Lolitatyyli alkaa olla ernu-Suomessa nykyään jo niin tuttu juttu, että tällaisiayleisartikkeleita näkee jo hieman harvemmin ja valtavirtamedioissakin (tai ainakin helsinkiläisissä sellaisissa) voidaan ohimennen viitata niihin olettaen, että lukija tietää mitä tarkoitetaan ilman erillisiä selityksiä. Säännöllisesti harhaanjohtavan kuvan antavista artikkeleista huolimatta lolita vaikuttaisi olevan Suomessa pitkälti samanlainen nuorisokulttuuriin liitettävä asia kuin anime Yhdysvalloissa; enin osa ihmisista tunnistaa sanan ja osaa kuvailla sitä ylimalkaisesti, mutta ei tiedä siitä sen enempää.
BJD-harrastamisen kohdalla asia on vielä toinen ja – monien iloksi – tuskin tulee jatkossakaan muuttumaan kovin äkkiä, sillä kalleuden vuoksi nukkeharrastuksen aloituskynnys on monin verroin korkeampi. Se on kuitenkin kasvattanut suosiotaan tasaisesti muutaman aiheesta julkaissun artikkelin myötä. Tähän suhtautuminenkin on jo alkanut muuttua positiivisemmaksi, eikä takavuosien nyyppäkammoista wannabe-ernuilua enää esiinny – ainakaan Hartsilapsia liberaaleimmilla foorumeilla.
Jason Thompsonin kirjoittama mangamuotoinen artikkeli oli se mistä puhuttiin eniten, mutta tietenkään ei saa unohtaa myös Wiredin varsinaistamanga-artikkelia, jolle tuo mangamuotoinen USA-ekstra on vain sylijuttu.
Kustannusalan nyanssien penkomisineen, eri tapahtumisissa ravaamisineen ja Mandaraken perustajan sekä Ageha Ookawan haastatteluineen se on hyvin perusteellinen reportaasi mangateollisuuden ja doojinshikulttuurin symbioosista, olkoonkin että se viettää hyvän aikaa äimistellen jälkimmäisen häpeilemättömiä tekijänoikeusrikkomuksia. Toisaalta se selvittää myös syyt ja seuraukset kaiken tämän takana. On kiehtovaa, miten japanilaisen hahmokulttuurin synnyttämä osallistuva harrastaminen on suodattunut lähes sellaisenaan myös länteen – kenties syynä on yksinkertaisesti vain materiaalin puhuttelevuus?
About.com julkaisi äskettäin Thompsonin haastattelun, joka on kirjoittajan kursiivipakkomielteestä huolimatta hyvin mielenkiintoista luettavaa. Kirjansa lisäksi Thompson kertoo siinä esimerkiksi siitä miten Viz sai oikeudet Shonen Jumpin nimeen (myymällä puolet itsestään Shueishalle), japanilaisen ja amerikkalaisen sarjakuvan ja julkaisukulttuurien eroista, lempimangoistaan, siitä miksi One Piece on hyvä manga (koska Odan tyyli on omaperäinen, koska se on niitä harvoja shounenmättöjä joissa on oikeasti etenevä juoni, ja koska se ei ota itseään vakavasti – tiesin!), siitä kuinka hän olisi voinut päästä toimittaharjoittelijaksi Shueishalle mutta päätti olla menemättä, ja siitä mitä hän aikoo tehdä nyt suurprojektinsa valmistumisensa jälkeen.
Aihetta vaihtaen, Takashi Hashiguchi on aloittamassa uuden sarjan. Kulttistatuksen saavuttanut Yakitate! Japan oli erinomainen esimerkki siitä kuinka kamppailushounenia voidaan rakentaa muillekin puitteille kuin mätölle ja urheilulle, mutta on Saijoo no Meii tulee sijoittumaan lastenlääkäripuitteisiin. Odotamme uutuutta… kiinnostuneina.
Olipa kerran muuan kiinalainen lautapeli, jota pidettiin lähinnä vanhojen ukkojen huvina. Sitten, vuonna 1998, Hikaru no Go aloitti ilmestymisensä Shonen Jumpissa – ja yhtäkkiä goonpeluu olikin jälleen koko kansan huvia ja peruuttamattomasti juurtunut myös länsimaihin. Palkintoja ja tunnustusta kahminut Hikaru no Go oli vuosituhannen taitteen ylivoimaisesti suosituin shounensarja; sen tittelin siltä riisti vasta Naruto useita vuosia myöhemmin.
Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun manga nostattaa jonkin asian suosiota radikaalisti. 60-70-lukujen taitteessa Ashita no Joe teki nyrkkeilystä suurta kansanhuvia; 20 vuotta myöhemmin Hajime no Ippo teki saman uudemman kerran. 90-luvun alussa Slam Dunk sai maailman lyhyimpiin kuuluvan kansan innostumaan koripallosta.
