeksi mangaan ennen Hiron arvostelun oikolukemista. Olisin varmasti lisännyt siihen maininnan myös siitä ettei Yukimaru Katsura ole kovin taidokas sarjakuvakertoja; hänen ruutusommittelunsa ovat kaoottisia ja ADHD:n riivaamia, eikä hän jätä sivuilleen kovinkaan paljoa hengitysvaraa. Hänellä ei ollut tarpeeksi viitseliäisyyttä edes piirtämään Hazumulle eri vaatteita nykyisyyteen ja takaumaan. Onneksi tilanne paranee sarjan edetessä, kuten Akahorin käsikirjoituksen fokuskin; viimeksi mainitulla kun on todellakin aina tapana aloittaa sarjansa kevytotteisina hupailuina ja hauduttaa niistä sitten vakava ja melodramaattinen draamakeitos. Käsikirjoittajan ja piirtäjän erillisyyden edutkin näkyvät selvästi; Akahori ei ole kirjoittajana mikään eilisen teeren poika. Kovin monelta kuukausideadlineaan vastaan tappelevalta kirjoittaja/piirtäjältä ei olisi irronnut niin pitkälle suunniteltua ja tyylikästä ratkaisua kuin sarjan aloittavan previkkakohtauksen sijoittamisen varsinaisessa tarinassa juuri siten, että se osuu myöhemmin juuri ensimmäisen tankobonin lopetukseksi.
Kyseistä arvostelua lukemattomille voisi mainita, että Kashimashi on hyvin tyypillinen hahmokulttuurin (josta useimmat käyttävät genshikenperäistä termiä “moderni visuaalinen kulttuuri” eli MVC, vaikka itse asiassa korrekti termi olisi sanahirviö “Japanin moderni visuaalinen kulttuuri”) ilmentymä siinä mielessä, että sen eri inkarnaatiot päättyvät eri tavoilla. Animesovituksessa kolmiodraamansa vaivaama Hazumu päätyy yhteen eri tytön kanssa kuin mangassa, ja näihin tyytymättömille tarjolla on vielä lisätvistejä tarjoilevat ranobe ja visual novel.
Jos annat tuoteperheelle pikkusormen, se vie koko käden… selkääntaputtelua kuitenkin Seven Seasille tästä genrenraivauksesta.
Sohjoisen moeseinenromantiikan tasapainottamiseksi oli tietenkin hyvä hankkia myös jotain hieman testosteronipitoisempaa. Lady Snowblood ei ole Kazuo Koiken parhaimmistoa (puhumattakaan siitä että Kazuo Kamimura ei osaisi piirtää liikettä vaikka hänen henkensä riippuisi siitä), mutta vain neliosaisena se on kohtuullisen budjettiystävällinen hyppäys Koiken hilpeään hurmeen, seksin ja mielikuvituksellisen monimutkaisten kostosuunnitelmien maailmaan. Kokonaisuutta ryppää hieman Naomi Kokubon käännös, joka on hyvin yksinkertaisesti kankea vaikka sitä miltä kantilta katsoisi – paljon Dark Horsen yleensä kunniamaininnan arvoista yleislinjaa matalammalla.
Käännöksen suhteen toiseen kammoksuttavaan ääripäähän mentäessä on tietysti pakko mainita myös se, mitä Keith Giffen teki Kooshun Takamin romaaniin perustuvalle Masayuki Taguchin Battle Royalelle (josta on tehty myös samanniminen elokuva, josta kaikki kirjaa tai mangaa lukemattomat pitävät mutta jota kaikki niihin ennen sitä tutustuneet, minä mukaanlukien, vihaavat). Ilmeisesti Giffen ei ollut lukenut kirjaa tai katsonut elokuvaa ennen “käännös”työnsä aloittamista, sillä lopputulos on karmea – “ohjelmasta” on tehty nuorisoa ja kapinahenkeä kurissa pitävän pelotejärjestelmän sijaan tosi-TV:tä, mikä myöhemmässä vaiheessa sarjaa aiheuttaa lukuisia ristiriitaisuuksia tekstin ja kuvituksen välillä. Tämä on erityinen sääli myös siitä syystä, että Giffenin dialoginmuokkaus on kyllä muilta osiltaan erityisen sujuvaa ja kielirikasta; Giffenin suorittamasta bastardisaatiosta saa lukea ajallaan enemmän numerosta 2/2008.
