Ei se nyt ihan näin mene. Onneksi.

Kun aletaan puhua mangan aitoudesta ja länsimaisesta mangasta keskustelu kulkee yleensä aina suunnilleen samaa rataa.

Elitistinyyppä A huutaa naama punaisena että vain japanilainen manga on mangaa; ekumeniaspede B heittelee takaisin määritelmäpyyntöjä siitä millaista sarjakuvaa piirtäisi vaikkapa japanilainen mutta lännessä kasvanut tekijä tai länsimainen mutta Japanissa kasvanut tekijä; pseudomanganpiirtäjä C sanoo väliin että ainakin hän itse käyttää mieluiten vain sanaa “sarjakuva”, ja että on hassua että niin moni elitistinyyppä kuitenkin piirtelee itsekin mangatyylisiä hahmoja; kustantaja D sanoo että eikös nyt kaikkea voisi sanoa mangaksi kun sehän kuitenkin tarkoittaa lähinnä tiettyä tapaa myydä ja kuluttaa sarjakuvaa; kustantaja E nokittaa että eivät he ainakaan ole mitään omaa tuotantoaan ikinä mangaksi sanoneet, ainoastaan mangavaikutteiseksi… ja niin edelleen. Jossain vaiheessa joku ehkä linkittää keskusteluun tietoja länsimaisista piirtäjistä mangapiirtäjien avustajina, ja keskustelun toinen osapuoli alkaa hekottaa että näihin teoksiin pitäisi sitten varmaan lätkäistä varoitustarra “saattaa sisältää länsimaisen ihmisen kädenjälkeä”, heh heh.

Suurin ongelma tässä keskustelussa on se, että kaikki osapuolet puhuvat eri asioista. Elitistinyyppä puhuu niistä tarinoista ja hahmoista joita rakastaa ja joiden kaltaisia hänen ei ole onnistunut löytämään länsimaisista yritelmistä; ekumeniaspedelle on aivan sama miksi sarjakuvaa kutsutaan koska hän lukee sarjakuvaa siksi että se on sarjakuvaa; sarjakuvantekijä ei haluaisi leimautua “mangapiirtäjäksi”; kustantajilla on eri julkaisuohjelmat ja motiivit määritelmiensä takana. Mangan määritelmiä on yhtä monta kuin väittelijääkin.

Jokunen vuosi sitten eräät kyyniset sedät vitsailivat sillä, että joku voisi hyvin vain vuokrata jostain ison tehdashallin ja laittaa sen oven päälle kyltin “Animecon”. Uhkarohkeimmat naureskelivat, että melkein voisi laittaa parin euron sisäänpääsymaksunkin! Mitään muuta ei tarvitsisi tehdä, eikä kukaan valittaisi.

Siihen aikaan se tuntui vielä hauskalta.

Mutta jättäen syrjään sen tosiasian että pari tuhatta ihmistä maksoi kuluneena viikonloppuna ilolla seitsemän euroa siitä että pääsi isoon tyhjään halliin jossa oli myyntipöytiä… Tämänvuotinen Tsukicon oli mielenkiintoinen myös siinä suhteessa että se epäonnistui lähes kaikessa mahdollisessa.

Ihmiset jonottivat tihkusateessa pitkälle iltapäivään, koska lippuja myymässä oli vain pari ihmistä eikä kukaan ollut siitä vastuussa; joku oli hukannut rannekkeita joten sisälle ei voitu ottaa niin paljoa ihmisiä kuin olisi voinut; muotinäytöksen malleja ajettiin kesken vaatteidenvaihdon käytävään koska joku oli unohtanut kertoa että pukuhuoneen täytyy olla tyhjänä bändien kulkiessa sen läpi haastatteluista nimmareita antamaan; osa ohjelmasta peruuntui koska järjestäjien ainoan läppärin omistaja oli lähtenyt illalla kotiin; kesken sunnuntain salista katkaistiin valot useiksi minuuteiksi (kuuleman mukaan “tarkoituksella”); osa myyjistä oli polttanut hihansa pöytien ylibuukkaamisen ja/tai maileihin vastaamattomuuden takia ja jätti kokonaan tulematta; osa ohjelmanjärjestäjistä sai kuulla ovella että joutuu sittenkin maksamaan itsensä sisään, osaa taas käytettiin conin laskuun syömässäkin…

Sitä nyt edes mainitsematta, että conin nettisivuilla lukee edelleen joidenkin aikataulujen selvenevän lähempänä tapahtumaa. Tai sitä, että kävijöille ei ollut lainkaan vettä eikä tuoleja, ja ohjelmaa piti seurata lattialla istuen. (Olettaen että siitä sai edes mitään selvää, koska lavat olivat lähekkäin ja äänentoisto olematonta – silloin kun ääni ei kiertänyt kaiuttimissa.) Kaiken kaikkiaan tilanne oli se, että kukaan ei tiennyt mistään mitään eikä kukaan ottanut vastuuta mistään.