Suosittu mangasarja on nostanut vuorollaan melkeinpä jokaisen kuviteltavissa olevan urheilulajin profiilia, karatesta judoon. Viime vuoden lopulla Nodame Cantabilen suosio onnistui nostamaan Oriconin seitsemännelle sijalle sen doramasovituksen soundtrackin – siis klassista musiikkia sisältävän albumin; listoille. Joskus tuntuu siltä, ettei ole mitään mitä Japanin populaarikulttuuri ei pystyisi tekemään mahdolliseksi…
Ennakkotilaajat ovat jo saaneet oman kappaleensa Punaisen jättiläisen uusinta sarjaa, ja joku on saattanut ehtiä ostaa sen jo kaupoistakin. Aika, jolloin tuntui edistyneeltä että Suomessa julkaistiin sellaisiakin sarjoja jotka jatkuvat vielä Japanissakin (omg), tuntuu nyt kovin kaukaiselta… Vampire Hunter D:hän on niin tuore manga, ettei siitä ole julkaistu vielä yhtään arvosteluakaan – millään kielellä.
Monet ovat kuitenkin varmasti jo huomanneet, että tämä teos ei ole ulkoasultaan mikään mangataiteen riemuvoitto. Sääli Kikuchin hienoa tarinaa – mutta kannattaako sellaisen teoksen lisenssiä ostaakaan, jonka laadusta ei ole vielä mitään takeita?
Sovituksen laatua ja syytä siihen pohtivien kannattaa lukea tämä Publishers Weeklyn artikkeli. Monet ovat varmasti miettineet miksei sarjan japanilaista kustantajaa ole mainittu missään; syyhän on se, ettei sellaista tällä kertaa ole. Uunituore manga on Digital Manga Publishingin tilaus – ja ymmärtäähän sen mitä siitä seuraa kun mangaka on aloittelija, kustantajalla ei juuri ole kokemusta sarjakuvantekijän ohjastamisesta ja näiden kahden välissä on vielä valtameri.
“Some of the early pages were done really well,” said Lui. “But with pressures to get the book produced in a timely manner, a lot of things started to fall apart.”
On olemassa hyvä syy siihen, miksi mainitsen Anime News Networkin niin usein; se on yksinkertaisesti parasta englanninkielistä otakujournalismia.
Tälläkin hetkellä se jatkaa hidasta mutta vääjäämätöntä evoluutiotaan. Haudattuaan ajatukset omasta podcastista sivusto ilmoitti hiljattain hakevansa esiintyjää videopodcastiin, mutta ilmoituksen katoaminen työpaikkailmoitusten joukosta ja uuden sarjakuvan alkaminen vihjaavat, että se päätettiin sittenkin toteuttaa sivustolle sopivammassa ja kuluttajaystävällisemmässä formaatissa.
Keskiviikkoisin ilmestyvä Anime News Nina! onnistuu jo toisella sivullaan esittelemään sekä cosplayelitistit että otakukinit – se on sarjakuvaa, joka sisältää harrastajayhteisön rehellistä kommentointia. Näin vähän perusteella on hankala sanoa vielä lopullista tuomiota, mutta se voi ennen pitkää osoittautua jopa paremmaksi kuin Internetin toiseksi paras nörttikulttuurisarjakuva, Mistakes of Youth. (Parashan on siis xkcd, jos ei muuten niin skaalansa laajuudella.)
Mistakes of Youth ilmestyy nykyään myös Otaku USA -lehdessä. Sen ensimmäisessä numerossa ilmestyneessä stripissä se irvailee Narutoa syvälliseksi aikuisten sarjaksi väittäviä aikuisia – ja on lisäksi hauska. Sen taide jättää ajoittain paljonkin toivomisen varaa, mutta sehän ei onneksi ole sarjakuvan laadun ainoa mittari; se on siitä huolimatta ajankohtainen ja relevantti.Vanhemmatkinstripit ovat hauskoja, koska niitä voi lukea hivenen nostalginen hymy huulillaan; niistä voi jopa tunnistaa itsensä.
Eikö Suomenkin otakuskenestä saisi piirrettyä sarjakuvaa? Anipunime oli ihan kiva yritys, mutta sillä oli väärä tekijä. Nyt kun lehtiä on useampia voisi luulla niiden haluavan selättää toisensa kaikilla mahdollisilla tavoilla; tämä voisi olla yksi niistä.
Toisaalta on tietysti surullinen totuus, että Suomessa sarjakuvalla ei elä. Suomesta löytyy vain yksi tekijä joka voisi elää vain sarjakuvalla tekemättä ohessa myös mm. kuvitustöitä – Juba – eikä hänkään tee niin. Edes englanninkielisellä alueella, jossa painosmäärät ovat satoja tuhansia, monilla keltanokilla on vaikeuksia tulla toimeen pelkästään sillä. Ajankohtaisessa keskustelussa on usein tullut esille myös opiskelujen, töiden, elämän yms. ylimääräisten ajanviejien haitallinen vaikutus sarjakuvantekoon.