Tokyopopin uudet, useamman tankobonin sisältävät Ultimate Editionit tekevät kuitenkin sekä Battle Royalesta että minulta hyllyyn jääneistä Fruits Basketista ja Sgt. Frogista äärimmäisen optimaalisia tapoja hankkia kyseiset sarjat. Ne ovat paitsi halvempia kuin tankobonit erikseen ostettuina myös kovakantisia ja isoja – esimerkiksi Battle Royalen ensimmäinen osa on yhtä paksu kuin vaikkapa Harry Potter ja Feeniksin kilta, ja kolmisen senttiä sitä korkeampi ja leveämpi. Harmi vain, että Giffenin adaptaatiota ei ole päätetty korjata uusintajulkaisua varten – ja kolmostankobonin sivupohjat ovat edelleen yhtä sumeat kuin ennenkin. Sääli.
Lady Snowbloodin ja Battle Royalen vertaaminen tarjoaa myös mielenkiintoisen ikkunan Japanin sensuurikäytäntöjen lakastumiseen. Siinä missä aikoinaan 70-luvulla julkaistussa Snowbloodissa käytetään sensuurinkiertokikoista klassisinta eli näkymätöntä penistä ei 2000-luvulla tehdyssä Battle Royalessa nähdä sensuurin häivääkään (ellei Tokyopop sitten ole poistattanut sensuuripalkkeja mangakalla itsellään, kuten Eros Comixilla on perinteisesti ollut tapana tehdä.) Tosin Snowbloodin aikoihinkaan peniksenmuotoisten esineiden – fallospatsaiden ja seksilelujen – kuvaamiseen sensuurilainsäädännölläkään ei ollut mitään nokankoputtamista.
Muistatteko vielä vuoden 2006 animesyksyn sleeper-hitin, Hataraki Manin? Se perustui Moyoco Annon mangaan. Annoa ei tunneta vain “Hideaki Annon vaimona”, sillä hän on myös menestynyt (joskin lännessä aika lailla tuntematon) joseimangaka. Hänen menestyneimmät teoksensa ovat kuitenkin olleet muille kohdeyleisöille suunnattuja; Hataraki Man oli seineniä, sitä vanhempi Sugar Sugar Rune puolestaan shoujoa.
Näistä kahdesta ehdottomasti parempi on Sugar Sugar Rune. Annon joseitausta näkyy kaikkein selvimpänä siinä hilpeässä tavassa, jolla hän kieltäytyy noudattamasta taikatyttötarinoiden konventioita: kahdeksan tankobonin aikana kenkää saavat niin puuduttavat “viikon pahis” -juonirakenteet, ärsyttävän täydelliset Mary Sue -päähenkilöt, parista laatikon pohjalta kaivetusta kliseestä kasatut fantasiamaailmat ja – mikä tärkeintä – lennossa keksaistut ja epäuskottavat tarinat. Kaiken huipuksi sarja vielä paranee loppuaan kohden; siksi onkin sääli, että animeversiota tehtäessä tarina laimennettiin enemmän perinteiseksi henshintaikatyttöilyksi (vaikka Princess Tutun mangasovituksen kaltaiseen taiteenmurhaan ei onneksi sorruttu).
Bookplusin lipsautuksen myötä ensi vuoden Otaku-palkinnon saajien kandidaattilista heitti juuri häränpyllyä. Sugar Sugar Rune voi kärsiä ajoittain hoputetuilta tuntuvien juonenkäänteiden, klaustrofobiaa aiheuttavan sivusommittelun ja jännitteen fokuksen lukuisten sivujuonien sekaan hajaantumisen kaltaisista kauneusvirheistä, mutta se ei voittanut vuonna 2005 Kodanshan 29. mangapalkintoa lastenmangakategoriassa ihan turhaan. Lisäksi se on oikein sopivaa tunnustelua sen odotettavissa olevan vanhemman yleisön shoujon suuntaan; vaikkei se eittämättä sellaista olekaan on se kuitenkin huomattavasti vähemmän skitsofreenistä ja ADHD:n vaivaamaa kuin vaikkapa Tokyo MewMew. Lukekaapa, mitä Shaenon Garrity kirjoittaa siitä.
