Amerikkalaista ja japanilaista kansalaisuutta edustavat animaatiohahmot. Molemmat esimerkkejä häkellyttävästä realismista, eikös?

Tämä Matt Thornin essee selittää varsin selvätajuisesti sen, miksi japanilaisen visuaalisen kulttuurin tuottamat hahmot eivät näytä täkäläiseen silmään erityisen aasialaisilta vaan enemmänkin länsimaisilta. Ohessa olennainen osa siitä, mutta lukekaa kaikin mokomin koko essee.

Lue lisää »

Kukaan YouTubea viime päivinä käyttänyt tuskin on voinut välttyä huomaamasta, että se on hiljan siirtynyt tukemaan laajakuvaformaattia. Ja se HD-laatukin (johon pääsee perinteisesti lisäämällä videon osoitteen perään &fmt=22) on nykyään aidosti HD eli 720p… Tällä laadulla voisi jo kohta melkein katsoakin jotain joutumatta kestämään “animea YouTubesta katsoville” tuhahtelevien naurun kohteeksi. HD-videolaatu toimii tosin luonnollisesti vain niissä videoissa jotka on alun alkaenkin ladattu 1280×720:n laadulla, ja h264-koodekin käyttäminen tulee tarkoittamaan melkoisen massiivista muistisyöppöyttä.

Tämän HD-materiaalin embeddaaminen onnistuu myös. YouTuben tarjoamalla oletuskoodilla se ei valitettavasti onnistu, vaan laatu on melko lailla huonompaa, joten optimilopputulos vaatii hieman koodin peukaloimista… toisin sanoen pätkän &ap=%2526fmt%3D22 lisäämisen embeddauskoodin molempien osoitteiden perään. Ja videon leveyttä on toki myös säädettävä, koska standardikooksi tarjotaan edelleen 425×344:ää. 680×500:lla lopputulos on tällainen:

Kokeilkaapa painaa sitä fullscreen-nappia. Jepjep…

Ja tarvitseeko enää muistuttaakaan, että animen tai minkään muunkaan katsominen videosaiteilta tai nettistriimeistä ei ole laitonta, koska siinä ei synny teoskopiota katselijalle kuin korkeintaan selaimen välimuistiin? (Sivuston ylläpitäminen tai striimin lähettäminen sen sijaan voi ollakin, mutta sehän ei ole katsojan vastuulla…) Puhumattakaan siitä, mitä tämä tulee merkitsemään netin ilmaisanimelle.

Risto Kuneliuksen kirjasta Viestinnän vallassa (2003) silmiin osui tämä kappale.

Vuonna 1999 Yleisradion kanavien välittämistä televisio-ohjelmista 13 prosenttia oli peräisin Pohjois-Amerikasta, lähes kokonaan Yhdysvalloista. MTV3:n ohjelmistossa vastaava luku on 38 prosenttia. – - Sama painotus pätee, kun tarkastelee elokuvateollisuutta. Vuonna 1999 yli 63 prosenttia suomalaisten ensi-iltojen lipputuloista meni Yhdysvalloissa tuotetuille filmeille, vaikka vuosi oli kotimaisen elokuvan menestyksen kannalta erinomainen. Mutta mistä stten johtuu yhdysvaltalaisten elokuvien, sarjafilmien ja muiden ohjelmien voittokulku maailmalla? Osaltaan tällaisten suhdelukujen taustalla on juuri talous ja sen mekanismit, joiden kautta “vapaan valinnan” voi kyseenalaistaa.