Mutta se siitä – kaikkea tätä on ruodittu jo valmiiksi toisaalla niin Anikissa kuin yhdessä sun toisessakin blogissa, ja tullaan alkuviikon kuluessa varmasti ruotimaan vielä paljon lisää. Loppujen lopuksi voisin kuitenkin heittää villin arvauksen sille, miksi tällä kertaa kävi niin kuin kävi… sellaisen, joka on hyvinkin linjassa sen suhteen mitä kirjoitin Bakaconin jälkeisen postauksen lopussa.

Conilla ei ollut päävastaavaa.

Mitäpä siihen enää voisi sanoa?

Näin syyskauden ollessa alkamassa voisin kertoa teille eräästä lempimangastani, jonka animesovituksen ensimmäisen jakso esitettiin eilen. Kyseinen sarja on Takashi Ikedan Sasameki Koto, joka ilmestyy Media Factoryn Comic Alivessa.

Viime postauksen pohdintaa teoksen tarkoitetusta kohdeyleisöstä voi toki laajentaa muihinkin suuntiin. Onko esimerkiksi sellainen alkuteoksen animesovitus jonka ymmärtääkseen on tunnettava alkuteos automaattisesti surkea? (Sivuhuomio: Nova, arkistot takaisin ennen kuin katoat!) Kenties – esimerkiksi Harry Potter -leffat ovat saaneet kohtuullisen haaleita arvosteluja, eivätkä kaikki fanitkaan niistä pidä. Mutta toisaalta niiden läpileikkausmaisuus tekee niistä vain huonoja yksittäisiä teoksia, ei niinkään huonoja franchisen osia – ja jos kaikki ovat jo kuitenkin lukeneet alkuteoksen, mitä väliä sillä on millainen teos olisi yksittäin tulkittuna? Vertauksia voisi tehdä vaikkapa .hack-franchiseen ja siihen miten ymmärrettävä se on yksittäisinä teoksina.

Olen populisti mitä fiktion arvostamiseen tulee. Lähestyn teoksia yleensä sillä asenteella, että hyvin harva teos on rehellisesti huono; on vain erilaisia teoksia, erilaisia ihmisiä ja joko hyvin tai huonosti yhteensopivia ihmis-teos -pareja. Todella ala-arvoisilla teoksilla on viihdearvonsa kalkkunoina, ja ainoastaan loputtoman keskinkertaisuuden suossa tarpovat teokset joista kukaan ei oikeastaan nauti ovat loppupeleissä oikeasti huonoja. Samaan tapaan “yliarvostettu” on ärsyttävä sana jota viskellään ympäriinsä turhan kevyesti, koska se vihjaa sanojansa pitävän omaa näkökulmaansa objektiivisena: sen sanoja on puheena olevan teoksen laadun suhteen oikeassa, teoksesta pitävät taas väärässä.

Siteeraan tässä Yotsuba&-arvosteluani Otakusta 1/2008, koska siinä sivusin tätä asiaa mielestäni varsin onnistuneesti.

Se auttaa kuitenkin ymmärtämään erästä yksinkertaista perusasiaa, joka on hyvä tiedostaa etenkin Yotsuba&!sta puhuttaessa: täydellistä mangasarjaa ei ole olemassa, koska mikään ei voi koskaan miellyttää kaikkia. Täydellinen teos on mahdottomuus; mitä useampia jokin yrittää miellyttää, sitä enemmän kompromisseja se joutuu tekemään. Mikään sarja ei voi liioin koskaan tarjota kaikkea mahdollista, joten aina löytyy joku joka haluaisi viihteeltään jotain muuta.