Niin, ja tuleehan sieltä sitten se yksi haalarininjakin vielä – ikään kuin joku ei olisi sitä vielä arvannut. Naruto.fi on luonnollisesti jo räjähtänyt viesteistä, joissa kaksitoistavuotiaat itkevät sitä että kymmenvuotiaatkin pääsevät nyt lukemaan heidän lempisarjakuvaansa – ja vieläpä englantia osaamatta.
(Miten puhekieltä voi muuten raiskata? Laittamalla hahmot puhumaan luonnollisen kuuloisen puheen sijaan kirjakieltä, kenties?)
Muokkaus 5.1.2008:Juuri näin, lapset. Juuri näin. Jännää, minkä kokoinen “Naruto dubataan!!1″ -paniikki tuosta yhdestä heitosta on siinnyt.
Noin kuukausi tämän kirjoituksen julkaisemisen jälkeen sain Jari Paunalta viestin, jossa hän pyysi minua käyttämään toimituksellista valtaani sen saaman anonyymin kommentin suhteen – se kun oli hänen mukaansa “valheellinen, solvaava ja tarkoitusperiltään kyseenalainen.” Ilmoitin hänelle, että vaikka olisikin mukavaa että kommentoijat eivät heittelisi lokaa nimettömästi on kuitenkin selvää, että tämä kommentti ei edusta Otakun kantaa asiaan eikä siten ole toimituksellisten velvollisuuksieni piirissä.
Puhumattakaan siitä, että olisin edes halunnut tehdä niin. On mahdotonta kuvailla sitä pyhää vihaa, joka syntyy kun joku julkaisee sarjan, jonka fani olet ollut jo kauan ennen kuin kyseinen kustantamo on edes polkaistu pystyyn – ja raiskaa sen pilalle karmealla toimitusjäljellään. Normaalistihan tällaisia vuodatuksia suoltavat lähinnä neljätoistavuotiaat truufanit, mutta Dramaconin tapauksessa en näemmä ole itsekään sellaisen yläpuolella.
PMG:lle keikkaa heittävä suomentaja Anssi Puolamäki on osallistunut keskusteluun, mutta hänkään ei pystynyt antamaan huonolle jäljelleen sen tyhjentävämpiä syitä kuin olosuhteet, työsarkansa haastavuuden, tekniset rajoitukset ja yleisen evotuksen. Fanille, joka pitelee kädessään pokkaria jonka olisi tarkoitus olla tämän kielialueen virallinen julkaisu tämä ei tietenkään ole minkäänlainen lohdutus. Itse asiassa pitäisi varmaan olla kuitenkin onnellinen siitä, että Dramacon on ainoa oikeasti hyvä sarja jonka PMG on julkaissut – jos näin ei olisi, seuraukset olisivat varmasti traagiset.
Loppujen lopuksi syynä ovat PMG:n lahot perustukset – en ota kantaa kommenteissa esitettyjen väitteiden todenperäisyyteen, mutta toisaalta en voi väittää kuulleni myöskään mitään niiden kanssa ristiriidassakaan olevaa. Siinä missä kaikilta muilta kustantajilta, suurimmiltakin, löytyy yleensä henkilöstötasolla edes jonkinasteista ammattiylpeyttä ja kiinnostusta työhönsä ei PMG ole osoittanut mitään sen kaltaistakaan. Kyse ei siis niinkään ole aidan matalimman kohdan ali kaivautumisesta (eli kaikkien kanssa vehtaavan Tokyopopin tuotteiden julkaisemisesta) tai matalista tuotantoarvoista, vaan siitä että koko firman liiketoimintamalli ja filosofia on nykyaikaiselle mangankustannusalalle sopimaton; sen sijaan että ilmoitettaisiin uusista julkaisuista parin foorumin nurkassa ostetaankin monella tuhannella eurolla lehtimainoksia, esimerkiksi.
Ja siinä missä niin pienillä kuin isoillakin mangakustantamoilla on tapana tulla lähelle yleisöään ja osoittaa, etteivät ne ole isoja, pahoja ja rahan perässä juoksevia firmoja vaan että julkisivun takaa löytyy oikeita, eläviä ja välittäviä ihmisiä – kenties jopa tarjota selityksiä keskustelua herättäneisiin asioihin – ei Pauna Media ole tehnyt mitään sen kaltaistakaan. Kustantamon legendaarinen FAQ onnistui itse asiassa ajamaan juuri päinvastaista tarkoitusta.