Oletetaan, että tuntu laadukasta suomalaista ohjelmaa maksaa esimerkiksi 100 000 euroa. Vastaavanlaisen ohjelman tuotantoon pannaan Yhdysvalloissa miljoona euroa, siis kymmenen kertaa enemmän. – - Koska kymmenen kertaa suuremmilla resursseilla tehdyn ohjelman markkinat ovat suuret, Suomen kaltaisille pikkumarkkinoille tämä sama tunti voidaan myydä 10 000 eurolla, siis kymmenen kertaa halvemmalla kuin kotimainen tuotanto maksaisi. Halpa hinnoittelu käy päinsä, koska ohjelma on jo kattanut tuotantokustannuksensa (ainakin suurelta osin) jo kotimarkkinoilla. Se mitä muualta saadaan, on enemmän tai vähemmän lisävoittoa. Lopputulos on, että tiukkojen resurssien kanssa kamppaileva suomalainen televisiokanava on suuren kiusauksen edessä: tuottaako kallista kotimaista vai ostaako halpaa ulkomaista?

Tätä voisi helposti käyttää aasinsiltana siihen miksi suomalaisten animenlataaminen ei ole sen paheksuttavampaa kuin amerikkalaisten hypoteettinen Salkkarien lataaminenkaan – olemattomista tuloista ei voi ottaa mitään pois. Mutta sen sijaan ajattelin käyttää sitä esimerkkinä mangan voittokulusta maailmalla! (Mikä yllätys.)

Lue lisää »

Avainsanat: Bakuman, markettimanga, Naruto

Suurin osa tuntenee “uncanny valleyn” käsitteen, jonka mukaan ihmisen reaktion positiivisuus notkahtaa rajusti edessä olevan objektin ollessa hyvin ihmisen kaltainen mutta ei kuitenkaan riittävästi käydäkseen aidosta ihmisestä. Tämän takia pehmolelut ovat suloisia mutta nuket tietyissä olosuhteissa karmivia, ja ihmisenmuotoiset robotit koetaan usein pelottavammiksi kuin teollisuusrobotit. Tämä pätee myös alkeelliseen 3D-animaatioon, ellei se ole Itse Valtiaiden tapaan selkeän karrikoitua.

Mielenkiintoista kyllä hieman samantapaisen ilmiön voi havaita myös teoksista pitämisen suhteen; se millä todennäköisyydellä tietty teos miellyttää tiettyä yksilöä on usein karkeasti ottaen verrannollinen siihen miten paljon teos liittyy yksilön henkilökohtaiseen elämään. Tästä saa karkeasti ottaen tällaisen diagrammin:

Toisin sanoen sekä lukijaan henkilökohtaisesti vetoavat aiheet että puhdas fantastisuus vetoavat lukijoihin lähes universaalisti siinä missä fantasiaa ja/tai scifiä arkirealismiin sekoittavat teokset, kuten vaikkapa Michael Swanwickin Rautalohikäärmeen tytär, ovat tuomittuja kulttimaisempaan suosioon. Eksoottisella realismilla – kuten vaikkapa japanilaiseen kulttuuripiiriin sijoittumisella – sen sijaan tuomitsee itsensä hyvin pitkälti pienemmän yleisön kamaksi, olkoonkin että tuo yleisö saattaa olla hyvinkin innokas ja kulutusaltis.

Käyrän kulun tarkka määritteleminen lienee turhaa, koska se on pitkälti veteen piirretty viiva vailla tarkkoja mittareita. Jätin sen oikean pään kuitenkin hieman alemmaksi kuin vasemman, koska scifi ja fantasia purevat nuoreen lukijaan keskimäärin varsin hyvin sen tarkemmasta kohderyhmittelystä riippumatta siinä missä omakohtaisilla kokemuksilla pelaaminen vaatii ainakin jossain määrin tiettyä kohdeyleisörajoittelua – jos ei muuten niin edes sukupuolten välillä.

Kaaviota ei tietenkään voi lukea yksiselitteisesti, koska teokset ovat monesti hyvin monisyisiä siinä mitä ne käsittelevät. Esimerkiksi Harry Potter yhdistelee tavallisen koululaisen arkea fantasiaan suistumatta maagisen realismin puolelle (kenties sisäoppilaitosmiljöönsä vuoksi?), joten siinä yhdistyvät käyrän molemmat huippukohdat – ilmiön suosio ei ole mikään ihme. Sama pätee myös aika moneen nuorille suunnatuun mangasarjaan, puhumattakaan siitä että niissä on usein mukana myös eksotiikkaa Japanin kulttuurin muodossa. Näiden kahden ilmiön rinnastaminen ja niiden suosion pohtiminen ei vaadikaan kauheasti aivotyötä.

