Japanin kuuluisin keksijä on 80-vuotias tohtori Yoshiro NakaMats: mies jolla on sulkina hatussaan eniten patentteja koko maailmassa – kolme kertaa enemmän kuin niiden määrässä kakkossijaa pitävällä Edisonilla, minkä hän muistaa mainita jopa käyntikortissaan – ja 144 vuoden elinikätavoite.
Hän väittää keksineensä myös super-Viagran jolla kääntää Japanin syntyvyys nousuun, laitteen jolla kääntää Pohjois-Korean ohjukset takaisin sinne mistä ne ovat tulleetkin sekä ilmaston lämpenemistä vastustavan keinon tuottaa energiaa vedestä. Hänen harrastuksiinsa kuuluvat kuntoilu, neljän tunnin yöunet, politiikkaan pyrkiminen (toistaiseksi tuloksetta), kameroiden haistelu ja jokaisen ateriansa dokumentoiminen (mitä hän on tehnyt viimeiset 38 vuotta). Hän saa parhaat ideansa veden alla vain sekunnin murto-osien päässä hukkumisesta, minkä vuoksi hän sukeltaa vedenkestävän lehtiön kanssa.
Hän ei ole kuitenkaan pelkkä naapureitaan radio-ohjattavilla autoilla ahdisteleva tusinaeksentrikko: hänen keksintöihinsä kuuluvat (ainakin hänen väitteidensä mukaan) mm. CD-levy, faksi, karaokekoppi, pachinkoautomaatti, taksin taksamittari, syntetisaattori ja digitaalikello. Useimmin hänestä kerrottava tarina kertoo kuinka hän keksi keksi disketin vuonna 1952 ja lisensoi sen IBM:lle 1979, joka toi sen markkinoille samana vuonna. IBM kertoo firmalla olevan hedelmällinen ja pitkäkestoinen suhde tohtorin kanssa, mutta ei kommentoi asiaa enempää.
NakaMats väittää ettei ole järin varakas mies koska käyttää kaikki rahansa saman tien uusiin kehitysprojekteihin – mutta hänen valtavassa, energiataloudellisesti omavaraisessa talossaan sijaitseva firmansa Dr. NakaMats Innovation Institute työllistää joka tapauksessa yli sata tutkijaa. (Yksi talon vessoista on päällystetty kullalla – ja sen portti on tietysti 200 tuuman levykkeen näköinen.) Hänen nimellään myydään Japanissa mm. lukuisia terveyselintarvikkeita; hän opettaa filosofiaa Tokion Yliopistossa, josta hän itsekin aikoinaan valmistui; kampanjoidessaan viimeksi Tokion pormestariksi hän sai yli 90 000 ääntä.
Tietty voi olla että hänen kriitikkonsa ovat oikeassa, ja että hän on vain egomaaninen versio Tri Tolosesta – mies, joka elää vuokraamalla vierashuoneitaan höperöille faneilleen jotka ostavat hänen terveystuotteitaan kiskurihintaan. Mutta mielenkiintoinen mies hän näyttäisi olevan siitä huolimatta…
Voi Tomoko Kanedaa… Harvemmin 36-vuotiasta naista luullaan ravintolan ovella yläasteikäiseksi, vaikka hän olisikin 146-senttinen. Edes ilman tuota hänen ääntään, joka japanilaisenkin suusta kuulostaa äärimmäisen teennäiseltä ja jollaisella puhumiseen suurin osa länsimaisista naisista tarvitsisi puoli kiloa kurkkupastilleja päivässä.
En ikinä olisi uskonut että kukaan olisi voinut esittää Chiyo-chania normaalilla äänellään. (Sanovat että hän pystyy tuottamaan ääniä jotka ovat ihmisen kuuloalueen ulkopuolella, ja että hänen äänensä muuttuu heliumin hengittämisestä tuskin lainkaan.)
Mutta mikäs sen kannustavampi tarina kuin tämä. Oli äänesi sitten miten kummallinen tahansa (ja olit sen takia sitten miten sopimaton normaaleihin OL-töihin tahansa) voit aina löytää töitä ääninäyttelijänä!