Kaikki eivät voi pitää kaikesta, ja se tarkoittaa sitä että ei ole olemassa absoluuttista hyvyyttä eikä absoluuttista huonoutta: jos teos yrittää miellyttää kaikkia ja osua kaikkiin suuriimpiin yhteisiin nimittäjiin siitä tulee Code Geassin kaltainen sillisalaatti, joka tarjoaa metkaa viihdettä suurimmalle osalle katsojista mutta tuskin soittelee näiden sielunkieliä tarpeeksi tehokkaasti ollakseen juuri kenenkään lempisarja. Laajaskaalaisuudella menettää mahdollisuuden kulttisuosioon, mutta toisaalta tiukemmin kohdennettu sarja karsii pois suurimman osan niistä katsojista jotka putoavat ensisijaisen kohdeyleisön ulkopuolelle. Se ei silti tarkoita sitä että toinen teos olisi objektiivisesti ajatellen toista huonompi, vaikka niin subjektiivisesti saattaisikin vaikuttaa.

Kaikki eivät kuitenkaan ajattele näin.

Lue lisää »

Olen viimeksi kuluneiden kuukausien aikana ottanut tavaksi kirjoitella ylös sellaisia hyödyllisiä huomioita tapahtumanjärjestämisestä, joista uskon tuleville sukupolville olevan hyötyä. Ainahan se on mukavampaa jos on edes jonkinlaisia neuvoja olemassa, ja luonnollisesti uudet ihmisetkin lähtevät mukaan paljon mieluummin, kun kaikkea ei tarvitse aloittaa tyhjältä pöydältä eikä pyörää keksiä uudestaan.

Varsin suuri osa näistä huomioista koskee henkilöstönhallintaa – johtuneekohan sitten siitä että nörttipiireissä kaikilla on yleensä joko liian suuri tai liian pieni ego, mutta valitettava totuus on että sosiaalisia kitkoja tulee aina ennen pitkää projektissa kuin projektissa. Mielestäni tärkein listaamani asia ei kuitenkaan koske niinkään henkilöiden välisten ristiriitatilanteiden selvittämistä kuin henkilöiden valintaa. Homma menee näin:

• On kahdenlaisia vastuutehtäviin tarjoutuvia ihmisiä: niitä jotka ovat aidosti kiinnostuneita tekemisestä ja osallistumisesta, ja niitä joiden oma elämänhallinta ei oikein toimi ja jotka pyrkivät kompensoimaan huonoa itsetuntoaan vastuutehtävillä ja titteleillä. Jälkimmäisistä koituu aina ongelmia, mutta näiden kahden erottaminen toisistaan ihmistä paremmin tuntematta on usein hyvin vaikeaa.
• Karkeasti yleistäen edellinen tarkoittaa sitä, että titteleillä saa houkuteltua titteleistä kiinnostuneita ihmisiä; tekemisellä (hyödyksi olemisella, osallistumisella) saa houkuteltua tekemisestä kiinnostuneita ihmisiä.

Olin kirjoittanut nämä kohdat jo aikoja sitten, mutta ne tulivat uudestaan mieleeni viime viikonloppuna Bakaconissa.

Tämä on Jelena “Shinkuu” Kiilholma; yksi Traconin IV:n kolmesta animeohjelmavastaavasta, Bakaconin ohjelmavastaava ja Animecon VII:n foorumitiedotusvastaava. Muistakaa hänen nimensä vastaisuuden varalta.

Lue lisää »

Ei aprillipilaa tällä kertaa, valitan. Mutta sen sijaan jotain, joka voisi hyvin olla.

Tämä tammikuusta asti jatkunut ketju nimittäin (osittaisena kopiona täällä, jos satut lukemaan tätä yhdeksän jälkeen), joka nousi pinnalle jälleen Tampere Kupliin jälkipyykeissä. Kyseisen festivaalin jälkeen kuumaksi puheenaiheeksi on noussut nuoremman polven conikäyttäytyminen, joka on viime aikoina yltynyt huomattavasti pahemmaksi kuin se vielä viime vuonna oli – ja joka kyllä minustakin on hiton paljon tärkeämpi asia käsiteltäväksi kuin joku hiton “conikiusaaminen.”

30 prosenttia 15–29-vuotiaista suomalaisista on kiinnostunut japanilaisesta populaarikulttuurista, uutisoi Helsingin Sanomat viime viikolla. YLE kertoi samasta aiheesta hieman paremmin taustoittaen mutta samalla vähän epätarkemmin. Digitoday päätti nostaa otsikkoonsa harrastuksen internetaspektin laillisuuksineen ja laittomuuksineen, Nelonen puolestaan teki aiheesta kokonaisen uutisvideon – mihinkäs muuhunkaan kuin yaoihin keskittyen! (Harvinaisen asiallisia vastauksia kyllä, pakko myöntää. Tuollaista kun näkisi skenevaikuttajienkin haastatteluissa…)