Liian spesifillä kohdeyleisöryhmittelylläkin on tietysti haittansa – nimeltä voisi mainita esimerkiksi tapauksen, jossa muuan nuori lukija kyllästyi Ai Yazawan Nanaan sen jälkeen kun “homma meni kotileikeiksi.” Todennäköisesti lukijan omaan elämäntilanteeseen sopivat rockkonsertit, poikaystävät ja kämppiksen kanssa eläminen – mutta raskaudet ja avoliitot muodostuivat turn-offiksi, koska ne erkaantuivat liian kauaksi hänen omasta arkielämästään. Moni muukin manga on suunnattu nimenomaan tietyssä elämäntilanteessa elävälle kohdeyleisölle; esimerkkejä löytyy.

Käyrän oikeasta reunasta löytyy myös muuan kiehtova mutta looginen kahtiajakautuneisuus, joka on kuitenkin sen verran selkeä että se ei vaadi omaa kaaviotaan: yleensä negatiivisiksi luokitellut asiat aiheuttavat lukijassa usein positiivisen reaktion silloin kun niistä ei ole omakohtaisia kokemuksia (jolloin ne putoavat eksoottisuuden alueelle). Se että ne eivät sitä tee mikäli kokemuksia löytyy ei liene mikään ihme – esimerkiksi perheväkivallan uhri todennäköisesti tarttuu mieluummin johonkin hieman eskapistisempaan kuin teokseen perheväkivallasta.

Mutta kiintoisinta tässä ilmiössä on se, että se pätee myös hyvinkin suppeisiin asioihin – esimerkiksi teoksen hahmojen luonnetyyppeihin. Muistamme kuinka Genshikenissä Sasahara ei halunnut valita erogeissä pikkusiskohahmoja, koska ne toivat hänelle mieleen hänen oman rasittavan pikkusiskonsa – sisaruksettomilla muilla otakuilla ei tällaisia fantasiaa ryppääviä rajoituksia ollut. Samaan tapaan vaikkapa tsunderehahmot harvemmin miellyttävät sellaisia, jotka tuntevat ärhäköitä tyttöjä tosielämässä. Näettehän kaavan?

Avainsanat: Genshiken, Nana

Viime postauksessa sivusin japanilaisen ja länsimaisen tarinankerronnan kulttuurieroja. Alkuvuodesta sen sijaan pohdin nimenomaan japanilaisen ja eurooppalaisen sarjakuvan (amerikkalaisen poissulkien) sekä niiden kuluttajien välisiä kulttuurieroja; se saako näin tehdä on tietysti joidenkin mielestä kyseenalaista, mutta kenties olisi hyvä kuulla myös niiden eurooppalaisten sarjakuvakulttuurin kasvattien näkökulmaa asiaan?

Jean-Marie Bouissou kirjoittaa näin:

I followed Pilote to the last issue and Charlie Mensuel through university, but long before then my sisters, who through school had fought with me every Wednesday for the copy of Tintin and Spirou, had stopped finding any series which paid the slightest attention to the concerns of young women. On the other side of the world, the “Year 24 Flower Group” offered to Japanese girls of the same age mangas conceived and drawn by young women for young women. These had an aesthetic of their own, an attention to issues such as rape or unwanted pregnancy, and a female perspective on love and sex. In a highly macho society, where it was hard for girls to imagine a relationship on equal terms with a boy, these artists made good use of devices such as cross-dressing heroines, on the model of the celebrated “Lady Oscar” of Riyoko Ikeda’s Rose of Versailles, or relationships between teenage boys (shonen ai), which let the female reader identify either with the more effeminate or with the more virile. When their readers started working, their publishers invented “OL manga” (office lady manga). When they married they could read “ladies comics”, peppered with rosy romanticism and rather crude shonen ai – a brief escape from the routine of the housewife.

