Ei liene kenellekään yllätys, että eri konteksteissa teoksia tulee arvioida eri tavalla.
Suhtaudun samantasoisiin sarjakuviin täysin eri tavoilla, jos toinen on parinkymmenen kappaleen omakustanne ja toinen Suomen suurimman mangakustantamon pilottiprojekti suomimangan saralla. Samaan tapaan eri tavoilla suhtaudun teokseen jolle on myönnetty kunniamaininta sarjakuvakilpailussa ja koulutyöhön. Näin ollen – kun ottaa huomioon sen selvästikin edustavan jälkimmäistä – minun on pakko myöntää pitäväni tästä sarjakuvasta, johon törmäsin toissapäivänä Kemin kulttuurikeskuksen seinällä.
Se että se on toistaiseksi ehjäjuonisin lukemistani Sunna Kitin töistä on valitettava fakta. Mutta oli miten oli – se on kuitenkin ehkä maailman ainoa saamenkielinen manga, ja merkittävä sinänsä.
Mitä suuremmaksi ja näkyvämmäksi käy japanilaisen kulttuurin virta länsimaiseen kulttuuriympäristöön sitä valtavirtaisempaa siitä tulee, ja sitä nolompaa siihen yhdistämisestä tulee monille nuorille taiteilijoille – kyseessähän on pinnallinen lasten juttu, kuten kaikki tiedämme.
Näin ollen moni taiteilija pyrkii “pääseemään yli” “mangavaiheestaan” ja kehittämään “omaa” ja “vakavasti otettavaa” tyyliä. Näitä yksilöitä löytyy moneen junaan ja monia eri vakavuusasteita (jotkut saattavat osallistua conien taidekujille ja jopa tehdä sarjakuvia alan lehtiin, jotkut taas pitävät mieluummin reilua hajurakoa koko alaan), mutta suuressa osassa heistä on tunnistettavissa samoja yleispiirteitä, jotka tekevät tunnistamisesta varsin helppoa. Harvasta löytyvät kaikki nämä piirteet, mutta usein huomion kiinnittävät ensimmäisinä seuraavat seikat:
Tärkeimpänä ja yleisimpänä kaikista: mielipide, jonka mukaan vaikutteiden ottaminen japanilaisesta hahmokulttuurista – englanniksi “anime style”, suomeksi “mangatyyli” – on vaihe josta kannattaa kasvaa yli tullakseen vakavasti otettavaksi taiteilijaksi.
Ikävä, mahdollisesti alentuva asenne kaikkia sellaisia kanssataiteilijoita kohtaan, jotka asian tullessa puheeksi eivät ymmärrä tätä näkökantaa – pahimmissa tapauksissa myös sellaisia, joiden tyyli on heidän mielestään liian “geneeristä animetyyliä” muistuttava.
Seurustelee mieluummin länsimaista kuin japanilaista sarjakuvaa harrastavien piirien kanssa (nehän ovat paljon aikuisempiakin).
Puolusteleva asenne heti kun mikään japanilainen tulee puheeksi julkisesti, vaikkapa nettipäiväkirjassa: “No entäs sitten vaikka tykkäänkin, enkä edes tykkää niin paljon kuin silloin nuorempana…” Vaihtoehtoisesti kieltää pitävänsä kokonaan. Miyazaki käy joskus, Tezuka samaten.
Jos myöntää lukevansa mangaa, muistaa aina samaan hengenvetoon tarkentaa lukevansa myös “muuta sarjakuvaa.” (Allekirjoittaneen isän kaapit pursuavat lähes pelkkää ranskalaista sarjakuvaa, eikä hän ole koskaan sitä häpeillyt.)
Joko kieltää piirtotyylinsä japanilaisvaikutteet tai vähättelee niiden merkitystä yleisilmettä ajatellen. Don Rosan ja kotimaisten sarjakuvantekijöiden fanittaminen on kova sana.
Keskimääräistä ahkerampi angstaaminen (taide- tai muunlainen).
Toistaiseksi tunnetaan hyvin harvoja tästä asennevammasta parantuneita yksilöitä, joten tilannetta on syytä pitää lähes parantumattomana. Omahoito on myös lähes mahdotonta, koska oireilija ei luonnollisestikaan yleensä edes suostu myöntämään tilansa ongelmallisuutta. Mikäli havaitset yhden tai useampia näistä oireista jossakin tuntemassasi taiteilijassa, suosittelemme välittömäksi ensiavuksi hyvää seineniätm ja mitä tahansa kirjallisuutta joka auttaa laajentamaan käsitystä japanilaisen sarjakuvan kirjosta; Paul Gravettin Manga – 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa on kenttätesteissä osoittautunut ehkä helpoimmin sulavaksi, eikä Mangan mestarit jää kauaksi jälkeen.