Asia on tapetilla tamperelaisen Katja Valaskiven tutkimuksen (PDF) Pokemonin perilliset – japanilainen populaarikulttuuri Suomessa (sic) takia, joka on pituudestaan huolimatta varsin metkaa tekstiä ja joka kannattaa lukea jos siitäkin syystä, että se on ehdottomasti laajin länsimaisesta ja etenkin suomalaisesta japanilaisen populaarikulttuurin harrastamisesta Suomessa tehty tutkimus ikinä. Extended_feline toimi sen tutkimusavustajana, joten siinä siteerataan minuakin pariin otteeseen – sivuilla 38, 41, 59 ja 60 tarkkaan ottaen. Niin, ja onpa siellä pieni maininta Otakunkin olemassaolosta.

30 prosenttia on tietysti typerryttävä luku. Kuinkahan monta kymmentä tuhatta ihmistä se tekee?

Animen parittamista milloin scifin, milloin roolipelaamisen kanssa samoihin tapahtumiin perustellaan säännöllisesti sillä, että me kaikkihan olemme kuitenkin loppujen lopuksi yhtä iloista nörttiperhettä ja sovimme vallan näppärästi saman katon alle. Harmi vain, että vilkaisu minkä tahansa animetapahtuman keskimääräiseen kävijään kertoo ihan toista.

Lue lisää »

Tässä kirjoituksessa käyn läpi tapahtumaparin nimeltä Finncon-Animecon olemukseen ja järjestämiseen kuuluvia ongelmia sekä syitä niihin. Ratkaisujen keksimisen jätän tällä kertaa lukijoiden huoleksi…

Tätä conia säät olisivat voineet suosia paremmin, mutta ainakin sillä oli hieno juliste.

Lue lisää »

Suunnilleen vuosi sitten purin hieman ärsyyntymistäni siitä, että suomalaiset animetapahtumat eivät juuri vastanneet omaa käsitystäni siitä millainen olisi optimi tapahtuma. Tai sanotaanko, että ne olivat kaikki harvinaisen kaukana siitä; melkein pelkkiä tekosyitä järjestää cosplaykisoja.

Kuukausia kului ja keskusteluja virisi. Kunniavieraattomuutta perusteltiin sillä että japanilaiset ovat kiireisiä, matkustushaluttomia ja hankalia saada kiinni (“ja eihän kunniavieraan tarvitse välttämättä japanilainen olla, eihän?”), ohjelmattomuutta taas sillä että ohjelmavastaavat eivät ole meedioita jotka maagisesti tietäisivät keitä voisi kysyä pitämään ohjelmaa. Omakin coni tuli laitettua tulille, ja palaute oli ennalta-arvattavista suunnista tulleita kyynisiä kommentteja lukuunottamatta yksipuolisen innostunutta.

Odotin rehellisesti, että joku tiedätte-kyllä-mikä komeammilla puitteilla varustettu con olisi tarttunut alkuperäisen kirjoitukseni suoraan tarjoukseeni kunniavieraskontaktista. Mitään sen suuntaista ei kuitenkaan kuulunut, ja mieleeni nousi elävästi kuva conin ohjelmavastaavasta, joka istuu paikoillaan ja odottaa että halukkaat ohjelmanjärjestäjät ottavat häneen yhteyttä.

Ja kun tapahtumapaikkasuunnitelmatkin muuttuivat hulppeampaan suuntaan asia siirtyi lopulta “no tehdäänpä tämäkin sitten itse” -kategoriaan. Joten muutamaa kohteliasta japaninkielistä mailia itse miehen ja hänen managerinsa kanssa myöhemmin olemme tässä pisteessä. Mukava pikku piristys ennen Traconia, sanoisin.

Mutta en viitsi enää tässä vaiheessa tuulettaa itse meidän erinomaisuuttamme tai hieroa sitä kenenkään muun naamaan… Olen tullut nimittäin hiljalleen siihen lopputulokseen, että siitä ei olisi loppujen lopuksi mitään hyötyäkään. Samasta syystä kuin ei konkreettisista parannusehdotuksistakaan – yksinkertaisesti siksi, että joitakuita kiinnostaisi muunlainen tapahtuma ja joitakuita muita ei. Kaikkien merkkien mukaan olemassaolevat tapahtumat ovat jo järjestäjiensä keskiarvon mielestä ihan riittävan optimaalisia.

Joten tästä eteenpäin teot puhukoon enemmän kuin sanat. Tervetuloa Desuconiin; katsotaan sen jälkeen miten suu pannaan.