Young Frenchwomen had meanwhile given up on comics. As for the boys, the highbrow culture of Pilote vanished as its readers left university. During the 1980s Pilote, Charlie Mensuel and Hara Kiri / Charlie Hebdo declined and collapsed. Henceforth the publishers concentrated one-size-fits-all series “for children of 7 to 77 years”. Preeminent here were the indestructible Lucky Luke and Asterix: neither fish nor fowl, more than children’s comics but not truly grown-up, peppering childlish scenarios with a lots of humorous hidden meaning for the sake of their adult audience.

Anybody who has also followed this process will understand immediately why manga was destined to become a global product: it had something to offer audiences diverse in age, sex, and taste. Neither French nor American comics could provide such variety. Where are the French cartoonists capable of reviving a famous sextagenarian doctor abandoned at the time of Pilote? One of the sisters who fought with me for Tintin as a girl is now passionate for Syuho Sato’s Say Hello to Black Jack, a gritty view of Japanese hospitals as seen by a young intern.That, at the very least, is a good base to attack the global market.

Mitäpä tuohon nyt sitten enää sanoisi. “Ei millään ole mitään eroa, kaikki on vaan samaa sarjakuvaa, ei saa yrittää mitenkään erottaa tai määrittää, mitään “oikeaa mangaa” ei millään lailla mitenkään missään määrin voi ikinäkoskaan ollakaan nih!!!” kenties? Kaikki liittyy kiehtovalla tavalla kaikkeen.

Kirjoitus kannattaa lukea kuitenkin kokonaan, sillä se sisältää monia muitakin pointteja – kantavana teemanaan sen, että japanilainen kulttuuri sisältää jäykästä stereotypiastaan huolimatta vähemmän teennäistä puritanismia ja rajoittuneisuutta kuin länsimaiset yleensä.

Tämän (ja valtion monopolin puutteen) vuoksi japanilainen TV-viihde on alusta alkaen saanut olla vapaampaa kuin länsimainen, ja sen (ja Comics Coden puutteen) vuoksi myös lastensarjakuvat saavat olla rehellisen vulgaareja – eikä aikuisten sarjakuvien siten tarvitse olla korostetun rajuja ja synkkiä jotta ne tajuaisi aikuisten sarjakuviksi. Puhumattakaan siitä, että jatkuva lehtiensisäinen kilpailu pakottaa mangakat tekemään töistään kohdeyleisöään kiinnostavia ja myyviä välttääkseen potkut, tai saadakseen ylipäätään töitä – ja nämä teokset myös sitten myyvät.

Systematic pre-publication in serial form and the continuing control of popularity via dokusha kado – feedback forms inserted into the weeklies, allowing readers to rank each series – obliges mangaka to “stick” in the imagination of their readers. This readership is predominantly teenage – and there is no question that teenagers of every country are much more interested in a thousand and one ways of making out and losing their virginity than in the pun-filled adventures of Asterix.

Täällä lännessäkin.

Avainsanat: Bakuman, markettimanga

Anikin sivistyneen keskustelun alue Arcadia oli hyvä mutta lyhytikäiseksi jäänyt yritys nostaa foorumin tasoa. Valitettavasti se kompastui omaan nokkeluuteensa; ihmiset lähtivät lähestymään sitä väärältä kannalta ja yrittivät hieman teennäisestikin lisätä viesteihinsä sisältöä ja pituutta, mistä syystä sinne kirjoittamisen kynnys nousi lopulta vähän turhankin korkeaksi ja ketään ei lopulta enää kiinnostanut. Oireellisintahan kaikessa oli loppujen lopuksi kuitenkin se, että “pintaa syvemmältä” keskustelemiseen ylipäätään tarvittiin erillinen rajattu alue.