Lahojen perustusten teoriaa – eli sitä, että PMG:n koko kustannustoiminta lähtee vääristä lähtökohdista – tukee myös se, että vaikka vastauksessani Jari Paunalle mainitsin myös hänellä olevan oikeuden esittää julkinen vastakommentti väitteisiin ja että se olisi PR-mielessä jopa kannattavaa hän ei niin tehnyt. Kenties siksi, että hän tietää ettei hänellä olisi mitään sanottavaa puolustuksekseen.
Punajätti veti hihastaan sunnuntaina niin sanotusti aika hiton ison ässän; Yotsuba&! suomeksi on jotain, mistä ei olisi voinut vielä vuosi sitten haaveillakaan. Voi tätä tyydytyksen tunnetta. (On myös mielenkiintoista huomata, että täälläkin päin kustantajat ovat alkaneet ilmoittaa uusista sarjoistaan coneissa.)
Suomentajana toimii Juha Mylläri, joten käännös tehdään tällä kertaa suoraan japanista. Tämä on hyvä asia luonnollisesti etenkin siinä mielessä, että aiempien kääntäjien tumpuloinnit ja huonot käännösratkaisut eivät nyt päädy suomennokseenkin asti – jotain, joka haittaa Azumanga Daiohin suomennosta välillä aika raskaallakin kädellä. (Kyllä, senkin arvostelu on tulossa. Olen vain hyvin hyvin hidas.) Yotsuba&! sisältää ylipäätään vähemmän kääntämiskelvotonta kielioppihuumoria kuin edeltäjänsä, joten se on myös helpommin mundaaniin lukijaan uppoava; tämä vika satutti Azudain myyntiä ilmeisesti aika pahastikin.
Lehtipistelevityksestä huolimatta julkaisukoko on Gunnm-kokoluokkaa, eli suunnilleen sama tai hieman pienempi kuin ADVilla. Hintakin lienee siis vastaava, toisin sanoen huomattavasti ADVia halvempi. (Muokkaus: 6,95 €.) Julkaisutahti on kahden kuukauden välein, mikä on lyhyemmälle sarjalle oikein mukava nopeus.
Ja käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että ADVin hidasteluille voi näyttää tästä eteenpäin kohteliaasti keskisormea. Jo pelkästään siinä olisi aihetta riemuitsemiseen.
Eikä sitten sössitä niitä ääniefektejä tällä kertaa, eihän?
Ennakkotilaajat ovat jo saaneet oman kappaleensa Punaisen jättiläisen uusinta sarjaa, ja joku on saattanut ehtiä ostaa sen jo kaupoistakin. Aika, jolloin tuntui edistyneeltä että Suomessa julkaistiin sellaisiakin sarjoja jotka jatkuvat vielä Japanissakin (omg), tuntuu nyt kovin kaukaiselta… Vampire Hunter D:hän on niin tuore manga, ettei siitä ole julkaistu vielä yhtään arvosteluakaan – millään kielellä.
Monet ovat kuitenkin varmasti jo huomanneet, että tämä teos ei ole ulkoasultaan mikään mangataiteen riemuvoitto. Sääli Kikuchin hienoa tarinaa – mutta kannattaako sellaisen teoksen lisenssiä ostaakaan, jonka laadusta ei ole vielä mitään takeita?
Sovituksen laatua ja syytä siihen pohtivien kannattaa lukea tämä Publishers Weeklyn artikkeli. Monet ovat varmasti miettineet miksei sarjan japanilaista kustantajaa ole mainittu missään; syyhän on se, ettei sellaista tällä kertaa ole. Uunituore manga on Digital Manga Publishingin tilaus – ja ymmärtäähän sen mitä siitä seuraa kun mangaka on aloittelija, kustantajalla ei juuri ole kokemusta sarjakuvantekijän ohjastamisesta ja näiden kahden välissä on vielä valtameri.
“Some of the early pages were done really well,” said Lui. “But with pressures to get the book produced in a timely manner, a lot of things started to fall apart.”
Kirjoitukset (RSS)