Parhaimmassa tapauksessa oireilija tulee huomanneeksi, että sillä mitä opettajat tai muut harhakuvalaiset sanovat ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä – on turhaa lähteä lätkimään taiteilijoiden tyyleille nimilappuja otsiin vain sen takia, että he ovat ottaneet vaikutteensa enimmäkseen yhdestä visuaalisten konventioiden koulukunnasta. Lampaan silmin kaikki ihmiset näyttävät samanlaisilta.
Arvostelukappalepino pienenee hitaasti mutta varmasti! Nämä omakustanteet ovat lojuneet sen pohjalla vähän turhan kauan. Muutakin on tullut vastaan, mutta omakustanneantologioiden arvosteleminen on aina vähän… kinkkistä. Pahoittelen siis, etteivät tässä ole kaikki coneista mukaan kahmimani hengentuotteet.
Toivon silti vilpittömästi, että ihmiset julkaisivat lisää omakustanteita! Voin kokemuksesta sanoa, että se on paitsi hauskaa ja hyödyllistä (kustantajat eivät selaa nettigallerioita, muistattehan) myös hillittömän palkitsevaa touhua.
Ruutusommittelu on toinen niistä kahdesta pääseikasta, jotka erottavat japanilaisen ja japanilaisvaikutteisen sarjakuvakerronnan muusta sarjakuvakerronnasta. Aina välillä kuulee sanottavan, että kaikkia minkään mangan ikinä käyttämiä ruutusommitteluja on kyllä käyttänyt jokin länsimainenkin sarjakuva, ja se voi ollakin totta – mutta pointti onkin siinä, että Japanissa nämä ruutusommittelut eivät ole kikkailua, vaan yleisiä toimintatapoja joita toimittajat opastavat vihreille mangakoille.
Toinen mangasommittelun yleinen harhaluulo on se, että se on epäselvää. Tämäkään ei kuitenkaan ole tarkalleen ottaen totta, sillä vaikka mangassa saatettaisiinkin käyttää vain ns. perinteiseen länsimaiseen sarjakuvakerrontaan – mikä jäykimmillään tarkoittaa Vartijat käytännössä kokonaan yhdeksän ruudun ruudukolle piirtäneen Dave Gibbonsin tyyliä – tottuneelle lukijalle hämmentäviltä tuntuvia sommitteluratkaisuja ne noudattavat kaikki kuitenkin hyvin selkeitä sääntöjä.
Sarjakuvassa on käytännössä kaksi tapaa luoda liikkeen illuusio; vauhtiviivallinen ja vauhtiviivaton. Se kumpaa kannattaa käyttää on kiinni täysin tekijän (ja teoksen, ja kohtauksen) tyylistä, mutta kumpikin vaatii taitoa; liikkeenkuvaus on – perspektiivin ohella – yleisimpiä vikoja aloittelijoiden töissä.
Vauhtiviivat – joista Mort Walker käytti termiä “hites” – ovat enimmässä osassa mangaa tärkein työkalu liikkeen kuvaukseen siinä missä esimerkiksi amerikkalaiset sarjakuvat ovat luopuneet niistä käytännöllisesti katsoen lähes kokonaan jo vuosikymmeniä sitten. Siten vauhtiviivojen voi sanoa olevan erittäin tärkeä osa mangamaista sarjakuvanrakennusta. Länsimaisen sarjakuva ja manga käyttävät niitä lisäksi hyvin eri tavalla; nämä erot ovat – ruutujaon ohella – tärkeimpiä sisäistettäviä asioita, mikäli sarjakuvassaan pyrkii mangatyyliseen ilmaisuun.
Vauhtiviivat ilmaisevat aina liikkeen suuntaa, mutta koska mangakerronta on elokuvamaista ne ilmentävät mangassa yleensä kameran eivätkä kohteen liikettä. Tällöin ne muodostavat ruudun taustan ja saavat aikaan sen illuusion, että ruudussa olevan hahmon sijaan liikkuukin itse ruutu. Se voi liikkua panoroiden…
H-Town jaksoi jokunen päivä sitten lopultakin ilmoittaa Finnmangan tilaajille lopettavansa sen kustantamisen. Samalla Tomoko ilmoitti julkaisunsa siirtyvän Mimiko Median kustannettavaksi… yllätys yllätys.