Sillä välin Kvaakin manga-alueella on viimeiset pari vuotta ollut tasaisen hiljaista, mutta keskustelu saavuttaa ajoittain varsin mielenkiintoisiakin sfäärejä – jo siitäkin syystä että aikuisten ihmisten prosenttiosuus keskustelijoista on suurempi. Viime aikojen kiinnostavin keskustelu keriytyi parin Suomessa kasvaneen sarjakuvantekijän, parin Suomessa kasvaneen sarjakuvanlukijan ja yhden Japanissa kasvaneen sarjakuvanlukijan välille siitä, mitä sanan “manga” sopii tarkoittaa. Saisiko sitä käyttää fumettin ja beedeen kaltaisena alkuperämaata leimaavana sanana ollenkaan, vai onko sillä niin selkeästi tunnistettava muotokielensä että se pitäisi ymmärtää tietynkaltaista sarjakuvaa merkitseväksi termiksi?

Vahvin argumentti jälkimmäisen kannan puolesta tuntuu olevan se, että japanilaisen japanilaiselle yleisölle tekemää sarjakuvaa ja länsimaisen länsimaiselle yleisölle tekevää japanilaistyylistä sarjakuvaa on mahdoton erottaa toisistaan – mitä itse sanoisin varsin kyseenalaiseksi väitteeksi, koska vaikutteet johtavat niiden ottajassa hyvin harvoin täysin alkuperäisen kaltaiseen lopputulokseen. Esimerkiksessä klassisessa W.I.T.C.H.-tapauksessa italialaisten piirtäjien mangalukemistoistaan saamat vaikutteet näkyvät lähinnä käsikirjoituksessa ja hahmosuunnittelussa, eivät niinkään sarjakuvakerronnassa tai sivusommittelussa itsessään. Silloinkin kun länsimainen tekijä pyrkii tietoisesti rakentamaan teostaan myös näiltä osin esikuviaan vastaaviksi eron näkee yleensä ainakin taustojen ja harmaasävyjen käytössä.

Mutta entäs sitten kun piirtäjänä on aidosti japanilaisessa sarjakuvantekokulttuurissa koulittu ihminen, mutta käsikirjoittajana länsimainen?

Lue lisää »

Avainsanat: Del Rey, Girl Friends, Meta, Ouran High School Host Club, Princess Ai, Tokyopop

Tänään Tsukicon jatkuu edelleen, ja mitä ilmeisimmin ihmisillä on siellä kivaa. Itse kuitenkin vietän tämän vilkkaan viikonlopun kuitenkin Oulussa, joten ohjelmaan kuului jälleen kerran perinteinen (joskin tällä kertaa vain yksipäiväinen) Animeseminaari.

Sääli.

Lue lisää »

Suomalaisen sensaatiolehdistön osoitettua häkellyttävän hyvää makua ja palattua uusimman ampumavälikohtauksen jälkeen ennenkuulumattomalla vauhdilla uutisoimaan taas kansan jokapäiväisistä sirkushuveista on hyvä muistaa aina välillä, että muualla asiat ovat monin paikoin huonommin – ainakin mitä animeen tulee.

Ja muistattehan toki ystävämme Kanadan? Tietysti muistatte, kukapa sen voisi unohtaakaan.

TVA on quebecilainen sensaatiokanava, jollaisen kaltaisia meillä Suomessa ei onneksi ole; sen linja ja laatu muistuttavat melko paljon jenkkiläistä Foxia (joka meillä tunnettaneen parhaiten mm legendaarisesta Mass Effect -kohusta, PlayStation Pornable -jupakasta ja Hackers on steroids -tapauksesta) joskin ilman sen poliittista sitoutumista. Ja toissa viikolla se lähetti jutun mistäs muustakaan kuin hentaista! Tässä – vain ranskaksi valitettavasti.

Lue lisää »

Avainsanat: lolicon

Uusimman Imagen retroartikkeli tietää kertoa, että Japani (“sushi, manga, rorita-tyyli, Tokion-matkat, J-rock”) oli muotia 2000-luvun alussa – kuten myös t.A.T.u, rannehikinauhat, Pro Sinappi, Krisse, tuunaus ja DJ Esko. Tarkoittaako tämä sitä, että “Japani-buumin” aika on ajanut ohitse?