Muunkinlaista visuaalista journalismia on toki olemassa. Flash-animaatiot kelpaavat esimerkiksi muuhunkin kuin huvittamiseen; esimerkiksi The Escapistin julkaisemassa Zero Punctuationissa Ben Croshaw arvostelee pelejä visuaalisten gagien saattelemana lähes henkeä vetämättä. Kokeilkaapa katsoa vaikkapa tämänviikkoinen Super Paper Mario -arvostelu videota kertaakaan pysäyttämättä.
Wired julkaisi Jason Thompsonin kirjoittaman ja Atsuhisa Okuran piirtämän kymmensivuisen sarjakuvamuotoisen artikkelin siitä, kuinka manga valloitti Yhdysvallat. Sääli, että Wired on tehnyt sekä netistä luettavien sivujen että ladattavan PDF:n esille asettamisen mahdollisimman typerästi – pikkuisen isompi koko, eikä tuota suurennuslasikikkailuakaan olisi tarvittu…
Artikkeli itsessään on kuitenkin paitsi hyvin ja vaihtelevasti piirretty myös todella asiantunteva – Thompsonhan nyt sattuneesta syystä vain on asian suhteen tällä hetkellä koko maailman asiantuntevin henkilö. Se esittelee mangan maihinnousun Yhdysvaltoihin aina Sailor Moonista Pokémoniin ja Dragon Ball Z:aan, sivuaa muutamia aiheita joista kirjoitin toissa viikolla, ja haastattelee erinäisiä merkittäviä nimiä skenessä Stuart Levy mukaanlukien.
Artikkeli mainitsee myös Taro Ason perustaman “mangan Nobelin”, Kansainvälisten Mangapalkintojen, rohkaisupalkinnon voittaneen Madeleine RoscanHollow Fieldsin, jonka julkaisemista jokin maamme lukuisista pseudomangaan erikoistuneista kustantamoista voisi harkita – loputtomien Tokyopop-pakettidiilien ja Seven Seasin jämänimikkeiden sijaan. (Se oli ainoa minkäänlaista tunnustusta voittanut länsimaisen tekijän työ.)
Seven Seasin käytönnön mukaan netistä pääsee lukemaan puolet ensimmäisestä pokkarista. Tämä on miellyttävän anarkistinen ratkaisu toteuttaa näytesivut; eihän se ole loppujen lopuksi sen kummempaa kuin mangan lukeminen kaupassa ennen ostopäätöksen tekemistä.
Muokkaus 27.10: Variety haastattelee Stuart Levyä kahdessaosassa; mielenkiintoista luettavaa Tokyopopin menestyksekkäästä historiasta ja mammuttitautisista tulevaisuudensuunnitelmista.
Miten voittaa otakujen suosio? Otsikko esittelee kaksi esimerkkiä Japan Popin ässistä, mutta ne eivät ole läheskään koko totuus.
Tässä vaiheessa suunnilleen kaikki “tarkkaan valikoituun kohderyhmään” kuuluvat – eli tuhatkunta Animen vanhinta tilaajaa – lienevät jo saaneet uuden lehden kätösiinsä. Kemppi sanoi aikoinaan parhaan ja menestyksekkäimmän tavan saada jostain aikaan kohinaa olevan sen lanseeraaminen yllätyksenä, ja näin Japan Popin tapauksessa myös tehtiin: kaikkialla kuohuu hämmästys siitä mikäs tämä tällainen on, ja että onpa tyhmää julkaista lehteä joka on ihan kuin Anime-lehden kopio jos sitä viimeisintä numeroa ei lasketa. Mystistä.
Japan Popin on myös sanottu huokuvan kapina-asennetta. Tiedä häntä, mutta yksi asia ainakin on selvä: se ei ole tyytymässä Anime-lehden kilpailijan asemaan, vaan aikoo hyvin yksiselitteisesti jyrätä sen. Kaikki lehdessä on suunnattu ylittämään edeltäjänsä joka suhteessa, ja Animen saamasta kritiikista on myös otettu vaarin. Japan Pop ei ole esittämässä haastetta, vaan avointa sodanjulistusta.