Päätös on ymmärrettävä mutta riskaabeli. Kuinkahan paljon untuvikkofirmalla on ylimääräisiä varoja syydettäväksi Finnmangan kaltaiseen matalakatteiseen julkaisuun? Kädestä suuhun elämällä – toisin sanoen painamalla julkaisua vain niin paljon että sitä riittää tilaajille ja myytäväksi tapahtumiin – riski saadaan kyllä varmasti minimoitua varsin tehokkaasti, joten toivotaan parasta.
On kylläkin aika hupsua, että Mimikolla laitetaan edelleen lehtipistelevitykseen pääsemättömyys Rautakirjan syyksi… Henkilökohtaisesti en yksinkertaisesti voi uskoa, että jos kustantamon toimitusjohtaja – Petteri Moisio – on ennenkin toiminut vastaavankaltaisen lehtikustantamon toimitusjohtajana firmassa ei tiedettäisi kuinka paljon “aikaa” ja “byrokratiaa” Rautakirja vaatii. Eikö loisi vain sympaattisempaa vaikutelmaa, jos suoraan myönnettäisiin ettei kustantamolla yksinkertaisesti ole varaa painaa tätäkään julkaisua heti aluksi niin paljoa että se kelpaisi Rautakirjan levitykseen?
Yläasteella pätevät ankarat viidakon lait. Vaatteiden, kampauksen ja musiikkimaun on natsattava täysin eikä melkein. Nörtit, kuten Soon Mi ja Nin, erottuvat joukosta ja joutuvat puolustamaan itseään jatkuvasti. Sitten japanilainen vaihto-oppilas Masato sekoittaa ruotsalaisten lähiönuorten elämän täysin.
Seiskaluokkalaiset bestikset Soon Mi ja Nin törmäävät biologian tunnillaan outoon, alastomaan poikaan. Tämä näkkimäinen olento katoaa kuitenkin salaperäisesti jälkiä jättämättä – ilmestyäkseen vaihto-oppilaan muodossa Soon Min kotiin. Mihin oikea Masato on kadonnut? Kuka itseään Nixiksi kutsuva ilmestys on?
Manga kohtaa ruotsalaisen lähiöelämän uudessa, viisiosaiseksi kasvavassa sarjassa, jossa seurataan 13-vuotiaiden elämää iloineen, suruineen ja ihmissuhdesotkuineen – yliluonnollisilla elementeillä maustettuna. Taidokas, kansainvälinen piirrosjälki yhdistyy uskottavaan kuvaukseen teinien maailmasta ja koukuttaa monenikäiset lukijat välittömästi.
Ms Mandu-nimimerkin taakse kätkeytyvät ruotsinsuomalainen graafikko ja kuvittaja Nina von Rüdiger (s. 1969) sekä ruotsinsuomalainen kriitikko ja juontaja Johanna Koljonen (s. 1978). Nina von Rüdigerin piirrosjälki on tuttua Infamyn kiitetystä albumista Vesi oli mustaa (2006).
Näin niin kuin periaatteessa voisin antaa Otavalle hatunnoston aikansa seuraamisesta; lieneekö tämä peräti ensimmäinen sarjakuvan promoamiseksi tehty mainosvideo Suomessa? Ja kyseessä on vieläpä sarja eikä yksittäinen tarina.
Sen jälkeen mennäänkin sitten metsään niin että rytisee. Miksi työparien on käytettävä joka teoksessa höpsöä kollektiivista nimimerkkiä? Miten hitossa suomalaisesta ja suomenruotsalaisesta tulee “ruotsinsuomalaisia” Tukholmaan muuttamalla? Ja jos Otava kerran haluaa nimittää tekijöitään ruotsinsuomalaisiksi, miten se selittää sen että kyseessä on “kotimainen” sarja? Puhumattakaan siitä, millaisen mölyn sanan “manga” kevytkenkäinen käyttö aiheuttaa tälläkin kertaa.
Ja mitä näenkään – ääniefektit on kirjoitettu kanoin. Se tarkoittaa vissiin sitten sitä kansainvälisyyttä… Miksiköhän se muistuttaa minua niistä Auran vanhoista pienlehtijulkaisuista, joiden sarjakuvissa kyltit ja muut taustatekstit oli kirjoitettu englanniksi?