Kenties ja kenties ei; Japanin harrastaminen on ehkä arkipäiväistynyt (viimeistään edustuksen Salatuissa elämissä ja Idols-karsinnoissa pitäisi kertoa jotain valtavirtaistumisesta, vaikka Big Brother onkin sellaiselta vielä säästynyt – toisin kuin Espanjassa) mutta siitä riittää edelleen jutunaiheeksi jos toiseksikin. Harrastajien oma identiteetti on säilynyt yhtä vahvana kuin kaikkien muidenkin alakulttuurien identiteetit, ja itse asiassa perinteisesti massojen hampaissa riepottelu vain lisää painetta oman imagon ylläpitämiseen ja vahvistamiseen – siihen, että luodaan selkeä ero “meidän” ja “muiden” välille. Parhaimmillaan valtavirtaistuminen siis selkeyttää alakulttuurin identiteettiä ja vahvistaa sen yhtenäisyyttä.

Toivon mukaan tämä tulee ennen pitkää myös näkymään skenessä; esimerkiksi pääsymaksullisten tapahtumien yleistyminen saattaa aiheuttaa sen, että kävijöiltä vaaditaan jonkinasteista panostusta ja kiinnostusta muuhunkin kuin tapahtuman sosiaaliseen aspektiin; faniutta. Mikä on tietysti ehdottoman hyvä asia, koska muuten esimerkiksi conit tulisivat ennen pitkää tukehtumaan omaan hengaajapaljouteensa. Surullinen totuushan on, että Animeconin voisi järjestää vaikka isossa varastohallissa, ja sinne tulisi silti 10 000 ihmistä. (Toisaalta… tiettyjen määritelmien mukaan näinhän toisaalta ollaan ensi vuonna tekemässäkin.)

Lue lisää »

Avainsanat: Kyuu Eturautti, markettimanga

Ei liene kenellekään epäselvää, että Japanin animaatioteollisuus on murrostilassa. Economist-lehden viimevuotisen artikkelin mukaan parhaaseen katseluaikaan esitettävän animen ja lastenanimen määrä on viime vuosina vähentynyt, ja enin osa animesta tuotetaan nykyään myöhäisillan ohjelmapaikkoja varten. Samalla anime on siirtynyt pois valtakunnallisilta suurilta kanavilta pienemmille paikallisille sekä satelliittikanaville. Vilkaisu Moon Phasen uusien sarjojen listaukseen tukee tätä toteamusta.

Miksi näin on? Katsotaanpa.

Japanin talous-, kauppa- ja teollisuusministeriö julkaisi vuonna 2003 analyysin (PDF) animeteollisuuden tilasta ja sen suurimmista ongelmista. Sen myyntiluvut ovat vuosia vanhoja, mutta alla oleva kuva on sen ehkä kiintoisin ja aikaa kestänein osa – tuotantodiagrammi, jossa on selkokielisiä numeroita. (Selkeyden vuoksi olen muuttanut ja pyöristänyt kaikki rahamäärät euroiksi.)

Kuvaaja on yleisluontoinen ja luvut keskiarvoja – vain prime time -anime esitetään sekä valtakunnallisilla että paikallisilla kanavilla, myöhäisillan anime ainoastaan paikallisilla ja satelliittikanavilla. Rahanuolet eivät kuvaa sitä kuka maksaa kellekin vaan sitä kuinka suuri osa sponsorien rahoista virtaa eteenpäin. Ainoastaan Madhousen ja Production I.G:n kaltaiset suurimmat studiot tekevät lähes kaikki tuotannon osa-alueet itse (eivätkä nekään kaikissa tuotannoissaan); muut kontrahtoivat työn toisille studioille tai (etenkin välianimaation suhteen) ulkomaisille alihankkijoille.

Lue lisää »

Avainsanat: Code Geass, Gonzo, Ken Akamatsu, Mahou Sensei Negima, Makoto Shinkai, Strike Witches, The Vision of Escaflowne