Paperi ja liimasidonta ovat sellaiset ettei niistä varmasti valiteta; peli- ja musiikkiarvosteluja on – mutta vähän; skenejulkkiksia haastatellaan ja tapahtumista kerrotaan kävijän, ei järjestäjän näkökulmasta; arvostelut on pippuroitu info- ja triviabokseilla ja vaihtoehtoisilla mielipiteillä; keveimmät jutut on kerätty lehden alkupäähän ja asiapitoisimmat pakattu sen loppuun, ja loppuhuipennuksena toimii edelleen Kekon pakina. Monet tutut palstat ovat vain vaihtaneet nimeä – Mikrofonin takaa Seiyuu-nurkaksi (sic) ja Kotimaan katsaus Pohjantähden allaksi – mutta mukana on myös uudenlaista sisältöä, ja lehden laajaskaalaisuutta Animeen verrattuna alleviivataan joka käänteessä. Narullan mukanaoloa liputetaan kantta myöten.
Tuntuu itse asiassa varsin uskomattomalta, että näinkin laadukas lehti on voitu nikkaroida kasaan näin lyhyessä ajassa. Lähempää tarkastellen ihmeellisyyden takaa paljastuu kuitenkin ilmeisin: Animen entinen toimitus oli suunnitellut tekevänsä Roolipelaajat jo jonkin aikaa. Irtisanoutumisen tapahtuessa numeroa 22 oli valmiina peräti viiden sivun verran, mikä pakotti Animen uuden toimituksen turvautumaan lisenssisisältöön. Japan Popille eksklusiivinen materiaali taas on lehdessä vielä vähäistä, ja etenkin sivulauseettomasta pääkirjoituksesta paistaa läpi töksähtelevä hätäisyys.
Muuan neropatti tuli jo murjaisseeksi, ettei laadulla pärjää. Totuushan kuitenkin on, että ihmiset eivät maksa sellaisesta mikä heitä ei kiinnosta – ja jos yksi tuote on selvästi toista parempi, kuluttajien rajalliset varat ohjataan niistä laadukkaampaan. Toistaiseksi Animella on vielä muutama valttikortti, ja ne ovat sen olemassaoleva lukijakunta ja Japan Popin alkukangertelu (sen taitto on levotonta, ja violettihiuksinen kettutyttö särkee silmiä). On kuitenkin kyseenalaista, kuinka kauan se pystyy niitä hyödyntämään; molempien lehtien seuraavat numerot tulevat varsin todennäköisesti ratkaisemaan pelin. Toistaiseksi kommentit ovat kuitenkin olleet enimmäkseen uudelle lehdelle myönteisiä.
Kemppi arveli ostajien lompakkoäänestävän Animen suohon vuoden loppuun mennessä, mutta itse en uskaltaisi näin jyrkkää väitettä vielä esittää. Kävi niin tai näin on kuitenkin varmaa, että loppuvuodesta tulee hyvin mielenkiintoinen.
Uuden Anime-lehden numeroa on nyt pureskeltu pari viikkoa, ja kansa on puhunut. Sanallisessa palautteessa vanhaa toimituskuntaa kaipaillaan kovasti, ja noiden muutaman vanhan avustajan esiinnostaminen on tässä yhteydessä suoraan sanoen lähinnä naurettavaa.
Viime kerralla mainitsin jo siitä, miten ongelmallista tällaisessa tilanteessa olevalle kustantamolle on se, että otakukulttuurin kirjoittajapohja on niin kapea. Uusimmassa Anime-lehdessä oli yksitoista sivua juttuja vailla mainintaa kirjoittajista, ja monet spekuloivat niiden olevan vanhan toimituksen käsialaa. Näin ei kuitenkaan ole; ne ovat NEO-lehden numerossa 35 ilmestyneitä artikkeleita, lisenssillä ostettuja sellaisia.
Lehden tason lasku on varmasti vain tilapäinen, mutta jää nähtäväksi miten se tästä tokenee; lisenssijutuilla ei pitkälle pötkitä, ja saa nähdä mistä lehti saa uusia sisällöntuottajia. Uuden päätoimittajan linja on muokata lehteä kotimaakeskeisempään ja myös muille kuin otakuille lähestyttävään suuntaan, joten jää nähtäväksi millainen lopputuloksesta muodostuu.
Ensi viikonloppuna vierailen H-Townin Töölön luolassa katsomassa, mitä vanhasta lehdestä on pelastettavissa. Mutta jo sitä ennen kustantamoa on odottamassa varsin ikävä yllätys vyön alle… Koska sanotaanko vaikka näin: toimitusjohtaja Harri Mannisen epäilykset siitä, että Animen vanhan toimituksen joukkopaon syynä olivat suunnitelmat kilpailevan julkaisun perustamisesta eivät olleet lainkaan kaukaa haettuja. Eivät ollenkaan.
Mimiko Median julkaisema Japan Pop – tilattavissa ja levityksessä ensi viikolla. (Ei ainakaan vielä lehtipisteissä, mutta Fantasiapeleissä kyllä.) Lehteä tekemässä arvatkaa ketkä.
Kirjoitukset (RSS)