Jokin aika sitten kuulin radiosta Ville Rannan haastattelun ja muistin taas miksen pidä hänestä. Hän edustaa kaikkea sitä mistä en suomalaisessa sarjakuvakulttuurissa pidä: ulkoasun koherenssin pitämistä toissijaisena ominaisuutena; sarjakuvantekijän asemaa taiteilijana jonka on välittömästi ripuloitava kannanottonsa ja näkemyksensä ihmisten silmille; perisuomalaista käsitystä siitä että fiktion on oltava arkirealistista ja mielellään vieläpä omakohtaisiin kokemuksiin tai historiallisiin tapahtumiin perustuvaa. (Tyypillisen suomalaisen sarjakuvantekijän antiteesiksi taas kävisi vaikkapa Tarmo Koivisto: hänenkin teoksensa voivat olla arkirealistisia, mutta hän on julkaissut paljon ja säännöllisesti arvostetussa mediassa, hänen työnsä ovat sekä ajankohtaisia ja kantaaottavia että viihteellisiä – ja lisäksi hän osaa piirtää hahmoilleen saman määrän sieraimia jokaiseen kuvaan.)
Puhumattakaan siitä, että hän on tälläkin hetkellä Limingassa opettamassa suomalaisten sarjakuvantekijöiden seuraavalle sukupolvelle, ettei heidän töidensä edes tarvitse olla huolella tehdyn näköisiä. Hrr.
Ennen kaikkea minua kuitenkin rassaa hänen näkemyksensä sarjakuvan roolista kulttuurissa. Hän pitää sarjakuvaa automaattisesti ja oletusarvoisesti taiteena, ja sellaisenakin vain todellisuuden peilaajana eikä kykenevänä oikeasti vaikuttamaan asioihin. Tosiasiassahan sarjakuva on kuitenkin ilmaisumuoto, jolla voi toki tehdä taidetta – mutta myös paljon muutakin.
Sangatsu Manga aloittaa maaliskuussa Elli Puukankaan piirtämän ja entisen mangakääntäjä Heikki Valkaman käsikirjoittaman Vartijat-sarjakuvan julkaisemisen. Huhujen mukaan projekti on ollut Sangatsulla tekeillä jo pitkään – niin pitkään, että ehdin jo luulla huhujen kylmenneen – mutta ongelmana on ilmeisesti ollut käsikirjoitukseen koskemaan suostuvan piirtäjän löytäminen.
“Jännitystä ja huumoria yhdistelevä sarja sijoittuu Suomeen ja erityisesti sen metsiin. Nuori Seiya, joka on äitinsä puolelta japanilainen, saapuu suomalaisen isänsä kotimaahan – ja tulee heti vedetyksi outojen tapahtumien pyörteeseen. Keitä ovat salaperäiset ”vartijat”, joiden sukua hän kuulee olevansa? Mitä ovat eriskummalliset otukset, joita hiippailee kylmän ja pohjoisen maan metsissä? Ja mikä on Seiyan itsensä osa kamppailussa, jota käydään piilossa tavallisten ihmisten katseilta…?”
Levottomuutta herättävästä kuvauksesta huolimatta tulossa on todennäköisesti varsin kelvollista tavaraa, sillä Erwilin ongelmana on hänen aiemmissa töissään ollut lähinnä vain käsikirjoituspuoli. Vähän omaperäisemmän nimen perään voisi natista, mutta allekirjoittaneessa herättää pään seinäänhakkaushaluja lähinnä teoksen wapanilainen lukusuunta… Miksei tekstejäkin voisi saman tien latoa oikealta vasemmalle, koska japanilaisetkin tekevät niin? Ja ääniefektitkin lienevät tietysti jälleen kerran kanoin? Ei sentään, huh.
Typeryyksiä löytyy tietysti muualtakin. Koska sarjakuvan mainostettiin olevan “SE 2″ on sitä vastaan luonnollisesti syntynyt jo runsaasti pettynyttä porua. Enin osa on onneksi vain sitä, mutta mukaan mahtuu myös anaalista “pseudomanga ei oo oikeeta mangaa” -vinkumista ja itkemistä siitä, kuinka vähempiarvoiset länsimaiset sarjakuvat yrittävät naamioitua pyhäksi mangaksi. Kertokaas minulle kuitenkin yksi asia, oi te pseudomanganvihaajat: miksi enimmän osan elinikäänsä japanilaista sarjakuvaa lukeneiden piirtäjien piirtotyylissä ei saisi näkyä vaikutteita japanilaisesta sarjakuvasta? Eikö se ole ihan, no, luonnollista?
Joka tapauksessa on sanomattakin selvää, että tämä on Iso Asia – kyseessähän on kuitenkin ensimmäinen suuren kustantamon julkaisema, täysin suomalaisin voimin tehty mangatyylinen sarjakuva. Siitä riippuu epäilemättä paljon.
Loading ...
Kirjoitukset (RSS)