Keksijä-taiteilija Nobumichi Tosa on höpsö mies. Hänen uusimman soittimensa nimi viittaa nuijapäähän, ja siltähän se näyttää ja vähän kuulostaakin… Tai nuijapään ja nuotin jälkeläiseltä.
Nettisivuilta saa melko huonon kuvan hänen erilaisista masiinoistaan, mutta tässä videossa näkyy niistä muutamia.
Sattuneesta syystä olen tullut katsoneeksi viime aikoina rekkalasteittain afureko-videoita ja vastaavia. Tässä esiintyvät Hikaru Midorikawa, monitoiminainen Romi Paku, nättipoika Mamoru Miyano, Jun Fukuyama ja Koichi Yamadera.
(Viimeksi mainittu näyttää häiritsevän paljon Tommy Tabermannilta. o_O)
No jaa, voisi tuo tukka olla vähän töyhtömäisempi… ja tietysti tummempi, kuten tässä esiproduktiokuvassa. (Edgeworthin tukka on parempi.) Puhumattakaan siitä, että alkuperäistä soundtrackia olisi voinut hyödyntää enemmänkin…
Mutta joka tapauksessa sielua korpeaa, ettei tule koskaan näkemään tuota livenä. Tssh.
Mainichi Shimbun kertoo Kazuo Umezun voittaneen oikeudessa keskiviikkona! Hänen kichijojilaiset naapurinsahan olivat haastaneet hänet oikeuteen, koska heidän mielestään hänen erikoinen talonsa “tuhoaa maiseman.” Tylsimykset.
Tuomari Minoru Hatakeyaman mielestä talo ei kuitenkaan ollut niin kamala kuin mitä naapurit sanoivat. “Sen värityksen voi toki sanoa pistävän ympräillä asuvien silmään, mutta ei sen voi sanoa tuhoavan maisemaa”, hän sanoi syytteen hylkäämisen jälkeen.
72-vuotias eksentrikko Umezu itse näytti varsin tyytyväiseltä oikeussali-istunnon jälkeen – tyylilleen uskollisesti pukuun ja punavalkoraidalliseen kravattiin pukeutuneena. “On kuin kevät olisi tullut aikaisin”, hän sanoi. “Uskon että aika parantaa asiat (naapureiden suhteen).”
Tässä aiempi uutisvideo niille, joille tapaus ei ole tuttu. Kuinkakohan helppoa Umezun kämppä olisi löytää, jos matkustaisi Musashinoon? Tekisi melkein mieli lähteä pyhiinvaellukselle…
Paremman puutteessa voisin laittaa tänne nämä Vocaloid-musiikkivideot sellaisten iloksi, joilla ei ole tapana lukea Moetronia ja Sankaku Complexia. (Painakaa oikeasta alakulmasta HQ päälle, niin saatte paremman kuvan lisäksi stereoäänet.)
Tämä Rin Kagamine -biisi on nimeltään meltdown, ja se on Xiao-Spheren käsialaa. Se miehitti toissaviikolla ykkössijaa Nico Nicon viikottaisissa Vocaloid-rankingissa, eikä ihme – kiinnittäkää huomiota sanoihinkin.
Tämä ryo/supercellin pikku Miku Hatsune -helmi sen sijaan on nimeltään World is mine. Siinäkin sanoitukset ovat varsin tärkeässä osassa, mutta omaan kastiinsa videon nostaa sen kuvitus.
YouTube-julkkikseksi pääseminen noudattaa joskus todella mielenkiintoisia luonnonlakeja. Aina ei tarvitse avautua syvimmistä tunnoistaan, osata jotain tosi friikin näköistä tai kuuloista tai edes tehdä itseään naurunalaiseksi… tai no, viimeisimmästä voidaan ehkä keskustella.
Magabon on 22-vuotias floridalainen Japani-fani, jonka harrastus on ladata YouTubeen videoita joissa hän tuijottaa kameraan, poseeraa söpösti ja sanoo silloin tällöin pari sanaa japania. Hänestä tuli tänä vuonna Japanissa todella epätodennäköinen youtubejulkkis, kun J-Cast kirjoitti hänestä tammikuussa.
Tätä videota on tällä hetkellä katsottu 2 200 000 kertaa. Ihmeellisiä ovat Internetin sattumat…
Huhtikuussa TV-kanava Gyao kutsui hänet vieraakseen erääseen ohjelmaansa. Siinä hän ei ollut ihan yhtä edustavan näköinen…
Varsin japanilaiset hampaat ainakin! Selvää tarento-ainesta siinä suhteessa, niin teennäinen kuin muuten onkin.
2chan on ääretön ja absoluuttinen; sen anonymiteetti on ensimmäistä kertaa mahdollistanut pidättyväisille japanilaisille murtaa julkisesti ulkokuorensa ja vuodattaa ilmoille todelliset ajatuksensa. 99 % kaikesta sen sisällöstä voi olla sitä itseään, mutta tässä kuohuvassa alkulimakeitoksessa sikiää nerokkuuden siemeniä ja kulttuuria; Densha Otokon legenda niistä menestyksekkäimpänä.
Vajaan kahden vuoden olemassaolonsa aikana myös rekisteröitymisen vaativa videosivusto Nico Nico Douga on saavuttanut samanlaisen merkittävän aseman (tullen viitatuksi niin animesarjassa jos toisessakin, fanituotoksista nyt puhumattakaan), ja kulttuuria syntyy myös siellä; anonyymit kommentit rullaavat ruudun ylitse ja saavat aikaan samanlaisen anarkistisen yhteisöllisyyden tunteen kuin 2chanissa. Kommenttien väriin, nopeuteen ja ajankohtaan voi vaikuttaa, joten jotkut luovat niistä työläitä kuvioita, jopa ASCII-kuvia. Video ei koskaan tule olemaan samanlainen kahdella katsomiskerralla.
“Katsojat viihdyttävät toisiaan silloinkin kun videot ovat tylsiä”, sanoo Nico Nicon omistavan Niwango-yhtiön ideamiehekseen palkkaama 2chanin perustaja Hiroyuki NishimuraWiredin haastettelussa. “Nico Nico Douga on täyttä ajanhukkaa. Mutta ajanhukka on Japanin erikoisala.”
Laiska velttoilija Nishimura – tai “Hiroyuki”, kuten häntä netissä ihailevasti kutsutaan – opetti jäykälle kansalle kuinka rentoutua ja purkaa paineitaan netin kautta. “Amerikkalaisissa elokuvateattereissa ihmiset nauravat ääneen, kun elokuvassa on hauska kohta”, sanoo Niwangon johtokunnan jäsen Tomohito Kinose. “Japanissa sellaista ei näe. Mutta jos penkkien edessä olisi näppäimistöt, kaikki kirjoittaisivat kuin hullut.”
Vaikka enin osa parhaimmistosta kopioidaan lopulta YouTubenkin puolelle on yleensä kuitenkin parasta mennä suoraan alkulähteille, vaikka se vaatiikin aluksi pientä viitseliäisyyttä. Lmmz tulikin sanoneeksi että Japanilla on tällaisissa asioissa miesylivoiman suoma etu puolellaan, mutta veikkaisin että eroja on muitakin; YouTubessa on kuitenkin monin verroin enemmän käyttäjiä, mutta samankaltaisia fanituotoksia, mashuppeja, remixejä eikä viime kädessä myöskään nörttiorkestereita näy läheskään samanlaisessa mittakaavassa. Lienevätkö japanilaiset nörtit vain tottuneempia osallistumaan omaan fandomiinsa kuin länsimaiset – vai pohjaako ero Nico Nicon yhteisölliseen rakenteeseen (videon lataaja voi lisätä videoon pysyvien kommenttien lisäksi mm. äänestyksiä ja automaattisen siirtymän toiseen videoon, ja myös muut kuin videon lataaja voivat muokata sen tageja), joka tekee siitä paljon muutakin kuin vain YouTube-kopion?
Sivustosta avattiin hiljan myös kiinan-, saksan- ja espanjankieliset versiot, mutta näitä kieliä osaamattomille loogisin reitti lienee japaninkielisen sivuston kautta rekisteröityminen. Ohjeita löytyy netistä muutamia, mutta ne kaikki ovat jossain määrin vanhentuneita, joten ajattelin joutessani tehdä omani. Tähän suuntaan siis:
Loading ...
Kirjoitukset (RSS)
